Sunday, March 29, 2015

Kolme vuotta jo!

Vau. Blogi on ehtinyt kunnon uhmaikään :) Kolme vuotta on plakkarissa. Vaikea uskoa, sillä aika on oikeasti mennyt niin nopeaan. Piti siis tarkistaa pariinkin otteeseen.  Kulunut vuosi on ollut hiukan sekainen ja se on luonnollisesti vaikuttanut postaustahtiin kaiken muun ohella. Vuoden aikana elämässä on muuten moni asia asettunut taas paikoilleen, mikä tuntuu hyvältä ja on tietenkin ottanut oman aikansa. Näköjään reissasinkin aika paljon. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen tästä huolimatta silti ehtinyt lukea ja kirjoitella edes jonkin verran. Sekasorto on vaikuttanut jopa teenjuontiin, sillä sellaista häväistystä en kykene tekemään, että joisin teeni juoksujalkaa kiireessä.


Aikaisen aamun rantatee.

Harventuvassa postaustahdissa on muuten sellainen mukava seikka, että olen huomannut vanhojen kirjoitusten nousevan esille useammin luetuimpien joukkoon. Se tuntuu mukavalta ja itsellekin on hyvä palata silloin tällöin vuoden-parin taakse ja muistella tai muistutella itseään tekemisistään ja lukemisistaan. Kolmessa vuodessa ehtii näköjään moni asia unohtuakin ;)


Aamupala ystävän luona.


Jatketaan perinteisellä linjalla ja tehdään kooste kuluneesta vuodesta, kuvituksena mukavia teehetkiä.

Nämä kirjat tekivät erityisen vaikutuksen:

Zadie Smithin The Autograph Man viihdytti, nauratti ja mietitytti.

Tommy Tabermannin Elämä ottaa kädestä  pariin olen palaillut useampaan otteeseen fiilistelemään.

Andrei Makinen Dreams of My Russian Summers kuljetti lukijan jonnekin kauas, takkatulen ääreen.

Wu Miang-Yin The Man with the Compound Eyes oli jotakin niin erilaista ja virkistävää, ah!

Yiyun Lin A Thousand Years of Good Prayers on yhä yksi lempikirjoistani <3

Muriel Barberyn The Elegance of the Hedgehog oli mahtava ylläri, jota olen tajonnut ahkeraan muillekin.

Yukio Mishiman Death in Midsummer and Other Stories sinetöi Mishiman lempikirjailijakseni.


Teetä kampaajalla, tietenkin!


Nämä taas lämmittivät, ilahduttivat tai virkistivät:

Henry Langdonin Lemongrass & Ginger on lunastanut vakiopaikkansa teehyllyllä vuoden aikana. Tätä on purkki kotona sekä töissä.

The Love Tean White, Rose & Goji  on yhä yksi romanttisen kevyistä herkkisteesuosikeistani.

Obubu Tean Gokou matcha on virkistänyt ja tuonut estetiikkaa arkeen.

Harney & Sonsin Paris  on toiminut moneen otteeseen jälkiruokana tai vastauksena makeannälkään.


Jääteetä spa-hemmottelun jälkeen.


Synttäreiden kunniaksi järkätään tietenkin pieni arvonta. Yksi, toivottavasti onnellinen voittaja saa palkinnoksi T2:n Southern Sunrise -haudukkeen ja Hurraw! Chai-huulivoiteen. Poikienkin kannattaa osallistua. Tuolla huulivoteella voittaa puolelleen naisen kuin naisen, tai partnerin kuin partnerin! Southern Sunrise on taas ihana aamuherätysjuoma ja toimii myös jääteenä. Greipinystävät erityishuomio!

Osallistua voi kommentoimalla mitä mieleen juolahtaa tähän postaukseen. Toisen arvan saa linkkaamalla arvonnan blogiinsa. Kerrohan kommentissa, osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla? Arvonta suoritetaan keskiviikkona 8 Huhtikuuta, viiden aikaan Sannabananan aikaa :)

Onnea matkaan ja kiitos mukanaolosta!


Parasta: ip-tee ystävän seurassa :)


"To keep on going, you have to keep up the rhythm."

Tunnustus: minulla on Murakami-kammo. Muistaakseni se alkoi, kun yritin lukea Kafka rannalla. Sitten kokeilin Norwegian Woodia. Kumpikaan ei kohdallani käynnistynyt ja ensin ahdistuin, sitten luovutin. Kammo on kuitenkin kaivertanut mieltä jo vuosikaudet. Olen halunnut siitä eroon - ja hurraa, onnistuin vihdoin! Asiasta rohkaistuneena taidan uskaltautua herran muunkin tuotannon kimppuun, mutta ensin tämä: Murakamin Harukin What I Talk About When I Talk About Running (käännös: Philip Gabriel) kansi mätsäsi hauskasti teekupposeni kanssa lukuhetkellä. Kirja  tulikin luettua jo jokin aika sitten, joskus keväällä riippukeinussa, mutta tunnelmat ovat yhä tuoreina mielessä. Kirjassa Murakami pohdiskelee uraansa, kehitystään sekä kirjailijana että maratoonarina, vanhentumista ja kaiken taustalla, tai oikeastaan valokeilassa, kulkevaa rullaavaa, kurinalaista juoksua ja sen laajempaa merkitystä ja yhteyksiä.



Murakami, H. What I Talk About When I talk About Running. Vintage, London, 2009 (2007). 

Kirja kertoo oikeasti juoksemisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään juoksuopas, vaan henkilökohtainen juoksumuistelma. Ja kun juoksija on kuuluista kirjailija, tulee juostessa ja juoksemisesta monta asiaa mieleen. Juokseminen on myös niin suuri osa Murakamia itseään, että kirja kertoo myös jotain olennaista itse kirjailijasta ja hänen elämänfilosofiastaan. Tätä kaikkea Murakami availee sivuilla asiapitoisesti ja ajoittain itseironisella kuivalla huumorilla. 


"Sometimes I run fast when I feel like it, but if I increase the pace I shorten the amount of time I run, the point being to let the exhilaration I feel at the end of each run carry over to the next day. This is the same sort of tack I find necessary when writing a novel. I stop every day right at the point where I feel I can write more. Do that, and the next day's work goes surprisingly smoothly."


Mitä yhteistä on kirjoittamisella ja maratoneilla? Ainakin vaaditaan lihaksia, joko istuma-sellaisia tai sitten niitä muita, joilla pääsee liikkeelle miltei päivittäin, säästä tai tilanteista riippumatta. Molemmissa on vaatimuksena päämäärätietoisuus ja peräänantamattomuus, molemmissa oman pään sisällöllä on valtava merkitys ja molemmissa testataan kantokykyä suhteessa omiin tavoitteisiin.

 
"Emotional hurt is the price a person has to pay in order to be independent."


Ja Murakamilta ei itsekuria puutu. Sivuilta löytyy myös armotonta itsekritiikkiä, vaikka kaiken pohjalla onkin kypsään ikään ehtineen ihmisen vankka itsetuntemus. Tiikeri kun ei pääse juovistaan, eikä siis yritäkään. Murakami kuuntelee musiikkia ja laittaa tossua toisen eteen. Mielessä häilyvät ajatukset kuin pilvet taivaalla, ja taivas on laaja.

Minusta oli mukava lukea Murakamin elämän käänteistä. Nuoruudessaan hän pyöritti live jazz-klubia Tokiossa, ja se hetki, kun hän sai päähänsä kirjoittaa romaanin - hah, loistavaa! Jos tiivistäisin, saoisin, että Murakamin menestyksen 'salaisuus' on rohkeus ja raaka työ. Sitten tulevat taidot, ja tietenkin se fakta, josta Murakami kirjoittaa hienosti: ihmisten eroavaisuuksien vuoksi meillä on erilaisia näkökulmia ja kokemuksia ja tulkintoja. On vain yksi yksinäisyydestään nauttiva Murakami (ja vain yksi minä ja sinä) ja siksi meidän kaikkien tarinat ovat ainutkertaisia.


"Exerting yourself to the fullest within your individual limits: that's the essence of running, and a metaphor for life - and for me, for writing as well."

Sunday, March 22, 2015

Meritaru

Sarjassamme 'kirjoja, joita en voinut jättää kauppaan kauniin kannen vuoksi'... Onneksi sisältökin oli sentään hyvä! Mutta mattaa ja 'tahmeaa kiiltoa' syvän sinisen eri sävyissä - en voinut vastustaa kannesta heijastuvaa veden välkettä, kun bongasin kirjan Tokion Kinokuniyassa. Satoshi Konin Tropic of the Sea (Shinsouban Kaikisen, käännös Maya Rosewood) heittää lukijan meren syvyyksiin, merenneitojen valtakuntaan. Mangassa vietetään aikaa maalla ja merellä, puhutaan vanhoista perinteistä ja uusista suunnitelmista ja siitä, mikä on elämässä tärkeää. Kehitys kehittyy ja silloin helposti vanha laitetaan lanaan, sitä vähätellään tai se yksinkertaisesti unohdetaan.




Kon, S. Tropic of the Sea. Vertical, New York, 2013 (2011).


Yashiron pappisperheen pyhäkössä on jo sukupolvien ajan säilytetty arvokasta salaisuutta: merenneidon munaa, joka tarvitsee raikasta vettä, ja joka on vietävä takaisin mereen 60 vuoden kuluttua. Samalla merestä löytyisi taas uusi muna huolehdittavaksi seuraavaksi 60 vuodeksi. Vastapalvelukseksi alueen kalastajat saavat tyynen meren ja runsaita saaliita. Pikakelausta muutama sukupolvi, ja kaupunkiin on suunnitteilla rantalomaparatiisi. Merenneidotkin voidaan valjastaa turismin palvelukseen, vai voidaaknko?

Nuoren Yosuken isä, Yozo on kehityshankkeista innoissaan ja näkee sen tienä eteenpäin. Kirkkaan tulevaisuuden edestä saavat väistyä vanhat lupaukset ja perinteet. Yosuke ja Yozon sairas vanha isä eivät ole kuitenkaan samaa mieltä, ja meressäkin saattaa joku olla jo vihainen... Yosuke päättää toimia ja samalla aloittaa tapahtumien lumivyöryn. Onko merenneitoja olemassa, vai onko kyseessä vain markkinointikikka tai vanha taru? Painiskellaan velvollisuuksien ja lupausten kanssa, mietitään pikkukaupunkien ja niiden nuorten asukkaiden tulevaisuutta, kun yhä useamman tie käy isoihin keskuksiin. Onko tuotto ja turismi kaikki kaikessa, mikä arvo on luonnolla sellaisena kuin se on? Mukaan on heitetty myös ripaus romanssia, ja tietenkin legendaa.



Jääteetä ja merimystiiikkaa.

Alkuperäisiä osissa ilmestyneitä kansikuvia.

Hiukan samalla tavalla kuin vanhassa suosikissani, Natsume's Book of Friendsissä, tässäkin päähenkilönä on nuori mies joka aikuistumisen kynnyksellä pohdiskelee modernin ja perinteisen, sekä uuden ja vanhan ajatusmaailman eroja. Tässäpä kirjavinkki voimakkaita tunteita, salaperäisiä poukamia, actionia ja heräilevää romanssia etsiville.

Kirjan lopussa on Satoshi Konin jälkisanat, joissa hän analysoi rennosti kehitystään mangataiteilijana, kuvitelmiensa ja kiireisen työnteon eroa, sekä uransa alkutaivalta, jonka aikana kirja julkaistiin osissa.  

Sunday, March 15, 2015

Pätkii...

Elonmerkki kännykällä Canberrasta! Blogi on ollut tahattomalla tauolla, sillä kotoa on myrskyn ja tulvan vuoksi ollut netti poikki jo toista viikkoa. Ensimmäisen myrskyn jälkeen kaupungin läpi kulki vielä cyclone, mikä viivästytti korjaustoimia.

Minä olen lennähtänyt maanpakoon konferenssaamaan Canberraan ja toivon, että kotiin palattuani netti taas pelittää ja pääsen purkamaan tee- ja kirjauutisia.
Synttäriarvontakin on tiedossa, juhuu!




Tuesday, March 3, 2015

Aluevaltaus, jännitystä ja jumitusta

Lomalla ja sitä ennen luin aika monta hyvää kirjaa putkeen. Töissäkin tuli leikittyä tekstin kanssa riittämiin, tai siis liikaa. Johtuikohan jonkinlaisesta yliannostuksesta, mutta olen nyt pikkuhiljaa toipumassa elämäni ensimmäisestä lukujumista. Kirjaan tarttuminen ei vain kiinnostanut pätkän vertaa kolmeen viikkoon. Tarkemmin sanoen koko ajatus lukemisesta suorastaan kuvotti. Sängyn vierellä odotteli puoliksi luettuja ja sinne hylättyjä raukkoja. Olin huolestunut ja hain tukea vertaisryhmästä. Tällaisia ohjeita tuli: aika parantaa (joskus voi mennä kuukausiakin!), kokeile pienissä annoksissa (ohuita, runoja, novelleja) tai kuuntele äänikirjoja. On myönnettävä: olo oli jo epätoivoinen. Mietin myös että mitä ihmettä teen hyllyjä täyttävillä kirjoilla. Jos tämä tunne ei meme ohi, minulla on metreittäin pölyyntyvää ja suorastaan arvotonta turhuutta!

Luin hiukan blogeja sentään, ja sieltä löytyi yllättäen pelastus. Kaisa Reetta kirjoitti Stonerista ja innostuin. Ensimmäistä kertaa teki taas mieli lukea pitkään aikaan (kolmisen viikkoa lukematta on pitkä aika!). Halusin Stonerin, mutta se oli kirjastossa menossa. Tartuin siis yhteen oman pinon keskenjääneeseen. Sekin maistui taas: A Thousand Splendid Suns. Mikä helpotus!

Onneksi niitä ennen jumia luettuja hyviä kirjoja on kuitenkin läjä jäljellä, ettei blogin tarvitse kärsiä tauostani. Reissussa uskaltauduin muuten digikirjan kimppuun. Syynä oli yksinkertaisesti se, että olin kaikki kantamani paperikirjat jo lukenut. Täytyy sanoa, että hiffasin samalla, miksi sähkökirjat saattavat olla kätevämpiä matkalla... Tietenkin tila ja paino, mutta myös se mukavuus pimeässä lentokoneessa luettaessa, kun ei tarvitse räplätä 'kattovaloja' tai lukulamppuja eikä häiritä vieruskavereita isommilla valoilla. Minä lueskelin ipad minillä eikä ole valittamista. 

Formaatin vuoksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa oli jäänyt roikkumaan jo pidemmäksi aikaa. Kotona ja normiolosuhteissa välttelen sähkökirjoja. Ruudulta tulee muutenkin luettua ja tuijotettua kaikenlaista tuntikausia päivittäin, eli mikään hehkuva ja sähköinen ei kiinnosta työpäivän päätteeksi. Mutta lomalla ja reissussa onkin näköjään toinen juttu. Sielut repäisivät minut mukaansa siltä istumalta ja harmittelin, että olin jo melkein unohtanut kirjan ipadin uumeniin.



Jääskeläinen, P.I. Sielut kulkevat sateessa. Atena, Jyväskylä, 2013.

Oli mukavaa lukea taas pitkästä aikaa suomeksi ja reissukirjana tämä oli mahtava: helppo keskeyttää ja taas palata sen kimppuun. Jännitys ja hirvitys sai minut valtaansa. Sateinen Helsinki oli juuri sopiva salaperäisen kolkko paikka tapahtumille. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa? Kuinka voimakkaasti oma usko meihin vaikuttaa? Lukijaa riepotellaan fyysisen ja psyykkisen rajamailla, ja niiden välissä venyy usko. 

Vastikään eronnut Judit saa lapsuudenystävänsä avulla paikan uudesta kotisairaanhoitofirmasta. Homesairaaloiden jälkeen uusi firma tyylikkäine univormuineen ja runsaine etuineen tuntuu luksukselta. Pankkitiliä katsellessa Judit voi ainakin hetkittäin painaa villaisella firman uskonnolliset sävyt ja erikoiset hoitomuodot. Ajan kuluessa ja Juditin koulutuksen edetessä tietämättömyyttä ei voi kuitenkaan enää käyttää hyväksi tai sitä teeskennellä. Samaan aikaan kun kaikenlaista erikoista ja karmivaa alkaa paljastua, alkaa Juditin painiskelu oikean ja väärän, todellisuuden ja kuvitelmien välillä. Salaperäiset arvet iholla elävät ja reagoivat. Mistä oikeastaan on kyse ja millaisia tavoitteita firman johdolla on? Missä omat rajat menevät, mitä voi hyväksyä ja miksi?


"Kun Judit jäi yksin uuteen kotiinsa, hän itki hieman purkaakseen uuden tilanteen aiheuttamaa ahdistusta ja naposteli sitten huomaamattaan ison pähkinäsuklaalevyn ja puoli paketillista suklaakeksejä. Siitä seurasi vatsakramppi. Hän kävi oksentamassa pyttyyn, joka oli siro, kaunis ja moderni. Kasvonsa pestyään hän otti suihkun ja hymyili sen jälkeen kuvajaiselleen." 


Sataa, sataa aina vaan ja lapsuudenystävän vakavasti sairas poika, Juditin pikkuvanha kummilapsi, synnyttää lisää kysymyksiä ja kärsimystä Juditin mielessä. Kuvaan astuu myös Moreau, komea ja karismaattinen kyseenalaistaja, joka saa Juditin hiukan tolaltaan. Sielut kulkevat sateessa on hurjan runsas kirja. Löytyy jännitystä, fantasiaa, uskonpohdiskeluja, moraalidilemmoja, lapsuusmuistelmia, kyökkipsykologiaa ja rakkaustarinaa. Kieli ei saanut minua haukkomaan henkeä nokkeluudella tai kauneudella, mutta se ei kai ollut tarkoituskaan. Vaikka kuvaukset joskus tuntuivat hiukan kököiltä (ks. sitaatti yllä, tai ehkä kyseessä on vain liian pitkä tauko suomikirjallisuudesta?), minua kutkutteli varsinkin se tavallisen normiarjen, uskonnon ja odottamattoman sci-fimäisen fantasian sekoittelu tarinassa. Kirjasta jäi mieleen erityisesti kosteus ja hajut - uskokaa tai älkää mutta näin on! - ja kaikki se hämärässä, sateen takana piileskelevä ja häilyvä. Keitä me oikein olemme?


 "Se perääntyi syvemmälle sateeseen ja pimeään, tai ehkä lipui kuin unikuva. Katulampun valo osui hetkeksi terveeseen silmään ja heidän katseensa kohtasivat. Jälkeenpäin Judit ajatteli, ettei ollut koskaan nähnyt surullisempaa ja yksinäisempää katsetta.
- Kuka sinä olet? Judit huusi.
Se oli poissa. Sade oli nielaissut sen.
Puhelin piippasi vielä kerran.
Olen sen varjo, joka kerran oli hoitaja Anneli."


Väliin mahtuu myös sivuhuomautuksia, eli kirjailijan analyysiä kirjan hahmoista, keskittyen Juditiin, ja heidän taustoistaan. En aina lukenut näitä kohtia niin innoissani, vaan halusin edetä itse juonen ja henkilöhahmojen kanssa tarinassa. Lopussa näiden kirjailijakommenttienkin merkitys kuitenkin napsahti paikalleen ja ne toivat oivaltavan ja mielenkiintoisen lisän kaikkiin tapahtumiin. Kaikenkaikkiaan tykkäsin erikoisesta ja vetävästä kokonaisuudesta.

Wednesday, February 25, 2015

Digestiiviä tiimellyksessä

Terveiset teetauolta! Ennen kuin paketti on 'loppuun käsitelty', ajattelin vinkata teitä tästä mainiosta tuotteesta. Kyseessä on kaverin tuliaiseksi tuoma ylläri, josta muodostui suosikkini. En koskaan saanut kuljetettua teepakettia kotiin saakka, joten en ole edes testannut sitä tositoimissa illallisen jälkeeen, mutta hyvin tämä toimii lounaankin sulatteluun töissä. 

Kyseessä on siis Pukka after dinner -hauduke. Huumaavan tuoksuinen hauduke sisältää sikuria, anista, fenkolia, lakritsanjuurta, kardemummaa, appelsiininkuorta ja inkivääriä. Vahvat ainesosat siis, eli mielipiteet voivat jakautua riippuen siitä, onko listalla jotain inhokkeja. Sikuri, fenkoli ja lakritsa hallitsevat päällimmäisenä ja muut mausteet tekevät haudukkeesta makeahkoa. Minä pidän kaikista ainesosista (vaikka sikurinjuurta olen tosin harvemmin haudutellut), joten jo siksi tiesin, että tämä tulisi kohdallani toimimaan. Kuvittelisin, että runsaan illallisen jälkeen tämän kanssa olisi mukava kiepsahtaa lepoasentoon sulattelemaan ja jättää muut jälkuruoat väliin :)


Viimeisiä viedään.

Minä pidän muuten hirmuisesti Pukkan kauniista teepaketeista. Löytyykö muita faneja? 
Pukka-teet ovat pärjänneet hyvin brittiläisissä Great Taste Awardseissa (kuulemma ruokamaailman Oscarit tai Bookerit!). Tämäkin sekoitus oli voittanut kultaa vuonna 2010 ja varmasti ihan ansaitusti. 

Hauduke on tummaa, vahvaa, maanläheistä ja aromaattista, jälkimaku pysyy mukana menossa pitkään. Varsinkin kylminä talvi-iltoina voisin kuvitella tämän toimivan loistavana lämmikkeenä ja lohtuna kaikkea jäistä ja kovaa vastaan. Muissa olosuhteissa tämä juoma painaa jalat tukevasti ja mukavasti maahan. 

Sunday, February 22, 2015

Narskuntaa Naganossa

Olin innosta ja jännityksestä kankeana junamatkalla Kiotosta Naganoon. Syy täpinään oli tietenkin lumi, jota en ollut nähnyt vuosikausiin - jippiii!!! Haaveissa siinsi myos lumilautailu, mitä odottelin ristiriitaisin tunnelmin. Teininä kulutin Rukan rinteitä ahkeraan, mutta viimeisimmästä hiihto- tai lautailukerrasta oli kulunut ainakin 15 vuotta! Minulla ei siis ollut aavistustakaan siitä, pysyisinkö ylipäätään edes pystyssä. Mihin tämä aika oikein menee?


Lunta!! Naganon juna-asemalla.

Se pakollinen ensikosketuskuva :)


Kuin hellyyttävä etelän turisti, vetäisin kameran esille heti kun ikkunasta alkoi näkyä valkoista ja annoin sen laulaa. Junasta poistuessa virnistelin onnellisena: vihdoinkin oikeasti kylmää ilmaa ja LUNTA, joka narskahteli mukavasti jalkojen alla. Käppäilin varovasti kuin ankka jäisella kadulla läheiseen kahvilaan, jossa juhlistin lumen ja itseni jälleennäkemistä suklaaleivoksella ja srilankalaisella teellä. Edes viereisestä pöydästä leyhähtelevä sankka tupakansavu ei saanut tunnelmaa latistumaan.  Herkkuhetken jälkeen yritin siristellä hotellin nimeä läheisissä rakennuksissa, mutta kaikki oli kirjoitettu kanjiksi, eli mikään ei sanonut minulle mitään. Joku ystävällinen ohikulkija osasi onneksi osoittaa minut oikeaa rakennusta kohti ja harmittelin taas kielitaidon puutetta. Nappasin take-awaytä mukaani, laitoin television päälle ja katsoin sumoa :)  Huoneeni ikkunasta siinsivät illan sinessä kylpevät lumiset vuoret ja olin hurjan onnellinen.



En kauheasti penkkiurheilusta diggaa, mutta sumoa oli kiva katsoa!

Uutiset lupasivat lisää valkoista.


Aamulla herätessä kadut olivat valkoisenaan yön aikana sataneesta tuoreesta lumesta. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lähdin heti miso-aamiaisen jalkeen narskuttelemaan Naganon kaduille. Misosta olen muuten saanut tarpeekseni muutamaksi kuukaudeksi... Jostakin kumman syystä tykästyin Naganoon kovasti. Johtuiko vuoristoilmasta, vai mistä, en tiedä. Asemaa vastapäätä sijaisteva Heiando -kirjakauppa oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista (Tove Janssonin juhlavuotta oli juhlittu, ja kaupasta löytyi myös Muumi-osasto!) ja sieltä sai maailman parasta kuumaa kaakaota. Kuuman kaakaon äärellä vaihdoin kuulumisia myos erään perthläisen kaverin kanssa, joka oli tyttärineen matkalla ympäri Japania. Facebookin ansiosta huomasimme yllättaen olevamme samassa kaupungissa yhden päivän ajan ja järkkäsimme treffit kirjakauppaan. Maailma on niin pieni ja some näppärä. Olimme epäonnisesti yrittaneet treffata muutamaan otteeseen viime vuonna, mutta vasta Naganossa tähdet olivat linjassa niin että tapaaminen onnistui :)


Aamumaisemat.

Mummot fillaroi kaikissa olosuhteissa. Ihan kuin Suomessakin!

Nostalgisia Suomi-muistoja...

London bus oli eksynyt tännekin. Nykyisin ravintola.

Heiando ihan aseman lähellä.

Heiandon viihtyisässä kahvilassa.

Nagano on pieni ja ainakin lumisena todella kaunis pikkukaupunki. Kaupungin pohjoispäästä löytyy suuri Zenkoji-temppeli, jossa majailee kuulemma Japanin ensimmäinen buddha-patsas 1400 vuoden takaa. Suuri temppeli on japanilaisen buddhalaisuuden keskus ja vilinä on sen mukainen. Ajatteluni on australialaistunut sen verran pahasti, etta jotkut 1600-luvun jutut tuntuvat jo iki-ikivanhoilta ja kun Japanissa kirjoitettu aineisto menee jonnekin ennen 100-lukua, tuntuu se miltei käsittämättömältä. Zenkoji-temppelin edusta on täynnä kaikenlaisia kojuja, joista yksi, varsin huomaamaton, tarjoaa englanninkielisen oppaan (siis paperisen sellaisen). Kannattaa pistäytyä kojussa, ettei käy niin kuin minulle ensimmäisellä kerralla, eli missaan jotakin aika hienoa. Alttarin alla on nimittain pimeä käytävä, jonne pääsee maksusta. Alttarin (ja Japanin) ensimmainen buddha kun ei olekaan näkyvissä, vaan yleisöltä piilossa verhon takana. Pimeä, kiemurteleva käytävä on nimensä mukaisesti pilkkopimeä ja eteenpäin on hivuttauduttava puista seinää tunnustellen. Jossakin puolivalissä käsi osuu metallikahvaan, joka symbolisoi tiedon avainta. Kaikki ovat pimeässä samanarvoisia, luottavaisina hapuilemassa eteenpäin, ja jokainen voi tunnustella avainta, jota lähemmäksi buddhaa/valaistumista on äärettömän vaikea päästä. Temppeli on aktiivitoiminnassa oleva temppeli (niin kuin suurin osa muistakin) eli kannattaa muistaa käytöstavat. Koska Zenkoji on niin suosittu, on se oiva paikka rituaalien havainnoimiseen. Lapsia opetetaan tavoille, ja samalla voi turistikin nappailla ohjeita siinä sivussa.


sannabanana
Pienestä Saiko-Ji temppelistä, perustettu 1199!

sannabanana
Saiko-Jin lumipeitteisiä rukouksia.

Zenko-Jin portti.

Suitsukkeet leijonan alle ja parantavaa savua päälle.

sannabanana
Lapset mukana oppimassa tavoille.

sannabanana
Temppelin kenkiä.

Temppelin seutua. Kuvassa oleva vanha mies heitteli lumipalloja jäälle.



Naganossa näin myös aivan erinomaisen modernin buddhalaistaiteen näyttelyn eräässä pikkugalleriassa, jonka nimeä en saa googlaamalla selville (ehkä Ishigawa?). Lounastelin ihanassa ja supersuositussa buffet-ravintolassa, joka oli erikoistunut sieniin (ja jonka nimen olen unohtanut, mutta siinä oli Kinoko, eli sieni). Löysin oikean pienen aarreaitan: mukavan vanhan miehen kodin yhteydessä olevan antiikkikeramiikkaliikkeen ja tietenkin sorruin shoppailemaan.


Sieniravintolan ihanaa buffettia.
sannabanana
Reggaeta...

sannabanana
Kauniita kupposia ikkunassa.

sannabanana
Karaoke - OK!

sannabanana
Mmmmmm....
Nappasin mukaani muutaman sinikukkalautasen ja ramekinit.



Lyhyehkön bussi- tai junamatkan, ja parin kilsan patikkamatkan päässä Naganosta on myos Jigokudani - apinapuisto, jossa voi katsella kuumassa lähteessä kylpeviä makakeja. Olihan sellainen nähtävä, ja nyt onkin oikein hyvä aika kirjoittaa tästä, sillä huomasin, etta Jenni kirjoitti juuri reiluista lomista ja eläinelämyksistä. Patikkaretki bussipysakiltä apinapuistoon kulkee tiheän metsän läpi. Oli ihanaa fiilistellä kinttupolulla. Ainoa häiriötekijä oli paikoin todella jäinen, paikoin mutainen maa. Muut pysäkillä pois jääneet ihmiset lähtivat heti harppomaan kohti polun alkua, mutta minä hivuttauduin eteenpäin miniaskelin, koska maa naytti niin jäiseltä. Huolestuin jo siitä, että olenko kokonaan kadottanut kosketuksen lumeen, mutta metodini paljastui terveelliseksi, kun muutaman minuutin kuluttua harppojia alkoi kaatuilla eri ilmansuuntiin. Kun on kerran oikein makeasti rysähtänyt jäiseen maahan, ei ole enää kiire mihinkään... Ihmettelen, että kukaan amerikkalainen turisti ei ole vielä (kai?) haastanut puistoa oikeuteen, sillä paikoin apinapuistossa on oikeasti vaarallisia jääkohtia.


sannabanana
Patikkamatkn varrelta.

sannabanana
Onsen apinapuiston vieressä. Tuolla voi muistaakseni olla yotäkin!


Apinapuisto on pienen pieni, tai siis se turisteille avoinna oleva alue, jossa makakit kylpevät. Apinoihin ei saa koskea tai niitä ruokkia. Valokuvata saa niin läheltä kuin huvittaa, mikä onnistuukin helposti silla makakit ovat liikkeellä evvk-asenteella. Olin tästä todella yllättynyt - sukulaisia kun ollaan. Mutta makakit tekevät omia hommiaan, kiertelevat ihmisten ympärillä todella lähellä, mutta eivät ota minkäänlaista kontaktia tai osoita edes kiinnostusta. Aivan kuin olisimme kameroinemme ja innostuneisuutemme kanssa pelkkää ilmaa heille! Apinat asuvat villeinä ja vapaina metsissä ja vuorilla, ja tulevat talvisin lämmittelemään kuumaan kylpyyn. Alkuperäinen ja luonnollinen 'kylpyamme' on pienen matkan päässä nykyisestä, joka on rakennettu turismia varten. Oli mukava katsella apinoita, jotka selvästi nauttivat ja rentoutuivat kuumassa vedessä. Apinoita nähdakseen ei tarvitse edes vaivautua Japaniin, vaan voi klikata livekameraan tästä. Mietin vieläkin, miksi ne eivät kylmety noustessaan pois. Vastaus liittyy hikoiluun tai sen puutteeseen, mutta en silti ymmärrä asiaa.


sannabanana
Ihmisiäkin oli kiva katsella tuolla.

sannabanana
Chillaxing :)


Apinat eivät kuitenkaan saavu paikalle ainoastaan kylvyn perässä. Puiston henkilökunta ruokkii apinoita. Ruokinta ei ole turistinähtävyys, se ei tapahdu samaan aikaan joka päivä, eivätkä makakit saa ruokaa suoraan ihmisiltä. Ruoka, jota heille puistossa tarjotaan, on hiukan herkullisempaa, kuin ruoka, jota he saavat metsästä. Hmmmm, tässä tulemme sitten eettisten kysymysten äärelle. Ruokaa tarjotaan, jotta apinat eivät vierastaisi ihmisiä, mutta samalla ei haluta kouluttaa röyhkeitä kerjäläisapinoita. Siinä suhteessa ollaan taidettu onnistua hyvin, silla apinat tosiaan tekevät omia hommiaan ihmisistä välittämättä. En tiedä apinoista tarpeeksi, jotta voisin analysoida tilannetta sen tarkemmin. Onko teillä mielipiteitä tai enemmän tietoa?

Naganon prefektuurissa on valtavasti laskettelukeskuksia. Osviittaa valikoimaan saa täältä. Itse viihdyin pienessä Nozawa Onsenissa, jossa nimen mukaisesti on rinteiden lisäksi myös kuumien lähteiden yhteyteen rakennettuja kylpylöitä. Kuumien lähteiden ansiosta kadut pysyvät lumesta puhtaina, vesi kun juoksee monessa paikassa teillä ja sulattaa lumen! Kätevää. Tämän vuoden lumitilanne oli muuten uskomaton: uutta lunta satoi jatkuvasti ja puuteripaikkoja ei tarvinnut etsiä. Olin huolestunut lumilautailutaidoista ihan turhaan: taitaa olla sama kuin pyörälläajossa, eli kun sen on kerran oppinut... Huvittavaa oli se, kuinka kengät, siteet ja laudat olivat muuttuneet sitten viime kerran (nyt niin keveitä ja käteviä!). Tarvitsin jopa apua kenkien kanssa ja voin kuvitella mitä vuokraamon poikien mielessä kävi, kun miettivät, etta mitenköhän tuon tädin kay rinteessä :) Mutta täti oli onnesta soikeana ja muisti taas, miksi lumilautailu on niin kamalan kivaa!

Nyt on kauheita vieroitusoireita lumesta ja kaikenlaisia lumeen liittyviä haaveita mielessä. Tosin kun katsoo ulos ikkunasta, ei kyllä kovin lupaavalta näytä!


Sateenvarjoilla lunta vastaan

Pikkuisen lumitoita, joita riitti!


P.S. Edellisen postauksen unohtuneet ääkköset on nyt korjattu :)