Saturday, July 28, 2018

Rutiinit roskiin Pariisissa

Todella ärsyttävän stereotyyppisestä ja tylsästä kannesta huolimatta Britta Röstlundin Waiting for Monsieur Bellevier (Vid foten av Montmartre, käännös Alice Menzies) on kaikkea muuta. Oletteko koskaan tehnyt jotain todella odottamatonta, tarttuneet hetken mielijohteesta haasteeseen ja lähteneet mukaan virran vietäväksi, katsomaan mihin kaikki johtaa? Tuohon fiilikseen kuuluu tietenkin myös se, että vaikka ulkoapäin naama pysyy peruslukemilla ja kahvikuppi ei tärise kädessä, sisällä kuplii villi riemu, kihisevä uteliaisuus ja myös sellainen kutkuttava kauhu siitä, pystyykö homman hoitamaan kunnialla kotiin, vai onko lähdettävä maitojunalla takaisin vanhaan, turvalliseen rutiiniin. Tämä on kirjan kantava tunnelma, joka kuljettaa lukijan tasavahvasti kannesta kanteen.


Röstlund, B. Waiting for Monsieur Bellivier. Weidenfeld and Nicolson, London, 2017 (2016).

Röstlund laittaa lukijan kahden tarinan vietäviksi. Molemmissa tartutaan yllättävään tarjoukseen hetken mielijohteesta. Sympaattinen Mancebo on tunisialaislähtöinen kulmakaupan omistaja, jonka elämä kulkee samaa rataa viikosta toiseen. Koti on kaupan yläkerrassa, kotona vaimo ja aikuistuva poika, tien toisella puolella serkku kenkäkaupassaan. Serkku vaimoineen asuu samassa kerrostalossa. Mancebon mielessä kaikilla on omat roolinsa ja aikataulunsa, jonka hän tuntee kuin omat taskunsa, ja jonka mukaan elämä soljuu samaa uomaa pitkin eteenpäin. Eräänä synkkänä ja sateisena iltana kaupan oveen koputtaa nainen, joka ehdottaa Mancebolle yllättävää sivukeikkaa. Mancebo ottaa homman hiukan vastahakoisesti tehtäväkseen.

Samoihin aikoihin kahvilassa kirjoittava, hiljattain eronnut Helena vastaa miltei huvikseen myöntävästi tuntemattoman miehen kysymykseen: "Odotatteko Monsieur Bellivieriä?" Vastaus vie Helenan pilvenpiirtäjän huipulle, kauniilla näköalalla varustettuun toimistoon, ja tekemään salaperäiseltä vaikuttavaa, monotonista työtä allekirjoittamansa sopimuksen ajaksi.

 "For the first time in his life, he knows and is doing something that he hasn't mentioned to his family. Or not intentionally, anyway. He doesn't know, as he lies with is arms behind his head, staring up at the white ceiling and its worryingly large cracks, whether that change is good or bad. But one thing he does know: he has to keep going, he has to go the distance."

Asiat tietenkin johtavat toiseen ja kolmanteen kiemuraan, ja jossakin vaiheessa kahden päähenkilön polutkin kohtaavat odottamattomalla tavalla. Keskiössä on tässä se, kuinka hyvin tunnemme toisemme, tai edes läheisemme? Kuinka paljon toisten elämänmenoa koskevasta tiedostamme on vain oletuksia ja luottamusta, ja todellisuus onkin jotain aivan muuta? Millaisia näytelmiä ja teeskentelyä ympärillämme esitetään ja kuinka hyvin olemme ylipäätään kärryillä siitä mitä nenämme alla tapahtuu? Lukijaa (ja päähenkilöitä) kiusoitellaan arvaamaan; siirtämään tuolia kymmenen metriä toiseen paikkaan ja katsomaan kaikkea tuttua ja turvallista uudesta näkökulmasta; ottamaan eri reitin kotiin; huomaamaan yksityiskohtia; ja hyväksymään pienilläkin askelilla aiheutetut valtavat muutokset elämässä. Varsinkin Mancebon osuus kirjassa oli minulle jotenkin niin ihana sekoitus herttaisuutta, viattomuutta, innostusta ja juonia, että kirjan loppuminen melkein harmitti. Löytöjä ja paljastuksia ei kirjasta puutu, ja tarina kulkee mukaansatempaavan nerokkaasti. Minä en koskaan aavistanut ennalta, missä mennään. Vaimot, aviomiehet, lapset, serkut, naapurit - keitä he oikein ovatkaan? Seassa sopassa kelluvat tietenkin ranskalaistyyliin rakastajat, mutta myös toisen maailmansodan aikaiset natsiajan tapahtumat. Tässä kirjassa on sopivasti vakavuutta, seikkailua, keveyttä, koukkuja ja mysteeriä - täydellinen rannalle lomalukemiseksi - tai jonkin lämmittimen ääreen, jos asuu täällä eteläisellä pallonpuoliskolla.    

Sunday, July 1, 2018

Kolme vaanivaa novellia

Haaveillen katselen Yoko Ogawan japaninkielistä, vielä kääntämätöntä tuotantoa, ja mietin, millaisia aarteita sieltä vielä pulpahtaakaan pintaan meille kielitaidottomille. Aikaisemmin olen lukenut Ogawalta Revengen ja The Housekeeper and the Professorin, jotka molemmat ovat säilyneet mielessä tiheine ja salaperäisine tunnelmineen. Sama meno jatkuu kolmen novellin kokoelmassa The Diving Pool (Samenai Koucha, käännös Stephen Snyder). Näissä novelleissa on juuri sellainen ennen ukkosta -fiilis: painostava, kuristava ja vaaniva tunnelma, joka ei millään laukea. Lopussakin, kun kaikki on näennäisesti selvinnyt, jäin miettimään, että missasinkohan jotain aikaisemmin, ja millaisia muita merkityksiä näillä sanoilla ja tapahtumilla voisi japanilaisille olla? Kirja päätyi laukkuun joululomalla Tokiosta, Shinjukun Kinokuniyasta. Kirjaostos/vierailu-kertoimet ovat aika hyvät kyseisen kaupan kannalta. Olen asioinut siellä ainoastaan kaksi kertaan, mutta aika monta kiloa tavaa olen molemmilla kerroilla kantanut kassan kautta ulos. Mieli tekisi mennä koko ajan uudestaan. Vinkiksi muuten Tokioon suuntaaville: vuodenvaihteessa Kinokuniyassa on suuri valikoima aivan ihania ja edullisia kalentereita (Suomea kaipaaville löytyy myös Muumiaiheisia). 


Ogawa, Y. The Diving Pool. Vintage, London, 2009.

Kolmessa tasavahvassa novellissa liikutaan syvillä ja synkillä vesillä: kaikissa tietynlainen omistava mustasukkaisuus nostaa päätään. The Diving Poolin teinityttö, Aya, katselee uimahallissa salaa ja ihaillen urheaa sijaiskotiveljeään. Näiden kahden ihmisen välillä on olosuhteiden aiheuttama yhteys, mutta samalla valtavasti välimatkaa. Ogawa leikkii sähköisillä tunnelmilla, mutta onko kokemus sama molemmille osapuolille - toinen voi olla tunnekuohussa, toinen kokonaan tiedostamaton? Ihmisten sisällä piilotetut haavat ja halut ponnahtavat pintaan aika ajoin, ja novelleissa nämä piilot ja niiden näkyville pilkahtelu vuorottelevat. Näennäinen tyyneys ja tyytyväisyys rikkoutuu hetkeksi, ja avautuu näkymä johonkin rikkinäiseen, epätäydelliseen, ilkeään tai häpeälliseen. Epäilemättä japanilaisen kulttuurin kontekstissa tällä on vielä enemmän merkitystä: voimakkaat tunteet pidetään kasvojen julkisivun takana piilossa ja kansi avataan ainoastaan kun ketään muuta ei ole näkyvissä. Novellin loppu on tämän vuoksi erityisen napakka isku palleaan.


Alkutalven aurinkoinen aamu. Merikilpikonnakupissa T2:n Monk Pear -teetä (musta tee, jossa sipaus jasmiinia, bergamottia ja päärynää - nam! Laitoin pikkuisen hunajaa mukaan, tuloksena täydellinen, lämmittävä talvijuoma.).

Pregnancy Diaryssa raskaanaolevan siskonsa ja tämän miehen kanssa asuva nuori nainen havainnoi epätavallisen tarkasti raskauden vaikutusta siskoonsa. Tässä taas ollaan kolmisin fyysisesti kovin lähekkäin pienessä asunnossa, mutta kuka voisi kuvitella, mitä toisen pään sisällä liikkuu? Novellissa pelataan ruoalla, luottamuksella ja mustasukkaisuudella. On hankalaa kertoa paljon muuta ilman että juonenkäänteet paljastuisivat. 

"Her lips closed slowly, and she was silent at last. She has a habit of talking for a long time without  break and then suddenly falling silent. But all that talking didn't seem to do her much good - she was always so nervous afterward. I was sure that she would be running off to see Dr. Nikaido before long. 
The baby haunted the shadows that fell between us."    


Dormitory on näistä kolmesta ehkä suosikkini. Tunnelma on novellissa yhtä tiukka ja synkkä kuin edellisissäkin, mutta tasoja tuntuisi olevan enemmän ja monet kielikuvat iskivät osuvuudessaan ja kauneudessaan suoraan sydämeen, niin kuin esimerkiksi: "[...] the sound of the night passing through the palm of your hand still gripping the phone after your lover hangs up..."
Kaiken taustalla on humiseva ääni, jonka alkuperä on tuntematon.Tokiolainen nainen suosittelee nuoremmalle serkulleen opiskelija-asunnoksi asuntolaa, jossa hän vietti oman opiskeluaikansa. Paikka löytyy, mutta muutamassa vuodessa asiat ovat rapistuneet ja muuttuneet. Asuntolan hoitajan mukaan kaikki on nykyään 'monimutkaisempaa' ja 'vaikeampaa'. Novellissa kauneus ja rikkinäisyys kohtavaat. Nainen odottelee edessäolevaa muuttoa Ruotsiin, elää hiljaista elämäänsä ja yrittää ajoittain saada serkkuaan kiinni. Serkku on kuitenkin aina poissa ja tavoittamattomissa - naista alkaa huolestuttaa. Asuntolassa on aikamatkailun tunnelmaa, ollaan pysähdyksissä, ja taustalla humisee ja hurisee, katostakin tippuu jotain...

Oi kunpa nämä viikonloput jatkuisivat aina vain...
  
Ogawasta on taitanut tulla yksi suosikkikirjailijoistani <3 Kannattaa kokeilla, jos yhtään kiinnostaa koukuttava synkistely.


Tuesday, May 15, 2018

Kirjallisuuden vaarallisuus ja vapaus

Rakas, villi jumituskirja, jonka tahkosin silkalla tahdonvoimalla loppuun. En tiedä mikä jarrutti lukemista tämän kohdalla, mutta niin vaivalloista ja hidasta oli meno, että kirja taisi olla lainassa ainakin vuoden! Azar Nafisin The Republic of Imagination on kuitenkin loistava ja mielenkiintoinen kirja – siksi siis halusin jumista huolimatta lukea sen loppuun. 

Lyhyesti: puhutaan kirjallisuuden merkityksestä globaalissa perspektiivissä. Nafisi tutkii amerikkalaista kirjallisuutta (ja sitä kautta kulttuuria) keskittyen erityisesti Mark Twainiin, Sinclair Lewisiin ja Carson McCullersiin. Näistä hän kaivaa amerikkalaiset arvot ja elämäntavat, kuinka ne ovat vaikuttaneet ja syntyneet kotimaassaan – mutta myös kuinka ne vaikuttavat muualla maailmassa, muissa todellisuuksissa. Puhutaan kirjallisuuden arvosta, riskeistä, merkityksistä ja vaikutuksista. Nafisi kirjoittaa myös omasta ja lähipiirinsä kokemuksista siirtolaisena, uuden henkisen kodin etsinnästä ja erilaiseen kulttuuriin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä osin kirjallisuuden kautta.


Nafisi, A. The Republic of Imagination. Random House, London, 2015.


Nafisin iranilaistausta laittaa (amerikkalais)kirjallisuuden toisenlaiseen valoon: lukijaa herätellään huomaamaan millaista on kirjallisuus silloin kun se on kielletty, kun sitä on kirjoitettava ja/tai luettava henkensä edestä peläten, kun se on ainoa keino saada tietoa, inspiraatiota, valoa, tilaa? Kirja sai miettimään kuinka kirjallisuus, tarinat ja sanat näyttäytyvät aivan erilaisina jossakin pikkukylän kirjaston hyllyllä, supermarketin alelaarissa, keskustan valtavassa kirjakaupassa ja vaarallisena kauppatavarana - kaikki tämä on paikasta, ajasta ja kulttuurista riippuvaista. Ja kuinka tärkeää on se, että kirjallisuutta tuetaan, luetaan, ostetaan, käännetään ja tietenkin kirjoitetaan.  Kirjat - ja ideat - eivät pysähdy maiden rajoilla. Historia on osoittanut kuinka kerta toisensa jälkeen kirjojen ja kirjallisuuden sisältämät ajatukset voivat saada aikaan suuriakin aaltoja ja muutoksia yhteiskunnassa.


"For eighteen years I experienced a revolution, a war, murder and the persecution of people close to me. Even then, in the midst of the sirens and the bombs, we turned to books, because we wanted to make sense of this senseless brutality."

The New York Timesin arvostelu kysyi turhaantuneena sitä, kenelle Nafisi on kirjan suunnannut? Minua tämä ei huolestuttanut tai mietityttänyt. (Itse asiassa Nafisi kertoo suoraan sivulla 35, kenelle on kirjan kirjoittanut.) Vaikka suurin osa kirjan (paikoittain kuvitetuista) sivuista keskittyy Nafisin omiin kokemuksiin ja keskusteluihin ystäviensä ja tuttaviensa kanssa, sekä analysoi Twainin, Lewisin ja McCullersin tekstejä, ei tämä mielestäni ollut kirjan syvin anti. Tärkeintä oli se kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikki, mikä Nafisin ystävien, Huckleberry Finnin ja kumppanien tarinoista heijastui ja se, että sillä voi olla merkitystä myös Yhdysvaltojen ulkpuolella. Kirjallisuus ja mielikuvituskin voi olla koti, ja lukijoista voi muodostua kokonaisia, perheenkaltaisia yhteisöjä. 
 

Thursday, April 26, 2018

Ison kissan syleilyssä

Indonesialaisen Eka Kurniawanin Man Tiger (Lelaki Harimau, käännös Labodalih Sembiring) kökötti Kukko kainalossa -lukupinossa koko penkin alle menneen haasteen ajan. Harmittaa, että sain sen vasta nyt myöhemmin luettua, sillä juuri tällaista hiukan erilaista ja sillä tavoin virkistävää lukemista olen janonnut jo jonkin aikaa. 

Kirjassa mennään alkusivuilla suoraan asiaan: Margio tappoi Anwar Sadatin hampaillaan. Raa'asta ja käsittämättömältä vaikuttavasta alusta tokenevaa lukijaa viedään onneksi hiukan ajassa taaksepäin.  Pikkuhiljaa naapurin pojan purema, verta purskahteleva, ammottava aukko vanhan majurin kaulassa alkaa tuntua ymmärettävämmältä ja vähemmän hirviömäiseltä. Koko kylää shokeeranneen tapahtuman taustalla on muun muassa yksi onneton avioliitto ja kahden kovin erilaisen perheen suljettujen ovien takana kipunoiva yhteenkietoutuminen. Tuossapa yhtälö, josta on mahdollista synnyttää melkein mitä tahansa.  Rakkaus ja ihmisen tarve tuntea olevansa haluttu ja rakastettu on valtava voima, mutta altistaa myös haavoille ja tuskalle. 


Kurniawan, E. Man Tiger. Verso, London, 2015 (2004).


Kirjassa käydään läpi illan ja sitä edeltävien aikojen tapahtumia ja kauhistellaan sitä, kuinka odottamaton tällainen eläimellinen hyökkäys olikaan. Nuori Margio, ja kunnioitettu, vaikutusvaltainen, kauniista naisista pitävä Anwar Sadat eivät olleet huonoissa väleissä keskenään. Margion viha juontaa juurensa kauas, ja kun sisällä asuu suvussa kulkeva valkoinen tiikeri...


Man Tiger sekoittaa indonesialaista arkea, historiaa ja uskomuksia. Rivien välistä saa kuvan naisten asemasta, köyhyysloukusta ja yhteiskunnan epätasa-arvosta, mutta epäilen, että jotain (ehkä paljonkin) jäi vielä hoksaamatta ja tajuamatta sen vuoksi, ettei kulttuuri ollut minulle tuttu. Margion ja hänen siskonsa Mamehin vanhempien, Nuraenin ja Komarin alusta saakka pettymyksiä täynnä oleva liitto on taustalla häilyvä, ahdistava kummitus, jonka kanssa kaikki joutuvat tavalla tai toisella elämään ja jonka vaikutukset näkyvät eri tavoin perheenjäsenten elämässä ja heidän selviytymiskeinoissaan.


"Only later did Mameh understand what her mother was up to. Nuraeni hoped to make the house as ugly as possible , as much a ruin as she had said it would be on the first day when they arrived. such a depth of bitterness expressed in this ironic manner, as she spoilt the house with flowers, scared Mameh."


Alkuraakuus ja Kurniawanin usein suoraan asiaan menevä ja hiukan harppova tyyli sai minut alussa epäilemään, että onko tämä minun kirjani lainkaan, mutta pian sain jo kiinni juonesta, ja siinä vaiheessa kun salaperäinen ja yliluonnollisen kaunis tiikeri sujahti hyristen mukaan, olin innokkaasti mennyttä. Väkivaltaa ja passiivis-aggressiivista vastarintaa valuu sivuilta, ja konflikti on vain ajan kysymys. Lopullinen kohde vain saa kyläläiset yllättymään. Tämä on lyhyt ja voimakas romaani, joka jättää vahvan jälkitunnelman. 

Friday, March 30, 2018

Melkein olemattomissa

Hurjaa vauhtia on kiidetty vuotta eteenpäin. Työmatkoihin on mennyt tänä vuonna viikkoja jos toisiakin, ja tuntuu, ettei uudessa kodissa ole ehtinyt käydä kuin kääntymässä. Onneksi siinä lomassa on ehtinyt jotain lukeakin. Lukuvauhti on edelleen etanainen, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Suunnitelmissa on nyt nostaa luetuista muutama helmi esille. Brittiläisen Haneif Kureishin The Nothing oli minulle vaikuttava kokemus. Tunnelmaltaan tuskallisen kiihkeä tarina piti kynsissään tasaisesti alusta loppuun saakka. 

Monin tavoin ikänsä ja terveydentilansa vuoksi fyysisesti voimaton Waldo makaa suurimman osan ajasta sängyssään. Mieltä lämmittävät takana vaikuttava menestyksekäs ura ja ihana, uhrautuva, rakastava vaimo, Zee, joka huolehtii kaikista tarpeista. 


Kureishi, H. The Nothing. Faber & Faber, London, 2017.

Lempeä arki muuttuu kuitenkin  kuristavan ahdistavaksi, kun pariskunnan pitkäaikainen tuttava, Eddie, alkaa viettää yhä enemmän aikaa asunnossa. Seurapiireissä leijaileva Eddie auttaa Waldoa huomattavasti nuorempaa Zeetä, Eddie viihdyttää Zeetä, ja lopulta Eddie rakastaa Zeetä. Vai rakastaako sittenkään? Kuinka hyvin tunnemme toisemme?

Tarina sitoo yhteen ja tutkiskelee rakkaus- ja ystävyyssuhteiden eri vaiheita, maskuliinisuuden ilmentymiä, ikääntymistä, opportunismia, uskollisuutta, luottamusta, pelkoa ja sääliä. Mustasukkaisuuden, halun ja suojeluvaiston vallassa Waldo on elokuvantekijä henkeen ja vereen. Nauhoitukset pyörivät ja tarinaa syntyy, vaikka itse olisikin välillä unilääkkeiden vietävänä. Sivujen edetessä myös Zee saa oman äänensä kuuluville. Waldon maine, kunnia ja kuuluisuus on kaiketi vuosien ajan hiljentänyt ja painanut Zeen persoonan taka-alalle, mutta millainen nainen kaiken tuon takaa paljastuukaan?

"My confidence is dented but it hasn't disappeared. With my iPad on my lap, I study the photographs of Eddie's diary. I am shocked by how little he earns and how often he goes to the doctor. When he makes love he puts a tick. I like an organised man. If I had a future, I'd do that myself."
 

Vuosi 2018 aloitettiin tämän kaunokaisen kanssa, joka tarttui mukaan joulukuisesta Tokiosta. Kuppi on Tonkachin, kuvitus ruotsalaisen Lisa Larsonin.



Tässä tarinassa mennään sydänverellä, perusviettien vietävänä. Keneen voi luottaa, mikä pitää ystävyyden ja rakkauden voimissaan, mitä tapahtuu kun itse ei enää pysty elämään itsenäisesti ja joutuu toisen armoille? Millaisilla panoksilla ja säännöillä täällä pelataan: julmuudella, saduilla,viehätysvoimalla ja rahalla? Tukahduttavaisuudessaan ja kuristavuudessaan mahtava lukukokemus!

Sunday, January 28, 2018

2018 - wuf!

Uusi vuosi on lähtenyt käyntiin vauhdilla, vaikkei se blogissa ole näkynytkään. Tai siis ehkä juuri blogihiljaisuus onkin tuon vauhdin merkki. Pikainen re-cap, osittain sama vanha virsi: tiivis luku- ja kirjoitusjumi muutamasta positiivisesta ja toivorikkaasta kokemuksesta huolimatta on jatkunut KOKO VUODEN. Olo on sen vuoksi erilainen. Olen varmasti missanut niin paljon kaikkea upeaa ja kaunista ja ajatteluttavaa. Kirjoittanut olen ainoastaan työn puitteissa, muuhun en ole pystynyt. Toisaalta aikaa on vapautunut joogaan ja elokuviin ja kaikenlaiseen muuhun puuhasteluun. Myös puhelimen ruutua on tullut tuijoteltua entistä enemmän. Useaan otteeseen on melkein tehnyt mieli laittaa blogin kanssa pillit pussiin, koska jumin vuoksi kerrottavaa ei ole juuri ollut. Sitten kuitenkin tulen toisiin aatoksiin: tykkään teistä! Ja on ihanaa, että on tämä paikka mihin voi periaatteessa kirjoitella näitä kirja- ja tee- ja elämäjuttuja, kun (toivottavasti vielä jatkossakin) siltä tuntuu. Eli hiljaisuudesta huolimatta en ole näpäyttämässä viimeistä pistettä. Toivossa eläminen jatkuu!

Kaunista koiran vuotta kaikille!


Kirjapino on jumista huolimatta kasvanut. Kirjat ja tarinat kiinnostavat, vaikka en saa edes kansia avattua! Joku kaunis päivä, jollakin oikeasti rentouttavalla lomalla aion lukea. Olkoon tämä lupaus juuri alkaneelle koiran vuodelle. Joulukuu menikin lomaillessa, mutta ei ehkä kaikkein rennoimmalla tavalla: kiidimme Tokion kautta Suomeen, mikä oli mahtavaa, sillä Suomessa en ole ollut talvella noin 14 vuoteen! Vuodenaikojen kontrasti Suomen ja Australian joulukuun välillä oli sellainen, että heti ensimmäisenä päivänä koko elämäni Australiassa tuntui kaukaiselta, epätodelliselta unelta. Kaikki rutiinit ja arki haihtuivat mielestäni jonnekin mielikuvituksellisiin unelmiin. Ei niin, että olisin palannut johonkin suomalaiseen elämään - siihen lähdöstä on liian kauan - mutta jotenkin aivojeni oli mahdotonta sovittaa kahta niin erilaisen arjen yhtäaikaista mahdollisuutta yhteen.  


Tästä

sannabanana
Tähän

 

Tokiossa oli ihanaa, ja Shinjuku on loistava tukikohta. Neljä päivää sujahti kuin siivillä. Mini-me:lle luvattu päivä Disney Sea:ssa oli minustakin mahtava, Shinjuku Gyoen -puutarha on keskitalvellakin ihana, shoppailimme mielenkiinnolla Tokyu Hands:ssa ja villiinnyimme Harajukun Kiddy Landissa.
Suomessa taas oli tietenkin ihanaa nähdä perhettä ja ystäviä, ja syödä ja juoda kaikkia jouluherkkuja - jatkuvasti! Loma Suomessa on kuitenkin kaikista ennakkosuunnitelmista huolimatta aina sellaista intensiivistä kiitoa, että siitä tokenemiseen tarvitsisi oikeasti toisen loman. Tällä kertaa takaisin tullessa jet lag iski sellaisella voimalla. että en ole koskaan vastaavaa kokenut. Kolme päivää oli tillin tallin ja huonovointinen, mutta ei auttanut voivottelu, sillä heti paluun jälkeen alkoi uuden kodin metsästys ja vanhan pakkaaminen. Mikään ei tietenkään mennyt sen suhteen kuin Strömsössä, mutta ensi viikolla muutetaan (ja sitten joskus tänä tai ensi vuonna uudestaan, huoh). Suuresta muutoksesta ei ole kuitenkaan tällä kertaa kyse, eli muuttomatkaa on vain pari kilometriä. Ja uudessa kodissa on ilmastointi joka huoneessa, jippii!!!!

Upea ja rentouttava Shinjuku Gyoen. Keidas keskellä suurkaupunkia.
Disney Sean valevenetsia :)


Mutta nyt itse (häpeälliseen) asiaan: eilen päättyi muutoinkin sisällöltään haasteellinen Kukko kainalossa -lukuhaaste. Koko kukon vuoden ajan oli siis tarkoitus kaivella esiin kaakkoisaasialaista kirjallisuutta ja tutustua tarkemmin alueeseen. Omalta osaltani lukujumin vuoksi tulos jäi varsin laihaksi, vaikka pinossa on yhä sopivia kirjoja. Onneksi kuitenkin muut jaksoivat, vaikka haasteen emäntä ei edes tsempannut (anteeksi!). Haasteet-sivulta (joka on jostain syystä hävinnyt palkeista) on näkyvissä muiden suoritukset. Otathan yhteyttä kommenteissa tai sähköpostilla, jos en ole huomannut suorituksiasi? Suketus on tällä hetkellä postauslistan kärjessä, eli ellen ole missannut mitään suurempaa, lähtee palkinto hänelle. Lähetätkö minulle osoitteesi, niin saadaan muuton jälkeen haastepalkinto postiin?

Nyt en uskalla luvata tulevalle koiran vuodelle sen kummempia. En tartu haasteisiin, enkä emännöi mitään ennen kuin saan elämän perusasiat kuntoon: lukemisen ja kirjoittamisen. Kiitän teitä ihanat ihmiset, jotka olette jaksaneet odotella, osallistuneet haasteisiin ja lukeneet vanhojakin juttuja täällä blogissa. On aina kiva huomata mitä on ponnahtanut esille arkistoista.

Uusi vuosi on alkanut perinteen mukaisesti kauniin uuden teekupposen kanssa. Kaikki on nyt pakattu laatikoihin, joten yksityiskohtia on tiedossa, kunhan maallinen omaisuus taas purkautuu ja järjestäytyy paikoilleen. Minulla on yhä yöpöydällä aina kirja tai pari toiveikkaina odottamassa. Toivottavasti tänä vuonna lukemisesta ja kirjoittamisesta tulee taas rutiinia.

Saturday, November 18, 2017

Halaus ja kosketus

Havahduin tässä siihen, että tämä vuosi lienee rimanalitus lukemisessa ikinä koskaan! Aikaisemmin olen lukenut runsaammin ilman mitään ongelmia ja lukeminen oli yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Viime vuosina olen blogannut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista, mutta kokonaisuudessa luettua on tullut enemmän kuin mitä blogissa on näkynyt. Tänä vuonna ei. Koko vuoden saldoksi tullee vain kourallinen kirjoja! En ymmärrä kuinka tällainen on edes mahdollista, mutta myönnettävä on: tämä vuosi on sitten lukemisen suhteen tällainen. Kaksi totaalista ja pitkää lukujumia piti siitä huolen. Kokoaikatyö, työmatkafillarointi, lapsen harrastukset ja yksi henkilökohtainen huolenaihe vetävät meikäläisen näköjään sen verran piippuun, että kun rippunen ylimääräistä aikaa liikenee, vietän sen kullan kainalossa halaillen, luonnossa käyskennellen tai joogassa koko mielen nollaten. Siihen ei mahdu mukaan vetäviä tarinoita, joiden mukana kukkuisin keskiyön tuolle puolen, niin kuin aikaisemmin. Mieleen ei yksinkertaisesti mahdu enää yhtään mitään uutta ajateltavaa ja pohdittavaa - päinvastoin tunnen, että tyhjä tila olisi tervetullutta. Hyvä puoli tässä on se, että olen siis nukkunut! Ja joogan ansiosta taipuisa!

Karmea lukujumi onneksi puhkesi aivan mahtavan yllätyslöydön myötä. Taisin samalla saada itselleni aikaiseksi kirjalijaihastuksen! Jon McGregorin Even the Dogs ei kyllä jätä lukijaa kylmäksi. Pitkästä aikaa koin tarinan imun, sen innon, jolla haluaa tietää, mitä kirjan henkilöille tapahtuu ja miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Itselleni tämä lukuvalinta oli ehkä aiheeltaan hiukan epätyypillinen, mutta aloittaessani en ollut edes vilkaissut sitä, mistä kirja kertoo. Taas yksi muistutus siitä, millaisia elämyksiä jää paitsi, jos ei astu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.


McGregor, J. Even the Dogs. Bloomsbury, London, 2011 (2010).



 Even the Dogs kertoo päihderiippuvuudesta: hienovaraisesti moninaisista syistä, julmasta arjesta, sosiaalisista ympyröistä, näkymättömyydestä ja karuista seurauksista. Yksi juttu, joka kirjasta jäi sydämeeni on tämä:

"Didn't have to wait for long to find out what all the fuss was about. Like being wrapped up warmer and warmer and warmer. Like being cocooned in blankets and silk. Like more than any of these things. Like being held."

Välittäminen ja kosketus, kuinka tärkeää se meille ihan joka ikiselle on, olosuhteista, ulkonäöstä, historiasta ja elämäntilanteesta riippumatta. Elämä päideriippuvuuden kynsissä, siellä loppupäässä, yhteiskunnan hylkiönä ja oikeastaan kaikkien 'parannuskeinojen' ulottumattomissa on karua ja julmaa. McGregor kirjoittaa mässäilemättä, kaunistelematta, mutta ei ryve kurjuudessa. Minut kirjaan koukutti monet alkupuolen lauseet, jotka loppuvat 'kesken', ilman viimeistä sanaa, loppua tai pistettä. Mutta lukiessa tuota tuskin edes huomasi. Kuinka taitavaa: ajatus ja viesti välittyi niin selvästi, että sanojakaan ei enää tarvittu.  Lukijana samaistuin usean hahmon kuumeiseen ajattelutapaan, tunteisiin, tarpeisiin, epätoivoon, hyppyihin ajatusketjusta toiseen. Nerokasta kirjoittamista kerrassaan.

Tässä mennään muutaman henkilön mukana, osa kuolleita, osa eläviä. On Robert, jonka asunnossa kaikki kohtaavat tavalla tai toisella. Asunto on paikka, jossa voi puuduttaa itsensä katto pään päällä ja samanhenkisessä seurassa. Mutta Robert on kuollut. Milloin, miksi? Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Miksi hänet löydettiin vasta kun toukat olivat jo alkaneet syödä lihaa? Yleensähän ovi kävi säännöllisesti. Robertin elämän ja kuoleman  kautta avatuu maailma, jossa on oma todellisuutensa. Hetkellistä hellyyttä on toisen narkkarin varovasti ja taidolla piikittämä suoni. Tarinat tuohon tilanteeseen päätymiseen vaihtelevat. On Robertin tytär Laura, joka vuosien jälkeen lähtee äitinsä luota ja palaa luhistuneeseen lapsuudenkotiinsa, liittyen lopulta joukkoon.


"No one had ever asked. And if they had. If they'd asked him how it felt. He'd say It's like when you're climbing a tree and the branch breaks off. You're still holding onto the branch but you're falling through"


Kirja koukutti ja pohditutti. Hienosti kerrottu ruumiin kyydissä kulkeva tarina, jossa pysytään kaikesta kivusta, eritteistä, liasta, vihasta ja hulluudesta huolimatta jokaisen ihmisyydessä. Kuoleman jälkeiset tapahtumat olivat minusta kuin henkilön ottaminen takaisin yhteiskunnan jäseneksi. Aiempi hylkiö pestään, kammataan, vaatetetaan. Häneen kosketaan, hänen ruumiinsa ja sen osat ovat tärkeitä, niistä huolehditaan. Monen vuosikymmenen jälkeen hänestä viimeinkin välitetään.

Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, että suurilta osin näin masentava, surullinen, ahdistava ja dramaattinen tarina sitten sai innostuksen lukemiseen heräämään.