Saturday, April 25, 2015

Niin kaunista, että itkettää

Minin kanssa käymme joskus tällaisia keskusteluja: mikä on niin kaunista, että alkaa itkettää? Musiikki, kaunis taide tai esineet, erityiset hetket, rakkaan ikävöinti ja erilaiset muistotilaisuudet ovat ainakin olleet usein listalla. Japanin mono no aware kuvaa tällaista haikeutta jotakin kaunista tai tärkeää kohtaan, jota ei (kohta) enää ole.

Tätä tunnelmaa ja pohdiskelua ja paljon, paljon muuta löytyy Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sivuilta. Kirja kiilasi heti sen saatuani pinon päällimmäiseksi ja lukaisin sen kiihkeästi muutaman työntäyteisen päivän aikana. Parasta kai tunnustaa jo tässä ihan aluksi olevani aivan lääpälläni tähän kirjaan!  


Kankimäki, M. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, Helsinki, 2013.



"Voi olla, että kaikki muut ovat ymmärtäneet nämäkin asiat jo ajat sitten. Ehkä minä kärsin suorastaan vakavista ymmärtämisvaikeuksista koko elämän suhteen, ja olen selviytynyt tähän asti jollain hämärällä kepulikonstilla, todellisuudessa mistään mitään tajuamatta. Silti haaveilen jo: ymmärtäisinpä jotakin Japanissa."


Mitä tapahtuu, kun elämäänsä totaalisen kyllästynyt 38-vuotias nainen päättää irtautua arjen turvallisuudesta ja lähteä etsimään tietoa 900-luvulla eläneestä hovinaisesta, johon on opiskeluaikoina ihastunut hänen tekstiensä kautta? Ah, sydämen kuuntelu, repäisy ja seikkailu - tällä reseptilä ei voi mennä vikaan! Ja samanikäisenä voin jonkinasteisesti samaistuakin, vaikka elämäntilanteemme ovat monelta osin erilaiset.


"On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja."


Kankimäken haaveilema tutkimusprojekti saa vautia, kun rahoitus järjestyy ja sitä kautta matka Japaniin toteutuu. Kielitaidoton tutkimassa ikivanhaa kirjallisuutta? Näin se vain tapahtui! Kankimäki kirjoittaa rehellisenoloisesti elämästään ja tuntemuksistaan: epäilyksistä, toiveista, peloista ja innostuksesta. Mietitään kovasti sitä, onko aivan hullua lähteä tällaiselle matkalle ja tauolle palkkatyöstä. Huomasin lukiessa, että olen jotenkin välttänyt tuollaisen poteron omassa elämässäni kokonaan. Lähipiirikin taitaa olla samanlaista sakkia, sillä en usko kenenkään edes yllättyvän, jos lähtisin (taas) jonnekin huuhailemaan vuodeksi-pariksi. Itsekin tekevät samaa. Kankimäellä on työpaikka ja asunto, joihin voi palata takaisin. Huomasin terveellisesti, että ajatus olemisesta 'tyhjän päällä' on kovin suhteellinen sekin. Näitä juttuja oli mukava pohdiskella Kankimäen kanssa ja huomata eroja ja yhteneväisyyksiä. 
 
Kirjan toinen päähenkilö, Sei, on vahvasti mukana tekstissä, jossa vuorotellaan 900- ja 2000-luvun naisten välillä. Vaikka naisten kirjoitustyyli on kovin erilainen, vuoropuhelu on järjestelty taitavasti niin, että tarina soljuu kevyesti ja saumattomasti. Kirjassa on lukuisia viittauksia muihin Heian-kauden kirjoihin ja lopun kirjallisuuslista sai tämän lukijan hiukan epätoivoiseksi: haluaisin lukea kaiken!  
 
 
"... samaan aikaan kun Euroopassa taisteltiin barbaarisissa olosuhteissa Englannin herruudesta, toisella puolella maailmaa eräs Lady Murasaki katsoi puutarhaansa ja huomasi 'lehtien seassa valkoisia kukkia, joiden terälehdet olivat puolittain taittuneet niin kuin ajatuksissaan hymyilevien ihmisten huulet.'"   
 

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin avaa virkistävästi Heian-kautta Japanissa, Sei Shonagunin mysteeriä, modernia Japania ja Kankimäen omaa elämää. Tässä on kuristavaa kauneutta, seikkailun vapautta, historiallista analyysiä sekä ilahduttava pulahdus nyky-Japaniin. Rakastuin kertalukemalta (ja Piia Ahon suunnittelema kansikin on juuri niin sopiva).
 

Työmatkan lukumaisemaa. Ei valittamista.

 
P.S. Sopivasti kirjan lukemisen jälkeen postilaatikkoon kolahti ennakkotilattu Studio Ghiblin The Tale of Princess Kaguya. Guardianin arvio täällä. Ja kuinka ollakaan, Kankimäen kirja ja leffa olivat mitä parahin pari: Sein aikakausi heräsi eloon silmien edessä ja kirjan ansiosta tajusin, että oltiin Heianissa ja miksi nypittiin kulmat, puhuttiin sermien takana, haviteltiin hovielämää ja läheteltiin kosiokirjeitä. 

Thursday, April 9, 2015

Voittaja!

Eilinen arvonta suoritettiin hiukkasen myöhässä sillä yllätin itseni ja menin illalla hot yogaan hikoilemaan. Huh huh, oli oikeasti rankkaa!





Random.org valitsi synttäriarvonnan voittajaksi Sonjan! Onnea Sonjalle, ja laitahan yhteystietosi sähköpostilla niin palkinto lähtee matkaan sinua kohti.

Meillä sataa vettä ja on pilvistä. Loistava lukuilma siis, mutta työkiireet haittaavat keskittymistä ja taas on edessa reissukin. Postaamatta on ainakin seuraavat hyvät luetut: The Earthquake Bird, I Know Why the Caged Bird Sings ja Foxglove Summer. Kuulemisiin!



Meidän kuivaa rantaa.

Canberran karppeja.

Tuesday, April 7, 2015

Lukujumin katkaisija

Kirja, joka sai taas lukemisen maistumaan joltain, oli Khaleid Hosseinin A Thousand Splendid Suns. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen en vielä uskonut niin käyvän: meno tuntui jotenkin liian ennalta-arvattavalta, nyyhkyltä ja stereotyyppiseltä. Mutta sitten yhtäkkiä hahmot heräsivätkin eloon, en enää tiennytkään yhtä varmasti mitä tulee tapahtumaan ja aloin oikeasti välittää. Lopulta tykästyin kirjaan kovasti, niin, että taisin jossakin vaiheessa tirautella kyyneliäkin.


Hosseini, K. A Thousand Splendid Suns. Bloomsbury, London, 2007.



"Mariam lay on the couch, hands tucked between her knees, watching the whirlpool of snow twisting and spinning outside the window. She remembered Nana saying once that each snowflake was a sigh heaved by an aggrieved woman somewhere in the world. That all the sighs drifted up the sky, gathered into clouds, then broke into tiny pieces that fell silently on the people below. As a reminder of how women like us suffer, she'd said. How quietly we endure all that falls upon us."


En kuitenkaan halua johtaa harhaan: tässä on paljon sellaista vaikeiden olosuhteiden (yltiö)romantiikkaa, kurjistelua ja nostalgiaa, joka saattaa joitakin ärsyttää. Minulle suurimmaksi arvoksi nousi se, kuinka eläväisten hahmojen kautta pääsi osaksi afganistanilaista tytön ja naisen arkea eri ajankohtina, ja kuinka poliittiset ja historialliset muutokset ovat sekä yksilöiden että valtioiden asioihin vaikuttaneet. Valtavasti asiaa on nidottu yhden (tai muutaman muunkin) naisen elämäntarinaan: köyhyyttä, alistusta, toivoa, rakkautta, rauhaa, sotaa, fanaattisuutta, epätoivoa, tuskaa, pelkoa, ystävyyttä jne. Aina tällaisten jälkeen tulee se turvallinen olo, että olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia. Ja heti perään seuraa se riittämättömyyden tunne, kun tajuaa, kuinka epätasa-arvoisissa olosuhteissa täällä pallolla pyörimme, kuka missäkin.   

En osaa tai oikeastaan halua sanoa t­ästä enempää. Mutta lukekaa :)

Monday, April 6, 2015

Katse taivaalle

Viime vuonna elämäämme astui ihana pikkumies. Hän esiintyi myös täällätäällä ja täällä. Sydämemme särkyi, kun mini-me:llä todettiin kissa-allergia ja herra joutui muuttamaan uuteen kotiin muutaman tapahtumarikkaan yhteiselokuukauden jälkeen. Onneksi koti löytyi aika läheltä ja tuttavien luota, eli tapailemme yhä silloin tällöin ja olemme voineet seurata pikkukissan kasvua pojasta mieheksi. Hän oli ensimmäinen kosketukseni kissamaailmaan ja entisenä kissakammoisena ihmisenä en olisi voinut saaada parempaa opasta kissaihmiseksi. Niin ystävällinen ja leikkisä tapaus hän on. Nykyään, isompana, on havaittavissa myös äksyilyä, mikä saattaa olla tuotosta siitä, että herralla on nykyään asuinkumppaneina kaksi isoa koiraa, joita hän tehokkaasti terrorisoi :)

Sydämeen on pistänyt pariin otteeseen oikein erityisen hartaasti, kun mini-me on tunnustanut eräänäkin iltana, että "that cat meant everything to me." Onneksi huoneessa oli pimeää, sillä luulen, että reaktioni tuohon suoraan sielun syvyyksistä kumpuavaan lauseeseen oli aika vetinen. Yritin kuitenkin siinä pimeässä maatessani pysyä asiallisena ja vastata ääni vapisematta. Toisen kerran kosketti, kun mini kertoi piirtäneensä ystävänsä kanssa lemmikkinsä kouluvihkoihin. Hän oli piirtänyt muualla asuvan kissansa, ja kun oli tullut aika laittaa vihkot laatikkoon, hän sanoi, että "tears started coming from my eyes, because I miss him so much!" Tämä siis yli puoli vuotta kissan muuton jälkeen. 

Mitä opimme tästä? Allergiatestit ennen eläinten hankkimista! Ja vaikka aikaisempia reaktioita ei olisi ollutkaan! Yhäkin ihmettelen, kuinka suuri ero kissojen allergisuudessa näyttää olevan. Minin kaverilla on kissa, joka ei näytä aiheuttavan juuri minkäänlaisia reaktioita (ja tämän perusteella oletin, ettei hän olisi kissoille allerginen), kun taas toisen kissanomistajaystävän luona yöpyessä mini meni tunnissa punaiseksi kuin tomaatti eikä saanut henkeä!

Tämän pitkän kissa-alustuksen jälkeen itse asiaan, eli Thea Welshin muistelmaan The Cat Who Looked at the Sky. Ilman lyhyttä kissanomistajakauttani tuskin olisin kirjaan koskaan tarttunut. Nyt viisastuneena tiedän, että elämä kissan kanssa voi olla to-del-la mielenkiintoista :) Sydneyssä asuva Welsh kirjoittaa omasta elämästään kissojen kanssa. Hän on jo vuosia huolehtinut naapuruston kissoista, joista jotkut ovat tulleet pidemmäksi, toiset lyhyemmäksi aikaa tuttaviksi. Pysyvämmän ratkaisun ja samanaikaisen vapaan elämän toivossa Thea ja hänen puolisonsa päättävät tuttavapariskuntansa kanssa adoptoida kaksi kissanpoikaa yhdessä. Kissat tulisivat asumaan osan ajasta molemmissa kodeissa mahdollistaen omistajiensa matkustelun ja työkiireet.


Welsh, T. The Cat Who Looked at the Sky. Flamingo, Sydney, 2003.



"For example, I'd often heard that cats are loners. [...] because all of the cats with whom I had a close acquaintance were gregarious to the point of 'I know it's only mid-morning, but why don't we open a nice bottle of white and ring around and see who's free for lunch?'"


Welshin muistelmassa kissojen vuosi on jaettu vuodenaikoihin. Yhteisomistajuus ei tietenkään suju ongelmitta, ja jo kissojen nimien suhteen väännetään kättä. Kissoilla onkin eri nimet eri huusholleissa! Kirjan päärooleissa ovat kuitenkin kissat, joita tuleekin loppujen lopuksi kolme, ja heidän vierailevat kissakaverinsa. Kaikki kovin erialisia, dynaamisia persoonia, mikä tietenkin aiheuttaa lukemattomia huvittavia ja kaoottisia tilanteita. Welsh kuvailee kissoja ja tilanteita tarkkaan, minkä vuoksi en kirjaa suosittelisi ihmislle, joita kissat eivät kiinnosta. Jossakin vaiheessa kirjaa minunkin keskittymiskykyni herpaantui, mutta Welsh sai minut kuitenkin takaisin tarinan pariin. Puhutaan sopeutumisesta, muutoista, pomottamisesta, kasvusta, ulkonäöstä, tasapainosta, taidoista, ujoudesta ja itsenäistymisestä, kaiken muun muassa.


" Lying there in a bed festooned with cats I'm very aware of them all being totally conscious of each other's presence while affecting utter ignorance. 'You are actresses,' I say to them. 'You're all actresses.'"


Kissojen ensimmäinen vuosi on täynnä säätämistä ja dramatiikkaa. Niin kuin hyvissä kirjoissa aina, löytyy tästäkin muutamia suurempia opetuksia ja löytöjä elämään. Kissojen mukana kasvavat myös omistajat. Kirjasuositus kuitenkin vain kissafaneille, muille löytyy muutakin luettavaa! 

****

Muistakaapas muuten myös edellisen postauksen synttäriarvonta. Pari päivää aikaa vielä. Kiitos kaikille tähän asti osallistuneille ja kiitos myös kivoista sanoistanne :)

Näihin tunnelmiin:


Räpylät rannalla.
  
 


Sunday, March 29, 2015

Kolme vuotta jo!

Vau. Blogi on ehtinyt kunnon uhmaikään :) Kolme vuotta on plakkarissa. Vaikea uskoa, sillä aika on oikeasti mennyt niin nopeaan. Piti siis tarkistaa pariinkin otteeseen.  Kulunut vuosi on ollut hiukan sekainen ja se on luonnollisesti vaikuttanut postaustahtiin kaiken muun ohella. Vuoden aikana elämässä on muuten moni asia asettunut taas paikoilleen, mikä tuntuu hyvältä ja on tietenkin ottanut oman aikansa. Näköjään reissasinkin aika paljon. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen tästä huolimatta silti ehtinyt lukea ja kirjoitella edes jonkin verran. Sekasorto on vaikuttanut jopa teenjuontiin, sillä sellaista häväistystä en kykene tekemään, että joisin teeni juoksujalkaa kiireessä.


Aikaisen aamun rantatee.

Harventuvassa postaustahdissa on muuten sellainen mukava seikka, että olen huomannut vanhojen kirjoitusten nousevan esille useammin luetuimpien joukkoon. Se tuntuu mukavalta ja itsellekin on hyvä palata silloin tällöin vuoden-parin taakse ja muistella tai muistutella itseään tekemisistään ja lukemisistaan. Kolmessa vuodessa ehtii näköjään moni asia unohtuakin ;)


Aamupala ystävän luona.


Jatketaan perinteisellä linjalla ja tehdään kooste kuluneesta vuodesta, kuvituksena mukavia teehetkiä.

Nämä kirjat tekivät erityisen vaikutuksen:

Zadie Smithin The Autograph Man viihdytti, nauratti ja mietitytti.

Tommy Tabermannin Elämä ottaa kädestä  pariin olen palaillut useampaan otteeseen fiilistelemään.

Andrei Makinen Dreams of My Russian Summers kuljetti lukijan jonnekin kauas, takkatulen ääreen.

Wu Miang-Yin The Man with the Compound Eyes oli jotakin niin erilaista ja virkistävää, ah!

Yiyun Lin A Thousand Years of Good Prayers on yhä yksi lempikirjoistani <3

Muriel Barberyn The Elegance of the Hedgehog oli mahtava ylläri, jota olen tajonnut ahkeraan muillekin.

Yukio Mishiman Death in Midsummer and Other Stories sinetöi Mishiman lempikirjailijakseni.


Teetä kampaajalla, tietenkin!


Nämä taas lämmittivät, ilahduttivat tai virkistivät:

Henry Langdonin Lemongrass & Ginger on lunastanut vakiopaikkansa teehyllyllä vuoden aikana. Tätä on purkki kotona sekä töissä.

The Love Tean White, Rose & Goji  on yhä yksi romanttisen kevyistä herkkisteesuosikeistani.

Obubu Tean Gokou matcha on virkistänyt ja tuonut estetiikkaa arkeen.

Harney & Sonsin Paris  on toiminut moneen otteeseen jälkiruokana tai vastauksena makeannälkään.


Jääteetä spa-hemmottelun jälkeen.


Synttäreiden kunniaksi järkätään tietenkin pieni arvonta. Yksi, toivottavasti onnellinen voittaja saa palkinnoksi T2:n Southern Sunrise -haudukkeen ja Hurraw! Chai-huulivoiteen. Poikienkin kannattaa osallistua. Tuolla huulivoteella voittaa puolelleen naisen kuin naisen, tai partnerin kuin partnerin! Southern Sunrise on taas ihana aamuherätysjuoma ja toimii myös jääteenä. Greipinystävät erityishuomio!

Osallistua voi kommentoimalla mitä mieleen juolahtaa tähän postaukseen. Toisen arvan saa linkkaamalla arvonnan blogiinsa. Kerrohan kommentissa, osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla? Arvonta suoritetaan keskiviikkona 8 Huhtikuuta, viiden aikaan Sannabananan aikaa :)

Onnea matkaan ja kiitos mukanaolosta!


Parasta: ip-tee ystävän seurassa :)


"To keep on going, you have to keep up the rhythm."

Tunnustus: minulla on Murakami-kammo. Muistaakseni se alkoi, kun yritin lukea Kafka rannalla. Sitten kokeilin Norwegian Woodia. Kumpikaan ei kohdallani käynnistynyt ja ensin ahdistuin, sitten luovutin. Kammo on kuitenkin kaivertanut mieltä jo vuosikaudet. Olen halunnut siitä eroon - ja hurraa, onnistuin vihdoin! Asiasta rohkaistuneena taidan uskaltautua herran muunkin tuotannon kimppuun, mutta ensin tämä: Murakamin Harukin What I Talk About When I Talk About Running (käännös: Philip Gabriel) kansi mätsäsi hauskasti teekupposeni kanssa lukuhetkellä. Kirja  tulikin luettua jo jokin aika sitten, joskus keväällä riippukeinussa, mutta tunnelmat ovat yhä tuoreina mielessä. Kirjassa Murakami pohdiskelee uraansa, kehitystään sekä kirjailijana että maratoonarina, vanhentumista ja kaiken taustalla, tai oikeastaan valokeilassa, kulkevaa rullaavaa, kurinalaista juoksua ja sen laajempaa merkitystä ja yhteyksiä.



Murakami, H. What I Talk About When I talk About Running. Vintage, London, 2009 (2007). 

Kirja kertoo oikeasti juoksemisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään juoksuopas, vaan henkilökohtainen juoksumuistelma. Ja kun juoksija on kuuluista kirjailija, tulee juostessa ja juoksemisesta monta asiaa mieleen. Juokseminen on myös niin suuri osa Murakamia itseään, että kirja kertoo myös jotain olennaista itse kirjailijasta ja hänen elämänfilosofiastaan. Tätä kaikkea Murakami availee sivuilla asiapitoisesti ja ajoittain itseironisella kuivalla huumorilla. 


"Sometimes I run fast when I feel like it, but if I increase the pace I shorten the amount of time I run, the point being to let the exhilaration I feel at the end of each run carry over to the next day. This is the same sort of tack I find necessary when writing a novel. I stop every day right at the point where I feel I can write more. Do that, and the next day's work goes surprisingly smoothly."


Mitä yhteistä on kirjoittamisella ja maratoneilla? Ainakin vaaditaan lihaksia, joko istuma-sellaisia tai sitten niitä muita, joilla pääsee liikkeelle miltei päivittäin, säästä tai tilanteista riippumatta. Molemmissa on vaatimuksena päämäärätietoisuus ja peräänantamattomuus, molemmissa oman pään sisällöllä on valtava merkitys ja molemmissa testataan kantokykyä suhteessa omiin tavoitteisiin.

 
"Emotional hurt is the price a person has to pay in order to be independent."


Ja Murakamilta ei itsekuria puutu. Sivuilta löytyy myös armotonta itsekritiikkiä, vaikka kaiken pohjalla onkin kypsään ikään ehtineen ihmisen vankka itsetuntemus. Tiikeri kun ei pääse juovistaan, eikä siis yritäkään. Murakami kuuntelee musiikkia ja laittaa tossua toisen eteen. Mielessä häilyvät ajatukset kuin pilvet taivaalla, ja taivas on laaja.

Minusta oli mukava lukea Murakamin elämän käänteistä. Nuoruudessaan hän pyöritti live jazz-klubia Tokiossa, ja se hetki, kun hän sai päähänsä kirjoittaa romaanin - hah, loistavaa! Jos tiivistäisin, saoisin, että Murakamin menestyksen 'salaisuus' on rohkeus ja raaka työ. Sitten tulevat taidot, ja tietenkin se fakta, josta Murakami kirjoittaa hienosti: ihmisten eroavaisuuksien vuoksi meillä on erilaisia näkökulmia ja kokemuksia ja tulkintoja. On vain yksi yksinäisyydestään nauttiva Murakami (ja vain yksi minä ja sinä) ja siksi meidän kaikkien tarinat ovat ainutkertaisia.


"Exerting yourself to the fullest within your individual limits: that's the essence of running, and a metaphor for life - and for me, for writing as well."

Sunday, March 22, 2015

Meritaru

Sarjassamme 'kirjoja, joita en voinut jättää kauppaan kauniin kannen vuoksi'... Onneksi sisältökin oli sentään hyvä! Mutta mattaa ja 'tahmeaa kiiltoa' syvän sinisen eri sävyissä - en voinut vastustaa kannesta heijastuvaa veden välkettä, kun bongasin kirjan Tokion Kinokuniyassa. Satoshi Konin Tropic of the Sea (Shinsouban Kaikisen, käännös Maya Rosewood) heittää lukijan meren syvyyksiin, merenneitojen valtakuntaan. Mangassa vietetään aikaa maalla ja merellä, puhutaan vanhoista perinteistä ja uusista suunnitelmista ja siitä, mikä on elämässä tärkeää. Kehitys kehittyy ja silloin helposti vanha laitetaan lanaan, sitä vähätellään tai se yksinkertaisesti unohdetaan.




Kon, S. Tropic of the Sea. Vertical, New York, 2013 (2011).


Yashiron pappisperheen pyhäkössä on jo sukupolvien ajan säilytetty arvokasta salaisuutta: merenneidon munaa, joka tarvitsee raikasta vettä, ja joka on vietävä takaisin mereen 60 vuoden kuluttua. Samalla merestä löytyisi taas uusi muna huolehdittavaksi seuraavaksi 60 vuodeksi. Vastapalvelukseksi alueen kalastajat saavat tyynen meren ja runsaita saaliita. Pikakelausta muutama sukupolvi, ja kaupunkiin on suunnitteilla rantalomaparatiisi. Merenneidotkin voidaan valjastaa turismin palvelukseen, vai voidaaknko?

Nuoren Yosuken isä, Yozo on kehityshankkeista innoissaan ja näkee sen tienä eteenpäin. Kirkkaan tulevaisuuden edestä saavat väistyä vanhat lupaukset ja perinteet. Yosuke ja Yozon sairas vanha isä eivät ole kuitenkaan samaa mieltä, ja meressäkin saattaa joku olla jo vihainen... Yosuke päättää toimia ja samalla aloittaa tapahtumien lumivyöryn. Onko merenneitoja olemassa, vai onko kyseessä vain markkinointikikka tai vanha taru? Painiskellaan velvollisuuksien ja lupausten kanssa, mietitään pikkukaupunkien ja niiden nuorten asukkaiden tulevaisuutta, kun yhä useamman tie käy isoihin keskuksiin. Onko tuotto ja turismi kaikki kaikessa, mikä arvo on luonnolla sellaisena kuin se on? Mukaan on heitetty myös ripaus romanssia, ja tietenkin legendaa.



Jääteetä ja merimystiiikkaa.

Alkuperäisiä osissa ilmestyneitä kansikuvia.

Hiukan samalla tavalla kuin vanhassa suosikissani, Natsume's Book of Friendsissä, tässäkin päähenkilönä on nuori mies joka aikuistumisen kynnyksellä pohdiskelee modernin ja perinteisen, sekä uuden ja vanhan ajatusmaailman eroja. Tässäpä kirjavinkki voimakkaita tunteita, salaperäisiä poukamia, actionia ja heräilevää romanssia etsiville.

Kirjan lopussa on Satoshi Konin jälkisanat, joissa hän analysoi rennosti kehitystään mangataiteilijana, kuvitelmiensa ja kiireisen työnteon eroa, sekä uransa alkutaivalta, jonka aikana kirja julkaistiin osissa.