Friday, May 27, 2016

Kummitusjuttu

Olipas hauska luettava tämä Michelle De Kretserin Springtime - A Ghost Story. Usein palkitun kirjailijan uusin (onko tämänkin julkaisusta tosiaan kulunut jo kaksi vuotta!) on napakka ja nopealukuinen Sydneyyn sijoittuva kummitustarina. Frances ja Charlie ovat muuttaneet hiljattain Melbournesta uusille kulmille. Keväisellä koiranulkoilutuslenkillä Frances huomaa toistuvasti eräässä puutarhassa vanhahtavalta vaikuttavan naisen koirineen. Mielikuvitus alkaa jyllätä, ja muun elämän ohessa Frances ottaa härkää sarvista kiinni selvittääkseen asian.


De Kretser, M. Springtime. A Ghost Story. Allen & Unwin, Sydney, 2014.

De Kretserin tyyli on ytimekästä ja lauseet seuraavat toisiaan putoillen ja hiukan tajunnanvirtaillen. Parin sekunnin ajan en ollut tyylistä aivan varma, mutta sitten pääsin rytmiin mukaan. Tässä maistellaan useita palasia jonkun toisen elämästä, ihmissuhteista ja paikoista. Vain kummitusjuttu jatkuu koko lyhyen kirjan läpi. Kunnon pelotusta ja kauhistusta etsiville ei kirja tarjoile juurikaan mitään, mutta sellainen kivalla tavalla jännä tämä tarina on. Tämän kauniisti tehdyn kirjan lukeminen oli minulle jotenkin palettia puhdistava kokemus: oli mukava saada jotakin taidokasta kokonaan luettua niin nopeasti ja selkeästi. Mikään ei jäänyt kaihertelemaan, vaikka teos ei missään nimessä ole mitenkään yhdentekevä. Pieneen tilaan on rakennettu tarkkoja tunnelmia liikoja lavertelematta. Tästä on hyvä lähteä seuraavan kimppuun.

"Frances called him a bird nerd. What she was really saying was, Who are you? She told him about the scrawled plea she had spotted on a wall that morning: I am human and I need love. They sat on the back steps drinking beer. Sunsets performed for them."

Monday, May 23, 2016

Terve! Ja parhauksia :)

Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet roikkua lukijoina, vaikka täällä ei ole tapahtunut mitään. Tahaton bloggaustauko on onneksi nyt päättynyt. Edellisen ja tämän postauksen väliin on mahtunut kaikenlaista: terveysongelmia (ja niiden mystinen loppuminen, hurraa!), kotiseutumatkailua, uusia työtuulia (varovasti ja vähän, vielä tekee mieli 'laiskotella', eli antaa kehon tottua rytmiin, jossa ei stressata tuhatta ja sataa, ja nukutaan yöt), tietokoneen yllättävä kuolema (luonnollisesti samalla solahtivat kuvat ja muut dokumentit jonnekin mustaan aukkoon) ja totaalinen, kammottava kirjoitusblokki. Mitään en ole saanut aivoistani irti saatika sanottua! Ahdistuksesta huolimatta kirjoja on silti tullut luettua suurin piirtein normaalitahtiin.  Niistäpä tässä siis nanoarviot. Ainoastaan hyviä, ellei ihan huippuja on onneksi osunut eteen, ja Kurjen siivelläkin on tullut pyrähdeltyä Japanissa ja Koreassa :)


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, Helsinki, 2015 [2014])




Tästä on kirjoitettu kaikkialla mediassa niin paljon, että jokainen lisäsana tuntuu turhalta. Lyhyesti siis: pidin hurjan paljon. Suomalaiset perhettä ja historiaa käsittelevät teokset eivät ole minua koskaan suuremmin kiinnostaneet enkä taida olla vastaavaa lukenut aiemmin. Kyse on omasta ennakkoluuloisuudestani tietenkin, ja voin kuvitella, että tässäkin suhteessa on tullut menetettyä kaikenlaista.

Neljäntienristeys sai mielenkiinnon heräämään henkilökohtaisemmista syistä, sillä omasta lapsuudesta ja nuoruudesta suuri osa sijoittui kirjailijan kotipaikkaan, samoin kuin monet kirjan tapahtumatkin. Ihana ystävä taikoi avaimet sähkökirjaan, ja lähdin Kinnusen kuljetettavaksi. Ystäväni oli oikeassa: lopettaminen ei onnistu ennen viimeistä sivua. Hirmuisen taitavasti mukaan on kiedottu monenlaista, mutta kuitenkin niin, että uskottavuus ja luonnollisuus on säilynyt eikä kirja tunnu täyteenahdetulta. On homous, sokeus, miesten ja naisten roolit, sukupolvien erot, tunteet, odotukset, sota ja traumat, ja kaikki se, mikä siirtyy vanhemmilta lapsille aina vain eteenpäin ja joskus muotoaan muuttaen.

Ihastuin ja vaikutuin kirjan henkilöiden omalaatuisuudesta ja dynamiikasta sekä saumattomista siirtymistä henkilöstä ja ajasta toiseen. Kaikki langat pysyivät käsissä, juttu sujui ja kohtalot koskettivat. Elämät pursuavat sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä, ulkoisia odotuksia ja sisäisiä kiirastulia. Hurjasti välittämistä ja rakkautta, jota ilmaistaan ja etsitään eri ihmisten toimesta eri tavoin eri aikoina. Kirjan voi helposti ahmia päivässä, mutta nopealukuisuudesta huolimatta syvävaikutuksesta sydämeen ei voi välttyä.


Jan Blensdorf: My Name Is Sei Shonagon (Chatto & Windus, London, 2003)




Tämä kirja iski suoraan sieluun kauneudellaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Dollarilla sokkona hankittu kirppislöytö jää arvoiselleen paikalle hyllyyn ja kirjan tummanhiljaiset fiilikset säilyivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Voi kuinka ihailenkaan japanilaistyylistä kauneuden, tyyneyden ja herkkyyden saumatonta sekoittumista kauheuteen, synkkyyteen ja tuskaan.

Tässä elämää ja japanilaista yhteiskuntaa katsellaan takautuvasti sairaalavuoteelta. On pieni tyttö, jonka onnellisen elämän Yhdysvalloissa katkaisee isän kuolema. Japanilainen äiti palaa takaisin juurilleen Tokioon. Hyvin toimeentuleva, mutta varsin perinteisiin rooleihin jumittunut veli tarjoaa katon pään päälle. Kaikki muuttuu dramaattisesti: äiti, ympäristö, kieli, kulttuuri, mahdollisuudet - ja jotain vielä tuotakin syvempää, jonka lukija saa tietää vasta myöhemmin. Tyttö leijuu elämänsä välimaastossa, jossakin sisäpiirien rajamailla, vuoroin hyväksyntää, vuoroin näkymättömyyttä kaivaten. Yksinäisyyttä, kulttuurieroja, mustaa masennusta, kylmyyttä, turvapaikkoja, rakkauden leimahduksia, ikivanhan suitsukekaupan rauhaa ja tummia salaisuuksia kiedottuna yhteen Tokion sykkeessä niin kauniisti, että pakahduin.
 
Blensdorfin kieli on hurmaavaa, niin, että heti kirjan aloitettuani alkoi mielessä kaihertaa, se, että näistä sanoista on päästettävä 152 sivun jälkeen irti. Siksi luin hitaasti ja kertaillen. Toivon, että moni löytäisi tämän pienen kirjan!

"In the middle of Tokyo people buy the handmade, with its echo of everything their lives lack, as a talisman, a reminder of future promise: in the spring they will go to Kudanshita to see the blossom, in autumn to Nara for the leaves, and someday they will get out of the city altogether, and find themselves again."


Kent Haruf: Our Souls at Night (Picador, London, 2015)




Tämä teille, jotka kaipaavat jotakin lämmintä ja rohkaisevaa, kirjaa täynnä iän tuomaa selkeyttä ja suoruutta. Tämä oli yllätyshelmi kirjaston hyllyltä. Uusi kirjailijatuttavuuskin, jolta haluan ehdottomasti lukea aikaisempaa tuotantoa tämän lukemani perusteella. Surku kyllä uutta ei ole tulossa, sillä Haruf menehtyi 2014.

Our Souls at Night on kirja läheisyydestä, huolenpidosta, ystävyydestä ja rakkaudestakin. Perspektiiviä antaa leskeytyneiden päähenkilöiden, Addien ja Louisin, elämänkokemus. Addie ja Louis asuvat pikkukaupungissa saman kadun varrella. Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, ja sitä on edessäkin. Kun Addie ehdottaa jotakin yllättävää, Louis lähtee mukaan. Kuunvalossa valkenee moni asia elämästä, ihmissuhteista, vanhemmuudesta, itsevarmuudesta, vanhenemisesta, menetyksistä ja asioiden tärkeysjärjestyksestä. Ihana kirja, joka menee suoraan asiaan ja onnistuu olemaan jotenkin helpottava, kaunis ja kevyt ilman minkäänlaisia korulauseita. Lukuseuraksi kuppi teetä ja villasukat, kainaloon hyvä kaveri.

"We're not even old news. We're not even news of any kind at all, old or new, Louis said.
Do you want to be news?
No. Hell. I just want to live simply and pay attention to what's happening each day. And come sleep with you at night.
Well, that's what we're doing. Who would have thought at this time in our lives that we'd still have something like this. That it turns out we're not finished with changes and excitements. And not all dried up in body and spirit."


Yukio Mishima: Thirst for Love (Vintage, London, 2009 [1950])




Thirst for Love (Ai No Kawaki, käännös: Alfred H. Marks) ei jotenkin käynnistynyt kohdallani. En minä löydä oikeasti mitään moitittavaa, kyse taitaa paremminkin olla vain ajoituksesta. Oma lukuhetken fiilis ei johtanut odottamaani imuun. Tai ehkä juoni oli sillä tavalla imuton, että pääasiassa kaikki tapahtuu hiukan pysähtyneessä ahdistavassa tilassa maaseudulla, mikä ei saanut minua toivomiini liekkeihin. Mutta tietenkin luin, ja mielenkiinnolla siltikin. Mishiman taito kuvata tilanteita ja kiellettyjä ja salattuja tuntemuksia kun on taidetta.

Etsuko muuttaa maalle edesmenneen miehensä isän, Yakichin, talouteen. Saman katon alla asuu myös muuta perhettä ja palvelusväkeä. Isän rautaisen tahdon ja auktoriteetin alla kaikkien elämä menee eteenpäin urillaan ja Etsukosta tulee kyselemättä Yakichin puoliso. Kaikki todellinen elämä tuntuu tapahtuvan piilossa, ovien, ilmeiden ja pääkoppien tiukkojen kuorien takana. Päällimmäisenä mielessä ja tavoitteena on harmonisen kuoren ylläpito, kaikin keinoin. Käsittämättömistä syistä Etsuko kiinnittyy palavasti nuoreen Saburoon, työmieheen, jonka kanssa ei jaa mitään muuta yhteistä kuin asuinpaikan.

Mustasukkaisuutta, pettymyksiä, katkeruutta, epäoikeudenmukaisuutta, valtapeliä, epätoivoa ja tuskaa ei sivuilta puutu. Palava intohimo ja tuskastuminen saa aikaan tapahtumavyöryn, joka johtaa kammottaviin seurauksiin. Pieni, mutta painava teos. Tunnen vieläkin hienoista hengenahdistusta, kun tämän lukufiilistä muistelen. Tarvitsee oikeanlaisen tunnetilan ennen kuin nappaa, epäilen.

"As she reflected and her gaze was caught by the masses of people moving there on the selling floor among multitudes of things, she momentarily slid into a reverie. Her dreams knew only happy things; misfortune frightened her."  


 Han Kang: The Vegetarian (Portobello Books, London, 2015 [2007])



    
 Whoa! Tähän tutustuin Kartanon kruunaamattoman lukijan ansiosta. Tiesin, että kirja tarjoaisi mahtavan lukukokemuksen, enkä tosiaankaan pettynyt. Ei moni muukaan, sillä hetki sitten eteläkorealainen Han nappasi Man Bookerin ja aivan ansaitusti. On niin hienoa löytää silloin tällöin jotakin todella erilaista ja aika rohkeaa. The Vegetarian (Chaesikjuuija, käännös: Deborah Smith) on unenomainen, mutta samalla raaka, välillä painajaismainen. Han repii säälimättä mielenterveyden, sovinnaisuuksien ja 'sivistyksen' määritelmiä silpuksi hahmojensa kautta. Kuinka paljon olemmekaan pohjimmiltamme palanen luontoa, eläimiä? Kuinka meitä saattavat kuristaa yhteiskunnan, perheen ja läheisten vaatimukset, kahleet ja rajoitukset? On sisaret ja heidän miehensä. Yeong-hye näkee unen, jonka jälkeen hän heittää talouden liharuoat kertaheitolla menemään ja alkaa kasvissyöjäksi. Aviomies ja perhe vetävät tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta herneet tiukasti neniinsä ja pian ollaankin järkyttävissä umpisolmuissa, jotka vain kiristyvät entisestään ajan myötä. Kuka haluaa ketä ja mitä ja miksi? Missä vaiheessa mentiin vikaan. Mitä piilee Yeong-hyen aina vai erikoisemman käytöksen ja irrallisen, tyynen hymyn alla?  Tunnemmeko toisiamme oikeastaan ollenkaan? Kerrassaan loistava, vaikuttava, monikerroksinen ja raikas kirja kaikessa kivuliaisuudessaan.

"Time was a wave, almost cruel in its relentlessness as it whisked her life downstream, a life which she had to constantly strain to keep from breaking apart."  

Tuesday, March 29, 2016

Onnea Katriina!

Synttäriarvonta on suoritettu hiukan myöhässä ja random-onnetar valitsi voittajaksi Katriinan. Otahan minuun siis sähköpostilla yhteyttä ja kerro, mihin osoitteeseen pikkupaketti lähtee reissaamaan!

Kiitos kaikille osallistuneille, lämmin kiitos onnitteluista - ja kiitos vielä siitäkin, että jaksatte lukea näitä höpinöitä :)


sannabanana
? = love


Wednesday, March 23, 2016

Vauvoja ja/vai sammakoita

Edellisviikolla sain vihdoin loppuun aikamoisen järkäleen, eli Mo Yanin massiivisen Frogin (käännös: Howard Goldblatt). Kirjailija on oikealta nimeltään Guan Moye ja hän sai kirjallisuuden Nobelin 2012, seikka, josta on kuulunut jonkin verran melua muunmuassa Mon sensuurilausuntojen vuoksi. Nimi Mo Yan tarkoittaa kirjaimellisesti "älä puhu", mutta vaikka Mo ei julkisuudessa itse paljon puhukaan, sanomista riittää kirjallisuuden kautta. Vaklasin näitä edeltäviä faktoja Der Spiegelin haastattelusta, joka löytyy täältä. Haastattelussa paljastuu myös Frogin osittainen omaelämäkerrallisuus, vaikka fiktiosta on toki silti kyse. Toistaiseksi kirjaa ei ole suomennettu.


Mo, Y. Frog. Hamish Hamilton, Melbourne, 2014 (2009).


Kirjassa liikutaan ajasta toiseen päähenkilön, Tadpolen (eli Nuijapään - hah, mikä nimi suomeksi!), tunnetulle japanilaiselle kirjailijalle kirjoittamien kirjeiden kautta. Tadpole haluaa Sensein innoittamana kirjoittaa näytelmän kotiseudullaan kuuluisan tätinsä elämästä. Gugu-tädin tarina alkaa tämän valmistuttua kätilöksi, tuoden uudet taitonsa ja tietonsa, sekä polkupyörän, kotikyläänsä. Vanhat uskomukset ja perinteet saavat kyytiä suorapuheisen ja nuoren Gugun käydessä toimeen. Pian valmistumisen jälkeen alkaa valtion yhden lapsen politiikka, jota puolueelle uskollinen Gugu alkaa toteuttaa innolla ja antaumuksella. Kaikki eivät asiasta ymmärrettävästi riemastu, mutta Gugu on päättäväinen ja toimelias poistaakseen ylimääräiset tulevat kansalaiset ennen kuin he syntyvät. Tarpeetonta kai edes mainita, että moraalikysymykset tulevat mieleen, samoin monimutkaiset ajatukset uskollisuudesta ja velvollisuuksista - kenelle ja mitä varten?


"If there really were a giant who was as much larger that the earth as we are to a soccer ball, I wonder what he would be thinking as he circled the planet, where peace is followed by war, overabundance by starvation, droughts by floods... Sorry, Sensei, I've let myself get sidetracked."


Frog kattaa 30-luvulta 2000-luvulle tapahtuneet valtavat yhteiskunnalliset muutokset Kiinassa. Tapahtumapaikkana on pieni kylä, jonne kaikki vaikutteet kyllä saapuvat, vaikka hiukan viiveellä. Tadpolen perheen lisäksi muutama muukin perhe on tässä keskiössä ja perheitä hämmennetään sekaisin, joten vaiheiden seuraamisen helpottamiseksi on kirjan alkuun listattu henkilöt ja heidän perhesuhteensa. Kirjeissä Tadpole kirjoittaa sekä omasta elämästään, että Gugun ja muiden kyläläisten vaiheista vuosikymmenten varrelta. Mo kietoo taidokkaasti eri aikakaudet yhteen niin, että suurehkosta henkilökaartista ja ei-lineaarisesta ajankulusta huolimatta lukija pysyy kärryillä ilman vaivannäköä.


"I never could remember famous brands, which was probably a mental block, a complex psychological expression of loathing and jealousy by people towards their betters. That is much like the way I undervalue bread when compared  to steamed buns, or fermented bean sauce over cheese."


Kiinalainen maalaiselämä perinteineen, sukuineen ja uskomuksineen huokuu sivuilta, samoin kaiken tuon nopea murros. Puolue hengittää niskaan, tekee sääntöjä, joita kaikkien on noudatettava, ainakin menestyäkseen ja kiivetäkseen ylöspäin maahan kahlitusta elämästä. Toiset nousevat, toiset laskevat rappusilla. On tehtävä valintoja, päätettävä kenen joukoissa seisoo ja kenen kanssa kaveeraa. Vasta aika näyttää, mikä valinta kannatti ja mikä jää kaivelemaan, mitä katuu ja mistä on iloinen. Moni asia jää Frogissa vaivaamaan. On omat käsitykset oikeasta ja väärästä - ja sitten alati muuttuva, virallinen oikea ja väärä.  Frogissa ei näissä kuitenkaan ryvetä ja mässäillä, vaan nämä yhteiskunnalliset asiat esitetään hyvin viileästi ja asiallisesti laajempana ja 'itsestäänselvänä' kontekstina keskiössä elävien ihmisten elämälle. Sydämissä ja pääkopissa sitten saattaa kiehua - ja Gugun kaltaiset ihmiset kuohahtelevat julkisestikin ketään kumartamatta. 


"I took pictures everywhere I went with my digital camera, like a dog lifting its leg to leave its mark from place to place." 


Kirjeitä on useita, ja niin on tarinoitakin, ja niiden sisällä käänteitä, sekä menneisyydessä, että nykyisyydessä. Mennyttä ei kukaan pääse karkuun, vaikka kaikki ulkoinen muuttuisikin tai muutettaisiinkin. Näytelmän kirjoittaminen viivästyy ja siirrämme painoa hitaasti Gugusta Tadpolen elämälle. Lopulta näytelmä on valmis ja saamme lukea sen viimeisen kirjeen jälkeen. Minun on myönnettävä, että minun keskittymiskykyni herpaantui kirjeosion jälkeen. Jotenkin tuntui tuskalliselta aloittaa näytelmän lukeminen sen jälkeen, kun kuvittelee kaikkien tapahtumien jo paljastuneen kirjeissä olevissa tarinoissa. Näytelmä on kuitenkin aika hieno ja itsenäinen teos, eikä tapahtuneen ja sanotun toistelua, niin kuin kuvittelin. Oikeastaan hiukan toivoin, että olisin lukenut näytelmän ihan aluksi. Kummassakin paikassa se varmasti toimisi. Pidin kirjasta kovasti, vaikka en aivan lääpälläni olekaan.

Lukumaisemassa ei ollut myöskään valittamista:


sannabanana
Lähdin lämmintä hiekkaa ja merta etsimään.

sannabanana
Löysin molemmat.

Thursday, March 17, 2016

Jihuu - 4 vuotta!

Ensimmäisen postauksen kirjoittamisesta on kulunut nyt neljä vuotta! Asia tuntuu hiukan epätodelliselta - aika on mennyt niin hurjan nopeasti tämän hauskanpidon kanssa. Mutta mikä järkytys seurasikaan, kun laitoin numeroita pöytään perinteistä statistiikkaa varten: bloggasin kuluneena vuonna ainoastaan 33 kirjasta! Muutama muu on tuon lisäksi tietenkin tullut luettua, mutta silti lukuvuosi on ollut todella ankea määrältään. Tähän vuoteen osui paljon työmatkoja, muita reissuja, itsensäkehittelyä (hah!), lukujumitusta, muutto, terveyshuolia ja päätöntä työstressiä - ehkä vaatimattomat lukemiset selittyvät kaikella tuolla muulla, ja sen aiheuttamalla väsymyksellä?


Matchailuillan välineistöä.

Mielenkiintoisesti mies- ja naiskirjailijajako säilyi edelleen suurin piirtein tasoissa. Bloggasin 16 naisten ja 17 miesten kirjoittamasta kirjasta. Tämä suurinpiirtein tasan lukeminen jaksaa minua kiinnostaa: tilastollisesti mieskirjailijoilta julkaistaan enemmän, enkä kiinnitä kirjaa valitessa kirjoittajan sukupuoleen huomiota. Aina silti tuntuu menevän tasan vuoden aikana. Miten kummassa?


T2:n kauniita chawaneita.


Mainittakoon myös, että lisäksi ehdin blogipinosta lukea peräjälkeen Tommi Kinnusen mahtavan Neljäntienristeyksen ja Mo Yanin Frogin, jotka yllättäen sopivat teemoiltaan hirmu hyvin yhteen, vaikka toisessa ollaankin Koillis-Suomessa ja toisessa Koillis-Kiinassa. Molemmat vielä alkavatkin tuoreiden ja epäsovinnaisten kätilöiden kohtaamilla haasteilla ja sitten jatkavat suvun vaiheiden parissa. Kummastakin enemmän myöhemmin, hienoja olivat.

Mieleenpainuneimmat kirjat kuluneelta vuodelta (Kinnusta ja Yania ei lasketa nyt mukaan, kun en kerran ole ehtinyt niistä blogata, muuten olisivat mukana) ovat:








Tee-elämässä oli hiljaista myös. Ilonpilkahduksena on ollut The Tea Centren teet, joita olen testaillut pettymättä kertaakaan. Blogissa on vieraillut vasta Earl Grey Special, mutta ihastukseni kohteina ovat olleet myös China Jasmin Special ja Taiwan Mellow Cream Oolong. Täytyypä muistaa kirjoittaa niistäkin. Myös Demmersin luomu-sencha oli kuluneena vuonna ihanaa, samoin säännöllinen matchattelu.

Blogin kaikkien aikojen suosituin postaus on yllättäen tämä. Toiseksi eniten on kiinnostanut Tove Janssonin elämä täällä. Vieläkin muuten harmittaa, etten ehtinyt juhlavuonna kunnolla Janssonin kimppuun. Kolmanneksi on kirinyt ihan tavallinen teepostaus. Voimme tästä päätellä, että tutkimattomia ovat suosion tiet.

Blogivuoteen mahtui myös ensimmäinen lukumaratonkokemukseni, jonka aikana luettiin yhdessä rauhaa maailmaan. Kurjen siivellä lähdettiin sitten vielä liitelemään ennen vuoden loppua.

Minä suunnittelin juhlistavani ihan kunnolla ja sivistyneesti tätä blogisynttäriä. Ruuhkan takia en kuitenkaan suunnitelmasta poiketen mennyt teelle ja kakulle kahvilaan ja myös Plan B petti (kakkupala leipomosta ja herkkuteehetki kotona). Plan C oli kokispullo ja suklaaähky. En ottanut kuvia ;-)

Perinteisesti suoritan synttäreiden kunniaksi ja teidän ihanien ja innostavien lukijoiden kiitokseksi arvonnan. Onnekas voittaja saa pienen japanilaisen muistivihkon ja kynän nerokkaiden ideoiden tallentamiseen, sekä euforiantunteen takaamiseksi kimpaleen paikallisen Noosa Chocolate Factoryn ananassuklaata. Osallistua voi tiistaihin 29. maaliskuuta saakka kommentoimalla tähän postaukseen. Suoritan arvonnan samana päivänä kuuden aikaan illalla omaa aikaani.


Maistuis varmaan sullekin?



Kuvituksena parin viikon takaiset kuvat T2:n kivasta matchaillasta. Kaupunkiasumisen iloja tuollaiset, jee!

Thursday, March 10, 2016

Aussie icon #7 - talo ja reilu pala maata

Pitkästä aikaa Aussi-ikoneita! Aihe tuli mieleen, kun nyt olen muuton vuoksi joutunut taas harrastamaan talonmetsästystä. Mikä on ollut perinteinen Aussi-unelma jo muutaman sukupolven ajan? No, talo ja iso piha tietenkin! Eikä tämä asumismuoto ole jäänyt pelkäksi unelmaksi, sillä yhä reippaasti yli 70% australialaiskodeista on omakotitaloja ja oman kodin hankkiminen sekä sen helppous on muodostunut jonkinlaiseksi oletusarvoksi elämänpolulla. Kerrostaloissa Aussit eivät viihdy: yli neljän kerroksen kerrostaloja on aussikodeista ainoastaan 4% (vuonna 2011). Suurin osa kodeista on kolmen makuuhuoneen taloja. Näitä tilastoja voi tutkiskella lisää täällä. 


Tyypillinen queenslander, asuintila korkealla, alla ilmaa (ja varastotilaa).


Omakotitalotrendi tarkoittaa tietenkin myös sitä, että kaupungit levittäytyvät laajalle ja suurin osa ihmisistä asuu 'suburbeissa'. Opiskelija-asuntoja on jonkin verran yliopistojen ja muiden oppilaitosten lähistöllä, ja nekin ovat suhteellisen harvoin kerrostaloja. Nyt tulee mutua, mutta veikkaan, että suurin osa opiskelijoistakin asuu omakotitaloissa, joita vuokrataan kavereiden kanssa yhdessä. Suomen ja Australian lehtien puheenaiheita vertailemalla voi päätyä siihen, että Australiassa asuntomarkkinoiden seuraaminen on suuren kansanosan harrastus. On yleistä kikkailla asuntomarkkinoilla, ja sijoitusasuntoja hankitaan, remontoidaan, vuokrataan ja myydään tietenkin voitonteko mielessä. 


Tässä toinen queenslander sateessa.

Aurinkokin pilkahteli vakoiluretkellä.


Kun suomalaisen kanssa juttelee asunnoista, puhutaan neliömetreistä. Täällä tuollaisilla mitoilla ei ole mitään väliä paitsi ehkä rakennusvaiheessa kaavoja tehdessä. Neliömetrejä ei näy eikä kuulu paitsi lattiavalintojen yhteydessä: lattiatiilet ja puu mitataan neliömetreissä. Kun talo on sitten valmis, sen koosta puhuttaessa puhutaan makuuhuoneiden määrästä. Eikä edes niiden tarkasta koosta. Kun katselet asuntoilmoituksia, kuvaillaan talot makuuhuoneiden, kylpyhuoneiden ja autopaikkojen määrällä. Makuuhuoneet ovat spacious tai small(er), joskus 'double', eli mahtuu parisänky. Siinä riittävä tarkkuus. Paikanpäällä sitten paljastuu kuinka suuresta tai pienestä tilasta on reaalimaailamssa kyse. Hinnatkin esimerkiksi vuokramarkkinoilla noudattavat samaa kaavaa, eli kolmen makuuhuoneen talon hinta on suurinpiirtein sama, vaikka itse talon, pihan ja huoneiden koko voi vaihdella suurestikin. Jostakin syystä tykkään tästä suuripiirteisyydestä asian suhteen. Saattaa saada suurenkin talon ikään kuin  'sattumalta'.


Tämän otin edessäolevan lempikukkani frangipanin vuoksi, mutta ei noita kukkasia edes näe.

Ja sitten modernimpaa bunkkerityyliä.



Asiaan ovat käyneeyt kuitenkin muutoksen tuulet. Kutistuvista pihoista on uutisoitu jo kauan, esimerkiksi täällä. Pihoja ovat viime vuodet kutistaneet myös valtavan kokoiset McMansionit, trendi, joka onneksi on hiipumaan päin. Joka tapauksessa monet uudemmat asuinalueet ovat jotenkin ahdistavaa katseltavaa: pakettiomakotitaloja on rakennettu kylki kylkeen, ikkunoista on näköala naapurin seinään tai aitaan. Koska Aussilassa ihmisen perusoikeus on oman talon omistaminen, puhutaan asuntojen hinnoista ja lainojen koroista jatkuvasti. Asumisen kalleus on jo kriisitilassa jossakin mielessä. Tähän saumaan on saapunut Tiny House Movement, joka vie aina vain pullistuvaa ja suurentuvaa asumista päinvastaiseen suuntaan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, että kuinka tämä pikkutalosuuntaus alkaa jalkautua Australiassa.


Aidan takaa pilkistelevä queenslander.

Samaa mallia edelleen.

Tämä koulun lähellä ollut kaunotar myytiin ennen kuin huutokauppa käytiin. Kuva ei tee oikeutta.



Postauksen tiimoilta lähdin sateisena päivänä hiippailemaan puskiin ja kuvailemaan salaa naapuruston taloja. Toivottavasti ei heti mennyt maine normaalina naapurina :-) Kuvissa on Queenslandille tyypillisiä korkealle sijoitettuja hengittäviä ja ilmavia puutaloja (tunnetaan ihan nimellä queenslander) ja yksi esimerkki modernimmasta 'bunkkeritalosta', jotka on (ainakin minusta) yleensä suunniteltu niin, että eletään täysin ilmastointilaitteen varassa. Mieleeni on muuten jäänyt elämään osuvuutensa vuoksi viime vuoden otsikko: Australian houses are just glorified tents in winter, mikä pitää kyllä paikkansa. Ennenvanhaan kuumilla seuduilla ilman kierto asunnossa oli tietenkin välttämätöntä ja nytkin on ihana avata kuuman päivän jälkeen ovet ja ikkunat ja antaa viileämmän ilman virkistää asunto. Telttavertaus on kuitenkin osuva siksi, että kyllä varmasti 90% australialasista kodeista ilma kiertää ainakin paikoittain ilman ovienavailuakin: rakoja löytyy todella usein ikkunoiden ja ovien karmeista eikä mistään tiivisteistä ole yleensä tietoakaan*. Kesällä ongelma ei ole kauhean painava, paitsi tietenkin silloin, kun ilmastointilaite posottaa kallista sähköä menemään ja kylmä ilma leijuu tasaisesti myös harakoille. Mutta talvella tuo 'telttailu' tuntuu erityisen pahalta - ulkolämpötila on monilla melkein sama kuin sisällä.

Tällaista tällä kertaa. Odottelen mielenkiinnolla sitä, kuinka lämpö pysyy tässä uudessa kodissamme sisällä muutaman kuukauden kuluttua, kun mittarin lukemat lähtevät laskuun. Onneksi on paljon Suomesta kannettua lämmintä vaatetta kaapissa :-)

*raoista kulkevat tietenkin myös kaikenlaiset ystävämme ilmastosta riippuen: torakat, muurahaiset, liskot, hämähäkit jne.    

Friday, March 4, 2016

Erikoista, vaikkakin kuivasti

Paljastin aikaisemmin Murakami-kammoni. What I Talk About When I Talk About Running sai kammon lieventymään, minkä ansiosta tartuin innokkaana vuoren korkuiseen urakkaan nimeltään 1Q84 (käännös japanista englanniksi Philip Gabriel ja Jay Rubin). Painava, alkujaan kolmessa osassa julkaistu järkäle ei kuitenkaan liiskannut minua alleen iltalukemisena, vaan uskaltauduin uusille urille, äänikirjojen pariin. Tässä versiossa äänensä hahmoille lainaavat Allison Hiroto, Marc Vietor ja Mark Boyett. Ei tehtävä mikään läpihuutojuttu ole silti, sillä kestoa riittää 46 tuntia ja 50 minuuttia, eli 1Q84 oli osa elämääni aika pitkään.


Murakami, H. 1Q84. Audible Studios 27.10.2011.


Aloitin kuuntelun pitkällä automatkalla ja äänikirjanoviisina eräs seikka alkoi heti vaivata: miten suhtautua muille maille leijailevaan mieleen? Kirja etenee, kunnes joku mielenkiintoinen ajatus tai tapahtuma tai sana tai lause saa mielikuvituksen laukkaamaan tai muistot pulpahtamaan pintaan, lukijan ääni etääntyy, katse lasittuu ja oman pään sisällä tapahtuu kaikenlaista. Samaan aikaan äänikirja menee menojaan johonkin suuntaan. Jossakin vaiheessa haaveileva kuuntelija havahtuu: mitä tapahtui, kuinka kauan olen ollut muissa maailmoissa,  olenko missannut mitään tärkeää? Lukiessa voi tietenkin käydä samoin, eli niin, että ajatukset lähtevät harhateille, mutta silloin yleensä katse nousee sivuilta ja haaveilun loputtua voi helposti palata siihen kohtaan, johon lukemisen jätti. Toisin on äänikirjan kanssa, sillä kelailu on hankalaa johonkin tiettyyn kohtaan ja esimerkiksi ajellessa ei kannata alkaa laitteita räpeltämään. Annoin siis mennä ja jatkoin kuuntelua aina kun huomio palasi tarinaan toivoen, etten ollut missannut mitään todella tärkeää pointtia juonen suhteen.  

1Q84 piti minut näpeissään aika tiukasti puoliväliin saakka. Sen (ja erään siihenastisen juonen kliimaksin) jälkeen menetin valitettavasti mielenkiintoni. Tarinasta tuli mielestäni jonkinlaista erittäin laiskaa ja hidasta kissa-hiirileikkiä, jossa hahmot tarkkailivat tai etsivät toisiaan eri syistä ja jokainen liike ja havainto kuvaillaan (turhan) yksityiskohtaisesti ja usein toistuvasti, joskus aivan samoin sanoin. Jostakin syystä tästä kirjan loppuosasta en saanut juuri mitään irti muutaman henkilökaartin välisen linkin lisäksi.

Kirjan nimi selittyy japaninkielisellä sanaleikillä, mutta kyseessä on siis tavallisesta poikkeava maailma, jonne kirjan päähenkilöt saapuvat eri tapahtumien kautta vuonna 1984. Juoni etenee vuorotellen kahden, alussa täysin erillisen, päähenkilön Aomamen ja Tengon matkassa. Alkujaan kovin erillisiltä vaikuttavat asiat kietoutuvat ja lomittuvat jännästi. Minua kiinnosti hirmuisesti Aomamen hahmo ja kuinka hänen erikoisen ja vaarallisen toimeksiantonsa kanssa kävisi. Samoin Tengon arki vaikutti mielenkiintoiseslta kaikessa tavallisuudessaan, joka kaatuu päälaelleen, kun hän ottaa työtehtäväkseen erikoisen kirjoitusprojektin. Alkupuolikkaan ajan kaikenlainen on mahdollista, jännitys on kihelmöivää, kysymyksiä risteilee ilmassa. Ja sitten kaikki jotenkin lätsähtää. Tarinat alkavat kietoutua lähemmin toisiinsa, hahmoista tulee jotenkin enemmän samankaltaisia toistensa kanssa, seksiä ja väkivaltaa pulahtelee esiin sieltä täältä, mutta nekin ovat jotenkin aneemisesti ilmaistuja, samoin henkilöiden tunteet. Ajoittain minua haittasi jatkuva toisto ja esimerkiksi rinta-fiksaatio: Tengon mielestä teinikirjailija Fuka-Erin rinnat ovat kauniit erityisesti erään puseron alla. Kerralla tai parilla maininnalla olisi tämä tullut jo selväksi. Aomamen ystävän kuoltua Aomame surkutteli sitä, että ystävä oli vienyt mukanaan hienot rintansa tästä maailmasta. Oikeasti! Miltei huomaamaton ero 1984:n ja 1Q84:n välillä on ehkä selkeimmillään siinä, että 1Q84:ssä on kaksi kuuta. Tavallisen kuun vierellä killuu viheriä, pienempi kuu, jota hahmot tuijottelevat silloin tällöin. Pienemmän kuun kuvailu samoin sanoin kerta toisensa jälkeen ei enää tuonut mitään uutta. Ihmettelen, miksi tämä muuten niin jaksaa ärsyttää minua? Johtuukohan asia vain kirjan pituudesta?

1Q84:ssä pohditaan uskonnollisia kultteja, uskonnollisten johtajien valtaa, vanhempien valtaa lapsiinsa, rakkautta ja oikeuden ottamista omiin käsiin. Mielikuvituksellisuutta ja yliluonnollisuutta ei tästä puutu, mutta niin kuin sanoin, mielestäni puhti lopahtaa puolivälin jälkeen ja loppuosa on aika kuivakkaa ja jotenkn päämäärättömän tuntuista luettavaa (tai siis kuunneltavaa) kaikesta erikoisuudestaan huolimatta. Ensimmäisen puolikkaan perusteella suosittelen kuitenkin luettavaksi tai kuunneltavaksi, nautin siitä alun jännitteestä ja yllätyksellisyydestä kovasti.

En osaa sanoa, kuinka paljon äänikirjaformaatti vaikutti lukukokemukseeni. En suorastaan ihastunut lukijoiden ääniin, mutta niihin totuttuani ei mikään onneksi sen suhteen häirinnyt. Aion uskaltautua tämän pitkän linjan kokemuksen perusteella uudelleenkin äänikirjojen maailmaan. Ajaessa on helppo kuunnella ja esimerkiksi silmien ollessa väsyneet tietokonetyöpäivän jälkeen on mukava napsauttaa nukkumaanmennessä valot pois ja antaa äänikirjan viedä mennessään.

Bonusta muuten vielä siitä, että kirjan lopussa kaksi kääntäjää keskustelevat mielenkiintoisesti käännöstyöstään ja Murakamin teksteistä.