Thursday, July 14, 2016

Entä jos?

Tiedättehän sellaiset, joskus ihan muutaman sekunnin kestävät hetket elämässä, jolloin jokin tapahtuma tai tarina saa hetkeksi kyseenalaistamaan koko maailmanjärjestyksen? Kun mieleen luikertelee 'entä, jos sittenkin?', jonka aikana mikä tahansa on mahdollista?



Joyce, G. Some Kind of Fairy Tale. Gollancz, London, 2012.


Tällaisia kutkuttavia hetkiä koin lukiessani Graham Joycen uskomattoman hienoa Some Kind of Fairy Talea. On kaksikymmentä vuotta aikaisemmin metsään 16-vuotiaana kadonnut Tara, sisko/tytär/tyttõystävä, joka eräänä jouluna ilmestyy koputtamaan vanhempiensa ovea. Lähdetään kerimään aikaa taaksepäin. Mitä hemmettiä on tapahtunut? Kahdessakymmenessä vuodessa perheenjäsenet ovat luonnollisesti ehtineet tehdä paljon: koko kaupunki on muuttunut, ihmiset ovat vanhentuneet, perheitä on perustettu, lapsia on syntynyt, ammatit ovat vaihtuneet ja niin edelleen. Rakkaan ihmisen mystinen katoaminen on vaikuttanut kaikkien elämään, ja kahdessakymmenessä vuodessa jokainen Taran lähipiirissä on joutunut käsittelemään tapahtuneen ja jatkamaan elämää ratkaisemattoman mysteerin kantajina.

"Peter stepped forward and he held his sister in his arms. She held him tight. He inhaled the smell of her. She didn't smell like he remembered. Now she smelled of something belonging to the outdoors he couldn't identify. Rain, maybe. Leaf. Mushroom. May blossom. The wind."


Joulun jälkeen Tara alkaa avata tarinaansa, joka saa kuulijat haukkomaan henkeä ja suuttumaan. Psykologin vastaanotto odottaa, samoin iänmäärittelytesti, mutta tuoko mikään selvyyttä asiaan? Kirjan kappaleet alkavat keijuaiheisilla lainauksilla historiallisista tapahtumista, runoista ja kansantarinoista. Pääasiassa kertojina toimivat välillä ensimmäisessä, välillä kolmannessa persoonassa Tara, hänen veljensä Peter, nuoruuden poikaystävä Richie ja psykologi, joka analysoi Taran kertomusta ja mielentilaa. Tara nimittäin näyttää ikäistään hurjasti nuoremmalta, muistaa kahdenkymmenen vuoden takaiset yksityiskohdat kuin eilisen, ja kertomuksensa mukaan on ollut poissa vain kuusi kuukautta. Metsän sinikellot ja kivet pitävät sisällään salaisuuksia, joihin on vaikea uskoa, mutta entä jos? Joyce viljelee ihanasti uskomuksia ja arkea kyseenalaistavia tapahtumia, jotka muodostavat vedenpitävän kokonaisuuden. Harmi vain, että ainoastaan Tara tietää. mistä on kyse. Tai ehkä naapuritalossakin on joku, joka ymmärtää, mistä Tara puhuu.

Ihana, ihana, ihana ja virkistävän mielenkiintoinen ja mielikuvituksellinen kirja. Lämpimästi suosittelen kaikille.

PS. Perheellä oli yksi tuttu tapa, josta erityisesti pidin:

"Tea being the drug of choice in the Martin household, Dell concocted more of it, thick and brown and sweet. After all, they'd had a bit of a shock; and whenever they had a shock or an upset or experienced a disturbance of any kind they had poured tea on it for as long as any of them could remember. The fact is they poured tea on it even when they hadn't had a shock, and they did that six or seven times a day."

Sunday, July 10, 2016

Kesälukumaraton!


Niina Tolonen on luonut hienon maraton-logon.

8.00

Nyt se alkaa, eli blogistanian kesälukumaraton, eli minulle "kesä"lukumaraton. Aamu on kuitenkin auennut aurinkoisena ja lämpötilakin varmaan yltää Suomen kesälukemiin, eli aloitamme kaikin tavoin samalta viivalta :) Rohkaistuin oman rauhaisan maratonini ansiosta mukaan tähän maratonkeikkaan ja aion jatkaa samalla taktiikalla, eli ei se määrä, vaan laatu. Pääasia on nyt vain rentoutua nenä kiinni kirjassa 24 tunnin ajan ja katsoa mitä tapahtuu. Kirjapino odottaa korkkaamista ja kahdeksalta aamulla ensimmäiseksi 'kilometriksi' päätyi Akira Mizubayashin Melodie - a Memoir of Love and Longing (käännös Stephanie Anderson), joka on odotellut lukemista yöpöydällä jo luvattoman kauan. Nyt siis aamuteen voimin sen kimppuun. Raportoin täällä tapahtumista. Mukavaa sunnuntaita kaikille, ja heijaa muille kanssamaratoonareille :)


Mizubayashi, A. Melodie. Melbourne University Press, Melbourne, 2016.

9.30

Olin kuvitellut Melodien aika erilaiseksi tarinaksi. Jo sivulta 10 olivat silmät kosteana ja samoilla sävelillä mennään. Jokainen lemmikkiä rakastanut ja sellaisen menettänyt takuulla ymmärtää. Mizubayashi kirjoittaa upeasti ja filosofisesti japanilaisesta arjesta koiraystävän kanssa.
 
"It is now more than 850 days since Melodie died; my father passed away eighteen years ago. Shadows - sometimes like the animal and sometimes like the man - move through my dreams."


13.15

No niin, silmät punaisina ja turvonneina ja sydän raakana saatiin maratonin ensimmäinen etappi päätökseen. Mizubayashin Melodie oli paljon enemmän kuin osasin odottaa. Alunperin ranskaksi kirjoitetussa kirjassa pohditaan sympaattisesti ja filosofisesti ihmisen ja eläimen suhteita ja 'arvojärjestystä' suhteessa eri aikakausiin, usein viitaten pääasiassa ranskalaisiin ajattelijoihin, mutta myös klassiseen musiikkiin ja elokuviin - sekä tietenkin Mizubayashin omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Oli hurjan mielenkiintoista lukea myös japanilaisesta tapakulttuurista ja kuinka lemmikinhoito asettuu tiukkaan kengät-pois-sisällä-kulttuuriin. Suomessahan on paljon samaa, mutta ainakin oman kokemuksen mukaan lemmikeiltä ei odoteta aivan samanlaista puhtausstandardia kuin ihmisiltä. Kirjassa liidellään korkealla, tunteiden ja teorioiden vietävänä. Edellämainitun vuoksi kirja ei ehkä ole jokaiselle sopiva kupponen teetä, mutta minä pidin kovasti. Sivuja kertyi 213.

Nopsahkon lounaan jälkeen oli selvää, että samalla vuolaalla kyynellinjalla en voinut jatkaa, eli lukulautaselle asettui kevyttä chick littiä. Catherine Goldhammerin Still Life with Chickens on ollut seuranani etukuistilla, jossa lueskelen auringossa kehräten kuin kissa keksipaketin ja teekupin kanssa. Palataan pian asiaan.


Goldhammer, C. Still Life with Chickens. Hodder, Sydney, 2006.

16.30


Chick lit paljastuikin kirjailijan omaksi elämäksi, eli 'tositarinaksi' pienestä palasesta Goldhammerin elämästä avioeron jälkeen. Viihteellisellä otteella kirjoitettu teos kertoo kirjailijan muutosta tyttärensä kanssa rikkaalta asuinalueelta viiden minuutin päähän kurjempiin oloihin, mutta Atlantin rannalle. Erotarina ei ole pääroolissa ollenkaan eivätkä edes siihen liittyvät tuntemukset, vaan sekalainen lauma kanoja, jotka Goldhammer hankkii luvattuaan ne lemmikeiksi tyttärelleen sekä kulahtanut talo, jonka hän kunnostaa. Ihan kiva, sivuja 176.

"Here is where I stood. There was no electricity. There was no toilet and no bathroom sink. There was no chicken coop. All of this had to happen between dawn and noon on moving day."

Nyt tekee mieli siirtyä hiukan vakavampiin maisemiin, minne minut toivottavasti saattelee Erri De Lucan God's Mountain (Montedidio, käännös Michael Moore). Maraton jatkuu 1960-luvun Italiassa, mutta ensin laitan illallisen tulille.


De Luca, E. God's Mountain. Text Publishing, Melbourne, 2003 (2001).


22.00

Sain vahvan ja vaikuttavan pienoisromaanin päätökseen aiottua myöhemmin, sillä illallisen jälkeen skype ja messenger kävivät kuumina eikä lukumaraton ole tarpeeksi hyvä syy olla vastaamatta liian kaukana asuvien sukulaisten ja ystävien yhteydenottoihin.

Napolissa nuoren pojan elämä saa pikamoottorin. Yhtäkkiä kaikki alkaa muuttua nopeassa tahdissa: viides luokka loppuu ja on aika alkaa työhön puusepänliikkeessä, italian 'hiljainen' ja virallinen kieli alkaa kiehtoa, äiti sairastuu, oma ääni muuttuu, keho alkaa tuntua ajoittain vieraalta ja saman kerrostalon kaunis Maria johdattaa pojan löytöretkelle aikuisuuden kynnykselle. Työpajassa juutalainen kollega alkaa kasvattaa siipiä, ja lopulta lentävät kaikki, hyvät ja pahat. De Luca kirjoittaa aikuistumisesta, ensirakkaudesta, vanhanaikaisista arvoista ja italialaisen yhteiskunnan muutoksesta sodan jälkeen. God's Mountain huokuu tiheitä tunnelmia, pelkoa ja vahvoja tunteita, hartioiden levenemistä ottamaan vastaan raskaampia aikuisuuden taakkoja. Ja kauniita helmiä, kuten:

"'When you get homesick, it's not something missing, it's something present, a visit. People and places from far away arrive and keep you company for a while.'"


Sivuja kertyi 155. Mitäs sitten seuraavaksi? Kirjapinossa on ainakin muutama kirjastosta lainattu manga, jotka on tullut uusittua useaan otteeseen. Luulen, että tartun seuraavaksi johonkin niistä, ennen kuin nukkumatti vie mennessään. Kiitos maratontsemppauksesta kaikille!

7.45

Iltalukemiseksi valikoitui hieno Osamu Tezukan tiiliskivimäisen Buddha-sarjan toinen osa, The Four Encounters. Tezukan 8-osainen Siddhartan elämästä kertova aikuisten mangasarja on kiinnostanut jo jonkin aikaa, mutta en ole löytänyt ensimmäistä osaa mistään. Toinen osa onkin sitten istunut yöpöydällä liiankin pitkään, seikka, joka harmitti varsinkin nyt lukemisen jälkeen, sillä niin loistavasta teoksesta on kyse. Kakkososa alkaa Siddhartan ollessa noin kymmenvuotias palatsin vanki. Muut hovin asukkaat eivät ymmärrä mistä kiikastaa, kun poika ei huvitu jatkuvasta viihdyttämisestä, herkuttelusta, juhlimisesta ja kauniista neitokaisista huolimatta. Sairasteleva ja heikko perillinen nukkuu paljon ja kyselee kummia. Kuolema ja palatsin ulkopuolinen elämä kiehtovat: mitä meille tapahtuu kuollessamme ja kuinka meidän kuuluisi elää? Siddharta vuoroin suuttuu ja masentuu todistaessaan korruptiota, epäoikeudenmukaisuutta ja kastijärjestelmän epätasa-arvoisuutta. Tähän osaan sijoittuu myös nuoren prinssin ensimmäinen pakomatka palatsin ulkopuolelle, todelliseen ja monisävyisempään maailmaan.  Tezukan kuvitus on hienoa ja tarina etenee sivumäärästä huolimatta vauhdikkaasti. Sanat ja tavat ovat ajoittain huvittava sekoitus vanhaa ja nykyaikaa, oletan, että kyse ei ole ainoastaan käännöksestä. Hiukan kirpaisi naisten rooli tarinassa ja esimerkiksi ylipainoisten naisten pilkka... 411 sivua (melkein) täyttä asiaa.


Tezuka, O. Buddha - The Four Encounters. Vertical Inc, New York, 2006 (1987).


Ja näin päättyi tämä leppoisa kesämaraton! Minnan blogista löytyy yhteenvetoa kiinnostuneille. Hiukan harmittaa, etten ehtinyt enempää lukea, pinossa kuin olisi ollut kaikenlaista mielenkiintoista. Toisaalta taas väsymys ei päässyt iskemään lainkaan ja lukeminen sujui aivan luonnolliseen tahtiin koko matkan ajan. Sivuja kertyi yhteensä 955. Voin siis olla tyytyväinen. Ihana kuitenkin lähteä tänään ulos ja liikkeelle, sillä hienoinen mökkihöperyys alkoi vaivata myöhään illalla. Lukueväät olisivat voineet olla ravitsevammat: pannukaupalla teetä, paljon suklaata ja keksejä, nachoja, pastaa, linssimuhennosta... Söin siis ehdottomasti yli energiankulutuksen, sillä sivuja käännellessä ei kauheasti rasvaa poltella. Nyt onkin hyvä lähteä puutarhahommiin ja laittaa muutkin kuin aivosolut liikkeelle! Olipas kiva maraton, ja kovasti kiitoksia Minnalle järkkäämisestä.


Saturday, July 9, 2016

Ihanan mahdotonta

Minulla on nyt menossa aikuisten satukuukausi, huomasin. Tiedättehän, satumaisia kirjoja täynnä kaikenlaista fantastista, mielikuvituksellista, mahdotonta, kutkuttavaa, mukaansatempaavaa. Logiikan, arjen ja analyysit voi heittää repusta ja vain lähteä liitoon, uteliaana katsomaan, minne ja miten kaikki päätyy. Satumatka alkoi Ransom Riggsin Miss Peregrine's Home for Peculiar Childrenistä, jonka sain kollegalta lainaksi. Suosikkini, Tim Burtonin, ohjaama kirjaan perustuva elokuva on tulossa teattereihin syyskuussa ja olen jo moneen otteeseen ihastellut traileria, jonka perusteella leffa saattaa olla jopa hitusen hienompi kuin kirja! Tosin Miss Peregrine on leffassa ihan liian nuori ja huoliteltu mielestäni, ja Emmakin liian hollywoodfantasian näköinen. Mutta muuten tunnelma ja 'maailma' vaikuttaa osuneen todella nappiin, on huvittavassa synkkyydessään tyypillistä Burtonia ja sopii hyvin Riggsin sepittämään kertomukseen.


Riggs, R. Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. Quirk Books, Philadelphia, 2013 (2011).



Jacob on tyypillinen yhdysvaltalainen teini, hyväosaisen perheen silmäterä ja perheyrityksen tuleva perijä. Höperön isoisänsä sekoillessa vanhuuttaan, Jacob lähtee mieluusti työpaikaltaan katsastamaan tilanteen. Perillä odottaa kuitenkin karmiva näky, ja isoisän kohtalo saa kaiken tapahtuneen tikittämään kuin aikapommin Jacobin mielessä. Viimeiset sanat, lapsuuden villit tarinat, isoisän elämä sodan aikana, metsässä vilahtanut painajaismainen otus ja omituiset vanhat valokuvat - minne ne kaikki johtavat?


"It was almost-too-perfect morning. Leaving the pub felt like stepping into one of those heavily retouched photos that come loaded as wallpaper on new computers: streets of artfully decrepit cottages stretched into the distance, giving way to green fields sewn together by meandering rock walls, the whole scene topped with scudding white clouds."


Johtolangat vievät Jacobin isoisänsä jalanjäljille ja psykologin siunaamana Jacob lähtee isänsä kanssa valtameren taakse Walesiin, saarelle, jolla isoisä vietti useamman vuoden sota-ajan matkalaukkulapsena. Isä haalii materiaalia kokoon tulevaa lintukirjaansa varten samaan aikaan kun Jacob yrittää saada yhteyden Miss Peregrineen, naiseen, joka aikoinaan huolehti sotalapsista. Isoisän lämmöllä kuvailema kartano on kuitenkin kolkkona tuusannuuskana ja moni muukaan asia saarella ei taida olla sitä, miltä se näyttää. Pian Jacob onkin löytänyt jotain varsin erikoista ja uskomatonta. Vaara vaanii kuitenkin varjoissa ja kohta kantapäilläkin. 


Riggsin teos vetäisi minut mukaansa ensi sivulta ja ei hellittänyt ennen kuin takakansi oli kiinni. On selvää, että jatkoa on tiedossa, sillä mikään ei oikeastaan päättynyt viimeisellä sivulla. Pidin kovasti tarinan lomaan sirotelluista aidoista vanhoista valokuvista, joiden hahmot Riggs on sisällyttänyt juoneen. Kihelmöivää jännitystä, mielikuvituksen lentoa, aikamatkailua ja pikkuriikkisen romanssia tarjoillaan näiden kansien välissä ahmittavaksi. Ainoa pikkuseikka, joka häiritsi, oli se, että yhdysvaltalainen 2000-luvun teini ja Walesissa asuvat 1940-luvun lapset puhuvat keskenään aivan samaa kieltä suuremmitta kommelluksitta. Tämä oli kamalan vaikea kuvitella, vaikka samaan aikaan pystyin hyvinkin hyväksymään painovoimasta riippumattoman tyttösen, näkymättömän pojan, kämmenistä pullahtavat tulipallot, yli-inhimilliset lihasvoimat, linnuiksi pyrähtävät vanhat leidit, ja niin edelleen, ja niin edelleen :)


Huomenna muuten alkaa blogistanian kesälukumaraton, jonka minä suoritan tietenkin keskellä täkäläistä talvea. Hätä ei ole kuitenkaan suuri, sillä sääennuste lupaa puolipilvistä ja lämmönkin pitäisi nousta 22 asteeseen. Innolla odottelen kirjapinon kanssa jo aamua! Päivittelen sitten huomisessa postauksessa maratonkuulumisia, eli pysykäähän langoilla, jos kiinnostaa.

Tuesday, June 28, 2016

Viesti tulevaisuudesta

Luin TBR-listalla roikkuneen Emmi Itärannan Teemestarin kirjan käännöksenä, eli kannessa luki Memory of Water. Eteerinen, sinisilmäinen blondi katsoo lukijaa ja hämmentää, sillä kirjassa päähenkilön hiukset ovat tummat, mutta muuta 'sanottavaa' ei ole. Memory of Water koukuttaa ja surettaa. Sivut kääntyilivät kuumeisesti ja käännös oli loistava, eli sellainen, jota lukiessa ei alkukieli tullut mieleen lainkaan missään vaiheessa. Kääntäjän nimi ei valitettavasti paljastu kirjassa, jonka luin. Paikannimistö oli tuttua: Kuusamo ja Rovaniemi vilahtelevat riveillä tiuhaan, samoin muutama alkuperäisistä hiukan muunneltu nimi. Muutokset ja ihmisten ja paikkojen nimien evoluutio on ymmärrettävä, sillä tässähän seikkaillaan tulevaisuudessa. Ajassa, jolloin kansanvaltiot sellaisina kuin me ne tunnemme, ovat suureksi osaksi hävinneet. On liittoumia ja suurvaltoja. Maailmankartta näyttää erilaiselta, kun ilmastonmuutos on hukuttanut saaria ja rannikkoalueita. Lunta ei enää ole ollut olemassa pitkään aikaan ja makeasta vedestä käydään kiistelyitä. Meidän ikiaikaiset jätteemme ovat tosin yhä jäljellä, kaikki se muovi, jota päivittäin kulutamme ja heitämme pois. Miten meidän elämäntapaamme tulkitaan muutaman sadan vuoden päästä, perustuen siihen, mitä jäljelle jää?


"I could feel the warm outline of her fingers through the fabric of my sleeve and the burn of the sun around it, two different kinds of heat next to each other. 'It's not worth thinking about them, Noria. They didn't think about us, either.'"  
 

Noria on teemestarin tytär ja jatkaa isänsä velvollisuuksia aikana, jolloin hänen kotikylänsä ajatutuu suuren muutoksen kouriin. New Qianin sotilaista tulee kaukaisessa kylässä yhä näkyvämpiä ja vaateliaampia vieraita. Teemestarina Norian harteille on asetettu salaisuus, jonka vaaliminen käy yhä raskaammaksi juomaveden puutteen lisääntyessä. Kontrollin lisääntyessä Noria ja hänen ystävänsä Sanja onnistuvat selvittämään kaatopaikalta löytyneen ikivanhan laitteen ja kasettien toimintaperiaatteen ja saavat kuuluville viestejä menneisyydestä. Norian perheen säilyttämät menneiden teemestareiden kirjat avaavat myös historiaa ja sitä, kuinka pula vedestä on maailmaa muokannut.


"The song of the lament-women rose and fell, it grew leaves and branches and roots on my skin and under it, and my own outlines faded, because what I carried within couldn't be contained in them: I was a forest that reached upwards and crumbled down again, I was the sky and the sea and the breath of the living and the sleep of the dead. Strange words carried me; a lost language directed my footsteps."


Itäranta, E. Memory of Water. Harper Collins, London, 2014 (2012).



Ajoittain Itärannan kieli on huumaavan hienoa ja runollista (niin kuin mielestäni yllä), vaikka suureksi osaksi tämä on kyllä sellainen action-kirja. Minua kiehtoivat tietenkin myös monet rauhaisasti soljuvat kuvaukset teeseremonioista ja teestä yleensäkin, niissä jotenkin kiteytyivät perinteet, (kirjan) nykyaika ja Norian oma identiteetti sellaisena rikkoutumattomana ketjuna läpi aikojen. Memory of Water saa miettimään ympäristöä ja elämäntapoja, valtaa ja ihmisten ja luonnon haavoittuvaisuutta. Nautin tämän lukemisesta.

Sunday, June 26, 2016

Onnesta - sielun hymyt

Aika vain humahtaa kuin hiekka sormien välistä! Huhtikuussa sain ihanalta Marjatalta haasteen, jossa kirjoitetaan onnellisuudesta. Marjatan sielun hymyt ovat luettavissa täällä. Minua harmittaa, kun tuohon aikaan en ehtinyt juuri lainkaan blogimaailmaan, sillä haasteen myötä on varmasti tullut hienoja oivalluksia ja keskusteluja esille - ja aihekin on niin tärkeä hyvinvoinnille.

Onnellisuutta on tullut mietittyä hiukan syvemmin viime kuukausina, sillä päädyin jopa aihetta oikeasti etäopiskelemaankin, ihan huvikseni vain, tosin aika loppui kesken kun olin kurssin mattimyöhänen. Joitakin tiedonmuruja jäi onneksi mieleen, ja niitä oli mielenkiintoista soveltaa omaan elämään - tai edes tarkastella sopivatko ne omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Opiskeluhomma juonsi luonnollisesti juurensa viime vuoden prosessista (joista pikkuisen avauduin täällä ja täällä), joka taas johtui edellisten vuosien koettelemuksista, joka taas... Näin mennään elämässä eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen ja se taas kolmanteen. Elämä kyllä kuljettaa, jos sen antaa eikä bunkkeroidu. Tarpeellista on ainoastaan silloin tällöin tarkistaa, onko suunta se, mihin mieli tekee mennä. Jos ei, purjeet hetkeksi lepoon ja ruori on sitten väännettävä toisiin maisemiin.


sannabanana
Eilen ruori kääntyi taas kauniiseen Caloundraan. Kolea, mutta kuvankaunis talvipäivä. 


Olen realisti ja optimisti, ja syvällä sisimmässäni onnellinen ihminen. Onnellisuudesta puhuttaessa on aluksi hyvä hiukan määritellä se, mitä koko hommalla tarkoitetaan. Onnellisuus ja optimismihan ei tarkoita sitä, että maailmaa katseltaisiin ruusunpunaiset lasit tiukasti silmillä, tai että mitään pahaa ja ikävää ja kammottavaa ei tapahtuisi, tai että kaikki olisi helppoa ja menisi aina suunnitelmien mukaisesti. Onnellisuuteen ei tarvita valtavaa harjaa, jolla lakaistaisiin negatiiviset ja vaikeat asiat maton alle. Katsettakaan ei tarvitse kääntää, kun kohtaa vaikeuksia, omia tai toisten. Eikä onnellinen ihminen ole tietenkään onnellinen joka ikinen hetki, sehän olisi aivan epäluonnollista! Joskus elämä vetää ilmat keuhkoista ulos ja potkaisee kenet tahansa kontilleen. Kyllä optimisti ja onnellinen ihminenkin tuntee kipua, surua ja epätoivoa - ja myötätuntoa, kun nuo osuvat jonkun toisen kohdalle. Se, kuinka noista kokemuksista jatketaan eteenpäin, on se tärkeä juttu. 

Jokainen hiukan pidempään elänyt on varmasti huomannut omassa elämässä ja lähipiirissä, että kaikki me poukkoilemme aalloilla välillä siellä harjalla - kovassa kiidossa, raittiissa ilmassa sekä aurinkoisia näköaloja ihaillen, ja sitten toisina aikoina aallonpohjassa, jossa näköalat ja fiilikset ovat tummemmat, tunkkaisemmat ja ahtaammat. Joskus aalto paiskaa rypemään sinne kuuluisiin pohjamutiinkin. Tästä syystä en ymmärrä kateutta ollenkaan. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei olisi jossakin vaiheessa elämäänsä joutunut kohtaamaan vuoren kokoisia vaikeuksia tavalla tai toisella. Sellaisia ihmisiä ei olekaan, joilla 'kaikki on aina niin helppoa ja menee hyvin'.


Nämä rantakalliot ovat hioutuneet ties kuinka monen miljoonan vuoden kuluessa.


Se, mikä saa ihmisen tuntemaan onnellisuutta taitaa myös vaihdella ihmisestä, elämänvaiheesta ja ajasta toiseen, vaikka joitakin yleisyyksiä voi ollakin. Aika erilaiset asiat tekivät minusta onnellisen kun olin lapsi tai teini verrattuna nykyhetkeen. Mikä sitten saa sydämen pakahtumaan onnesta ja elämänilosta juuri nyt?


Luonto

Erityisesti energiaa ja iloa tuovat meri, tuuli, aurinko ja metsä. Australian rannat ovat minulle kuin happea. En osaa enää elää ilman rannan ja valtameren puhdistavaa ja rauhoittavaa vaikutusta. Nykyinen puolen tunnin ajomatka lähimmälle 'kunnon' rannalle tuntuu tuskalliseslta ja takaraivossa nakuttaa ääni, joka komentaa asumaan takaisin rannan viereen, (mielen)terveyssyistä. Tuulikin saa minut tuntemaan olevani elossa; täysin hiljainen ja liikkumaton ilma saa olon jotenkin levottomaksi ja pysähtyneeksi samanaikaisesti. Aurinko tuo lämmön ja elämän sekä piristää automaattisesti mielen. Metsä taas hengittää meille kaikille. Pidän kaikenlaisista metsistä, minulla ei ole suosikkia. Metsissä on hienoa tutkia kaikkia niitä yhteyksiä mitä eri kasvien ja eläinten välille on syntynyt. Metsissä on niin paljon kaikkea - ja lisäksi ihana ilma hengitellä, ihania ääniä kuunneltavina. Luonto saa pulssin laskemaan, hengityksen syventymään, mielen rauhoittumaan ja kaiken tuon kautta asiat asettuvat terveellisempään tärkeysjärjestykseen. Tämähän on ihan tieteellisesti todistettu fakta.


sannabanana
Rohkeat snorklailivat märkäpuvuissa ja tutkiskelivat rantakallioiden rakoja.

Ystävyys

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihania ystäviäni. Uusia ja vanhoja. Johtuukohan se siitä, että mitä kauemmin elää, sitä useammin on tarvinnut apua ja on voinut auttaa? Ystävien ansiosta toivo ihmiskunnan tulevaisuuteen säilyy. Tässä maailmassa on mahtavia ihmisiä, jotka levittävät lannistumatta hyvää ympärilleen. Ystäviin lasken kaikki lähimmät ihmissuhteeni, sillä se onni ja tärkeys rakentuu minusta sille ihmistenväliselle ystävyydelle, olipa kyseessä sitten vanhempi, lapsi, sukulainen, esimies, alainen tai lapsuudenystävä.

Toivo

Minulle kaikkein kamalimpiin kokemuksiin elämässä on kuulunut toivoton ja näköalaton olo. Kun kaikki on romahtanut päälle ja hetken on tuntunut, ettei ole mitään ulospääsyä, minkäänlaista suunnitelmaa tai valonvälähdystä tunnelin päädystä. Mieleen ei ole tullut mitään mukavaa haavetta tai visiota siitä, kuinka jatkaa eteenpäin valoisimmille vesille. Onneksi minusta on mukavaa olla konkreettisesti ulkona, ja silloin ei voi olla välttymättä joltakin uudelta ja ulkopuoliselta. Näin saa ideoita ja ymmärtää, ettei kaikki ole se mitä oman pääkopan sisällä sattuu tapahtumaan. Toivokin sitten herää, ja sen avulla on helppo kiivetä kuopasta takaisin maan pinnalle. Meditaation ansiosta on ollut aika hienoa oppia tuntemaan omia ajatuskaavoja ja huomata ne 'mielen rautatiet' joita pitkin joskus lähtee puksuttamaan ihan turhaan. Kun sen tunnistaa, ei lannistu, vaan voi hypätä heti pois kyydistä, tai sitten vain tehdä sen ajatusrundin tunnollisesti ihan loppuun saakka, kuitenkin tietäen, että huono olo loppuu aikanaan, eli ei hätää.
Minusta on ihanaa haaveilla ja visioida ja toivoa kaikenlaista. Ymmärrän, että konkreettisia käytännön hommia tarvitaan aina toteutukseen. Minusta haaveilu on kuin verkkojen heittämistä veteen. Kun on valmiina jonkinlaisia mietittyjä visioita siitä, mitä haluaisi tehdä, on helpompi huomata mahdollisuuksia ja tarttua niihin, kun sellaisia eteen sattuu. Ja näin tulee unelmista joskus totta.


sannabanana
Perjantain näköala oli pilvisempi.



Mielekäs tekeminen

Ajankohtainen asia juuri nyt, kun olen hiukan tuuliajolla ja miettimässä yhä uutta suuntaa. Minulle onnellisuuteen liittyy läheisesti myös se, kuinka aikaani käytän. Tämäkin liittyy varmasti vanhenemiseen ja sen tajuamiseen, että aikaahan on meillä rajoitettu ja tuntematon määrä! Jotenkin tämä seikka on vasta nyt oikein jysähtänyt tajuntaan, ja sen vuoksi jokainen päivä tuntuu merkitykselliseltä. Olen nyt varovaisempi, tai ainakin tietoisempi, ajankäytöstäni. Kenelle ja minkä hyväksi aikaani ja energiaani käytän? Missä ja miten lasketaan 'hyöty': rahassa, hyvinvoinnissa, oikeudentunnossa, estetiikassa, konkretiassa vai tunteissa? En osaa viihtyä töissä, jossa en näe positiivista vaikutusta ihmisten elämään. Kun ajattelen mielekästä tekemistä, ajattelen tietenkin työelämää, mutta myös ajankäyttöä yleensä. On tärkeää pitää myös itsestään huolta. Joskus se voi tarkoittaa, ettei tee hetkeen mitään.  Ilman terveyttä ja energiaa ei saa paljon aikaiseksi ja oma olokin heikentyy, jos ei kuuntele itseään ja kohtele itseään hyvin.


Ajan patinaa.
   
Tässäpä nämä ajatukset tältä aamulta. Meille on iskenyt talvi kunnolla, eli sormet kohmeessa naputtelen tätä postausta. Yöllä lämpötila laski kuuteen asteeseen, sisällä ei varmaan ollut monta astetta lämpimämpää. Suuri teekuppi on kirjoitellessa täyttynyt ja tyhjentynyt kolme kertaa. Aurinko paistaa. Kohta lähdemme ulos ystäviä halaamaan ja herkuttelemaan. Pitäisi varmaan uskaltaa luopua pyjamasta ja villatakista ja villasukista ennen lounasaikaa.

Oikein ihanaa ja onnellista sunnuntaita kaikille teillekin :-)

   

Monday, June 13, 2016

Pusseja ja purnukoita

Vaikka kuinka ääneen vikisen talven kylmyydestä ja heppoisesti rakennetuista taloista, joissa viima vetää, salaa kuitenkin tykkään Australian talvista. Tai, no tarkennetaan, että talvista jossakin 25-26 leveysasteen tienoilla ja rannikolla. Sitä etelämpänä on liian kylmä ja pohjoisempana ei taas saa nauttia talvipukeutumisesta. Minähän nimittäin rakastan villaa. Nämä muutamat talvikuukaudet on mukava ajatella, etteivät lukuisat villapaidat, -sukat- ja -huivit ainoastaan vie tilaa kaapissa, vaan ovat ihan tarpeeseen hankittu, varsinkin kun monet on roudattu Suomesta saakka. Käyttöä tulee tosin pääasiassa ainoastaan iltaisin ja aamulla, päivällä lämpötila on toistaiseksi vielä kivunnut 25-30 välille.

Viikonloppuna fiilistelin ihania lauantain alkuja. Aurinkoa, kirpeää ilmaa, höyryävää teekuppia (ja toista, kolmatta), kiireettömyyttä, kaunista musiikkia, linnunlaulua. Iltapäivällä leivottiin kakku, sitä ennen lorvailtiin takapihalla kitkemässä rikkaruohoja, syötiin mitä ikinä huvitti ja luettiin hyviä kirjoja sohvalla, ehkä katsottin toisella silmällä leffa jos toinenkin. Ei onneen tarvita aina paljoakaan. 


sannabanana
Sademetsän sienisatoa.


Meidän mukana muutti toiselle puolen saarta myös teekokoelma. Ennen muuttoa yritin juoda teetä järkevästi niin, että kaikki pienemmät määrät saatiin loppuun ennen pakkaamista. Mukaan tuli näin ainoastaan täydet ja avaamattomat pussukat ja purnukat. Perillä purku- ja järjestelyhässäkässä teet jäivät hetkeksi laatikoihin eikä haudutteluun tuntunut muutenkaan olevan aikaa. Ilman teetä ei tietenkään voi elämästä selvitä, eli ensiavuksi hankin joitakin pussiteitä, ja kun laatikosta alkoi ilmestyä teenvalmistusvälineistöä, läksin pitkästä aikaa irtoteeostoksille. Viime viikkoina varsinkin The Tea Centren teet ovat olleet kokeiluinnostuksen alla. Niistä vielä lisää. Nyt kunnolla asetuttuamme tein pikaisen inventaarion: teehyllyssä on edustettuna taas 48 erilaista teetä! Onneksi on talvi :)


Melkein 10 vuoden puuttomien maisemien jälkeen tällaiset jätit sulattavat sydämen.

Muuttohärdelli saatiin selätettyä pääasiassa kahden tyylikkään rooiboksen voimin. Kromlandin luomurooibokset ovat pelastaneet monta iltaa ja aamuakin. Toisessa on rooiboksen kaverina vadelmaa, toisessa 'hunajapensasta'. Lämmintä rooibosta siksi, koska yritin kohelluksen keskellä pitää kiinni yöunista ja rajata kofeiinin minimiin. Ajateltavaa oli muutenkin tarpeeksi ja yöllä oli hyvä pitää tauko. Eteläafrikkalaista rooibosta on kasvatettu Kromlandin tiluksilla jo vuodesta 1902 ja huomasin linkatessa, että tänä vuonna firma on saanut ihan itsensä kuningattaren tunnustuksen kansainvälisestä kaupasta. Rooibos on tietenkin kasvanut ja hautunut kotimaillaan paljon, paljon kauemmin.  

Rooibosta on tullut juotua viime vuosina valitettavan harvoin. Siksikin oli virkistävää vaihtaa makumaisemia. Nämä ovat helppoja teitä. Vadelma ja honeybush ovat selkeästi taka-alalla, rooibos hallitsee molemmissa, mikä on mielestäni vain hyvä juttu.  

Minä tulen näistä pakkauksistakin jo hyvälle tuulelle :)



Kaiken uuden keskellä on pääasiassa on tehnyt mieli vanhoja tuttuja: aamuisin kupposissa on hautunut usein T2n Gorgeous Geishaa ja Madame Flavourin Green, Jasmin & Pear. Yllättävä himo on tullut myös Lupician Momo Oolongiin, jota on onneksi yhä saatavilla. Käykö muille näin, että muistin lokeroista ponnahtaa yhtäkkiä vuosien takainen makumuisto, joka olisi juuri sopiva tähän hetkeen? Muutoin teetankkauksesta ovat vastanneet vanhojen tuttujen tukena Tea Centren uudet tuttavuudet. Kyllä täällä kaupungissa kelpaa. 

Uuden viikon kimppuun on käyty sateessa ja harmaudessa. Toivottavasti se tarkoittaa paljon lukuaikaa ja lämpimiä teehetkiä. Blogimaailmaankin yritän kirjautua entistä ahkerammin. Lupaus.

Friday, May 27, 2016

Kummitusjuttu

Olipas hauska luettava tämä Michelle De Kretserin Springtime - A Ghost Story. Usein palkitun kirjailijan uusin (onko tämänkin julkaisusta tosiaan kulunut jo kaksi vuotta!) on napakka ja nopealukuinen Sydneyyn sijoittuva kummitustarina. Frances ja Charlie ovat muuttaneet hiljattain Melbournesta uusille kulmille. Keväisellä koiranulkoilutuslenkillä Frances huomaa toistuvasti eräässä puutarhassa vanhahtavalta vaikuttavan naisen koirineen. Mielikuvitus alkaa jyllätä, ja muun elämän ohessa Frances ottaa härkää sarvista kiinni selvittääkseen asian.


De Kretser, M. Springtime. A Ghost Story. Allen & Unwin, Sydney, 2014.

De Kretserin tyyli on ytimekästä ja lauseet seuraavat toisiaan putoillen ja hiukan tajunnanvirtaillen. Parin sekunnin ajan en ollut tyylistä aivan varma, mutta sitten pääsin rytmiin mukaan. Tässä maistellaan useita palasia jonkun toisen elämästä, ihmissuhteista ja paikoista. Vain kummitusjuttu jatkuu koko lyhyen kirjan läpi. Kunnon pelotusta ja kauhistusta etsiville ei kirja tarjoile juurikaan mitään, mutta sellainen kivalla tavalla jännä tämä tarina on. Tämän kauniisti tehdyn kirjan lukeminen oli minulle jotenkin palettia puhdistava kokemus: oli mukava saada jotakin taidokasta kokonaan luettua niin nopeasti ja selkeästi. Mikään ei jäänyt kaihertelemaan, vaikka teos ei missään nimessä ole mitenkään yhdentekevä. Pieneen tilaan on rakennettu tarkkoja tunnelmia liikoja lavertelematta. Tästä on hyvä lähteä seuraavan kimppuun.

"Frances called him a bird nerd. What she was really saying was, Who are you? She told him about the scrawled plea she had spotted on a wall that morning: I am human and I need love. They sat on the back steps drinking beer. Sunsets performed for them."