Monday, August 26, 2019

Inspiroivaa O:lta

O's Little Book of Calm & Comfort on kuin lämmin viltti koleana sadepäivänä. O on tietenkin Oprah Winfrey'n The Oprah Magazine, ja rauhoittavat ja lohduttavat sanat tulevat lehteen kirjoittaneilta vieraskynäläisiltä. Lehden toimittajat ovat koonneet yksiin kansiin kirjoituksia ja runoja teemoittain: Simple Solace, Kindred Spirits, Somewhere Safe, Mysterious Ways ja Strength from Within.

Yhteistä näille tarinoille on kirjoittajien elämänkokemus, herkkä havainnointi ja jonkinmoinen elämää kantava opetus tai oivallus, joka on jäänyt käteen vuosien varrella. Niin kuin voi kuvitella, mahtuu sivuille elämän suuria käännekohtia: kuolemaa, syntymää, sairauksia, eroja, ja niin edelleen. Joskus mukana on voimakkaita muistoja tai muuten käänteentekeviä tapahtumia, tai sitten vain niitä ankkuroivia rutiineja, joiden avulla jalat pysyvät maassa silloin kun elämä tönii ja heittelee.

"What was obvious is that we had the mountain range behind us and the ocean before us. What's obvious is that we will change. What's obvious is that the sun will set and rise and that everything can be attempted again." 
(Kaui Hart Hemmings: At My Fingertips)


O's Little Book of Calm and Comfort. Macmillan, London, 2017.

Tämä on ihana lahjakirja moninaisiin elämäntilanteisiin, tai sitten ihan vain omaan hyllyyn lisäämään uskoa elämään ja ihmiskuntaan, varsinkin nyt kun Amazon palaa, jäätiköt sulavat, ja hiukan joka paikassa valtaan äänestetään(!) itsekkäitä hörhöjä, joita et takuulla haluaisi naapureiksi, työkavereiksi tai pomoiksi. Vaikka veri kuohahteleekin uutisia lukiessa, onneksi kotona on ihana pörröinen mussukka, jonka kanssa huolet hetkittäin unohtuvat, vaikka mattoja on tässä pesty viime kuukaudet aika rivakkaan tahtiin... Tuota kirjoittaessani tajusin, että olen tosiaan vuosien saatossa raahannut Suomesta tänne neljä räsymattoa!



Kotitonttu ovenpielessä.

Tuesday, August 20, 2019

Taivaallista unelmien pumpulinektaria

Me käväisimme Minin kanssa kesä-heinäkuussa yllättävällä pikavisiitillä Suomessa. Olipa kyllä reissu: samaan aikaan haikeaa, mahtavaa, kaunista, surullista, työntäyteistä ja rentouttavaa. Liian nopeasta visiitistäkö se johtuu, kun tuntuu, että sydämestä jäi palanen Suomeen, eikä se ole saapunut vieläkään tänne takaisin? Tuntuu, että niin paljon jäi tekemättä ja näkemättä, mutta ehdimme kaiken muun käytännön asioiden hoitelun lisäksi sentään kellua kaverin kanssa Altaalla, ihailla Oodia (vaikka kirjoja olisin kaivannut sinne enemmän, muuten ihan huippupaikka!) ja saada Muumi/Tove-kiksit upeassa, uudessa Muumimuseossa. Kaikkein hienointa oli kuitenkin juhlia äidin 75-vuotispäiviä isommalla jengillä. 


Oodissa.

Aamupalalla.

Altaalla.

Jo menomatkalla fiilistelimme Singaporen lentokentän TWG-kaupassa valikoimia ihaillen. TWG on minulle uusi tuttavuus: 2008 perustettu singaporelainen luksusteeliike, jonka myynti on ainakin toistaiseksi aasiapainoitteista. Logo "1837 TWG Tea" hiukan hämää, vuosiluku ei nimittäin viittaa firman perustusvuoteen, vaan vuoteen, jolloin Singaporesta tuli yksi maailman tärkeimmistä tee- ja maustesatamista, joissa maailmanlaajuista kauppaa käytiin. Nyt TWG hankkii teelehtiä kaikkialta maailmasta ja sekoittelee upeita teekokemuksia (ainakin tämän yhden perusteella).

TWG täynnä teeherkkuja.

Tänne lorahtaisi helposti satanen jos toinenkin. Säästöpossua täytyy alkaa ruokkia ajoissa.


Muitakin herkkuja löytyy teen kaveriksi.
Herkkukassi mukaan.


Minä nappasin pitkällisen jahkailun jälkeen White Sky Tean, jossa valkoiset Yin Zhen lehdet lyövät kättä keltaisten ylang ylang -kukkasten kanssa. Miten jokin niin yksinkertainen voikaan olla niin upeaa? Postauksen otsikko ei kuulkaa ole liioittelua ollenkaan - tämä tee tarjoaa taivaallista nautintoa kaikin mahdollisin keinoin: nektarinkeltaisella ulkonäöllään, tuoksullaan (sekä kuivana, että haudutettuna) ja maullaan. Nyt vain kävi niin ikävästi, että tee ehti loppua ennen kuin sain kuvan otettua lehdistä kukkasineen. Yin Zhen on valkoista, nukkaista, käsinpoimittua teetä Kiinasta. Ylang Ylang -kukat taas tulevat jostakin Intian valtameren saarilta. Yhdessä nämä kaksi saavat aikaan huumaavan hedelmäiseltä, kukkaiselta, melkein 'toffeiselta' ja makealta (mutta ei liian makealta) tuoksuvan juoman, jossa on juuri sopivissa määrin teelehtien tuomaa suorapuheista ytyä. Valkoisen teen ollessa kyseessä, maku on silti ihana kevyttä. Olen juonut tätä purkin alusta loppuun saakka päivittäin, ja jotain taianomaista tässä juomassa kyllä on, sillä en muista koskaan juoneeni jotain teetä kyllästymättä melkein kaksi kuukautta joka päivä! Päinvastoin, suunnitteilla on matka Singaporeen ja muidenkin TWG-perheenjäsenten testailu, ehkä Marina Bay Sands Tea Salongissa?


Ihanimmista ihaninta teetä.
  
Ainoa kuva tästä herkusta: puoliksi juotu Pentikin monogrammikupponen kotimaisemissa. Kupin (ja lautasen) löysin Akaalta kirpputorilta - mikä tuuri!

Tuesday, August 13, 2019

Riipiviä kohtauksia Argentiinasta

Mariana Enriquezin Things We Lost in the Fire (Las cosas que perdimos en el fuego - espanjasta kääntänyt Megan McDowell) sai minut ajoittain haukkomaan henkeä. Kammotus ja kuvotus hiipivät sivuilta suoraan sieluun. Ollaan Argentiinassa, diktatuurin jälkimainingeissa. Suurimmassa osassa novelleissa hyvä- ja huono-osaiset, töissä puurtajat ja rikolliset, kohtaavat eri tavoin, ja moraalipainiskelua käydään varsinkin lasten kohtaloiden kautta. Lapsille tapahtuu hirveyksiä, ja yhteiskuntaluokasta tai yhteisöstä riippuen asia on miltei ymmärrettävää arkipävää tai yöunet vievää oksettavaa kauhua, kyseenalaistamista ja syyllisyyttä. Novelleissa yritetään auttaa, mutta ulkopuolinen on aina ulkopuolinen, vaikka osoite olisikin ihan naapurissa. Harvoin kohtaaminen on aitoa, ja kauhistuttava realismi väkivaltaisine ilmentymineen puhkaisee kuplia muutaman sivun välein. Muutamaa tarinaa on maustettu myös vanhoilla uskomuksilla ja maagisella realismilla, monessa roiskuu veri tai muut eritteet.


Enriquez, M. Things We Lost in the Fire. Portobello Books, London, 2017.



 "The flashlight shone onto things that made no sense. A medical book with gleaming pages open on the floor. A mirror hung near the ceiling - who could see a reflection up there? A pile of white clothing. Pablo froze; he moved the flashlight and the light simply didn't show another wall. That room never ended, or its end was too far away for the flashlight to reach it."
 

Novelleissa kohdataan rumuus, köyhyys, lika, epämuodostumat ja eläimellisyys - kaikki, minkä suurin osa haluaisi työntää piilon ja lakaista maton alle. Kirja on sykähdyttävää, oksettavaa, hyytävää, satuttavaa, ahdistavaa ja epätoivoista luettavaa. Enriquez kirjoittaa tyynesti ja suoraan, lukijaa herätellen.  Vaikuttava lukukokemus kerrassaan. 

Monday, July 15, 2019

Kirpaisevia satuja naiseudesta

Luin ensimmäisen Cecilia Ahernini: kolmenkymmenen novellin kokoelma Roar heittää keskiöön sukupuoliroolit ja naisten aseman yhteiskunnassa. Heitto tapahtuu yllättävästi; käytössä on absurdit ja mielikuvitukselliset tilanteet ja tapahtumat, jotka heijastavat yhteiskuntaamme. Vaikka luin novelleja kuin hulvattomia satuja, tottahan monet asiat ovat. Tarinoissa arkkielämän kuvainnollinen on usein käännetty kirjaimelliseksi, ja sen kautta lukijaa herätellään havahtumaan  siihen, kuinka absurdeja monet sukupuoliroolit ja niihin liittyvät odotukset ovatkaan. 


Ahern, C. Roar. Harper Collins, London, 2018.



Edustusvaimo nostetaan hyllyn päälle ihailtavaksi, kunnes aika tekee tehtävänsä ja pöly alkaa kerääntyä. Asiantuntijasta tuleen iän mukana yhä näkymättömämpi, kunnes jäljellä on enää ääni, ja hennot ääriviivat tapetilla. Naispaneeli päättää miehen vasektomiahakemuksesta samalla kun klinikan ulkopuolella protestoija seisoo 'pelastakaa siemenneste' - plakaatia pidellen. Novelleissa käsitellään paitsi laajemman yhteiskunnan odotuksia ja määräyksiä, myös naisten omia näennäisiä heikkouksia ja henkilökohtaisia 'puutteita', jotka estävät täydemmän elämän. Huumorin kautta nämä näyttäytyvät hullunkurisilta ja samalla kipeiltä kohdilta, sillä ei näiltä varmasti kukaan aikuinen nainen ole elämässään välttynyt.

"She didn't need to understand how he felt about his life; he was quite able to communicate that to her. It was what life was like to him that intrigued her. The normal stuff that he couldn't communicate because it just was, because it wasn't different, or didn't seem out of the ordinary. She wanted to know what it was like."

Kokoelman novelleissa on usein riemukas ja voitonmakuinen, monesti myös hiukan kliseinen, loppuhuipennus. En oikein osannut päättää miten kirjaan suhtautuisin: toisaalta absurdi oli mahtava keino asioiden esilletuomiseen ja sai valitettavan yleisen ja arkisen näkymään kirkkaasti kaikessa järjettömyydessään ja epäreiluudessaan. Toisaalta kliseiset loput, vaikkakin 'voimaannuttavat', monesti lässähdyttivät tarinan alun kutkuttavan epätavallisen lennon. Mutta sitten taas mietin, kuinka kliseinenkin loppu sopi aivan mainiosti novellien sadunkaltaiseen, hiukan opettavaiseen, kerrontatapaan. Summa summarum: lukeminen oli nautinnollista ja naurattavaa, ja viesti iski oikeisiin paikkoihin niin, että muistui kirkkaasti mieleen kuinka tasa-arvon eteen on vielä tehtävä töitä ja kuinka perinteisiä photoshopattuja naistenlehtiä ei kauheasti kannata lukea.  

Monday, June 17, 2019

Raakaa todellisuutta ja lakimaailmaa

Tuli luettua kirja, jonka jälkeen omia kotikulmia ja varsinkaan kulmissa notkuvia ihmisiä ei katsele enää samalla tavalla. Tietenkin asiaan vaikutti se, että kirjan päähenkilö (ja kirjailija) asuu samassa kaupunginosassa ja kulkee samoja CBD:n katuja töissä. Ja se, että olen nainen ja äiti. Ja se, että mini-me:n aloitettua vuoden alussa high schoolin, olemme ehtineet poliisiasemalle jo kaksi kertaa, koska koulumatkalla häntä ja ystäväänsä on ahdisteltu.  

Viime vuonna julkaistu Bri Leen Eggshell Skull kertoo Brin lakiprosessista ja varsinkin naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta ensin tuomarin avustajan ja sitten rikoksen uhrin näkokulmasta. Nuori asianajaja, Bri, saa paikan Brisbanen käräjäoikeudesta ja kiireinen oikeuselämä vie nopeasti mukanaan. Työ on vaativaa: raadollisia ja rankkoja seksuaalirikoksia on edessä päivästä toiseen, ja aika nopeasti Bri alkaa oirehtia. Oireiden taustalla ei ole ainoastaan uudet työympyrät, työtahti ja stressi, vaan Brin menneisyydessä on muisto, joka on painettu hiljaiseksi, mutta joka nyt oikeudessa käsiteltävien tapausten vuoksi pulpahtelee pintaan niin, ettei sitä voi olla enää huomioimatta. Vaativa työn ja raskaan salaisuuden piilottelu vievat voimia ja vaikuttavat mielenterveyteen. Uuden puolison tukemana Bri päättäää ottaa härkää sarvista ja haastaa vihdoin hyväksikäyttäjänsä oikeuteen.   


Lee, B. Eggshell Skull. Allen & Unwin, Crows Nest, 2018



Eggshell Skull avaa raa'alla tavalla sitä todellisuutta, jossa monet australialaisnaiset elävät. Miltei kaikki kirjan sisältö saa vastakaikua muissakin länsimaissa. Seksuaalirikokset ovat todellisuutta, jotka koskettavat suurimmaksi osaksi naisia ja valitettavan usein myös lapsia. Seuraukset ovat järkyttävät ja oikeuden saaminen asettaa uhrin usein epäillyn asemaan, varsinkin. jos tapauksesta on jo kulunut aikaa. Puhutko totta? Muistatko oikein? Tapahtuiko näin ollenkaan? Jos rikoksen uhri on tapauksen vuoksi traumatisoitunut, ristikuulustelu, nöyryyttävien tilanteiden kuvailu yhä uudestaan  ja luotettavuuden epäily voi tuntua loukkaavalta, haavoittavalta tai ylivoimaiselta, ja oikeuden hakemiseen ei enää löydy rahkeita. Pitkittyneet oikeudenkäynnit myös maksavat heposti suuria summia rahaa.  Mutta sitten toisaalta, syyllinen on syyllinen vasta kunnes syytös on osoitettu toteen. Ja niin kai asian pitäisikin olla?


"I had to go to the city that day for some errands, but it was a particularly muggy afternoon in Brisbane and I was sweating before I even left the house to walk to the bus stop. Everyone seemed to be down somehow. All the people I passed had been caught off guard and reminded me of the true ugliness in humanity. It was as if we'd all just found a border collie hit by a car and left for dead in the street. It was the feeling I'd had at the end of most days in court, that the aircon was circulating the dead skin of paedophiles so that I couldn't help but taste and inhale them."


Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein: toisaalta uhrien tuska salpasi hengityksen, samoin epäoikeudenmukaisuus ja myhäilevät, vapaana eläneet rikolliset, samaan aikaan kun uhrit ovat kärsineet vuosikausia heille tapahtuneista kauheuksista. Mietin, kuinka oikeusprosessia voitaisiin muuttaa. Toisaalta lukiessa tuntui, että kirjoittaja oli jo valmiiksi 'naisuhrin' puolella ja kommentoi kovasti tapauksia, joissa näyttöä ei yksinkertaisesti ollut, ja todistaja ei voinut sanoa mitään kovin selkeää ja syytetty vapautui. Mitä muutakaan voisi näissä tapauksissa tehdä? Eihän voida aina olettaa, että syytetty on syyllinen ja uhri kertoo totuuden? Kyllä valehtelu, samoin kuin rikokset, onnistuvat kummaltakin sukupuolelta, eikä oikeudessa voida laittaa suuremmin painoa oletuksille. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja lautamiesten näkemyksistä riippuminen myös kylmäsi lukiessa.


Synkkä tarina, aurinkoinen alkutalven päivä.


Kirja avasi näkymän surullisen kokoisiin seksuaaliväkivaltatilastoihin. Näkökulman vaihtaminen oikeusprosessin ammattipuolelta henkilökohtaiseen kokemukseen yksissä kansissa oli avartava. Samalla se vahvistaa sen tosiasian, että kuka tahansa meistä voi olla uhri. Toisaalta, todistajankopperossa seisoi myös sellaisia syyllisiä, joihin ei normaalielämässä kiinnittäisi mitään huomiota. Ihmiskunnan kilpi ei tämän kirjan sivuilla kiillotu, ja lukuisat tapaukset saavat miettimään mitä kaikkea tapahtuukaan suljettujen ovien takana, pimeässä, ja aivan liian usein? Oikeudessa, sairaaloissa, tukikeskuksissa ja poliisilaitoksilla tällaisten tapausten parissa työskentelevillä on oltava paksu nahka ja erityinen kyky käsitellä kammottavia asioita. Järkytyin, kauhistuin, ja sitten kirjan viisaiden, kokeneiden henkilöiden ohjeiden tapaan, on vain jatkettava elämää, uskottava hyvään ja autettava muita kykyjensä mukaan.


Nykyään minulla on lukukaverina tällainen mussukka!


Monday, April 15, 2019

Sotahelvettejä

Olen aina sanonut, että hartain toiveeni on se, ettei minun (tai kenenkään) täytyisi koskaan kokea sodan kauheutta. Sitä, että tilanne on se, jossa 'me' ja 'ne' kokevat olevansa niin kaukana toisistaan, että voivat tappaa. Isäni perhe joutui lähtemään sodan vuoksi Karjalasta ja muuttamaan muille maille, ensin toisten nurkkiin. He kuuluivat eri kirkkoon, puhuivat eri kieltä, olivat 'liian eläväisiä' ja söivät erilaisia ruokia - ja saivat kuulla siitä! Luulen, ja tiedän, että monet tuon kokeneet näkevät tämän hetken pakolaistilanteen paljon empaattisemmin kuin ne, joiden elämää ei sota ole koskaan repinyt kodeistaan ja juuriltaan samalla tavalla.  

Raskailla kirjateemoilla siis jatketaan edellisestä. Mary Lynn Brachtin White Chrysanthemum vie meidät Etelä-Koreaan, Kiinan-Japanin sodan keski- ja loppuvaiheille, 30-40-luvulle. Tarina polveilee takaumien kautta vanhan Emin muistellessa lapsuuttaan. Emi on ollut koko elämänsä ajan haenyeo, sukeltaja. Korealaiset sukeltajanaiset ovat olleet kautta historian erikoisaemassa: heidän on ollut mahdollista tienata omat rahansa ja olla miehistä taloudellisesti riippumattomia. Sukeltaminen on kulkenut suvussa, äidiltä tyttärelle. Hana on merellä äitinsä kanssa, pienen Emin leikkiessä rannalla. Korea on japanilaismiehityksen alla. Kaukaa Hana huomaa sotilaan lähestyvän rantaa. Pelastaakseen siskonsa, Hana altistaa itsensä vaaralle.


Bracht, M. L. White Chrysanthemum. Chatto & Windus, London, 2018.

Sodan aikana arviolta 50 000 - 200 000 korealaista naista joutuivat japanilaisten seksiorjiksi. Kirjan kirjoittamisen aikaan elossa oli enää ainoastaan 44 eteläkorealaista naista, jotka olivat kokeneet tuon kohtalon. Sodan jälkeen naisten tarinoista ei tosin kuultu kuin paljon myöhemmin, sillä häpeä ja siihen liittyvät kulttuuriset rakenteet ja jopa Japanin ja Korean poliittiset tavoitteet estivät niiden kertomisen ja tunnustamisen. Vasta 1991 ensimmäinen nainen, Kim Haek-sun kertoi omasta kohtalostaan ja rohkaisi muita samaan. Reilu 200 seurasi. Näiden naisten kunniaksi ja muistoksi Bracht kirjoitti kirjansa, samoin kuin muiden sotien uhrien. 

Nuori Hana kuljetetaan ensin laivalla ja muilla kulkupeleillä muiden kohtalotoverien kanssa jonnekin Mantsuriaan, jossa alkavat työt. Raiskauksia raiskausten perään, tyttöjen kuvat aulassa, kukkien nimet alla. Lääkärintarkastukset ovat paremminkin sotilaiden terveyttä varten. Tuskallista elämää hyväksikäytettynä ja voimattomana. Ja samalla sisuksissa omaisten kuin omakin epätietoisuus, suru, pelko ja häpeä.

"She recalls learning to dive, how she once waited too long before swimming back to the surface and involuntarily gasped for breath, swallowing water into her lungs. If her mother hadn't been nearby, she would have drowned. The excruciating pain in her lungs and the fear of drowning ensured she learned her lesson. It never happened to her again. Even when she ran out of breath deep beneath the water's surface, she made certain to drift slowly upwards, to keep herself calm when her lungs screamed for air. She learned to endure because the pain from nearly drowning was worse. Pain is a teacher. The question is whether she can accept what she has learned from it, to stop fighting. It seems unfathomable."

Bracht hyppii taidokkaasti kahden tarinan, siskoksen ja ajan välillä. Niin kuin kaikkialla, löytyy maailmasta hyviä ja pahoja ihmisiä, ja kamalassa tilanteessa pienetkin toivon ja ilon hippuset loistavat kirkkaina. Emi ei ole kivultaan pystynyt kertomaan kadonneesta siskostaan kenellekään. Ei edes omille lapsilleen. Suurimman osan elämää kipu ja kaipaus on perheessä turrutettu ja painettu syvälle näkymättömiin, kunnes ne yllätten nousevat pintaan. Tämä on selviytymistarina, jolla on viimeinkin selvyyden tuova loppu.    

Friday, April 12, 2019

Ajankohtaista, valitettavasti

EuroopassaYhdysvalloissa ja Australiassa (ja varmaan muuallakin) ollaan nyt alkuvuodesta painiskeltu karmealta tuntuvan ongelman kanssa. ISIS-sotilaiden ja perheiden paluu on puhututtanut puolesta ja vastaan. Kenellä on vastuu ja oikeudet - ja varsinkin: entä lapset? Millainen on vaikutus maan ja kansalaisten turvallisuuteen ja millaisia oikeudenkäyntejä on edessä? Sopeutuvatko palanneet, vai onko tämä vain juoni soluttautua sisälle yhteiskuntaan ja tuoda lisää tuhoa ympärilleen?

Juuri ennen kuin näitä uutisia alkoi enemmän vilistä otsikoissa, olin lukenut vaikuttavan Laleh Khadivin A Good Country, joka on tiukasti ja koskettavasti asian ytimessä, kun etsitään niitä moninaisia syitä, miksi Islamic State ja muut kaltaisensa radikaalit ääriliikkeet voisivat viehättää länsimaisia(kin) nuoria.


Khadivi, L. A Good Country. Bloomsbury, London, 2017.

Ollaan Kaliforniassa, jossa nuori Rez itsenäistyy pikkuhiljaa iranilaisista vanhemmistaan. Perheen suojasta lähteminen tarkoittaa samalla erilaisille elämäntavoille altistumista ja omia valintoja. Tämän asian merkitys monimutkaistuu niissä perheissä, joiden kulttuurinen tausta on valtakulttuurista erilainen. Nämä aikuistuvat nuoret kävelevät kahden tai useamman kulttuurin välissä, piipahdellen maailmasta toiseen, molemmissa kotonaan kuin kameleontit. Heidän vanhempansa tai sukunsa ovat toisen maailman asukkaita, jotka enemmän tai vähemmän onnistuneesti pystyvät toimimaan erilaisessa yhteiskunnassa. Heidän lapsensa kasvavat maailmassa, joka on heille vieras. Toisaalta nämä lapset kasvavat yhteiskunnassa, jossa heidät nähdään usein vieraina, vaikka samalla tämä yhteiskunta on ainoa, jonka he tuntevat. Identiteettikriisin ainekset ovat valmiina.

Rezin viimeiset kuukaudet koulussa ennen yliopistoa ovat täynnä kalifornialaista surffikulttuuria, kokeilevaa seksiä, turruttavia huumeita, bileitä ja ensirakkauden kuumotusta. Huumehöyryistä huolimatta Rez havainnoi kaveripiirissään yhteiskunnan eriarvoisuutta ja kaikkea sitä mikä on ominaista pohjoisamerikkalaista ja mikä on outoa; mikä on helppoa ja itsestäänselvää yhdelle, ei ole toiselle mahdollista lainkaan.    

Ja sitten - terroristi-iskut, sodat kaukana, media, kuiskaukset koulun käytävillä, suoranainen rasismi. Yhtäkkiä Rez on laatikossa, jossa on muita samanvärisiä, samankaltaisilla taustoilla, samoissa tilanteissa. Ihastuksen kautta kiinnostus herää omaan taustaan, ja siihen mitä nämä uudet siskot ja veljet tekevät ja ajattelevat. Aikuistuessa myös oman isän ja äidin tarinat tulevat tutummiksi. Ne riskit, jotka he ottivat lähtiessään kohti tuntematonta, tarjotakseen lapselleen paremman elämän.


"Choices. To make them yourself and then live by them. To know what to do with your own body and mind. A man made choices. A child did not make choices. He thought of the man in the military uniform from the black-and-white photographs. His pleased gaze, in command of his fate. He saw his father, just arrived in America, the man in him beginning to make decisions that would take him into manhood and now old age. Rez stared at Fatima, who directed the course of her life, regardless of what people thought. He considered himself, and the way he moved in reaction, like a pinball, from one thing to the next, as he was told, as was expected, as made the least friction, and he knew this was the lazy behavior of a scared boy."


A Good Country on vaikuttava ja voimakas tarina, jossa onnistuneesti kiteytyy paljon siitä, mistä länsimaissa on viimeaikoina väitelty. Pohjimmainen viesti on hyvä - ja tosi: olemme valtaosin ihmisiä, jotka haluavat elää rauhassa ja rakastettuina. Paikoittain ympärillä kiertelee kuitenkin haita, valmiina iskemään heikoimpien kimppuun, kun mahdollisuus näyttäytyy. Ja kun elämä on uhattuna, pelko ja siitä kumpuava viha nostavat päätään. Kirja on täynnä ahaa-elämyksiä. Näinhän se menee. Kun toisaalta työnnetään pois, on pakko mennä jonnekin muualle. Elämä jatkuu, vaikka eri paikoissa se voi olla hyvin erilaista. Netistä löytyy vaihtoehtoja ja kontakteja kaikkialla maailmasta. Kirjan loppu on rankka ja ahdistava. Viime kuukausien uutiset paluusta haaveilevista ISIS-sotilaista tai heidän perheistään tekee tästä kirjasta toden.    
 
Vasta blogitekstiä kirjoittaessa havahduin siihen, että kirja onkin osa trilogiaa. Tätä ennen on julkaistu The Age of Orphans ja The Walking, jossa seurataan Rezin isän matkaa Iranista Amerikkaan (The Walking) ja hänen kurdi-isoisänsä elämää (The Age of Orphans). Sota kuulostaa varjostavan ja pakottava elämän suuntaa molemmissa. Tämän kolmannen osan perusteella jokainen kirja taitaa seistä hyvinkin itsenäisinä tarinoina, ja minua himottaa lukea lisää. Khadivi kirjoittaa niin rakastavasti ja ymmärtäväisesti eri sukupolvien kohtaamisista kuiluineen, että trilogiana tämän perheen tarina on varmasti aikamoinen lukukokemus. Minua alkoi myös mietityttää se, kuinka paljon perheemme menneisyys meihin kaikkiin vaikuttaa, silloinkin kun emme edes tiedä siitä mitään?

Minä luin kirjan tammikuussa korkealla talvisessa Sveitsissä, jonne matkasimme moikkaamaan vanhoja ystäviä. Ensimmäistä kertaa tulin Eurooppaan, enkä mennyt Suomeen! Alla hiukan maisemia.

Aare-joki harmaana talvipäivänä Bernissä.

Juustoöverit vedettiin, tietenkin!

Huimia maisemia Zurichin kupeessa.

Kaverukset Zermattissa.

Kylmää Zurichia. Kaunista oli kyllä - ja se ihana vanha kaupunki...