Wednesday, October 1, 2014

(Syvällinen) puolivuotiskatsaus

Tämä blogivuosi on mennyt hiukan pipariksi eikä ollenkaan suunnitelmien mukaisesti. Eriyisesti harmittaa esim Tove Jansson -haaste, josta olin niin innoissani. Onneksi on vielä hetki aikaa osallistua. Italia-haastetta  en ole ehtinyt edes korkkaamaan. Sama koskee luonnollisesti kaikkea muutakin. Elämään kun oli sulloutunut useita vuosia hautuneita ulkoisia ja sisäisiä maanjäristyksiä, jotka vihdoin purskahtivat todellisuudeksi ja ovat vaatineet täyden huomion ja kaiken energian. Lukeminen ja tee ovat tietenkin kulkeneet siinä rinnalla, mutta tämä vuosi on ollut sellainen toiminnan ja selviytymisen vuosi, ettei tukikeppeihin ole voinut nojailla eikä ole pystynyt huokailemaan ja filosofoimaan jostakin laidoilta. Olen joutunut, ehkä kliseisesti, seisomaan omilla jaloillani kun asiat ympärillä hajoavat ja silloin tällöin pysyttelemään pinnalla raivoavassa myrskyssä. Useaan otteeseen on tehnyt mieli romahtaa ja viettää aikaa sikiöasennossa jossain peiton alla, mutta siihenkin tarvitaan oikea aika ja paikka, joka ei ole ollut nyt. Sellaistakin siis edessä vielä :) Ei tällaisesta tietenkään yksin selviä: ystävilleni olen ikuisesti kiitollinen kaikesta arjen avusta ja hiljaisesta tuesta. Kaiken lisäksi työmäärä ponnahti vuoden alussa tappiin ja sen yli: kaikki edellisvuoden loppupuolella tehdyt järkevät suunnitelmat menivät uusiksi ja tänä vuonna ollaankin vedetty suurempaa kivirekeä vähentyneillä resursseilla. Onneksi samassa veneessä on huippuporukkaa kärsimässä. Nyt vuoden loppua lähestyttäessä on sentään kiva huomata, että jotain on saavutettukin, mutta aika nääntynyttä joukkoa on ympärillä. Ensi vuodesta ei voi, eikä saa tulla samanmoista!

Jälkijäristykset säväyttelevät vielä silloin tällöin, mutta jonkinlaista balanssia on jo ehkä havaittavissa horisontissa. Varovasti hapuillen siis sitä kohti! Ystävien lisäksi jooga ansaitsee kiitoksen ja kumarruksen. Olen niin onnellinen siitä, että löysin viisaan ja taitavan opettajan. Ja siitä, että joogastudion seinän kattavasta ikkunasta näkyy Intian valtameri kaikessa kauneudessaan; joskus myrskyisänä, joskus tyynenä, joskus kirkkaana tai toisinaan sameana. Vähän niin kuin tämä elämä. Kun aivot ovat ylityöllistettynä pusertamassa ongelmia ymmärrettäviin muotteihin, tai jopa ylikuormituksen aiheuttavassa lukossa, asia on kuulkaas niin, että kehon kautta saattaa olla järkevämpää lähestyä tätä koko hommaa. Toimii, luottakaa minuun, muut kiviseinän edessä taistelevat :)


Nyt sitten kuluneen puolen vuoden löytöihin. Mieleen helminä jääneet teokset ovat:

Janssonin Art in Nature.  Rakastan Janssonin novelleja, ja tajusin, että minua viehättää hänessä juuri sellainen ominainen pohjoiseurooppalaisuus, joka henkii joka sivulta.

Simsionin The Rosie Project on yllättäen jäänyt mieleen. Vieläkin naurattaa tämä hyväntuulenkirja.

Levyn Tapaaminen Sorbonnen aukiolla tulee varmasti olemaan yksi koko vuoden mieleenpainuvimmista kirjoista. Niin voimakkaita tunteita ja tunnelmia: kaikki se ahdistus ja vapauden lupaus jossakin sormenpäiden tuntumissa. Pitäisi vain osata ja uskaltaa tarttua!

Miang-Yin The Man with the Compound Eyes oli taas erilaisuudessaan virkistävä ja mielenkiintoinen tuttavuus. Jotakin jäi elämään ajatuksiin tämän luettuani, aika näyttää kuinka sille käy.

Teerintamalta ehdottomiksi suosikeiksi nousivat:


Nyt on edessä kahden viikon loma, joka alkanee piakkoin niinkin sopivasti nimetyssä paikassa, kuin Peaceful Bay :) Suuri osa lomasta vietetään sähköttömästi, joten palataan asiaan, kun olen taas kotona. Sitä ennen haluan jakaa jotain kaunista iltakävelyiltä. Näihin tunnelmiin:


Uutta kotirantaa. Testaillaan lämpötilaa.

Miniatyyrivuoristoa.

Kirkkaassa vedessä piileskeli äkäinen rapu.

Luonnossa sata kertaa kauniimpi auringonlasku.

Lähdin nostalgiakävelylle vanhalle rannalle.

Kaverina pari lokkia ja ulapalla myrsky.

Hiekkataidetta a la aallot.





Thursday, September 25, 2014

Harhakuvia, omakuvia

Andrei Makinen Dreams of My Russian Summers (Le testament francais, käännös Geoffrey Strachan) vei minut toisiin aikoihin, toisiin paikkoihin. Nuoren pojan kasvutarina saa alkunsa ranskalaissyntyisen isoäidin matkalaukusta, johon on sullottu lehtileikkeleitä menneiltä ajoilta. Isoäidin luona Venäjän syrjäisillä aroilla vietettyjen kesien aikana lueskellaan aarrearkun sisaltöä ja katsellaan kuvia Pariisin loistosta omakohtaisten muistelujen kera. Samalla tutustutaan kronologisesti Euroopan ja Venäjän historiaan. Isoäidin elämä hahmottuu kesä kesän jälkeen kuin hitaasti valmistuva palapeli.


Makine, A. Dreams of My Russian Summers. Arcade, New York, 1997 (1995).


Poika on ranskalaiskytkoksen vuoksi aina tuntenut olonsa hiukan erilaiseksi. Ja silmiinpistävän erilainen on myös eteerinen isoäiti Charlottekin, vaikka tämä muiden venäläismaatuskojen ja kyläläisten kanssa tuleekin hyvin toimeen. Ranskan historiasta ja Ranskan ja Venäjän suhteista tulee pojalle miltei pakkomielle. Erään kesän jälkeen hän jatkaa lukemista, meneekin tarinassa edelle, tietää, mitä tulee tapahtumaan, kuinka kaikki päättyy, kuinka ajat ja ihmiset muuttuvat. Tieto ja kasvu lisäävät tuskaa. Jossakin vaiheessa roihahtaa kapina: isoäiti salailee, ei kerro kuinka asiat oikeasti ovat, tuskin edes ymmärtää mistä on oikeasti kyse. Ja miksi pitäisi edes puhua typerää ranskaa!

Kirjassa tutkitaan identiteettiä ja nationalismia nuoren pojan, ja nuoren miehen kokemusten ja pohdintojen kautta. Tutkimusmatkoja tehdään historiankirjojen, sanomalehtien ja isoäidin elämäntarinan siivin. Pala palalta pojan (ja Charlotten) tausta alkaa rakentua raadollisen näkyväksi, ja kuinka kivuliasta onkaan huomata miten yksittäiset ihmiset ovat joskus voimattomia muuttuvien poliittisten voimien taistellessa vallankahvasta. Kuinka vahvoja ihmiset silti ovat. Jatkavat elämää, kaikesta huolimatta.


"On the evening of our sacrilegious game we no longer saw an old-fashioned good fairy before us, a storyteller with her Bluebeard or her Sleeping Beauty, but a woman hurt and vulnerable despite her strenght of spirit. For her it was that agonizing moment when suddenly the adult betrays herself, allows her weakness to appear, feels like a naked emperor under the penetrating gaze of the child."


Nuoruuden kiihkolla joko iloitaan erilaisuuden rikkaudesta tai sitä vihataan syvästi. Halutaan kuulua valtaisaan, kiihkeään venäläiseen joukkoon, vaikka joskus ollaan kiitollisia salaisesta pakotiestä, jonka erilaisuus tarjoaa: muiden maisemien ja ajatusten luomasta maailmasta, jonne voi uppoutua, vaikka kukaan muu ympärillä ei tietäisi siitä mitään. Avaimena toiseen maailmaan toimivat isoäidin opettama kieli ja tarinat, oma tausta. Mutta mikä on totta ja mikä vain kuvitelmaa? Kuinka itse rakentuu; geeneistä, ajatuksista, ympäristöstä, ajasta? Ah, kuinka nautin tästä kirjasta!


"Formerly I had lived in books. I moved from one character to another, following the logic of an amorous intrigue or of a war. But one March evening, so warm that my aunt had opened our kitchen window, I learned that in this life there was no logic, no coherence. And perhaps only death was predictable."


Voikohan tällä kirjalla osallistua Vive la France -haasteeseen?

#Lukuhaaste

Tuesday, September 9, 2014

Myyttejä ja muovia Taiwanista

Pakko kirjoittaa hetinytsamalla luettuani, sillä tämän jättäminen roikkumaan tuntuisi suorastaan rikokselta. Muista viimeaikojen luetuista kirjoista on tulossa kimppapostaus ja vaikka sielläkin on pari upeaa helmeä joukossa, tekee tästä erityisesti mieli rupatella erikseen. Kyseessä on Wu Miang-Yin The Man with the Compound Eyes (Fuyanren. Käännös: Darryl Sterk).

Wu Miang-Yi: The Man with the Compound Eyes. Pantheon, New York, 2013 (2011).

En tiedä mikä sai minut tarttumaan tähän itselleni tuntemttoman kirjailijan teokseen. Mielenkiintoinen nimi? Kansikuva? Joka tapauksessa tässä oli alusta saakka sitä jotain ja ahnehdin kirjaa ihastellen ja pohdiskellen. Tapahtumat sijoittuvat moderniin Taiwaniin (vaikka välillä ollaankin hiukan dystooppisessa tulevaisuudessa) sekä myös Wayo Wayon saarelle, jonka aika taas tuntuu sijoittuvan jonnekin myyttiseen menneisyyteen. Kaksi erilaista maailmaa rinnakkain samassa ajassa, fyysisestikin suhteellisen lähekkäin, mutta toisistaan tietämättä. Ja meri kantaa ihmiskunnan rakentamaa yllätystä molemmille.

Tietenkin tapahtuu jonkinsortin törmäys, tassa tapauksessa sekä kirjaimellisesti, että myös kahden henkilön kesken. Miang-Yi kieputtaa lukijaa fantasian, mytologian ja tieteen vaihtelevissa käänteissä eteenpäin. Hypähtelin luonnollisen letkeästi realismista satumaailmaan, tieteesta tunteisiin, Wayo Wayolta ja meren sylistä jätevuorelle, metsärinteille ja Taiwanin pikkukyliin.

The Man with the Compound Eyes on globaali tarina: tämä maailma on yksi ja me ihmiset matkustamme, rakastumme, asetumme, elämme siellä sun täällä. Maailma ymparilla muuttuu, me ajamme muutoksia tahtoen tai tahtomattamme, mutta suurimmat muutokset taitavatkin olla ekologisia, eivät välttämättä poliittisia tai ekonomisia. Ja kun on luonnosta kyse, me olemme kyllä sen edessä loppujen lopuksi voimattomia.


"Suddenly Dahu felt faint, far-off shadows drawing slowly near. He looked up, hoping to see more clearly, only to find it was raining. Every thread of rain was glowing, as if the moon itself had turned to rain, like the moon was falling all around him."


Paljon asiaa ja ajateltavaa kansien välissä, kaikki punottuna rakkaustarinaan ja muutaman muun keskeisen hahmon elämäntarinoihin. Kirjan loppuvaiheen twist saa mahan kääntymään ihanasti. Minusta oli hienoa seikkailla uskottavan ja uskomattoman rajamailla, sadun ja kovan tieteen vuoropuhelussa. Kirjan loppupuolella parin sivuhenkilön elämää käsittelevät kappaleet tosin jäivät hiukan irrallisiksi ja tuntui, etta heistä olisi saanut jo toisen tarinan aikaiseksi, mutta kirjailijalla on selvästi Sanoma jos toinenkin, ja koska tarina on muutoin perspektiiviltään niin virkistävä, antoi tämä lukija loppuosan ympäristö- ja eläinasioiden ahtamisen anteeksi.

En halua juonesta sanoa tämän enempää:
Mies menneisyydestä, myyteistä, saduista lähtee toteuttamaan kohtaloaan niin kuin monet häntä ennen. Taiwanilaisnainen, joka on menettänyt kaiken paitsi meren ympäröimän talonsa. Luonto ja ihmisen aiheuttamat muutokset, jotka tuovat nuo kaksi hetkeksi yhteen, ja paljon, paljon muuta. Rakkaustarina/t (ei muuten noiden kahden!) ei/vät ole lässynläätä, vaan kovin realistisia ja pelkistettyjä. Kauneimmin kirjoitetaan aina luonnosta.


"Perhaps because I don't think he can completely understand me, I often feel like talking to him. It's like talking through an open window."


Harmittaa, ettei kirjailijan esikoisteosta olla vielä kaannetty englanniksi, mutta odottelen toiveikkaana...

Monday, September 8, 2014

#lukuhaaste

Osallistuin viime vuonna Suomen Pakoalaisavun lukutaitokampanjaan, jonka avulla kerätään rahaa Afrikan pakolaisten hyväksi. Samalla kampanja herätteli miettimään, millaista elämä olisi, jos usein itsestäänselvyytenä pidettyä lukutaitoa ei olisikaan. Kuinka tärkeä lukutaito on arkielämässä ja millaisiin ongelmiin törmäisi, jos ei osaisikaan lukea?

Tänään, kansainvälisenä lukutaitopäivänä Suomen Pakolaisapu haastaa taas kaikki suomalaiset mukaan lukemaan ja tukemaan Afrikan pakolaisia. Haasteen myötä kerätyillä rahoilla hankitaan aapisia niitä tarvitseville ja toivottavasti mahdollisimman monesta tulee lukija, joka osaa taitonsa ansiosta  auttaa  monin tavoin sekä itseään että muita. Lukutaito pelastaa henkiä, mahdollistaa toimeentulon, avartaa maailmaa, luo vaihtoehtoja ja on monin tavoin avain itsenäiseen elämään.




Haasteeseen voi osallistua syyskuun aikana ja lahjoittaa euron jokaisesta lukemastaan tekstistä (kirja/artikkeli jne). Osallistujat voivat myös julkaista kuvan lukemisestaan Twitterissä tai Facebookissa #lukuhaaste. 
Lahjoittaa voi tekstiviestillä '1 (tähän eurosymboli) Lukuhaaste' numeroon 16588.

Minä aloittelin lukemisen jo aamuvarhaisella ja sama jatkuu nyt töissä. Lukuhaasteesta inspiroituneena saatan ehkä jopa avata blogille Twitter-tilin, jonne voin postata lukukuvia. Jos näin ei käy, kuvat julkaistaan täällä blogissa. Ilmoittelen...

Haastan kaikki blogin lukijat ajattelemaan lukutaitoasioita ja, jos mahdollista, lahjoittamaan Suomen Pakolaisavun kampanjalle. Happy reading!

(Edit: nyt PP löytyy Twitteristäkin, @hisannabanana)

Työpöydän arkirealismia aamuauringossa.

Sunday, September 7, 2014

Subiacon teetärpit

Viimeaikojen härdellin keskellä ehdin pikalomailemaan Perthiin ja tempaisin aamuisen teekauppakierroksen Subiacossa mukavimmista ihanimman Annen ja suloisten kersojemme kanssa. Kävimme tietenkin myos T2:n ketjukaupassa*, mutta ajattelin tännekin jakaa vinkit näistä kahdesta erityisesti muistiinjääneestä pikkuputiikista, sillä mistäpä sitä koskaan tietää, milloin muitakin suomalaisia teenmetsästäjiä eksyy noille kulmille :)

Tea for Me on kaunis 'vanhanajan' pikkuliike, jossa tekee mieli viipyillä ihan pelkästään ilmapiirin vuoksi. Kauniisiin puurasioihin pakattujen teiden lisäksi liikkeessä on tarjolla pieni valikoima teekannuja ja muita teevälineitä. Mini-me ihastui liikkeestä saataviin luonnonkarkkeihin ja koko porukka viihtyi rupattelemassa asiantuntevan ja mukavan myyjän kanssa. Suurin osa teestä on muistaakseni peräisin Sri Lankasta. Minä nappasin mukaani hurmaavantuoksuisen Soursop Green Tean, josta lisää tuonnempana, ja Anne täydensi jasmiiniteevarastoaan (ja kuulemma tuo Tea for Men jasmiinitee on sitä parasta?).


sannabanana
Tea For Me 3/94 Rokeby Rd, Subiaco.
sannabanana
Wanhanajan tunnelmaa.


sannabanana
Hienojen puurasioiden vuoksi melkein sorruin kahmimaan, mutta onneksi pidättäydyin,


Green Tea House on taas japanilaisiin teihin ja teetarvikkeisiin erikoistunut pikkuliike, jossa muuten majailee yhä unelmieni teekannu. En raaskinut kyseistä kannua hinnan vuoksi kotiuttaa, mutta se on jäänyt kummittelemaan mieleeni siihen malliin, että teekannukokoelma saattaa karttua seuraavalla Perthin visiitillä, jos kyseinen upeus on vielä saatavilla...

Astuimme aamulla miltei heti ovien avautumisen jälkeen liikkeeseen, jossa teevesi oli jo kiehumassa. Maistelimme silmien edessä valmistuvaa senchaa samalla kun kuulimme tarinoita teenhakumatkoiltaja katselimme valokuvia niiltä seuduilta, joilta putiikin omistaja hankkii teensä. Green Tea Housesta saa teen lisäksi myos teenvalmistusvälineitä ja kaikenlaista muuta japanilaista kaunista. Minä toin kotiin syomapuikkosetin ja edellisessä postauksessa vilahtaneen teekanisterin. Opimme muuten teenjuonnin lomassa sellaisen seikan, että monet samuraisuvut alkoivat taistelu-uran jälkeen valmistaa kauniita kirsikkapuisia teepurnukoita.

sannabanana
Green Tea Housesta saa hyviä vinkkejä teenvalmistukseen.

sannabanana
Sekoitellaan kuuma ja viileää vettä sopivaksi yhdistelmäksi.

sannabanana
Vihreää herkkua.


Kaikkein paras teehetki oli kuitenkin Ikean irkkareiden kanssa Annen partsilla nautittu sellainen. Epäterveellistä herkuttelua ja terveellistä teetä iltpäivän auringossa ja hyvässä seurassa. Lisää näitä!


sannabanana
Kippis!

sannabanana
Slurps! Ja Annen ihana tea cosy!

*T2:sta vastaan minulla ei ole mitään, rakastan T2-teetä ja kaikkea siellä, mutta yksittäiset, omillaan seisovat pikkuliikkeet ovat niin harvassa, että tekee melkein mieli halata jokaista sellaisen pitäjää!

Friday, August 29, 2014

Yksinäisen akan pimeä teehetki

Iltana eräänä, kun koko maailma oli taas kaatunut harteille ja pyykit pesty useamman taskuun jääneen paperinenäliinan kera, kaivoi eräs akka vintiltä pitkään hautomansa aarteen: yhden hengen teekannusysteemin. Pitkään oli kannu ollut laatikossa ja akka montaa mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä: viedä takaisin kauppaan, antaa lahjaksi vai kokeilla käytössä.

Tänä synkkänä, yksinäisenä hetkenä akka kuitenkin valaistui. Ainoa lääke maailmantuskaan ja pyykkikriisiin tuntui olevan tietenkin tee. Lupician Sencha Nara  siis auki ja kauniiseen uuteen kanisteriin, teekannusysteemi esille ja vesi kiehumaan. 

Tiedättehän nämä yhden kupin ja kannun kombot? Yleensä olen kuvitellut ne hiukan ajantuhlaukseksi, sillä teetä kuluu reaalimaailmassani kuitenkin aina enemmän kuin se yksi kuppi ja sitten uutta saa olla koko ajan tekemässä. Tämän ulkonäköön kuitenkin ihastuin jollakin kauppareissulla. Pidän kovasti mielikuvitusta kutittelevasta tummasta lintu-kukka-mansikkakuvituksesta ja vasta nyt huomasin, kuinka mukavan kokoinen ja sopivan laakea kupponen tässä setissä onkaan. Kannu, kuppi ja lautanen ovat matkanneet tänne Brittilän kuuluisasta Stoke-on-Trentistä, josta ovat peräisin sellaiset perinteikkäät fine china -valmistajat kuin Royal Doulton ja Wedgwood. Astioiden pohjassa lukee Heritage Stoke-on-Trent, mutta googlailemalla en löytänyt mitään lisätietoja. Takaisin myöhäisyön teehetkeen siis...


Varusteet valmiina.


Senchan lehdet kannuun.

Ja hautumaan, samalla kuppi pysyy lämpimänä.


Sencha Naran poimin mukaani Melbournesta ja sen ruohoisen pehmeään syleilyyn oli ihana vaipua pöydän ääressä. Otin aikalisän kaikesta käytännöllisestä (niin kuin esimerkiksi kaikesta koulutyöstä, joka näyttää päätyvän vanhempien tehtäväksi. Miksi, oi miksi, ei voida antaa sellaisia kotiläksyjä, jotka lapset voivat tehdä itse?) ja lueskelin kauniita blogeja. Sencha Nara tuntuu 'turvapeittoteeltä'. Suuhun jää rentouttava ja paksu jälkimaku, kun taas väriltään tee on virkistävän vihreä. Hienonhienoista 'neulasista' saa ainakin kaksi haudutusta, jotka tein 85-90 asteessa. Annoin teen hautua tarkoituksella aika vahvaksi eikä kitkeryyttä ollut nimeksikään.

Valaistuminen taas tapahtui kannu-kuppi-kombon kanssa seuraavasti: huomasin, että kun kannun asettaa kupin päälle teen hautuessa, pysyy kuppi samalla lämpöisenä ja on siis ideaalitilassa vastaanottamaan lempeän juoman. Heureka!*


Taikalientä.


Myöhäisen illan set-up.



* Epäilemättä näin on tarkoituskin, mutta minulle kyseinen funktio oli ollut hämärän peitossa ennen tätä iltaa.

Wednesday, August 27, 2014

Iso pala länsirannikkoa pikana - osa 2

Matka jatkuu!

Hautajaisten jälkeen ohjelmassa oli hyvästejä ja muisteloita. Kahvittelimme hetken Sports Complexin kahvilassa ja mietimme, kuinka olisikin ollut hienoa, jos 'meidän aikana' Karrathassa olisi ollut niin hieno vesipuisto ja kuntosali ja kahviloita ja... Mutta samalla sitä on kyllä hiukan ylpeä itsestään, että on selvinnyt arjesta haastavammissa olosuhteissa. Hyvä puoli tuollaisessa karaistumisessa on sekin, että oppii olemaan aika vähään tyytyväinen ja siitäkin kiitollinen :)

Iltapäivällä oli sitten aika kääntää auto kohti etelää ja tiesin jo lähtiessä, että en pääsisi minnekään perille ennen pimeää. Oli kuitenkin liian mukavaa jutella kavereiden kanssa, joita niin harvoin näkee naamakkain, että annoin paluuajan lipsua.

Karrathasta lähtiessä sain kokea taas erään Pilbaran rautamalmiseudulle tyypillisen seikan: valtavan pitkät junat. Puomit rämähivät alas edessäni ja seurasin vaunujen paluuta jonnekin sisämaan kaivoksiin. Eräällä Karrathan kollegalla oli aina todella hienot kynnet ja salaisuudeksi paljastui nämä rautatietauot: odotellessa hän oli varustautunut viilalla ja lakoilla ja satojen vaunujen kolistellessa ohi tyyppi ehti huoltamaan kyntensä priimakuntoon.


Tyhjät vaunut kotimatkalla takaisin kaivokselle.

Kun tie taas aukeni, painoin kaasua ja ajelin kaikessa hiljaisuudessa laskevaa aurinkoa ihaillen etelää kohti. Tulomatkalla olin lauleskellut kaikki ipadin kappaleet läpi koko reissun aikana, mutta nyt palatessa mieli oli jossakin muualla. Hautajaisissa, ja pitkän tauon jälkeen kohdatuissa ihmisissä. Tiristelin muutaman kyyneleen ja olo oli monesta muustakin syystä haikea. Muistelin omaa elämää silloin, kun Pilbara oli koti. Kuinka pikkuinen mini-me olikaan. Ja kuinka intensiivistä, mutta antoisaa elämä silloin oli kaikin puolin. Oli paljon hommaa, vauva, opintoja, kuuma (!) ja kaikenlaista muuta jo aavistuksena ilmassa.


Punertavaa auringinlaskua tasangolla.

Samalla mietin, minne menisin nukkumaan. Oli selvää, etten jaksaisi kotiin saakka, kun lähdin liikkeelle odotettua myohemmin. Carnarvon olisi ollut järkevä ratkaisu, suoraan tien varrella, mutta minun mielessäni paloi Coral Bay, joka on yksi lempipaikkojani täällä. Aurinko lähti nopeasti nukkumaan ja matka jatkui yksinäisessä pimeydessä. Illalliseksi ostin sipsipussin ja banaanin, jotka huuhdeltiin alas Liptonin pussiteellä Nanutarra Roadhousessa :)


Pimeydessä loistava keidas, josta saa polttoainetta ja ylihintaista murkinaa.

Matka jatkui tankkaustauon jälkeen ylhäisessä yksinäisyydessä. Jossakin vaiheessa auton nokka kääntyi rantaa kohden, ja täytyy sanoa, että North West Coastal Highwayltä Exmouthiin ja Coral Bayhin vievä tie on ehkä maapallon tylsin suora muutenkin, mutta pilkkopimeässä kokemus oli sanoinkuvaamattoman monotoninen. Mustaa, mustaa, mustaa ja tasaista yllä, alla ja sivuilla. Haasteellista väsyneelle kuskille. Melkein toivoin, että edes joku kenguru olisi loikkinut tien yli jossakin vaiheessa.

Coral Bayhin saavuin joskus keskiyon tienoilla. Unentarve oli siinä vaiheessa sellaista luokkaa, että marssin suoraan Caravan Parkiin, ja sanoin että nukkumaan olis päästävä. Kuinka ollakaan, kaikki paikat olivat varattu, paitsi 'dog spot'. Sanoin, ettei haittaa, nukun missä tahansa ja koirapaikka on sitä paitsi edullinenkin ;) Siispä auto parkkiin, swag auki, pipo päähän, villasukat jalkaan ja kuski oikoselleen.


Autonavaimet kenkään ja iltalukemiset esille. A Thousand Years of Good Prayers.


Vieruskaverina luotettava, ihana Prado :)

Hiukan kännykänvalossa lukemista, ja sitten unten maille raikkaassa ilmassa. Kauan ei tarvinnut odottaa, kunnes uni jo tulikin noutamaan. Perjantain menomatkaltakin oli hiukan väsyä jäljellä.

Aamulla heräsin auringon noustessa enkä jaksanut jäädä loikoilemaan. Olin tosi iloinen, että olin ajanut Coral Bayhin saakka. Lähdin rantaan kävelylle ja joka puolella vilisi lomalla olevia pikkupoikia vanhempien vielä nukkuessa: jotkut kantoivat kalastusvälineitä, toisilla oli märkäpuvut yllä. Kaikilla hyvä fiilis ja ilmassa sellaista kihelmoivää lapsuuden seikkailun tuntua. Coral Bay on turvallinen minipaikka: vain yksi pääkatu, pieni ruokakauppa, bensapumppu, kaksi Caravan Parkia, yksi hostelli ja yksi hotelli sekä muutama ravintola. Turismi taitaa olla ainoa bisnes. Ihan Coral Bayn rannan tuntumassa on koralliriutta, jolle pääsee snorklaamaan muutamalla räpylänviuhahduksella. Ja polvenkorkuisessa vedessä ilman snorklausvehkeitäkin näkee suuria, uteliaita kaloja ja rantaveden pikkurauskuja. Exmouth on läheinen suurempi paikka, jossa pääsee myos snorklaamaan riutoilla ja muun muassa sukeltamaan suunnattoman suurten valashaiden kanssa.

Ei pahempi aamunäkymä.

Pikkupoikia vauhdissa aamuvarhaisella.

Vetäisin pienen joogasession hiekalla tässä hiljaisessa poukamassa.

Veneitä ja veneissä kannattaa varoa.

Eggs florentine ja viheriää teetä, slurps.

Nyt täytyy myos tunnustaa, että eräs raadollisempikin syy veti minua Coral Bayhin. Tien päässä sijaitsevan hotellin kahvilan eggs florentine! Vietin muutama vuosi sitten aivan taivaallisen loman ja syntymäpäivän näissä maisemissa. Ajantaju lähti ja täydellinen rentoutuminen astui tilalle: nukuimme swageissä ja teltoissa, snorklasimme, uimme, juttelimme, lojuimme hiekalla. Vedestä meidät ajoi pois ainoastaan nälkä, jota lääkittiin juuri tällä annoksella (sekä erään pikkuravintolan herkullisilla kalaillallisilla). Muistojen verestämiseksi otin tälläkin kertaa kaiken irti aamiaisesta. Plussaa myos hyvästä irtoteestä.

Maha täynnä matka jatkui Carnarvoniin. Välillä en ehtinyt ottamaan kuvia, sillä sen verran paljon oli karavaanareita liikkeellä, että sai ajella varovasti ja useaan otteeseen ohitellen.

Carnarvonin raittia.

Kirjakauppa. Ei auki.

Carnarvonissa ei nyt kauheasti upeita snorklauskohteita muistaakseni ole, mutta kumminkin...

Cartsun rantabulevardinäkymää.

Carnarvonissa pidin jaloittelutauon ja tsekkasin hedelmätarjonnan. Pettymyksekseni viikonloppumarkkinat olivatkin lauantaisin eikä sunnuntaisin, enkä siis päässyt nauttimaan ehkä maailman parhaista tuoreista rinkelimunkeista. Muistakaa tämä, jos tänne eksytte: Carnarvon Farmers Market, lauantaisin, rinkelimunkit :)

Ja sitten taas tien päälle. Ei tarvitse ajaa kauaakaan, kun Carnarvonin banaani- ja mangoplantaasit ovat takana ja edessä on taas hiekkaa ja erämaata.


Tässä ei kovasti viljellä mitään...

Tunnelmallinen vessatauko: Wooramel Roadhouse.
Puskapalon polttamaa pusikkoa.

Ja sitten alkoi näyttää siltä, että alkaisi tulla vettä jossain vaiheessa.

 Kodin lähestymisen alkoi aistia siitä, että mitä etelämmäksi saapui, sitä vihreämpää oli ympärillä. Ja nyt muualla Aussilassa asuvien tiedoksi (koska kuulen teidän hirnahduksenne tänne saakka!): kaikki on suhteellista, vihreyskin!

Sittenpä saapuikin kunnon sade ja tuuli loppumatkaksi, ja kuski ei joutanut kuvailemaan pitäessään ratista kiinni ja kiirehtiessään kodin turvaan. Auringon taas laskiessa sinne sitten vihdoin saavuttiin ja arvatkaapa maistuiko taas uni?


Kotikaupungin valoja tihkusateessa.

Toivottavasti viihdyitte matkassa. Tämän reissun jälkeen bloggari on jo ehtinyt viilettää siellä sun täällä ympäri mannerta ja perjantaina on taas lähto edessä. Luettujen pino vain kasvaa ja teepostauksetkin kuumottelevat. Pullautan ne ulos heti kun jostain liikenee hiukan aikaa :)