Wednesday, July 29, 2015

Kuinkas sitten kävikään?

Blogitauolla paiskittiin töitä niska limassa, mutta myös suunniteltiin tulevaa avoimin mielin. Niin avoimin, etten olisi etukäteen uskonutkaan! Työrintamalla on sellaiset kilimanjarot ja himalajat kiivettävänä (ja matka jatkuu yhä), että se itsessään olisi jo oikeuttanut blogitaukoon. Mutta lisäksi, kuin ruokaansa hotkiva nälkäinen koira, bloggari otti itseään niskasta kiinni ja läksi kehittymään. Ikuinen työstressi ja illuusioiden rikkoutuminen oli jo jonkin aikaa sitten saanut minut tarkastelemaan duunikompassia tarkemmin. Muutosta on ollut ilmassa, mutta koska niin moni asia kiinnostaa, on ollut hankalaa tehdä päätöksiä ja valintoja. Lisäksi nykyisessä työpaikassa niin moni asia on mahtavan hyvin, että monenmoinen kriisi kompensoituu sillä. Mutta, mutta: mahanpohjassa on kammottava tunne, stressi ei hellitä ja on aina varjona taustalla. Sisäinen inspiraatio on hukassa. Unettomuus alkoi taas heti, kun olin kiemurrellut kaksi päivää työpöydän ääressä. Tunnen hukkuvani. Onneksi apu oli lähellä. Olen saanut viimeisen vuoden-pari seurata kollegan kehitystä ihmisenä ja suuri merkitys hänen muutoksissaan on ollut eräällä henkilöllä, joka työkseen auttaa ihmisiä takaisin raiteille ja oman juttunsa kimppuun. Otin yhteyttä epävarmana. Toivoin apua valinnan tekemisessä, sillä vaihtoehdot olivat jo selvillä, mutta en osannut päättää mihin alkaa investoida aikaa ja rahaa. Mitä siis tekisin tämän nykyisen homman jälkeen? Itse itselleni antama deadline on selvä ja olen sen kommunikoinut työnantajallekin. Iso muutos meille kaikille. Ei helppoa, mutta sitten toisaalta niin totta, ettei sydämessä ole vaihtoehtoja. On lähdettävä ja tehtävä jotain muuta, mutta mitä ja missä?


Tämänkin kauniin kupposen edessä pohdiskeltiin elämää Fiskarsissa.

Olosuhteet ovat osoittaneet tiettyyn suuntaa kartalla, mikä on minullekin ok. Sitä kohti siis hiukan hapuilevin askelin. Eli aika ja paikka ovat jotakuinkin selvillä. No, järkyttävän työmäärän lisäksi sitouduin kahden kuukauden intensiiviseen rupeamaan, jonka aikana kaiveltaisiin sitä omaa juttua ja inspiraatiota jostain syvältä itsen syövereistä. Tarkoitus oli siis löytää jotain, joka laittaisi jälleen liekkeihin, mutta josta saisi myös elannon. Kurssilainen astui ovesta sisään aika päämäärätietoisena. Aikaa oli ennustettu tarvittavan noin pari-kolme tuntia viikossa ja kyllähän sellaisen jostakin puristaa vaikka väkisin.

Nuuksion metsässä oli ihana hengitellä.

Niin kuin mainitsin, olin jo kartoittanut tulevia suuntia järkevään tapaan aikaisemman työhistorian perusteella. Myös pari hiukan uudempaa aluetta kiinnosti. Olin konservatiivinen ja järkevä. Vastuu painoi harteilla, ei ole mahdollisuutta kokeiluihin ja epäonnistumisiin. Nyt pitäisi saada jostakin harkittu ratkaisu ja sitten sitä viivasuoraan toteuttamaan,

Jättikakkaroita.

Mutta kuinkas kävikään: tutkiskeltiin itseä omasta ja muiden perspektiivistä. Mikä tekee minusta minut, muiden kaltaisen, mutta silti yksilöllisen? Missä olen hyvä, mistä nautin, mitä annettavaa minulla on? Mitä olen tehnyt aiemmin? Millaiset ovat perusarvoni, mikä on minulle elämässä tärkeintä? Kartoitin tarkemmin vaihtoehtojani ja sitä kuinka niistä tulisi totta. Pari-kolme tuntia viikossa oli avuttoman vähän ja käytin pohtimiseen nelinkertaisen määrän. Sitten visualisoitiin. Minua nauratti: mitä puppua ja hörhöilyä. Täydellinen päivä jossakin tulevaisuudessa, huh huh. No, silmät kiinni ja kun tästä kerran maksetaan, niin antaa mennä.


Rakkautta Tammerkoskella.

Ja sitten tapahtui jotain yllättävää: kaikista mahdollisista vaihtoehdoista mielikuvituksessani minulle oli yhtäkkiä selvä kuin pläkki, millainen tulevaisuuden unelmieni päivä olisi. Mitä tekisin, missä, kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia myöten: tuoksut, valot, ympäristö, äänet, tunnelmat, minä itse. Ilman epäröintiä ja epäilyksiä tai valintoja ja vaihtoehtoja. Kaikki oli kohdallaan, tuntui hyvältä ja oikealta, eikä tunne ollut mitenkään heikon epäröivää, vaan erittäin vahvaa. Aivan kuin olisin oikeasti ollut siellä tulevaisuudessani! No niin, ajattelin, näinkö sitä seotaan ja aletaan hihhuliksi, uskomaan uniin? Mutta niin vain oli kokemus niin vahva, ettei se karistunut mielestä lainkaan. Päinvastoin, se alkoi rakentua todemmaksi ja tarkemmaksi ja huomasin palaavani tuohon todellisuuteen yhä uudestaan ja uudestaan, aina kun ajatuksissa oli aikaa. Mielenkiintoista kokemuksessa oli myös se, että samalla aikaisemmin laatimani vaihtoehtolista heittäytyi roskikseen kertarysäyksellä ja tilalle tuli aivan uusi tekemisen visio! sellainen, jota en olisi voinut kuvitella, mutta joka yhtäkkiä tuntui olevan just se juttu. Kuinka hemmetissä näin pääsi käymään? Ja inspiraation leiskuminen palasi ajatuksiin tästä uudesta työstä ja projektista.


Nyt ei auta kieriytyä keräksi, vaan jatkaa rohkeasti hommia niin kuin tämä toijalalainen siili :)

Nyt tuntuu, ettei paluuta ole. Matkaa toteutumiseen on vielä hurjasti, aloitanhan oikeastaan nollasta. On saatava alta pois aiemmat sitoutumiset, mutta samaan aikaan pinnan alla kytee nyt jotain uutta ja ihmeellistä. Aika näyttää, tuleeko tästä joskus jotain, mutta pienin askelin aion tätä visiota ja päämäärää kohti sipsutella. Olisihan se aika mahtavaa, jos kaikki toteutuisikin, ja siitä yllättävästä, tuntemattomasta siemenestä jossakin sisälläni puhkeaisikin jotain ihan oikeaa ja omaa. Olen päättänyt luottaa.

Tässä siis pähkinänkuoressa blogitauon saldo: raakaa työtä ja hihhulointia!


Thursday, July 16, 2015

Kesäjännitteitä

Uuuh, olenpas taas palavasti rakastunut! Nimittäin Karoliina Timosen Kesäiseen illuusiooni. Niin kuin edellisestä postauksesta käy ilmi, kirja tarttui mukaani kirjastosta ja nielaisin tarinan syötteineen ja koukkuineen. Lukija viedään kesäkuumalla veden ympäröivään saareen. Ukkostava hellesää ja ympäröivä luonto ovat vahvasti läsnä, varsinkin saaren keskellä kohoava salava.


Timonen, K. Kesäinen illuusioni. WSOY, Helsinki, 2015.
 
 
  
Klarissan avioliitto on karilla ja tilanteen selvittämiseksi hän vuokraa mökin saaresta. Tarkoituksena on saada uusi kirja alkuun ja miettiä, haluaako hän pelastaa suhteensa mieheensä. Kesäidylli on täydellinen riippukeinuineen,  yrttipuutarhoineen ja viilentävine vesineen. Naapurisaaren päällä kiertelevät varikset (vai korpit?) ja saaren kesäasukaskin tulee jonkin ajan kuluttua tutuksi. Saarelaisarki muuttuu: seuraa kihelmöiviä iltoja drinkkeineen, musiikilla maustettua flirttailua ja puoleensavetävää pelkoa.
 
 
 
"Sydän hakkaa, se on selvä. Hän yrittää tasata hengitystään ja tarkastelee oksaa. Huonosti olisi sen osuessa käynyt. Hän katsoo ylös uhkaavasti huojuvaan latvustoon. Puu pitää ääntä, huokailee ja natisee. Iho nousee kananlihalle, hän nappaa nopeasti vesikannut mukaansa ja lähtee puolijuoksua pois."
 
 
 
Nautinnolliset hetket muuttuvat kuitenkin miltei uhkaaviksi. Jotakin omituista on käynnissä. Migreeni ja helle tekevät mielestä sumuisen. Yöuinnit helpottavat ja viilentävät oloa. Timonen punoo jännittäviä kohtauksia ja tunnelmia, joissa yhdistyvät vanhat uskomukset, kummitustarinat, moderni elämä ja romantiikka. Linnut, vesi ja puut ovat elossa samalla tapaa kuin ihmisetkin. Kaupunkielämä ja muu maailma on jossakin miltei ulottumattomissa, saaren arjessa ollaan aistien, luonnon ja menneisyyden varassa.


"Odotin hiljaa, että hän lähtisi. Tuuli heilutti oksia, jokin vesilintu huusi, kärpäset ja kimalaiset surisivat, kala molskahti vedessä. Tunsin hikipisaran valuvan rintojeni väliin. Olavi tuijotti minua, vähäpukeisuuttani, kuinka hän kehtasi. Liikahdin levottomasti, Olavi tuli hitaasti minua kohti ja kurkotti kädellään, kavahdin kauemmaksi."


Ei kannata antaa keltaisen kesäisen kannen hämätä: idyllistä huolimatta Kesäinen illuusioni tarjoilee avokätisesti ahdistusta, ihmissuhdekriisejä, pelkoa, epätietoisuutta ja mystiikkaa. Minäkin odottelin pelkän kannen perusteella, takakantta lukematta, kevyttä kesäjuttua, mutta aika nopeasti huomasin, että kirjassa soudellaan myrskyisemmillä ja tummemmilla vesillä. Ulkosuomalaisille, joille veden äärellä oleva mökkimaisema on tuttu, suosittelen kirjaa erityisesti: edullinen matka kesäiseen Suomeen, joka on kuvailtu niin taitavasti, että kaiken voi tuntea iholla.  Hyvän kirjan merkki: kammottavan lopun koittaessa harmitti niin vietävästi, että kirja loppui jo.
  
 

Wednesday, July 15, 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Oho! Kun lähdin taukoilemaan, en olisi voinut kuvitellakaan, että paluu blogimaailmaan tapahtuukin Suomesta! Mutta näin on ja täällä ollaan - nauttimassa vähälumisesta kesästä :) Ensimmäisenä ostettiinkin sitten sadetakit, ja nyt toivotaan, että saataisiin hiukan aurinkoakin seuraavien kahden viikon aikana. Kiva tulla myös blogiinkin pitkästä aikaa, melkein jännittää!

Mutta nyt itse tärkeään asiaan.

Kirjastolain uudistaminen on saanut kirjabloggarit liikkeelle. Tänään julkaistaan kirjastopostaus useammassa blogissa ja La petite lectricestä löytyy koontipostaus kiinnostuneille.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä valmistelee kirjastolakiehdotuksen ja uusi laki otetaan käyttöön vuoden 2017 alusta. Uudistus on varmasti hyvä asia, sillä vanha laki on vuodelta 1998. Uudistuksen lähtökohtana on palveluiden maksuttomuus jatkossakin, mikä on kyllä helpottava kuulla. Positiiviselta kuulostaa myös se, että asiassa on konsultoitu kansalaisiakin. Erikoista on kuitenkin mielestäni se, että vaikka yksi kirjastolain muutokseen sysännyt syy on rahoituksen lisäksi digitalisoituminen, täytyi mielipiteensä mennä esittämään henkilökohtaisesti paikan päälle työpajaan, joita järjestettiin ymmärtääkseni vain muutamassa kaupungissa.


Sadetta pitämässä kirjastossa. Tässä katsastuksessa englanninkielinen valikoima.
 


Lähdin huvikseni vertailemaan Suomen ja Australian kirjastotilastoja (Australia 2012/13, Suomi 2013). 

Australiassa kirjaston ovesta astuttiin sisään 112 607 914 kertaa, kun taas Suomessa sekä sähköisiä että irl vierailuja oli yhteensä 90 768 286. Australiassa kirjastopalvelupistesuhde on 1/15 000 asukasta, Suomessa 1/6517, mukaan on molemmissa laskettu myös kirjastoautot. Australialaiset lainasivat 7.5 kirjaa vuodessa, suomalaiset 12.8. Australiassa 44% omistaa kirjastokortin, Suomessa 37,5%. Mutta hei, miten tämä voi olla totta? Eikö Suomessa kaikilla ole kirjastokortti, vai enkö vain osaa prosenttilaskua (hyvin mahdollista)? Suomen luvuissa on kyse ainoastaan 'lainaajista', eli (käyttämättömiä) kirjastokortteja voi olla varmasti enemmän. Australian kirjastoissa 'materiaalia' on 39 903 956 kappaletta, kun taas Suomessa 37 427 120 (Go Suomi, populaa kun on vain noin neljäsosa Australiaan verrattuna!).
Muita lukuja voi tarkastella Suomen osalta täällä ja Aussilan täällä.

Kirjastot kyllä ovat mainioita paikkoja monesta syystä. Minne muualle voi mennä siisteihin sisätiloihin vain olemaan rauhassa ja hiljaa (tai sadetta karkuun!)? Kukaan ei tule kauppaamaan mitään, et ole kenenkään tiellä ja istuminen ja ihmettely ikään kuin kuuluvat asiaan.
 
(Nyt alkoi naurattaa: entä jos kirjastoihin tulisi sellainen tulosajattelu myös. Kirjastotädit ja -sedät vainoaisivat asiakkaita: "Hei, voisinko auttaa? Millaista etsitte tällä kertaa? Meille on just nyt tullut tulikuuma erä dekkareita, haluatko kokeilla? Voisin lukea sulle tästä näytteen: Oli synkkä ja myrskyinen yö... Ai ei, no entä kiinnostaisko runot, tai romanssi? Nää rushdiet on ollut tosi suosittuja, sopii hyvin sun paidan väriin tää kansikin.  Hei, lainaa nyt ees yks näitä, saat ilmaiseksi! Jos lainaat viisi, kannan sun kirjastokassin!") 
 
Voit keskittyä kirjaan, katseluun, ajatuksiin, haahuiluun tai opiskeluun. Voit tehdä löytöjä kiireettömällä aikataululla tai vain olla möllöttää. Selkämyksiä katsellessa on villiä ajatella, että jokaisen kannen alla on jotain aika valtavaa: ihan oma maailmansa. Hetken kirjastontätinä työskennelleenä voin myös raportoida, että kirjaston hyllyjen välissä on myös roimasti (hiljaista) romantiikkaa!


Minäkin löysin kesälukemista :)
 

Kirjastot ovat tärkeitä paikkoja niin monille. Mieleen tulevat esimerkiksi Fritz Hoffmannin kuvat lukevista kalifornialaisista kodittomista ja muutaman vuoden takainen Zadie Smithin puheenvuoro kirjastojen puolesta. Rakastetaan siis kaikki kirjastojamme, ja annetaan sen näkyä ja kuulua!

Kirjastojen puolesta -adressin voi allekirjoittaa täällä.


Tampereen ensimmäinen kirjasto(ko?).
 

Friday, May 8, 2015

Tauko

Elämässä on tällä hetkellä sellaista myllytystä ja aherrusta ja löytöretkeilyä tiedossa seuraavat kaksi kuukautta, että blogi hiljenee hetkeksi. Palataan asiaan kun saan asioita hiukan järjestykseen ja isoimmat deadlinet selätettyä.

Toivon, että ehtisin kuitenkin silloin  tällöin tänne sentään.


Moikka!


Kuvituksena Shark Bayn hauska 'teekannutalo', josta on tullut epävirallinen nähtävyys ja muutama muu räpsy työmatkalta.. 


Kaikenlaista löytyy...

Talon kaikki aidat on päällystetty kannuilla.

Talon omistajat saavat nykyään hauskoja kannuja lahjaksi kaikkialta maailmasta.


Kannuja kaikkiin makuihin.

Kekseliästä :)

Sammakot lumpeenlehdillä.

Naapureistakin tämä on (toivottavasti) kiva harrastus ;)

Miehet korjaamassa haiden tuhoja verkoissa.

Illalla istuttiin rannalla katsomassa Grease!

Monkey Mian tyyntä rantaa.

Sunday, May 3, 2015

Kihelmöivää jännitystä

Jatketaan Japanissa. Kirjahyllystä löytyi yllätyshyvä (esikois!)kirja, jonka olin joskus napannut mukaan divarista. Susanna Jonesin The Earthquake Bird piti minua hyisessä otteessaan alusta loppuun saakka. Nopealukuinen ja tiivistunnelmainen psykologisilla jännitteillä varusteltu tarina sijoittuu ex pat -Tokioon, jossa päähenkilö Lucy on asunut jo kymmenen vuotta. Lucyn hatarasti tuntema brittinainen on ehkä murhattu, mutta kenen toimesta ja miksi, ja onko Lucyllä asian kanssa tekemistä? Nyt en uskalla kertoa juonesta kovinkaan paljoa, ettei jännitys lerpsahda niiltä, jotka tähän päättävät tarttua (suosittelen!). 



Jones, S. The Earthquake Bird. Picador, London, 2001.


Jonesin kirja on loistava sellaisiin hetkiin, jolloin tarvitsee tehokkaan irtioton omasta elämästä. Sateinen ja salaperäinen Tokio, Lucyn synkeä menneisyys ja kuristava nykytilanne, jossa ystävät kaikkoavat ja poliisit puhaltavat niskaan saavat sivut kääntymään toisensa jälkeen. Ihmissuhteita. ex pat -elämää, irrallisuutta ja kuulumista, hyisiä rakkauskiemuroita ja kulttuurieroja. Jones piilottelee ja ripottelee mukaan taitavasti mahdollisia syyllisiä ja motiiveja. Kieleltään kirja maistuu ajoittain nuorisolle kohdennetulta, mutta tarkastin asian ja aikuisten hyllyyn tämä taitaa solahtaa maailmalla.


"'What a coincidence! Me too. Fancy running into someone from home all the way out here. That's made me feel a lot better, that has. It's so good to have friends from home, don't you think so?'
'I haven't lived there for a very long time.'
'It's your roots that count.'
'Plants and trees have roots. People have legs.'

  
The Earthquake Bird on kokonaisuutena virkistävä eikä vähiten siksi, että Lucy on niin erikoinen persoona. Uskallan väittää, että normilukija ei helposti löydä samastumis- tai sympatiakohdetta henkilökaartista, joten lukijan rooliksi jää vyyhdin selvittely takautumien ja Lucyn persoonan sekä tapahtumaketjujen tuskallisen hitaan avautumisen kautta. Ah, taitavaa punontaa kautta kirjan - ja se loppu - uaaah! Luin kirjan yhdeltä istumalta, en kestänyt jännitettä :)


"And I think I see you through the open door but already you're vanishing into nothing, the way your voice dissolved before when it was all I wanted to hear."

 

Saturday, April 25, 2015

Niin kaunista, että itkettää

Minin kanssa käymme joskus tällaisia keskusteluja: mikä on niin kaunista, että alkaa itkettää? Musiikki, kaunis taide tai esineet, erityiset hetket, rakkaan ikävöinti ja erilaiset muistotilaisuudet ovat ainakin olleet usein listalla. Japanin mono no aware kuvaa tällaista haikeutta jotakin kaunista tai tärkeää kohtaan, jota ei (kohta) enää ole.

Tätä tunnelmaa ja pohdiskelua ja paljon, paljon muuta löytyy Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sivuilta. Kirja kiilasi heti sen saatuani pinon päällimmäiseksi ja lukaisin sen kiihkeästi muutaman työntäyteisen päivän aikana. Parasta kai tunnustaa jo tässä ihan aluksi olevani aivan lääpälläni tähän kirjaan!  


Kankimäki, M. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, Helsinki, 2013.



"Voi olla, että kaikki muut ovat ymmärtäneet nämäkin asiat jo ajat sitten. Ehkä minä kärsin suorastaan vakavista ymmärtämisvaikeuksista koko elämän suhteen, ja olen selviytynyt tähän asti jollain hämärällä kepulikonstilla, todellisuudessa mistään mitään tajuamatta. Silti haaveilen jo: ymmärtäisinpä jotakin Japanissa."


Mitä tapahtuu, kun elämäänsä totaalisen kyllästynyt 38-vuotias nainen päättää irtautua arjen turvallisuudesta ja lähteä etsimään tietoa 900-luvulla eläneestä hovinaisesta, johon on opiskeluaikoina ihastunut hänen tekstiensä kautta? Ah, sydämen kuuntelu, repäisy ja seikkailu - tällä reseptilä ei voi mennä vikaan! Ja samanikäisenä voin jonkinasteisesti samaistuakin, vaikka elämäntilanteemme ovat monelta osin erilaiset.


"On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja."


Kankimäken haaveilema tutkimusprojekti saa vautia, kun rahoitus järjestyy ja sitä kautta matka Japaniin toteutuu. Kielitaidoton tutkimassa ikivanhaa kirjallisuutta? Näin se vain tapahtui! Kankimäki kirjoittaa rehellisenoloisesti elämästään ja tuntemuksistaan: epäilyksistä, toiveista, peloista ja innostuksesta. Mietitään kovasti sitä, onko aivan hullua lähteä tällaiselle matkalle ja tauolle palkkatyöstä. Huomasin lukiessa, että olen jotenkin välttänyt tuollaisen poteron omassa elämässäni kokonaan. Lähipiirikin taitaa olla samanlaista sakkia, sillä en usko kenenkään edes yllättyvän, jos lähtisin (taas) jonnekin huuhailemaan vuodeksi-pariksi. Itsekin tekevät samaa. Kankimäellä on työpaikka ja asunto, joihin voi palata takaisin. Huomasin terveellisesti, että ajatus olemisesta 'tyhjän päällä' on kovin suhteellinen sekin. Näitä juttuja oli mukava pohdiskella Kankimäen kanssa ja huomata eroja ja yhteneväisyyksiä. 
 
Kirjan toinen päähenkilö, Sei, on vahvasti mukana tekstissä, jossa vuorotellaan 900- ja 2000-luvun naisten välillä. Vaikka naisten kirjoitustyyli on kovin erilainen, vuoropuhelu on järjestelty taitavasti niin, että tarina soljuu kevyesti ja saumattomasti. Kirjassa on lukuisia viittauksia muihin Heian-kauden kirjoihin ja lopun kirjallisuuslista sai tämän lukijan hiukan epätoivoiseksi: haluaisin lukea kaiken!  
 
 
"... samaan aikaan kun Euroopassa taisteltiin barbaarisissa olosuhteissa Englannin herruudesta, toisella puolella maailmaa eräs Lady Murasaki katsoi puutarhaansa ja huomasi 'lehtien seassa valkoisia kukkia, joiden terälehdet olivat puolittain taittuneet niin kuin ajatuksissaan hymyilevien ihmisten huulet.'"   
 

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin avaa virkistävästi Heian-kautta Japanissa, Sei Shonagunin mysteeriä, modernia Japania ja Kankimäen omaa elämää. Tässä on kuristavaa kauneutta, seikkailun vapautta, historiallista analyysiä sekä ilahduttava pulahdus nyky-Japaniin. Rakastuin kertalukemalta (ja Piia Ahon suunnittelema kansikin on juuri niin sopiva).
 

Työmatkan lukumaisemaa. Ei valittamista.

 
P.S. Sopivasti kirjan lukemisen jälkeen postilaatikkoon kolahti ennakkotilattu Studio Ghiblin The Tale of Princess Kaguya. Guardianin arvio täällä. Ja kuinka ollakaan, Kankimäen kirja ja leffa olivat mitä parahin pari: Sein aikakausi heräsi eloon silmien edessä ja kirjan ansiosta tajusin, että oltiin Heianissa ja miksi nypittiin kulmat, puhuttiin sermien takana, haviteltiin hovielämää ja läheteltiin kosiokirjeitä. 

Thursday, April 9, 2015

Voittaja!

Eilinen arvonta suoritettiin hiukkasen myöhässä sillä yllätin itseni ja menin illalla hot yogaan hikoilemaan. Huh huh, oli oikeasti rankkaa!





Random.org valitsi synttäriarvonnan voittajaksi Sonjan! Onnea Sonjalle, ja laitahan yhteystietosi sähköpostilla niin palkinto lähtee matkaan sinua kohti.

Meillä sataa vettä ja on pilvistä. Loistava lukuilma siis, mutta työkiireet haittaavat keskittymistä ja taas on edessa reissukin. Postaamatta on ainakin seuraavat hyvät luetut: The Earthquake Bird, I Know Why the Caged Bird Sings ja Foxglove Summer. Kuulemisiin!



Meidän kuivaa rantaa.

Canberran karppeja.