Wednesday, August 26, 2015

Kolme uusintaa?

Les! Lue! -Reeta haastoi minut ja pari muuta valitsemaan kolme kirjaa, joista olemme bloganneet ja jotka haluaisimme lukea uudestaan. Seurasin Reetan jalanjäljillä ja valitsin kirjat, jotka olen lukenut vain kerran. Sitten läksin käymään läpi blogia ja repimään hiuksia hetkeksi: kuinka ihmeessä voisin valita vain kolme kaikkien joukosta? Paljon oli sellaisia, joihin voisin kyllä palata ja varmasti palaankin jossakin vaiheessa. Lopulta kolmen valinta kävikin aika helposti. Sellaisia huippuja, jotka varmasti tulen lukemaan uudelleen oli aika monta, mutta ne ovat vielä sen verran tuoreessa muistissa, että en haluaisi tarttua niihin ihan vielä uudelleen. Tässä siis kolme, joihin ihastuin ja joita voisin alkaa lukea heti huomenna:

Jennifer Eganin A Visit from the Goon Squad jossa tarinat poreilevat ja paukkuvat niin monella tasolla ja eri tavoilla ja herkullisesti kietoutuneena. Samaan aikaan yksi ja monta kirjaa. Minulle tämä kirja oli sellaista hurjaa, hiukan kokeellista ilotulitusta, joka sai nauramaan ja itkemään. Taidokas ja 'täysi'.

Anna Funderin All That I Am, jonka voimakas tunnelma on jäänyt sisälleni elämään, mutta yksityiskohdat ovat haalistuneet sopivasti niin, että kirja maistuisi taas. Minä rakastin tarinan yllätyksellisyyttä ja kutkuttavaa jännitystä. Löysin muuten sairaslomalla lukulistalla olleen Funderin Stasilandin kirpparilta dollarilla. Avasin sen innoissani kotona, jolloin tajusin kirjan olevan saksaksi. Missäs se sanakirja olikaan? Jos sen joskus tahkoan läpi, kielitaidon tason perusteella postaus on odotettavissa joskus 2018 tienoilla.

Yukio Mishiman Death in Midsummer and Other Stories tuli luettua hiljattain, mutta se oli niin voimakkaan mahtava, että haluaisin oikeastaan lukea nämä novellit heti uudelleen. Ja kaikki muutkin Mishiman teokset! Muistiin on jäänyt minimalistisin keinoin välitetyt tumman painostavat tunnelmat sekä velvollisuuksien kahleet - voimakas sisäinen elämä naamioiden takana.

Kirjojen suhteen on muuten täällä kotinurkillä käynnissä puhdistus. Kansia katsellaan tiukasti sillä silmällä. Laatikoita on pakattu Suomi-kirjastoon ja kirpparille meneviksi. Hirvitti tänäkin aamuna vihdoin laittaa muutama kirja lähtevien pinoon, joita en ole koskaan lukenut, mutta jotka ovat kulkeneet mukana muutosta muuttoon. Olen näköjään varsin lahjakas tässä suhteessa erityisesti historian suhteen. Tänään pinoon päätyi muun muassa eräs paksu Malesian politiikkaa käsittelevä teos, joka on varmasti mielenkiintoinen, mutta en tajua milloin ihmeessä senkin ehtisin lukea? Ja miksi ylipäänsä siihen alunperin joskus tartuin?



Yogi-viisautta: Let things come to you. Mutta nyt ei hetkeen kirjoja, kiitos!

Monday, August 24, 2015

Armottomilla aalloilla

Charlotte Roganin The Lifeboat on ollut toinen talven kananlihakirja. Hiukan Titanicin uppoamisen jälkeen haaksirikkoutuu toinenkin alus Euroopan ja Amerikan välillä. Ne, jotka mahtuvat pelastusveneisiin jäävät odottelemaan apua. Ne, jotka eivät mahdu...


Rogan, C. The Lifeboat. Virago, London, 2012.

Tapahtumat kerrotaan nuoren naisen, Grace Winterin, äänellä. Kirjan alussa Grace odottelee oikeudenkäyntiä New Yorkissa, eli on heti selvää, että hän pelastui. Hänen tuoretta, rikasta aviomiestään taas ei löydy pelastuneiden listalta. Grace kertoo ja kirjoittaa mitä tapahtui kolmen viikon aikana veneessä, Asetelma on siis tiukasti rajattu: tietty määrä ihmisiä liian pienessä pelastusveneessä meren armoilla. Vain yhdellä on kokemusta mereltä, ruokaa ja vettä on vähän. Miten ihmiset toimivat ja reagoivat? Millaiset asiat merkitsevät jotain ja ovat arvokkaita? Kuka määrää, ketä kuunnellaan? Mitä on toivo ja kuinka kauas se kannattaa? Seuraa eettisiä ja moraalisia taistoja sekä pään sisällä, että ihmisten välillä. Teoriassa ja käytännössä monet asiat saattavat tuntua kovin erilaisilta kun on tosi kyseessä ja vastassa kontrolloimattomat luonnonvoimat.

Rogan pitää jatkuvan jännitteen yllä taitavasti ja sivut kääntyvät tiuhaan. Mielessä käväisi All Is Lost leffa, jossa uskomattoman taitavasti pidetään katsoja penkin reunalla ilman että edes sanotaan mitään. Lifeboatissa tosin puhutaan, kun ihmisiäkin on enemmän kuin yksi; on juoruja, epäilyksiä, faktoja, riitoja ja rohkaisua. Ihmiskuvaukset ovat mielenkiintoisia, joukosta löytyy uskonmies, palvelijoita, hiljaisia ulkomaalaisia matkustajia ja pomottelijoita. Rikkaita ja köyhiä, naisia ja miehiä. Rogan riisuu veneessäkellujat mantereen rooleista ja omaisuudesta, ja antaa heille uudet asemat. Mietin koko ajan Gracea - hänestä ei saa selvyyttä ihan lopussakaan. Rogan antaa vihjeitä menneisyydestä, siitä kuinka Grace on toiminut aikaisemmin, mikä on hänelle tärkeää. Voittaako hyvä? Mikä edes on hyvä? Mitä jäi sanomatta ja kertomatta? Mitä on painettu jonnekin alitajunnan piiloon, kun taistellaan elämästä ja kuolemasta ja roikutaan rajoilla? Millainen ihminen hän oikeasti on?


"Eventually the wind lessened somewhat and the monstrous waves became merely huge, though the rain  continued until well after dark. Mr Hardie propped the two remaining barrels between the side of the boat and the sodden pile of blankets and instructed those sitting nearest to divert the rainwater that collected in the canvas boat cover into the barrels. I wouldn't have thought of it, or if I had, I would not have acted on the thought. I understood what an optimist Mr Hardie must be, or maybe these were just the reflexive actions of a creature determined to survive." 


International Lighthouse and Lightship Weekendiä juhlittiin meillä pilvisessä säässä.



Olen itse ollut teininä kellumassa pelastusveneessä. Sekavasta tapahtumasta on jäänyt ikuisesti mieleen se, kuinka aikuiset ihmiset kieltäytyivät vihaisesti ottamasta lisää ihmisiä veneeseen, vaikka siihen olisi mahtunut. Kuinka ihminen voi hetkessä muuttua, kun henki on (ehkä) uhan alla.

Saturday, August 22, 2015

Kananlihalla sademyrskyssä

Meillä ollaan tänä vuonna saatu uskomattoman paljon sadetta. Kun tästä kaupungista lähtee ajelemaan mihin tahansa suuntaan, ei voi uskoa silmiään: vihreää, ja kaikki on kasvanut! Villikukkasia on putkahtanut esille monessa kohtaa, toivottavasti ehtisin niitä kuvaamaan blogiinkin.

Nytkin sademyrsky piiskaa ikkunoita. Minä avasin verannan isot ovet ja annan kostean tuulen puhaltaa sisään. Kohta on kuitenkin jo kesä, ja tällainen ilma muisto vain. Ihanaa kun kasvimaalaatikkoakaan ei tarvitse muistaa kastella, vaan se tapahtuu automaattisesti eikä mikään käpristy unohduksen vuoksi keltaiseksi rangaksi.

Talvilukemiseni ovat laittaneet kananlihalle. Näin Never Let Me Gon muutama vuosi sitten dvd:ltä ystävän luona. Oli jo myöhä, mutta tarina nappasi mukaansa ja muistan yhä tarkasti sen kammottavan ja ahdistavan tunnelman, jonka elokuva sai minussa aikaan. Kirjamuodossa Kazuo Ishiguron Never Let Me Go oli istuskellut jo jonkin aikaa hyllyssä odottelemassa oikeaa hetkeä, eli sellaista, kun leffan näkemisestä on kulunut tarpeeksi kauan, enkä enää lukiessa laittaisi yhden päähenkilön kohdalle Keira Knightleyä (asia piti muuten tarkastaa, ja huomasin, että muistissani oli Kate Winslet eikä Keira. Selkeästi siis aikaa leffan katsomisesta oli kulunut tarpeeksi :).



Ishiguro, K. Never Let Me Go. Faber and Faber, London, 2006 (2005).



Kirjassa seurataan kolmen ystävyksen, Kathyn, Ruthin ja Tommyn, elämää Hailshamin sisäoppilaitoksessa ja myöhemmin sen ulkopuolella, lähinnä sairaaloissa ja muissa laitoksissa. Ishiguro on sijoittanut tarinan jonnekin 50-70 -luvun Englantiin, jossa on kosteaa, koleaa ja ruskeatiilistä. Koko juttua leimaa kovin sisäänlämpiävä ahdistustunnelma: ulkomaailma on selvästi jossakin ihan muutaman sadan metrin päässä, mutta läpinäkyvän seinän takana; sinne ei koskaan pääse, tai saa mennä, sisään ja mukaan menoon. On olemassa säännöt ja velvollisuudet ja tarkoitukset ja lyhyen elämän kulku on selvä alusta saakka. Vaikka lukija ei tiedä yksityiskohtia ennen loppua, huutaa hän mielessään: Karatkaa, lähtekää pois! Tehkää mitä haluatte, vaihtakaa nimenne! Mutta huuto kaikuu kuuroille korville.


"The first time you glimpse yourself through the eyes of a person like that, it's a cold moment. It's like walking past a mirror you've walked past every day of your life, and suddenly it shows you something else, something troubling and strange."

 
Ensimmäinen huomio, mikä jää takaraivoon tarinan alkusivuilla on se, etteivät lapset mainitse vanhempiaan. Siitä alkaa Ishiguron kieputus, jossa Kathy kertoo takaumien kautta lämpimästi hieman salamyhkäisestä Hailshamista ja sen henkilökunnasta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä monimutkaisesta ystävyydestään Tommyn ja Ruthin kanssa. Tietenkin mukana on romansseja, mutta hiukan erikoisilla kiemuroilla. Lukijana olin kuin hiiri kissan kynsissä. Juuri kun oltiin pääsemässä mehukkaaseen kohtaan, jossa jotain paljastuisi, Ishiguro veti minut Kathyn suulla takaisin menneisyyteen 'ennen kuin voin jatkaa, on pakko kertoa tämä aikaisempi juttu, jotta tajuat mistä on kyse...'.

Vaihtoehtoja kolmikon elämässä on vähän. Pikkuhiljaa lukijalle paljastuu kaiken taustalla haamuileva Suuri Suunnitelma, jonka osasia päähenkilöt lähipiireineen ovat. Vaikka kyse on elämän ja ihmisyyden perusasioista, ei tässä olla kovin melodramaattisia. Asioista puhutaan välillä pelottavan analyyttisesti - ja aivoille annetaan samalla runsaasti pureksittavaa. Lukiessa voi miettiä ihmisarvoa ja -oikeuksia, uhrauksia suuremman hyvän eteen, rakkautta, lääketiedettä, koulujärjestelmää, vapautta ja sen puutetta ja vaikka aivopesua, noin niin kuin alkajaisiksi. Tämä on Kathyn kiertelevä ja kaarteleva muistelma ja tulkinta siitä mitä tapahtui ja miksi, tässä ei paasata tai anneta vastauksia, vaan otetaan elämä vastaan sellaisena kuin sen on eteen annettu, kyseenalaistamatta lopulta mitään. Kyseenalaistaminen jää lukijan tehtäväksi, ja mieleen jäi ainakin minulle sellainen kammottava ajatus, että mitä jos jossain, oikeasti?


"I was talking to one of my donors a few days ago who was complaining about how memories, even your most precious ones, fade surprisingly quickly. But I don't go along with that. The memories I value most, I don't see them ever fading."

Sunday, August 16, 2015

Järeämmät aseet

Nyt näyttäisi tähtikartalla, kohtalossa, vetovoiman ja karman laeissa ja kaikessa vastaavassa olevan jotakin vialla, sillä tuntuu että loman jälkeen elämä ei ole ollenkaan asettunut uomiinsa. Tai oikeastaan on kyllä asettunut, mutta sellaisiin uomiin, joista kiipeäisin mielelläni jo pois. Kaikenlaista pientä ja suurempaakin (tai ainakin kallista) vastoinkäymistä on osunut kohdalle melkein joka päivä. Tahti on ollut sellainen, että hengästyttää: illalla ja viikonloppuna sitä ihmettelee, miten jaksaa taas seuraavan päivän,viikon, kuukauden? Onko muistanut kaikki tärkeät jutut, joita tuntuu olevan ihan liikaa. Miten sumplia aikataulut ja tarpeet ja kaiken rikkimenneen korjaaminen? Miten järkätä omaa aikaa edes hippunen, ja samalla olla hyvä työntekijä, vanhempi ja ystävä? Kaikki urheilu on jäänyt, illalliset syödään liian myöhään ja liian usein edestä löytyy hätäratkaisuja, eli roskaruokaa ja suklaata. Onneksi vuoden loppu on jonkinlainen rajapyykki, jota kohti voi toiveikkaasti katsella. Silloin viimeistään saa hengähtää ja levätä ja ottaa uutta suuntaa toivottavasti ihan omassa rauhassa ja inhimilliseen tahtiin. Toivottavasti jo aikaisemminkin.


Lauantain sää oli onneksi upea ja lämpimästä päivästä nautittiin rannalla täysin siemauksin.


Kun melkein kaikki on seilannut päin metsiä, on pieniä positiivisia asioita revitty arkipäivästä oikein urakalla. Yksi tällainen arkea sulostuttava juttu on kaunis teekuppi. Sen olen elämässä huomannut, että ihmisellä kannattaa olla sellainen tee- tai kahvikuppi, josta oikeasti tykkää hirmuisesti kaikin puolin. Mieluummin kaksi, jos siis toinen menee rikki. Kupponen kun on useimmilla kädessä, edessä tai vieressä kuitenkin ainakin kerran päivässä, ja sitä voi tuijotella kun kaikki kaatuu päälle tai ahdistaa tai muuten vain. Vaikka minkälaisissa hankaluuksissa saan jonkinlaista hyvää mieltä siitä, että maailmassa on jotakin kaunista. Vaikka edes yksi teekuppi. Olen siis ehdottomasti materialisti: minä ihailen, kunnioitan ja arvostan kädentaitoja, visioita ja niiden tuloksena syntyneitä tavaroita ja asioita, jotka joku toteuttanut kauniisti, ajatuksella ja taidolla.   


Tätä kupposta jaksaisin tuijotella maailman ääriin saakka.



Japanista roudattuun ihanaan siniseen kupposeen valmistin tähän elämäntilanteeseen tarpeelliselta kuulostavaa Gewurzhausin Heavenly Good Luck -hauduketta. Tämä tuhti tapaus sisältää kanelia, inkivääriä, fenkolia, appelsiinia ja sen kuorta, kardemummaa, lakritsinjuurta, humalaa, pippuria, sarviapilaa, basilikaa, neilikkaa, siankärsämöä ja laventelia. Eiköhän tällä lähde onni taas liikkeelle! Voimakas tuoksu ja maku ei liene yllätys ja yhdestä satsista saa helposti kaksi tanakkaa haudutusta. Mainio talvijuoma, joka lämmittää ja tuntuu täyteläiseltä. Aromikkaat ainesosat ovat varsin monenkokoisia, ja huomasin, että tietynlaiset suodattimet tukkeutuvat täysin. Tätä kannattaa siis haudutella joko sellaisessa klassisessa metallipallosuodattimessa tai sitten sellaisessa, jossa tee pääsee juoksemaan vapaasti useammasta kohdasta. Oma lasinen suodattimeni, jossa on viilumaiset aukot ainoastaan neljässä kohdassa pohjalla, ei tehtävästä suoriutunut. 


Ytimekäs sekoitus. Täyttä asiaa.

Silmä ja sielu lepää - ainakin seuraavat 10 minuuttia!


Toivottavasti ruudun toisella puolella on ollut onnekkaampaa elämää ja oikein mukava viikonloppu! Täällä pakkaillaan jo huomista työreissua varten ja huokaillaan, että kunpa vain saisi levätä edes yhden ylimääräisen päivän, että saisi univelat pois ja kotikoloa hiukan parempaan järjestykseen...

Saturday, August 8, 2015

Kevein koroin rakkaudesta

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli oivaa lääkettä vastoinkäymisiin. Kirjasta leijaili sellainen vahva ranskalaisen elokuvan tuntu: isoja asioita tyylillä, kevyellä otteella ja huumorilla, romantiikkaa unohtamatta. Ja kun sanon isoja asioita, on kyseessä sellaiset jutut kuin rakkaussuhteet ja perheen perustaminen -  asioita, jotka tulevat eteen mietittäviksi miltei jokaiselle jossakin vaiheessa.


Pulkkinen, R. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Otava, Helsinki, 2014.


Koulupsykologi Iiris Lempivaaran puoliso vetää maton jalkojen alta, kun kertoo, ettei enää rakasta, vai rakastiko edes koskaan? Mitämitämitä - lapsillekin oli jo nimet valmiiksi mietittynä! Kriisiin auttaa kenkäshoppailu, ystävät, vakoilu, alkoholi ja suklaa (nämäkin sillä lailla sopivan tyylikkäästi ja hauskasti, ei typerästi), mutta ennen kaikkea itsetutkiskelu ja menneen miettiminen (ja tämäkin tehdään jotenkin mukavasti soljuen). Ajan kuluessa tapahtuu myös muun miestarjonnan tsekkaus (kriittisesti) ja pikkuisen valaistumista.


"Vakuutan teille, että kiltit tytöt kautta kaupunkien elättelevät tällaisia suunnitelmia. He haluaisivat kajauttaa metrossa Marseljeesin vain, jotta saisivat päät kääntymään. He ovat kyllin kauan päntänneet ruotsinkokeisiin, viitanneet historiantunnilla, pyörittäneet jäätelöpalloja kesätöissä, kasvaneet vaivihkaa aikuisiksi, sanoneet tahdon ja kyllä ja anteeksi - aina kaiken varalta kaksi kertaa anteeksi - nukuttaneet lapsensa, pyyhkineet tiskipöydän toisten jäljiltä." 


Iiriksen Kauniita ja Rohkeita siteeraava iäkäs naapuri on hulvaton, samoin musiikin tahtiin konsultoiva lääkäri, joka tarjoilee seksileluja ratkaisuksi. Luin kirjan yhdeltä seisomalta: oli vain pakko tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. Onnistunut paketti siis sekä vetovoimaltaan että pituudeltaan. Mikään ei mielestäni jäänyt kesken tai pitkittynyt tylsyydeksi. Iiris paiskii töitä, neuvottelee ystävien kanssa, miettii itseään ja eloaan - ja kasvaa kohisten. Kirjassa on sopivassa suhteessa vakavuutta ja hupia, keveyttä ja elämäntuskaa - mutta ennen kaikkea huumoria. Kieli on napakkaa ja nokkelaa, jotenkin raikkaanoloista. Yhtäaikaisesti Iiriksen elämä on selvästi tarua ja totta. 

Kirjasta mieleen jääneet varsin feminiiniset tunnelmat ovat seuraavat: jonkun ohikiitäessä jälkeensäjättämä kukkaisparfyymin tuoksu, korkojen kipakka kopina autiolla kadulla, olutpullon avaamissihahdus, hillitön nauru hyvässä seurassa ja sellainen tarpeellinen halaus, kun koko korttitalo on romahtanut.  


Broomen ihana Cable Beach auringonlaskun aikaan.

(Bloggarin korttitalo on vielä hiukan hajallaan sitkeän flunssan vuoksi, mutta hiirivahinkoja siivoillaan ahkerasti ja pikku hiljaa otetaan arjesta taas kiinni. Vuoden loppuun ei ole enää kovin paljon aikaa, ja silloin on edessä muutto - jaiks! Sitä ennen on vielä miljoona hommaa tehtävänä ja muutenkin moni asia on ihan ilmassa. Niin kuin esimerkiksi se itse muuttokin!)

Tuesday, August 4, 2015

Rauhaisa teehetki ja pöytä puhtaaksi

Ah, tämänaamuinen taitaa olla ensimmäinen rauhallinen teehetki yli kuukauteen. Kyllä tällaista onkin kaivannut, vaikka illalla alkaneen kurkkukivun voisin kyllä antaa pois! Kyytipoikana tuoretta leipää sveitsiläisen ystävän omatekemällä aprikoosihillolla, nam!




Namskis! Kupissa Demmers Teehausin eteläkorealaista senchaa.


Ennen Suomen-lomaa olin kahdella työmatkalla ja tahti oli muutenkin liian tiivis blogitauon aikana. Suomessa taas teehetkiä vietettiin ystävien ja sukulaisten kanssa, mikä tarkoitti sitä, että teen ääressä vaihdettiin kuulumisia, herkuteltiin ja keskityttiin, kun kerran niin harvoin nähdään kasvokkain. Silloin ei auttanut eikä tehnyt mielikään herpaantua, antaa aivojen levätä nollassa tai kääntää katsetta sisäänpäin.

Kotimaisemissa matkalaukkujen purkaminen on vielä vaiheessa, sillä paluu ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Jossakin Helsingin ja Singaporen välillä huomasin jättäneeni auton ja kodin avaimet Suomeen. Auto oli nätisti parkissa lentokentällä ja koti lukittuna reilun 400 kilometrin päässä. Laskeutuisimme aikaisin sunnuntaiaamuna, eli kaikki toimistot olisivat myös kiinni. Kun olin hetken panikoinut ja itkeskellyt hiljaisia kyyneleitä koneen pimeydessä, herättyään Mini-me työnsi minut oikeille raiteille iloitessaan siitä kuinka voisimme viettää sunnuntain ystävien (ja heidän kissojensa) luona Perthissä. Ajattelin, että koska tälle kamalalle tilanteelle ei voi kerrassaan mitään, otan Ministä mallia ja revin kaikesta jotain positiivsta irti. Ja niinhän se meni, että asenne oli aivan oikea, sillä kamaluudet eivät jääneet tähän.

Uskomattomalta kuulostavan tapahtumaketjun ja tiimityön (kiitos kaverit!) seurauksena sain onneksi koti- ja autonavaimet käteeni samana sunnuntaina, mutta kun pääsin ratin taakse, ei auto suostunut inahtamaankaan. [Lisää tähän mielikuvituksessasi kaksi erillistä korjaajavisiittiä ja lopuksi uuden akun asennus.] Myöhään iltapäivällä vihdoin pääsimme matkaan ja sanonpa, että aika väsyneinä saavuimme kotiin. Kotiin, jonka ruokakaapissa oli hiiri pitänyt kolmen viikon pippalot, ja jälki oli sen mukaista. Seuraavana aamuna tuholaistorjunta tuli sopivasti tekemään termiittitarkastusta ja hoiti hiirihomman saman tien. Tuholaistorjuntaheppu myös informoi minua talon kyljessä jatkuvasti vuotavasta kuumavesisysteemistä! En ollut edes ehtinyt kävellä talon ympäri tässä vaiheessa. Seuraavana aamuna asennettiin onneksi uusi vesitankki ja systeemi. Samana aamuna sain myös sähkölaskun. Kaksi viikkoa jatkuvaa vedenlämmitystä talviaikaan ei ole halpaa. Sähkönkäyttõ oli kuulemma 70 kertainen normaalista! Vesilaskua vielä odotellessa...

Viikonloppuna sai sentään  juoda rauhassa teetä, vaikka loppuaika menikin keittiössä desinfioidessa ja roskiinheittelyssä. Mini-me:n asennetta olen pyrkinyt ylläpitämään ja siksi olokin on ihan hyvä, kaikesta huolimatta!
 

Ajattelin viikonlopun kunniaksi avata hiukan kirjasumaa, niin sanotusti puhdistaa (ja ehkä desinfioida) pöydän, ja tehdä pikapika-arviot seuraavista luetuista:


Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings


Angelou, M. I Know Why the Caged Bird Sings
Ballantine Books, New York, 2009 (1969).

Mieltänostattavaa ja koskettavaa: I Know Why the Caged Bird Sings kertoo Angeloun ja hänen veljensä lapsuudesta kovin musta-valkoisessa Arkansasissa ja nuoruudesta vapaammassa San Fransiscossa, ja päättyy hiukan yhtäkkisen tuntuisesti Angeloun saadessa poikalapsen. Angeloun taival ei ole ollut ruusuinen. mutta säälipisteitä tai edes sympatiaa ei tällä kirjalla haeta. Asiat ja tapahtumat on esitetty niin matter-of-fact, että lukijallekin välittyy se maailmankuva ja rajalliset mahdollisuudet, joiden keskellä Angelou kasvoi. Jos omat ongelmat haluaa laittaa perspektiiviin, tässä keino siihenkin. Toki mukana on lämpöä, solidaarisuutta, rakkautta ja ystävyyttäkin, mutta päällimmäiseksi mieleen on jäänyt se kammottava epätasa-arvoisuus naisten ja miesten kuin myös mustien ja valkoisten välillä 30-40-lukujen Yhdysvalloissa.


"My sorrow at leaving was confined to a gloom at separation from Bailey for a month (we had never been parted), the imagined loneliness of Uncle Willie (he put on a good face, though at thirty-five he'd never been separated from his mother) and the loss of Louise, my first friend. I wouldn't miss Mrs. Flowers, for she had given me her secret word which called forth a djinn who was to serve me all my life: books." 




Ben Aaronovitch: Foxglove Summer



Aaronovitch, B. Foxglove Summer. Daw Books, New York, 2015 (2014).



Jatkoa edellisille (Rivers of London, Moon over Soho ja Whispers Under Ground) Peter Grantin seikkailuille tarjoillaan tällä kertaa maalaismaisemissa. Grant lähtee selvittelemään erikoista kidnappausjuttua landelle. Kaksi teiniä on kadonnut omituisissa merkeissä Herefordshiressa ja alkuun merkeissä ei näyttäisi olevan mitään sen maagisempaa. Mutta niinpä tutkimusten edetessä asiat alkava näyttää entistä taianomaisemmilta. Hehkeä Beverley on yhä kuvioissa Peterin jumalaisena tyttöystävänä, samoin kuin tavoittamattomissa piileskelevä Leslie, joka viestittelee jostakin kamalasta tulevasta, eli jatkoa on taas varmaan luvassa. Edelleenkin sarjan ykkönen on ehdoton suosikkini, mutta jos jotakuta kiinnostaa verenhimoiset yksisarviset täysikuun valossa, voisi tästäkin aloittaa ;-) Letkeänhauskaa kerrontaa, joskin tässä osassa oltaisiin mielestäni voitu mennä itse asiaan hiukan nopeammin.


"I had one of those 'somebody do something' moments when you suddenly have the realization that the person supposed to do something is you. I scrambled up from my desk and ran down the front staircase without a care for health and safety or the two uniforms coming up to me. They sensibly flattened themselves against the railing and I shouted thank you as I jumped past."  


Xiaolu Guo: I Am China






Guo, X. I Am China. Chatto & Windus, London, 2014.

Tartuin tähän Ompun hengästyttävän arvion perusteella. Olin myös aiemmin lukenut Guon A Concise Chinese-English Dictionary for Loversin, johon ihastuin ikihyviksi. En voi uskoa, etten ole siitä muka blogannut! Arkistoista löysin ainoastaan tämän maininnan.

I Am China jatkaa samalla vahvalla ja anteeksiantamattomalla linjalla. Rakastan sitä kuinka Guon naiset ovat yksinäisyydessään niin haavoittuvaisen herkkiä, mutta myös rohkeita ja pitävät  jalkansa maan pinnalla. Lukiessa mieleni yritti koko ajan siirtää tarinan tapahtuma-aikaa kauemmaksi historiaan. Mutta ei, puhutaan tästä ajasta, meistä, nyt! Eurooppalaisista, amerikkalaisista, afrikkalaisista, aasialaisista. Guo on rohkea, nostaa Kiinan kipupisteitä esille, ja tekee saman Euroopassa: pakolaiset, siirtolaiset, vastaanottokeskukset, ihmisillä numerot, pykälät ja byrokratia. Ja mitä me etsimme: rakkautta, kotia, vapautta, ymmärretyksi tulemista ja rauhaa?

Iona saa käännettäväkseen pinon kirjeitä ja dokumentteja potentiaalista kirjaprojektia varten. Niiden kautta alkaa värittyä kuva Jianista, muusikosta, joka on jättänyt Kiinan taakseen ja anoo turvapaikkaa. On myös kirjeitä Multa, Jianin rakkaalta, runoilijalta. Mutta mitä heille on tapahtunut, missä he ovat nyt, ovatko he löytäneet jälleen toisensa? I Am China kertoo pientä maailman historiaa tässä ajassa kolmella suulla: Ionan, Jianin ja Mun. Paikat vaihtelevat; elämä, haaveet ja byrokratia kuljettavat. Milloin on liian myöhäistä, milloin ei enää jaksa? Ihastuin kovin monesta syystä, vaikka ihan loppuun kyllä hiukan petyin: ytyä olisi riittänyt ilman Ionan love storya.


"As I went onstage, I took a quick glance at those kids - mostly twenty-somethings, cheeks still plump with baby fat, their ignorant but confident faces shining with huge ambition, their eagerness for power radiating from behind their thick glasses. I didn't feel good at all in a room full of overfed goldfish."       


Kishwar Desai: Origins of Love



Desai, K. Origins of Love. Simon & Schuster 2013 (2012).

En kirjan avatessani aavistanut millaisia ajatuksia tulisi mieleeni lukemisen aikana. Origins of Love avaa fiktiivisen tarinan kautta Intian 'kohdunvuokrausbisnestä' - sairaaloita, joissa naiset kantavat länsimaisten naisten sikiöitä kohduissaan, heidän taustojaan, kulttuurisia eroja ja alkioden sekä rahan liikettä kovin tulenarassa ja herkässä tilanteessa. Puhutaan myös lapsettomuuen kivusta, perhetoiveista, 'vauvaturismista', homovanhemmista, siittiöiden lahjoittamisesta, vastasyntyneiden viemisestä maasta - ja niistä pienistä vauvoista, jotka syntyvät kaiken tämän keskelle.

Sosiaalityöntekijä Simran Singh lähtee Lontooseen aikomuksenaan selvittää Amelia-vauvelin taustoja: pienen vauvan tulevat brittivanhemmat ovat kuolleet onnettomuudessa, kohdunvuokraaja kadonnut, ja vauvalla on todettu vakava sairaus - asia joka voi aiheuttaa valtavan ja astronomisen kalliin skandaalin kohdunvuokrausmaailmassa. Ainoa johtolanka on spermanlahjoittaja Edward, jonka kanssa Simran järjestää tapaamisen. Tarina etenee salapoliisimaisesti sekä Intiassa, että Britanniassa, jännitystä ja moraalisia kysymksiä säästelemättä. Pysyin Desain koukussa muuhun sisältöön nähden yltiöromanttiseen loppuun saakka.


"Perhaps, as Anita had pointed out, it was all the more difficult when a beautiful white baby emerged from between their dusky thighs, as though they had given birth to a god or goddess. It was a miracle they would remember for the rest of their lives - and their excitement was palpable."  

Wednesday, July 29, 2015

Kuinkas sitten kävikään?

Blogitauolla paiskittiin töitä niska limassa, mutta myös suunniteltiin tulevaa avoimin mielin. Niin avoimin, etten olisi etukäteen uskonutkaan! Työrintamalla on sellaiset kilimanjarot ja himalajat kiivettävänä (ja matka jatkuu yhä), että se itsessään olisi jo oikeuttanut blogitaukoon. Mutta lisäksi, kuin ruokaansa hotkiva nälkäinen koira, bloggari otti itseään niskasta kiinni ja läksi kehittymään. Ikuinen työstressi ja illuusioiden rikkoutuminen oli jo jonkin aikaa sitten saanut minut tarkastelemaan duunikompassia tarkemmin. Muutosta on ollut ilmassa, mutta koska niin moni asia kiinnostaa, on ollut hankalaa tehdä päätöksiä ja valintoja. Lisäksi nykyisessä työpaikassa niin moni asia on mahtavan hyvin, että monenmoinen kriisi kompensoituu sillä. Mutta, mutta: mahanpohjassa on kammottava tunne, stressi ei hellitä ja on aina varjona taustalla. Sisäinen inspiraatio on hukassa. Unettomuus alkoi taas heti, kun olin kiemurrellut kaksi päivää työpöydän ääressä. Tunnen hukkuvani. Onneksi apu oli lähellä. Olen saanut viimeisen vuoden-pari seurata kollegan kehitystä ihmisenä ja suuri merkitys hänen muutoksissaan on ollut eräällä henkilöllä, joka työkseen auttaa ihmisiä takaisin raiteille ja oman juttunsa kimppuun. Otin yhteyttä epävarmana. Toivoin apua valinnan tekemisessä, sillä vaihtoehdot olivat jo selvillä, mutta en osannut päättää mihin alkaa investoida aikaa ja rahaa. Mitä siis tekisin tämän nykyisen homman jälkeen? Itse itselleni antama deadline on selvä ja olen sen kommunikoinut työnantajallekin. Iso muutos meille kaikille. Ei helppoa, mutta sitten toisaalta niin totta, ettei sydämessä ole vaihtoehtoja. On lähdettävä ja tehtävä jotain muuta, mutta mitä ja missä?


Tämänkin kauniin kupposen edessä pohdiskeltiin elämää Fiskarsissa.

Olosuhteet ovat osoittaneet tiettyyn suuntaa kartalla, mikä on minullekin ok. Sitä kohti siis hiukan hapuilevin askelin. Eli aika ja paikka ovat jotakuinkin selvillä. No, järkyttävän työmäärän lisäksi sitouduin kahden kuukauden intensiiviseen rupeamaan, jonka aikana kaiveltaisiin sitä omaa juttua ja inspiraatiota jostain syvältä itsen syövereistä. Tarkoitus oli siis löytää jotain, joka laittaisi jälleen liekkeihin, mutta josta saisi myös elannon. Kurssilainen astui ovesta sisään aika päämäärätietoisena. Aikaa oli ennustettu tarvittavan noin pari-kolme tuntia viikossa ja kyllähän sellaisen jostakin puristaa vaikka väkisin.

Nuuksion metsässä oli ihana hengitellä.

Niin kuin mainitsin, olin jo kartoittanut tulevia suuntia järkevään tapaan aikaisemman työhistorian perusteella. Myös pari hiukan uudempaa aluetta kiinnosti. Olin konservatiivinen ja järkevä. Vastuu painoi harteilla, ei ole mahdollisuutta kokeiluihin ja epäonnistumisiin. Nyt pitäisi saada jostakin harkittu ratkaisu ja sitten sitä viivasuoraan toteuttamaan,

Jättikakkaroita.

Mutta kuinkas kävikään: tutkiskeltiin itseä omasta ja muiden perspektiivistä. Mikä tekee minusta minut, muiden kaltaisen, mutta silti yksilöllisen? Missä olen hyvä, mistä nautin, mitä annettavaa minulla on? Mitä olen tehnyt aiemmin? Millaiset ovat perusarvoni, mikä on minulle elämässä tärkeintä? Kartoitin tarkemmin vaihtoehtojani ja sitä kuinka niistä tulisi totta. Pari-kolme tuntia viikossa oli avuttoman vähän ja käytin pohtimiseen nelinkertaisen määrän. Sitten visualisoitiin. Minua nauratti: mitä puppua ja hörhöilyä. Täydellinen päivä jossakin tulevaisuudessa, huh huh. No, silmät kiinni ja kun tästä kerran maksetaan, niin antaa mennä.


Rakkautta Tammerkoskella.

Ja sitten tapahtui jotain yllättävää: kaikista mahdollisista vaihtoehdoista mielikuvituksessani minulle oli yhtäkkiä selvä kuin pläkki, millainen tulevaisuuden unelmieni päivä olisi. Mitä tekisin, missä, kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia myöten: tuoksut, valot, ympäristö, äänet, tunnelmat, minä itse. Ilman epäröintiä ja epäilyksiä tai valintoja ja vaihtoehtoja. Kaikki oli kohdallaan, tuntui hyvältä ja oikealta, eikä tunne ollut mitenkään heikon epäröivää, vaan erittäin vahvaa. Aivan kuin olisin oikeasti ollut siellä tulevaisuudessani! No niin, ajattelin, näinkö sitä seotaan ja aletaan hihhuliksi, uskomaan uniin? Mutta niin vain oli kokemus niin vahva, ettei se karistunut mielestä lainkaan. Päinvastoin, se alkoi rakentua todemmaksi ja tarkemmaksi ja huomasin palaavani tuohon todellisuuteen yhä uudestaan ja uudestaan, aina kun ajatuksissa oli aikaa. Mielenkiintoista kokemuksessa oli myös se, että samalla aikaisemmin laatimani vaihtoehtolista heittäytyi roskikseen kertarysäyksellä ja tilalle tuli aivan uusi tekemisen visio! sellainen, jota en olisi voinut kuvitella, mutta joka yhtäkkiä tuntui olevan just se juttu. Kuinka hemmetissä näin pääsi käymään? Ja inspiraation leiskuminen palasi ajatuksiin tästä uudesta työstä ja projektista.


Nyt ei auta kieriytyä keräksi, vaan jatkaa rohkeasti hommia niin kuin tämä toijalalainen siili :)

Nyt tuntuu, ettei paluuta ole. Matkaa toteutumiseen on vielä hurjasti, aloitanhan oikeastaan nollasta. On saatava alta pois aiemmat sitoutumiset, mutta samaan aikaan pinnan alla kytee nyt jotain uutta ja ihmeellistä. Aika näyttää, tuleeko tästä joskus jotain, mutta pienin askelin aion tätä visiota ja päämäärää kohti sipsutella. Olisihan se aika mahtavaa, jos kaikki toteutuisikin, ja siitä yllättävästä, tuntemattomasta siemenestä jossakin sisälläni puhkeaisikin jotain ihan oikeaa ja omaa. Olen päättänyt luottaa.

Tässä siis pähkinänkuoressa blogitauon saldo: raakaa työtä ja hihhulointia!