Friday, January 4, 2019

Kuinka joustavia olemmekaan?! (Ja mukit vuodelle 2019)

Uuden vuoden kunniaksi perinteiseen tapaan on teellä kastettu uusi teemuki tulevalle vuodelle. Tällä kertaa sain kupposia itse asiassa kaksi, sillä söpöyden vuoksi valinnan teko oli mahdotonta. Maxwell & Williams on tehnyt yhteistyötä aussitaiteilija Pete Cromerin kanssa. Kokoelma on superihana; täynnä värikkäitä ja  persoonallisia aussieläimiä. Mukeissa minua viehättivät erityisesti koala ja papukaija, ja sain mini-me:ltä vielä lisäksi mukinalusetkin: lorikeetin ja kakadun. Näillä siis uuteen vuoteen ja uusiin haasteisiin!

sannabanana
Kippis!

sannabanana
Värikkäät aluset.

Koalaherra hommissaan.



Sitten lukujuttuihin: kutkuttavia ja hiukan pelottaviakin tulevaisuudenvisioita tarjoilee Jess Row kirjassaan Your Face in Mine. Tässä ei oikeastaan edes olla kovin kaukana tulevaisuudessa. Vai ollaanko lainkaan? No, ehkä sentään vähän! Luin kirjaa hirmuisella mielenkiinnolla ja se herätteli sellaisia tuntemuksia, joita en lukiessa ole vähään aikaan kokenutkaan: ajatuksen tasolla liikutaan epämiellyttävyysalueilla, sohitaan ulkonäköä, sukupuolia, identiteettejä, ennakkoluuloja, ihmisrotuja, luonnon, kielen ja kulttuurin suhdetta - ja näiden kaikkien yhteyttä toisiinsa. Nykyajan globaalissa ja liikkuvassa maailmassa ei enää voida yhtä helposti osoitella sormella ja olettaa - totuus voi olla minkä näköinen ja kuuloinen tahansa. Entä jos nuo kaikki yllämainitut attribuutit olisivatkin puhtaita valintakysymyksiä? Entä jos kyse ei ole edes valinnasta, vaan sisällä palavasta yhteenkuuluvuuden tunteesta, fantasiasta, toiveesta, tavoitteesta? Entä jos oma identiteetti ja ulkonäkö olisi täysin rakennettavissa ja vaihdettavissa? Apua, mitä enemmän kirjaa mietin, sitä hienommaksi ja monimutaiksemmaksi se muuttuu!

Row, J. Your Face in Mine. Penguin, New York, 2014.


Kelly Thorndike palaa nuoruutensa kotikaupunkiin Baltimoreen kovien kokemusten jälkeen. Työpaikka viimeisiään köhivässä paikallisradiossa ei haittaa, sillä pääasia on saada jonkinlaista tekemistä ja ajatukset pois karmivista ja traumaattisista tapahtumista. Kelly on nimittäin hiljattain menettänyt vaimonsa ja tyttärensä onnettomuudessa. Kauppajonossa tuntematon mies lähestyy Kellyä, ja hetken hämmennyksen jälkeen miehen silmät muistuttavat Kellyä yhdestä nuoruutensa läheisistä ystävistä, Martinista. Mutta mitä ihmettä - Martin on nyt afroamerikkalainen! Kaverusten väliin on kiilannut kaksikymmentä vuotta, joiden aikana on selkeästi tapahtunut paljon. Martin palkkaa Kellyn kirjoittamaan siitä kuinka valkoisesta, juutalaisesta teinistä on tullut keski-ikäinen afroamerikkalainen perheenisä. Prosessi on ihmiskunnan tulevaisuus, jota kehittelee pieni ryhmä ihmisiä Thaimaassa. Kelly matkustaa Martinin kanssa Thaimaahaan tapaamaan kirurgia, joka loihtii kenestä tahansa mitä he vain haluavat. Taiotaan uusi identiteetti, ulkonäkö, puhetapa, henkilöhistoria. Klinikalla syntyy uusia ihmisiä - mutta ei kivuitta tai kysymyksittä.


"I am not on a mission to destroy racism, he says, and I'm not on a mission to destroy races. What I think is that people should have options. I believe in free choice. That's the American way, right? I mean, not now. Now it's purely a matter of speculation. The technology has to develop, the procedures have to develop, the processes have to get streamlined and affordable. I am like a hand-lathed Daimler-Benz back in the 1890s, twenty years before Ford invented the assembly line."
 

Minua mietitytti lukiessa esimerkiksi seuraavat kysymykset: mihin ja miten me kuulumme paikkoihin ja yhteisöihin? Keitä me olemme ja miksi me tulemme sellaisiksi kuin tulemme? Sopisiko joku toinen elämä, kulttuuri, yhteisö meille jostakin syystä paremmin? Mitä jos voisimme itse valita sekä tulevaisuutemme että menneisyytemme?

Saturday, December 22, 2018

Joulupuu on rakennettu... (Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 22)

... mutta miten? Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku avautuu tässä ja nyt. Eilen Kirjapöllö huhuili edellisessä luukussa, joka löytyy täältä, kun taas täällä puolen palloa hikoillaan lämpötilan hipoessa neljääkymppiä. Tekokuuset on kannettu sisään, juomat laitettu jääkaappiin ja uima-altaat puunattu juhlakuntoon. Kivihedelmäsesonki on parhaimmillaan, ja meilläkin kulhot pursuavat kirsikoita, nektariineja, aprikooseja ja persikoita. Vielä viime viikolla oli muutama ilta, jolloin teki mieli vetää pitkähihainen päälle, mutta tänään ilmastointilaite saa posottaa täyttä häkää. Myrskyäkin on tiedossa!




Oma joulunalus on mennyt pääosin työkiireissä. Tänään on ensimmäinen vapaapäivä ja ehdin vihdoin kunnolla keskittymään joulujuttuihin. Toki kuusi on koristeltu ja napottanut valoineen kauniina koristamassa arkea, ja lahjatkin ovat melkein kaikki hanskassa. Muutakin pientä joulukoristetta on havaittavissa siellä sun täällä, sillä jouluhan on yksi lempijuhlistani! Tämän vuoden joulu on kuitenkin hiukan erikoinen: vietämme sen puolisoni kanssa kaveriporukalla ja vain 1/3 lapsista on paikalla. Luvassa on yhdysvaltalaisbrasilialaissuomalaisaustralialainen jouluperinnesekoitus ruokineen ja juomineen. Joulun ja uuden vuoden välin taas meditoin ystäväni kanssa retriitillä sademetsässä. Tämä kulunut vuosi on ollut sen verran rankka, että on vedettävä hiukan henkeä vuodenvaihteessa. Uudelle vuodelle toivon rauhallisia päiviä ja vähemmän lääkäri- ja sairaalavisiittejä.

sannabanana
Meidän kotiovella toivottaa tonttu vieraat tervetulleiksi!

sannabanana
Lempikukkani frangipanit <3


Takaisin joulupuuhun: luukun teema sai alkunsa shokeeraavista joulukoristelöydöistä, jotka jäivät omalta osaltani kaupan hyllyille. Saanen esittää - tadaa! - lounastauolla bongatut rumimmat, tai ainakin oudoimmat, joulukoristeet! En tiedä kuvittelenko vain, vai onko kauppojen joulukrääsävalikoima onneksi hiukan pienentynyt entisestä? Saman olin huomaavinani Halloweenina. Enää ei viimeisinä päivinä olekaan valtavasti muovitavaraa tarjolla superalennuksin. Ehkä maailma pelastuu sittenkin?


Merellinen joulu - kuusen oksille kaloja ja simpukoita!

Nämä kalat ja simpukat ovat näköjään aika in!

Ja lisää pulleita kalojaja delfiinejä.

Jouluteeman voi myös vaihtaa lintuihin!

Hyvää joulua!

Mansikoita kuusen oksille :)

Tai kultakaloja!

Raakoja ja kypsiä ananaksia.

Jouluinen cowboy-kaktus. Mitäh?

Oksille klassiset aussijalkineet.

Tai kenguruäiti lapsineen?


Rumuuksia ja kummallisuuksia tutkiessani aloin tietenkin miettiä, että mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Googletuksen seurauksena voin esitellä seuraavan pikakelatun tapahtumaketjun, jonka vuoksi useimmilla meillä on joulunaikaan kodissamme koristeltu puu: moderni joulupuuperinne sai alkunsa 1500-luvun lopun Saksassa, jossa pieniä pöytäkuusia tuotiin sisälle. 1600-luvun alussa ne jo koristeltiin paperikoristein ja karamellein. Saksalaisaatelisten mukana perinne levisi hitaasti brittihoviin ja skandinavian aatelisten keskuuteen. Kristinuskon vaikutuksesta kuuseen lisättiin latvatähti, omenoita ja kynttilät. Suomessa ensimmäinen joulukuusihavanto on vuodelta 1829, paroni Klinckowströmin joulujuhlista Helsingissä. Ensimmäinen sähkölampuilla koristeltu kuusi kohahdutti kansaa Tampereen keskustorilla vuonna 1894. Mallia oltiin otettu New Yorkista. Aluksi kuuset koristivat fiineimmän porukan salonkeja, sitten julkisia paikkoja, ja lopuksi, 1900-luvun alussa, kuusiperinne levisi nopeasti ympäri Suomea niin, että 1920-luvulla joulukuusi oli kaikkialla tuttu.


Klassisempaa settiä.

Christmas crackers. Onkohan Suomessa näitä joulupöydässä?

Lisää juhlavia crackereitä.

Nämähän ovat valitettavasti oikeastaan roskaa, mutta Australiassa standardijuttu pikkujouluissa ja joulupöydässä.


Perinteisesti kuusi koristeltiin Suomessa vasta aatonaaton iltana tai aattona, mutta monissa nykykodeissa kuuset laitetaan koreiksi jo reippaasti aikaisemminkin. Minä pystytän kuusen jo heti joulukuun ensimmäisenä. Tykkään kovasti kuusen valoista ja kimmellyksestä iltaisin, ja tuntuu ihan hukkaukselta ja liian työläältä laittaa kuusi juhlakuntoon vain muutamaksi päiväksi. Laitan kaiken pakettiin kuitenkin suht sujakasti joulun jälkeen, 27. päivä viimeistään. Tänä vuonna koristelin minipalloin myös pihalla asuvan bonsain!

Eipä koristepuuta ilman skandaaleja: alkujaan joulukuusi sai osakseen myös kritiikkiä. Kuusiperinne oli osa protestanttista liikettä ja katolisten jouluseimien kilpailija. Kimalteiden, herkkujen ja krumeluurien pelättiin vievän huomiota itse joulun sanomalta, puhumattakaan turhuuden synnistä, pakanallisista perinteistä ja ikivihreisiin puihin liittyvistä uskomuksista. Paloturvallisuuskin huolestutti, sillä oksilla paloivat oikeat kynttilät. Kritiikist huolimatta joulukuusesta tuli pysyvä osa suomalaisten jouluperinnettä.

Tiesittekö muuten, että vuodesta 1963 saakka on Suomen presidentti saanut joulukuusensa Mäntyniemeen Helsingin yliopiston metsäylioppilailta?

Itse muistan lapsuuden jouluista erityisesti kuusen tuoksun. Luulen, että suurin osa oman ikäluokkani edustajista tunnistaa tuon joulun metsäisen tuoksun. Nyt muovikuusien yleistyessä tuo osa perinnettä taitaa hävitä monesta kodista, mutta sellaista elämä on: asiat muuttuvat, perinteet mukaanlukien.Yksi juttu meillä pysyy kuitenkin samana, eli jouluna syödään, juodaan, nukutaan, lauletaan, rentoudutaan ja takuuvarmasti luetaan. Kirjapaketteja on aina kuusen juurella, ja tämän hektisen vuoden lopulla en keksisi parempaa tapaa hidastaa menoa, kuin hyvän kirjan parissa. 


Sorruin tällaiseen 'jouluiseen' kenguruvaloon, kun tämä oli vain niin söpö...
 
Oikein hyvää, turvallista, kirjantäyteistä ja iloista Joulua kaikille!

Huomenna avautuu 23. luukku Lukijan roolissa -blogissa.

Sunday, November 18, 2018

Rahalla saa ja jetillä pääsee (ja muita pika-arvioita)

Viime postauksen jälkeen olen ollut postausvalmiudessa melkein joka ikinen viikonloppu: kirjat sievässä pinossa, läppäri päällä, ja teekupponen käden ulottuvilla. Ja sitten aina tapahtuu jotain: vahinkoja, hätähuutoja, yllätyskutsuja tai -vieraita, kiireellisiä deadlineja, ikuinen univelka, vapaaehtoistöitä, viikon rankkasade - ja sen jälkeinen pyykkivuori... Blogi jää aina jälkimmäiseksi! Nyt kuitenkin otan itseäni niskasta kiinni, ja lähden pienentämään kertynyttä pinoa urakalla.

Pitkästä aikaa tuli kuunneltua äänikirja, tällä kerralla hömppä-sellainen. Mielenkiintoisen nimen vuoksi oli lukulistalleni päätynyt Kevin Kwanin Crazy Rich Asians, joka soi korvissani muutaman työmatkan mennen tullen. Kerrankin olin muuten ajan hermolla lukiessa, tai siis kuunnellessa, sillä novellin pohjalta on laukaistu rom com -leffakin nyt samoihin aikoihin. Leffa on saanut mielenkiintoista kritiikkiä: The Guardian uutisoi Singaporen ei-niin-riemukkaasta vastaanotosta. Vaikka elokuvassa henkilökaarti onkin 100% aasialainen (uutta Hollywoodissa), se kompastui silti Singaporen sisäisiin etnisiin stereotypioihin. Jostain luin myös, että Singaporen kerma ei ollut elokuvan juhlien kuvauksiin tyytyväinen, sillä todellisuudessa kaikki on kirjaa ja elokuvaa paljon mahtipontisempaa! Lähipiirin mutu-palautetta kuunnellessa elokuva on parempi kuin kirja, mutta niin kovasti en koukuttunut, että lähtisin teatteriin katsomaan juuri kuulemani tarinan uudelleen. 

Joka tapauksessa lyhyesti: Crazy Rich Asians tarkastelee kevyellä ja ajoittain humoristisella otteella Singaporen megarikkaita. Rachel ja Nicholas ovat tavanneet Yhdysvalloissa ja suhde on edennyt siihen vaiheeseen, että perhettä pitäisi myös tavata. Nicholasin paras kaveri on menossa naimisiin ja pari päättää matkustaa häihin ja yöpyä Nicholasin perheen luona. Rachel on tietämätön siitä, että Nicholas on yksi Singaporen kerman halutuimmista poikamiehistä ja että Singaporen tehokas juorumylly toimii globaalisti. Minuuteissa tieto Rachelista on kiertänyt ympäri maailman ja Nicholasin äiti saa kuulla poikansa avecin olevan tuntematonta sukuperää oleva amerikkalainen. Skandaali alkaa muhia seurapiireissä...


Kwan, K. Crazy Rich Asians (narrated by Lynn Chen), 13h 53min, Audible, 2015.

Rachel on autuaan tietämätön poikaystävänsä statuksesta, kunnes vastaanotto Singaporessa saa suomut putoamaan silmiltä  ja hengen salpautumaan. Seuraavilla sivuilla kiistellään rahasta, sukujuurista, statuksesta, muodista, ulkonäöstä, sijoituksista, bisneksistä, perinteistä - ja tietenkin rakkaudesta ja 'rakkaudesta' moninaisine motivaatioineen ja seurauksineen. Perinteiden ja modernin törmäyksiä, omaisuuksien ja bisnesten yhdistämistä avioliittojen kautta, luokkaeroja, yllätyksiä, stereotypioita ja ennakkoluuloja ei kirjasta puutu. Yksinhuoltajaäidin kasvattama Rachel on kuin kala kuivalla maalla, mutta en usko, että kukaan yllättyy seuraavasta spoilerista: - - - - - lopulta kaikki päättyy hyvin. Kirja oli kepoinen, mutta silti sen verran mielenkiintoinen, että loppua kohti oli mentävä kiireellä. Kielen vuoksi tätä ei varmasti lue kukaan, mutta kerronta rullaa mukavasti eteenpäin. Sopiva lomakirjaksi ja rantalukemiseksi, tai kun stressin ja kiireen vuoksi aivot on heitettävä narikkaan.

  
****

Lennähdetään seuraavaksi luoteeseen ja 1920-luvun Bombayhin. Sujata Masseyn The Widows of  Malabar Hill, jossa henkirikoksen varjolla tutkiskellaan Intian kulttuurisia traditioita, kolonisaatiota ja erityisesti naisten oikeuksia. Perveen Mistry on yksi Intian ensimmäisistä naisasianajajista. Lakimiehen tytär on joutunut taistelemaan paikastaan kouluajoista saakka, ja sen jälkeen oikeudestaan itsenäisenä aikuisena ihmisenä. Zarahustralainen tausta, brittiläinen bestis ja muslimiasiakas yhdistettynä kaikkien sisäisiin luokkajakoihin ja perinteisiin, sekä uudistuksen tuuliin antaa murhamysteerille tavallisesta poikkeavan alkuasetelman (sanottakoon tässä kuitenkin, että mikään murhamysteerien asiantuntija en kyllä ole, eli voin olla hyvinkin väärässä). Perveen saa naisena tehtäväkseen selittää perintöoikeuteen liittyviä sääntöjä ja oikeuksia kolmelle (saman miehen) leskelle. Asiat kuitenkin kuumottuvat, kun leskien asiainhoitaja löytyy kuolleena ja verisenä suljetun asuinkompleksin sisältä, Perveenin aiemmin paikallejättämä salkku allaan. Perintö- ja murhatutkinta kietoutuvat toisiinsa. Perveenin omat kokemukset antavat erityistä puhtia ja kontekstin naisten oikeuksien puolustamiselle ja kulttuuristen tottumusten kyseenalaistamiselle. Lukija tutustuu Perveenin taustaan takaumien kautta (ja samalla tämä lukija lähettää hiljaisen kiitoksen aikaisemmille sukupolville, jotka ovat naisten oikeuksien puolesta taistelleet).


Massey, S. The Widows of Malabar Hill. Soho, New York, 2018.


"Behnoush had anointed Perveen with kumkum right before the wedding, but this time her mother-in-law's touch felt different. It seemed to sear. Just as the priests had bound Perveen and Cyrus together, this was a formal bonding. To her mother-in-law and everyone else in the community, she was now Bhabhi - a brother's wife."

Tässä kirjassa sohitaan usein pimennossa oleviin paikkoihin, vaikkei sinne jäädä kovin pitkäksi aikaa asioita analysoimaan. Mielenkiintoista luettavaa silti - ja herkullista. Intialaisesta keittiöstä pitäville kirjassa löytyy aika ajoin himottavia ruokakuvauksia - tai sitten luin vain kirjaa nälkäisenä ja nostalgisena, ja pelkkä ruokalajin nimi sai muistojen uumenista tuoksut ja maut ponnahtamaan esille! The Widows of Malabar Hill oli kerta kaikkiaan koukuttava ja jännittävä tarina, jonka varjolla naisten oikeuksia ja luokkajakoja sai pohdiskella monelta kannalta ja samalla kiittää onneaan tunnistaen, että sentään jotain edistystä on asian suhteen tapahtunut ja tapahtumassa suurimmassa osassa maailmaa. 

****

Sitten Suomeen - ja myös Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, jonne Tua Harnon Ne jotka jäävät meidät vie. Tässä poraututaan sukupolvien selkäytimissään kuljettamiin, usein tiedostamattomiin perintöihin: pelkoihin, oletuksiin, odotuksiin arvoihin ja käyttäytymismalleihin, jotka muovaavat itse kustakin sen millaisia he ovat. Vaikka eihän mitään ole koskaan hakattu kiveen, kun on ihmisistä kyse, ja muutos on aina mahdollinen. On Frida, rikkoutunut isänsä Raimo, isän isä Poju, ja tämän vanhemmat Siri ja Per.

Harno, T. Ne jotka jäävät. Otava, Helsinki, 2013.


"Hilkan suu pusertui luiseksi viivaksi ja rystysistä katosi väri, kun hän piti kiinni tiskipöydästä. Miten kaikki hänen ajatuksensa olivatkin niin vääriä. Poju huomautti hänelle kerta toisensa jälkeen hänen väärästä tavastaan kävellä (liian nopea ja köpöttelevä), hänen huolimattomista kattauksistaan (aterimia puuttuu), hänen matelevasta ja pelokkaasta uskonnollisuudestaan (joka on nykyajassa naurettava). Hän kuuli matalaa puheensorinaa olohuoneesta. Ehkä he puhuivat hänestä. Anoppi huomauttaisi, kuinka raskasta voi olla nuoren äidin jäädä yksin, kun heillä ei ole kotiapulaistakaan."

Frida oireilee parisuhteessaan. On selvää, että vanhempien ero ja erilaisuus ovat vaikuttaneet Fridan kykyyn sitoutua. Fridan - ja isän lempimusiikin - mukana pohditaan isäsuhdetta ja isän mielen sairastumista, mutta syyt löytyvät syvempää ja kauempaa. Lähdetään isoisä Pojun mukaan, ja kuullaan hänen tarinansa. Poju etsii onnea ja rakkautta läheltä ja kaukaa. Mikään ei kuitenkaan riitä tai solju kovin mallikkaasti yriyksistä huolimatta. Ja kun ympäristö muuttuu ja roolit muuttuvat, alkaa Raimokin hukkua kaikkeen muutokseen. Frida saa aikuisiällä tilaisuuden katkaista suvun epäterveet lonkerot, jotka hamuavat häntä vuosikymmenten takaa.    

Saturday, July 28, 2018

Rutiinit roskiin Pariisissa

Todella ärsyttävän stereotyyppisestä ja tylsästä kannesta huolimatta Britta Röstlundin Waiting for Monsieur Bellevier (Vid foten av Montmartre, käännös Alice Menzies) on kaikkea muuta. Oletteko koskaan tehnyt jotain todella odottamatonta, tarttuneet hetken mielijohteesta haasteeseen ja lähteneet mukaan virran vietäväksi, katsomaan mihin kaikki johtaa? Tuohon fiilikseen kuuluu tietenkin myös se, että vaikka ulkoapäin naama pysyy peruslukemilla ja kahvikuppi ei tärise kädessä, sisällä kuplii villi riemu, kihisevä uteliaisuus ja myös sellainen kutkuttava kauhu siitä, pystyykö homman hoitamaan kunnialla kotiin, vai onko lähdettävä maitojunalla takaisin vanhaan, turvalliseen rutiiniin. Tämä on kirjan kantava tunnelma, joka kuljettaa lukijan tasavahvasti kannesta kanteen.


Röstlund, B. Waiting for Monsieur Bellivier. Weidenfeld and Nicolson, London, 2017 (2016).

Röstlund laittaa lukijan kahden tarinan vietäviksi. Molemmissa tartutaan yllättävään tarjoukseen hetken mielijohteesta. Sympaattinen Mancebo on tunisialaislähtöinen kulmakaupan omistaja, jonka elämä kulkee samaa rataa viikosta toiseen. Koti on kaupan yläkerrassa, kotona vaimo ja aikuistuva poika, tien toisella puolella serkku kenkäkaupassaan. Serkku vaimoineen asuu samassa kerrostalossa. Mancebon mielessä kaikilla on omat roolinsa ja aikataulunsa, jonka hän tuntee kuin omat taskunsa, ja jonka mukaan elämä soljuu samaa uomaa pitkin eteenpäin. Eräänä synkkänä ja sateisena iltana kaupan oveen koputtaa nainen, joka ehdottaa Mancebolle yllättävää sivukeikkaa. Mancebo ottaa homman hiukan vastahakoisesti tehtäväkseen.

Samoihin aikoihin kahvilassa kirjoittava, hiljattain eronnut Helena vastaa miltei huvikseen myöntävästi tuntemattoman miehen kysymykseen: "Odotatteko Monsieur Bellivieriä?" Vastaus vie Helenan pilvenpiirtäjän huipulle, kauniilla näköalalla varustettuun toimistoon, ja tekemään salaperäiseltä vaikuttavaa, monotonista työtä allekirjoittamansa sopimuksen ajaksi.

 "For the first time in his life, he knows and is doing something that he hasn't mentioned to his family. Or not intentionally, anyway. He doesn't know, as he lies with is arms behind his head, staring up at the white ceiling and its worryingly large cracks, whether that change is good or bad. But one thing he does know: he has to keep going, he has to go the distance."

Asiat tietenkin johtavat toiseen ja kolmanteen kiemuraan, ja jossakin vaiheessa kahden päähenkilön polutkin kohtaavat odottamattomalla tavalla. Keskiössä on tässä se, kuinka hyvin tunnemme toisemme, tai edes läheisemme? Kuinka paljon toisten elämänmenoa koskevasta tiedostamme on vain oletuksia ja luottamusta, ja todellisuus onkin jotain aivan muuta? Millaisia näytelmiä ja teeskentelyä ympärillämme esitetään ja kuinka hyvin olemme ylipäätään kärryillä siitä mitä nenämme alla tapahtuu? Lukijaa (ja päähenkilöitä) kiusoitellaan arvaamaan; siirtämään tuolia kymmenen metriä toiseen paikkaan ja katsomaan kaikkea tuttua ja turvallista uudesta näkökulmasta; ottamaan eri reitin kotiin; huomaamaan yksityiskohtia; ja hyväksymään pienilläkin askelilla aiheutetut valtavat muutokset elämässä. Varsinkin Mancebon osuus kirjassa oli minulle jotenkin niin ihana sekoitus herttaisuutta, viattomuutta, innostusta ja juonia, että kirjan loppuminen melkein harmitti. Löytöjä ja paljastuksia ei kirjasta puutu, ja tarina kulkee mukaansatempaavan nerokkaasti. Minä en koskaan aavistanut ennalta, missä mennään. Vaimot, aviomiehet, lapset, serkut, naapurit - keitä he oikein ovatkaan? Seassa sopassa kelluvat tietenkin ranskalaistyyliin rakastajat, mutta myös toisen maailmansodan aikaiset natsiajan tapahtumat. Tässä kirjassa on sopivasti vakavuutta, seikkailua, keveyttä, koukkuja ja mysteeriä - täydellinen rannalle lomalukemiseksi - tai jonkin lämmittimen ääreen, jos asuu täällä eteläisellä pallonpuoliskolla.    

Sunday, July 1, 2018

Kolme vaanivaa novellia

Haaveillen katselen Yoko Ogawan japaninkielistä, vielä kääntämätöntä tuotantoa, ja mietin, millaisia aarteita sieltä vielä pulpahtaakaan pintaan meille kielitaidottomille. Aikaisemmin olen lukenut Ogawalta Revengen ja The Housekeeper and the Professorin, jotka molemmat ovat säilyneet mielessä tiheine ja salaperäisine tunnelmineen. Sama meno jatkuu kolmen novellin kokoelmassa The Diving Pool (Samenai Koucha, käännös Stephen Snyder). Näissä novelleissa on juuri sellainen ennen ukkosta -fiilis: painostava, kuristava ja vaaniva tunnelma, joka ei millään laukea. Lopussakin, kun kaikki on näennäisesti selvinnyt, jäin miettimään, että missasinkohan jotain aikaisemmin, ja millaisia muita merkityksiä näillä sanoilla ja tapahtumilla voisi japanilaisille olla? Kirja päätyi laukkuun joululomalla Tokiosta, Shinjukun Kinokuniyasta. Kirjaostos/vierailu-kertoimet ovat aika hyvät kyseisen kaupan kannalta. Olen asioinut siellä ainoastaan kaksi kertaan, mutta aika monta kiloa tavaa olen molemmilla kerroilla kantanut kassan kautta ulos. Mieli tekisi mennä koko ajan uudestaan. Vinkiksi muuten Tokioon suuntaaville: vuodenvaihteessa Kinokuniyassa on suuri valikoima aivan ihania ja edullisia kalentereita (Suomea kaipaaville löytyy myös Muumiaiheisia). 


Ogawa, Y. The Diving Pool. Vintage, London, 2009.

Kolmessa tasavahvassa novellissa liikutaan syvillä ja synkillä vesillä: kaikissa tietynlainen omistava mustasukkaisuus nostaa päätään. The Diving Poolin teinityttö, Aya, katselee uimahallissa salaa ja ihaillen urheaa sijaiskotiveljeään. Näiden kahden ihmisen välillä on olosuhteiden aiheuttama yhteys, mutta samalla valtavasti välimatkaa. Ogawa leikkii sähköisillä tunnelmilla, mutta onko kokemus sama molemmille osapuolille - toinen voi olla tunnekuohussa, toinen kokonaan tiedostamaton? Ihmisten sisällä piilotetut haavat ja halut ponnahtavat pintaan aika ajoin, ja novelleissa nämä piilot ja niiden näkyville pilkahtelu vuorottelevat. Näennäinen tyyneys ja tyytyväisyys rikkoutuu hetkeksi, ja avautuu näkymä johonkin rikkinäiseen, epätäydelliseen, ilkeään tai häpeälliseen. Epäilemättä japanilaisen kulttuurin kontekstissa tällä on vielä enemmän merkitystä: voimakkaat tunteet pidetään kasvojen julkisivun takana piilossa ja kansi avataan ainoastaan kun ketään muuta ei ole näkyvissä. Novellin loppu on tämän vuoksi erityisen napakka isku palleaan.


Alkutalven aurinkoinen aamu. Merikilpikonnakupissa T2:n Monk Pear -teetä (musta tee, jossa sipaus jasmiinia, bergamottia ja päärynää - nam! Laitoin pikkuisen hunajaa mukaan, tuloksena täydellinen, lämmittävä talvijuoma.).

Pregnancy Diaryssa raskaanaolevan siskonsa ja tämän miehen kanssa asuva nuori nainen havainnoi epätavallisen tarkasti raskauden vaikutusta siskoonsa. Tässä taas ollaan kolmisin fyysisesti kovin lähekkäin pienessä asunnossa, mutta kuka voisi kuvitella, mitä toisen pään sisällä liikkuu? Novellissa pelataan ruoalla, luottamuksella ja mustasukkaisuudella. On hankalaa kertoa paljon muuta ilman että juonenkäänteet paljastuisivat. 

"Her lips closed slowly, and she was silent at last. She has a habit of talking for a long time without  break and then suddenly falling silent. But all that talking didn't seem to do her much good - she was always so nervous afterward. I was sure that she would be running off to see Dr. Nikaido before long. 
The baby haunted the shadows that fell between us."    


Dormitory on näistä kolmesta ehkä suosikkini. Tunnelma on novellissa yhtä tiukka ja synkkä kuin edellisissäkin, mutta tasoja tuntuisi olevan enemmän ja monet kielikuvat iskivät osuvuudessaan ja kauneudessaan suoraan sydämeen, niin kuin esimerkiksi: "[...] the sound of the night passing through the palm of your hand still gripping the phone after your lover hangs up..."
Kaiken taustalla on humiseva ääni, jonka alkuperä on tuntematon.Tokiolainen nainen suosittelee nuoremmalle serkulleen opiskelija-asunnoksi asuntolaa, jossa hän vietti oman opiskeluaikansa. Paikka löytyy, mutta muutamassa vuodessa asiat ovat rapistuneet ja muuttuneet. Asuntolan hoitajan mukaan kaikki on nykyään 'monimutkaisempaa' ja 'vaikeampaa'. Novellissa kauneus ja rikkinäisyys kohtavaat. Nainen odottelee edessäolevaa muuttoa Ruotsiin, elää hiljaista elämäänsä ja yrittää ajoittain saada serkkuaan kiinni. Serkku on kuitenkin aina poissa ja tavoittamattomissa - naista alkaa huolestuttaa. Asuntolassa on aikamatkailun tunnelmaa, ollaan pysähdyksissä, ja taustalla humisee ja hurisee, katostakin tippuu jotain...

Oi kunpa nämä viikonloput jatkuisivat aina vain...
  
Ogawasta on taitanut tulla yksi suosikkikirjailijoistani <3 Kannattaa kokeilla, jos yhtään kiinnostaa koukuttava synkistely.


Tuesday, May 15, 2018

Kirjallisuuden vaarallisuus ja vapaus

Rakas, villi jumituskirja, jonka tahkosin silkalla tahdonvoimalla loppuun. En tiedä mikä jarrutti lukemista tämän kohdalla, mutta niin vaivalloista ja hidasta oli meno, että kirja taisi olla lainassa ainakin vuoden! Azar Nafisin The Republic of Imagination on kuitenkin loistava ja mielenkiintoinen kirja – siksi siis halusin jumista huolimatta lukea sen loppuun. 

Lyhyesti: puhutaan kirjallisuuden merkityksestä globaalissa perspektiivissä. Nafisi tutkii amerikkalaista kirjallisuutta (ja sitä kautta kulttuuria) keskittyen erityisesti Mark Twainiin, Sinclair Lewisiin ja Carson McCullersiin. Näistä hän kaivaa amerikkalaiset arvot ja elämäntavat, kuinka ne ovat vaikuttaneet ja syntyneet kotimaassaan – mutta myös kuinka ne vaikuttavat muualla maailmassa, muissa todellisuuksissa. Puhutaan kirjallisuuden arvosta, riskeistä, merkityksistä ja vaikutuksista. Nafisi kirjoittaa myös omasta ja lähipiirinsä kokemuksista siirtolaisena, uuden henkisen kodin etsinnästä ja erilaiseen kulttuuriin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä osin kirjallisuuden kautta.


Nafisi, A. The Republic of Imagination. Random House, London, 2015.


Nafisin iranilaistausta laittaa (amerikkalais)kirjallisuuden toisenlaiseen valoon: lukijaa herätellään huomaamaan millaista on kirjallisuus silloin kun se on kielletty, kun sitä on kirjoitettava ja/tai luettava henkensä edestä peläten, kun se on ainoa keino saada tietoa, inspiraatiota, valoa, tilaa? Kirja sai miettimään kuinka kirjallisuus, tarinat ja sanat näyttäytyvät aivan erilaisina jossakin pikkukylän kirjaston hyllyllä, supermarketin alelaarissa, keskustan valtavassa kirjakaupassa ja vaarallisena kauppatavarana - kaikki tämä on paikasta, ajasta ja kulttuurista riippuvaista. Ja kuinka tärkeää on se, että kirjallisuutta tuetaan, luetaan, ostetaan, käännetään ja tietenkin kirjoitetaan.  Kirjat - ja ideat - eivät pysähdy maiden rajoilla. Historia on osoittanut kuinka kerta toisensa jälkeen kirjojen ja kirjallisuuden sisältämät ajatukset voivat saada aikaan suuriakin aaltoja ja muutoksia yhteiskunnassa.


"For eighteen years I experienced a revolution, a war, murder and the persecution of people close to me. Even then, in the midst of the sirens and the bombs, we turned to books, because we wanted to make sense of this senseless brutality."

The New York Timesin arvostelu kysyi turhaantuneena sitä, kenelle Nafisi on kirjan suunnannut? Minua tämä ei huolestuttanut tai mietityttänyt. (Itse asiassa Nafisi kertoo suoraan sivulla 35, kenelle on kirjan kirjoittanut.) Vaikka suurin osa kirjan (paikoittain kuvitetuista) sivuista keskittyy Nafisin omiin kokemuksiin ja keskusteluihin ystäviensä ja tuttaviensa kanssa, sekä analysoi Twainin, Lewisin ja McCullersin tekstejä, ei tämä mielestäni ollut kirjan syvin anti. Tärkeintä oli se kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikki, mikä Nafisin ystävien, Huckleberry Finnin ja kumppanien tarinoista heijastui ja se, että sillä voi olla merkitystä myös Yhdysvaltojen ulkpuolella. Kirjallisuus ja mielikuvituskin voi olla koti, ja lukijoista voi muodostua kokonaisia, perheenkaltaisia yhteisöjä. 
 

Thursday, April 26, 2018

Ison kissan syleilyssä

Indonesialaisen Eka Kurniawanin Man Tiger (Lelaki Harimau, käännös Labodalih Sembiring) kökötti Kukko kainalossa -lukupinossa koko penkin alle menneen haasteen ajan. Harmittaa, että sain sen vasta nyt myöhemmin luettua, sillä juuri tällaista hiukan erilaista ja sillä tavoin virkistävää lukemista olen janonnut jo jonkin aikaa. 

Kirjassa mennään alkusivuilla suoraan asiaan: Margio tappoi Anwar Sadatin hampaillaan. Raa'asta ja käsittämättömältä vaikuttavasta alusta tokenevaa lukijaa viedään onneksi hiukan ajassa taaksepäin.  Pikkuhiljaa naapurin pojan purema, verta purskahteleva, ammottava aukko vanhan majurin kaulassa alkaa tuntua ymmärettävämmältä ja vähemmän hirviömäiseltä. Koko kylää shokeeranneen tapahtuman taustalla on muun muassa yksi onneton avioliitto ja kahden kovin erilaisen perheen suljettujen ovien takana kipunoiva yhteenkietoutuminen. Tuossapa yhtälö, josta on mahdollista synnyttää melkein mitä tahansa.  Rakkaus ja ihmisen tarve tuntea olevansa haluttu ja rakastettu on valtava voima, mutta altistaa myös haavoille ja tuskalle. 


Kurniawan, E. Man Tiger. Verso, London, 2015 (2004).


Kirjassa käydään läpi illan ja sitä edeltävien aikojen tapahtumia ja kauhistellaan sitä, kuinka odottamaton tällainen eläimellinen hyökkäys olikaan. Nuori Margio, ja kunnioitettu, vaikutusvaltainen, kauniista naisista pitävä Anwar Sadat eivät olleet huonoissa väleissä keskenään. Margion viha juontaa juurensa kauas, ja kun sisällä asuu suvussa kulkeva valkoinen tiikeri...


Man Tiger sekoittaa indonesialaista arkea, historiaa ja uskomuksia. Rivien välistä saa kuvan naisten asemasta, köyhyysloukusta ja yhteiskunnan epätasa-arvosta, mutta epäilen, että jotain (ehkä paljonkin) jäi vielä hoksaamatta ja tajuamatta sen vuoksi, ettei kulttuuri ollut minulle tuttu. Margion ja hänen siskonsa Mamehin vanhempien, Nuraenin ja Komarin alusta saakka pettymyksiä täynnä oleva liitto on taustalla häilyvä, ahdistava kummitus, jonka kanssa kaikki joutuvat tavalla tai toisella elämään ja jonka vaikutukset näkyvät eri tavoin perheenjäsenten elämässä ja heidän selviytymiskeinoissaan.


"Only later did Mameh understand what her mother was up to. Nuraeni hoped to make the house as ugly as possible , as much a ruin as she had said it would be on the first day when they arrived. such a depth of bitterness expressed in this ironic manner, as she spoilt the house with flowers, scared Mameh."


Alkuraakuus ja Kurniawanin usein suoraan asiaan menevä ja hiukan harppova tyyli sai minut alussa epäilemään, että onko tämä minun kirjani lainkaan, mutta pian sain jo kiinni juonesta, ja siinä vaiheessa kun salaperäinen ja yliluonnollisen kaunis tiikeri sujahti hyristen mukaan, olin innokkaasti mennyttä. Väkivaltaa ja passiivis-aggressiivista vastarintaa valuu sivuilta, ja konflikti on vain ajan kysymys. Lopullinen kohde vain saa kyläläiset yllättymään. Tämä on lyhyt ja voimakas romaani, joka jättää vahvan jälkitunnelman.