Monday, June 17, 2019

Raakaa todellisuutta ja lakimaailmaa

Tuli luettua kirja, jonka jälkeen omia kotikulmia ja varsinkaan kulmissa notkuvia ihmisiä ei katsele enää samalla tavalla. Tietenkin asiaan vaikutti se, että kirjan päähenkilö (ja kirjailija) asuu samassa kaupunginosassa ja kulkee samoja CBD:n katuja töissä. Ja se, että olen nainen ja äiti. Ja se, että mini-me:n aloitettua vuoden alussa high schoolin, olemme ehtineet poliisiasemalle jo kaksi kertaa, koska koulumatkalla häntä ja ystäväänsä on ahdisteltu.  

Viime vuonna julkaistu Bri Leen Eggshell Skull kertoo Brin lakiprosessista ja varsinkin naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta ensin tuomarin avustajan ja sitten rikoksen uhrin näkokulmasta. Nuori asianajaja, Bri, saa paikan Brisbanen käräjäoikeudesta ja kiireinen oikeuselämä vie nopeasti mukanaan. Työ on vaativaa: raadollisia ja rankkoja seksuaalirikoksia on edessä päivästä toiseen, ja aika nopeasti Bri alkaa oirehtia. Oireiden taustalla ei ole ainoastaan uudet työympyrät, työtahti ja stressi, vaan Brin menneisyydessä on muisto, joka on painettu hiljaiseksi, mutta joka nyt oikeudessa käsiteltävien tapausten vuoksi pulpahtelee pintaan niin, ettei sitä voi olla enää huomioimatta. Vaativa työn ja raskaan salaisuuden piilottelu vievat voimia ja vaikuttavat mielenterveyteen. Uuden puolison tukemana Bri päättäää ottaa härkää sarvista ja haastaa vihdoin hyväksikäyttäjänsä oikeuteen.   


Lee, B. Eggshell Skull. Allen & Unwin, Crows Nest, 2018



Eggshell Skull avaa raa'alla tavalla sitä todellisuutta, jossa monet australialaisnaiset elävät. Miltei kaikki kirjan sisältö saa vastakaikua muissakin länsimaissa. Seksuaalirikokset ovat todellisuutta, jotka koskettavat suurimmaksi osaksi naisia ja valitettavan usein myös lapsia. Seuraukset ovat järkyttävät ja oikeuden saaminen asettaa uhrin usein epäillyn asemaan, varsinkin. jos tapauksesta on jo kulunut aikaa. Puhutko totta? Muistatko oikein? Tapahtuiko näin ollenkaan? Jos rikoksen uhri on tapauksen vuoksi traumatisoitunut, ristikuulustelu, nöyryyttävien tilanteiden kuvailu yhä uudestaan  ja luotettavuuden epäily voi tuntua loukkaavalta, haavoittavalta tai ylivoimaiselta, ja oikeuden hakemiseen ei enää löydy rahkeita. Pitkittyneet oikeudenkäynnit myös maksavat heposti suuria summia rahaa.  Mutta sitten toisaalta, syyllinen on syyllinen vasta kunnes syytös on osoitettu toteen. Ja niin kai asian pitäisikin olla?


"I had to go to the city that day for some errands, but it was a particularly muggy afternoon in Brisbane and I was sweating before I even left the house to walk to the bus stop. Everyone seemed to be down somehow. All the people I passed had been caught off guard and reminded me of the true ugliness in humanity. It was as if we'd all just found a border collie hit by a car and left for dead in the street. It was the feeling I'd had at the end of most days in court, that the aircon was circulating the dead skin of paedophiles so that I couldn't help but taste and inhale them."


Luin kirjaa ristiriitaisin tuntein: toisaalta uhrien tuska salpasi hengityksen, samoin epäoikeudenmukaisuus ja myhäilevät, vapaana eläneet rikolliset, samaan aikaan kun uhrit ovat kärsineet vuosikausia heille tapahtuneista kauheuksista. Mietin, kuinka oikeusprosessia voitaisiin muuttaa. Toisaalta lukiessa tuntui, että kirjoittaja oli jo valmiiksi 'naisuhrin' puolella ja kommentoi kovasti tapauksia, joissa näyttöä ei yksinkertaisesti ollut, ja todistaja ei voinut sanoa mitään kovin selkeää ja syytetty vapautui. Mitä muutakaan voisi näissä tapauksissa tehdä? Eihän voida aina olettaa, että syytetty on syyllinen ja uhri kertoo totuuden? Kyllä valehtelu, samoin kuin rikokset, onnistuvat kummaltakin sukupuolelta, eikä oikeudessa voida laittaa suuremmin painoa oletuksille. Lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ja lautamiesten näkemyksistä riippuminen myös kylmäsi lukiessa.


Synkkä tarina, aurinkoinen alkutalven päivä.


Kirja avasi näkymän surullisen kokoisiin seksuaaliväkivaltatilastoihin. Näkökulman vaihtaminen oikeusprosessin ammattipuolelta henkilökohtaiseen kokemukseen yksissä kansissa oli avartava. Samalla se vahvistaa sen tosiasian, että kuka tahansa meistä voi olla uhri. Toisaalta, todistajankopperossa seisoi myös sellaisia syyllisiä, joihin ei normaalielämässä kiinnittäisi mitään huomiota. Ihmiskunnan kilpi ei tämän kirjan sivuilla kiillotu, ja lukuisat tapaukset saavat miettimään mitä kaikkea tapahtuukaan suljettujen ovien takana, pimeässä, ja aivan liian usein? Oikeudessa, sairaaloissa, tukikeskuksissa ja poliisilaitoksilla tällaisten tapausten parissa työskentelevillä on oltava paksu nahka ja erityinen kyky käsitellä kammottavia asioita. Järkytyin, kauhistuin, ja sitten kirjan viisaiden, kokeneiden henkilöiden ohjeiden tapaan, on vain jatkettava elämää, uskottava hyvään ja autettava muita kykyjensä mukaan.


Nykyään minulla on lukukaverina tällainen mussukka!


Monday, April 15, 2019

Sotahelvettejä

Olen aina sanonut, että hartain toiveeni on se, ettei minun (tai kenenkään) täytyisi koskaan kokea sodan kauheutta. Sitä, että tilanne on se, jossa 'me' ja 'ne' kokevat olevansa niin kaukana toisistaan, että voivat tappaa. Isäni perhe joutui lähtemään sodan vuoksi Karjalasta ja muuttamaan muille maille, ensin toisten nurkkiin. He kuuluivat eri kirkkoon, puhuivat eri kieltä, olivat 'liian eläväisiä' ja söivät erilaisia ruokia - ja saivat kuulla siitä! Luulen, ja tiedän, että monet tuon kokeneet näkevät tämän hetken pakolaistilanteen paljon empaattisemmin kuin ne, joiden elämää ei sota ole koskaan repinyt kodeistaan ja juuriltaan samalla tavalla.  

Raskailla kirjateemoilla siis jatketaan edellisestä. Mary Lynn Brachtin White Chrysanthemum vie meidät Etelä-Koreaan, Kiinan-Japanin sodan keski- ja loppuvaiheille, 30-40-luvulle. Tarina polveilee takaumien kautta vanhan Emin muistellessa lapsuuttaan. Emi on ollut koko elämänsä ajan haenyeo, sukeltaja. Korealaiset sukeltajanaiset ovat olleet kautta historian erikoisaemassa: heidän on ollut mahdollista tienata omat rahansa ja olla miehistä taloudellisesti riippumattomia. Sukeltaminen on kulkenut suvussa, äidiltä tyttärelle. Hana on merellä äitinsä kanssa, pienen Emin leikkiessä rannalla. Korea on japanilaismiehityksen alla. Kaukaa Hana huomaa sotilaan lähestyvän rantaa. Pelastaakseen siskonsa, Hana altistaa itsensä vaaralle.


Bracht, M. L. White Chrysanthemum. Chatto & Windus, London, 2018.

Sodan aikana arviolta 50 000 - 200 000 korealaista naista joutuivat japanilaisten seksiorjiksi. Kirjan kirjoittamisen aikaan elossa oli enää ainoastaan 44 eteläkorealaista naista, jotka olivat kokeneet tuon kohtalon. Sodan jälkeen naisten tarinoista ei tosin kuultu kuin paljon myöhemmin, sillä häpeä ja siihen liittyvät kulttuuriset rakenteet ja jopa Japanin ja Korean poliittiset tavoitteet estivät niiden kertomisen ja tunnustamisen. Vasta 1991 ensimmäinen nainen, Kim Haek-sun kertoi omasta kohtalostaan ja rohkaisi muita samaan. Reilu 200 seurasi. Näiden naisten kunniaksi ja muistoksi Bracht kirjoitti kirjansa, samoin kuin muiden sotien uhrien. 

Nuori Hana kuljetetaan ensin laivalla ja muilla kulkupeleillä muiden kohtalotoverien kanssa jonnekin Mantsuriaan, jossa alkavat työt. Raiskauksia raiskausten perään, tyttöjen kuvat aulassa, kukkien nimet alla. Lääkärintarkastukset ovat paremminkin sotilaiden terveyttä varten. Tuskallista elämää hyväksikäytettynä ja voimattomana. Ja samalla sisuksissa omaisten kuin omakin epätietoisuus, suru, pelko ja häpeä.

"She recalls learning to dive, how she once waited too long before swimming back to the surface and involuntarily gasped for breath, swallowing water into her lungs. If her mother hadn't been nearby, she would have drowned. The excruciating pain in her lungs and the fear of drowning ensured she learned her lesson. It never happened to her again. Even when she ran out of breath deep beneath the water's surface, she made certain to drift slowly upwards, to keep herself calm when her lungs screamed for air. She learned to endure because the pain from nearly drowning was worse. Pain is a teacher. The question is whether she can accept what she has learned from it, to stop fighting. It seems unfathomable."

Bracht hyppii taidokkaasti kahden tarinan, siskoksen ja ajan välillä. Niin kuin kaikkialla, löytyy maailmasta hyviä ja pahoja ihmisiä, ja kamalassa tilanteessa pienetkin toivon ja ilon hippuset loistavat kirkkaina. Emi ei ole kivultaan pystynyt kertomaan kadonneesta siskostaan kenellekään. Ei edes omille lapsilleen. Suurimman osan elämää kipu ja kaipaus on perheessä turrutettu ja painettu syvälle näkymättömiin, kunnes ne yllätten nousevat pintaan. Tämä on selviytymistarina, jolla on viimeinkin selvyyden tuova loppu.    

Friday, April 12, 2019

Ajankohtaista, valitettavasti

EuroopassaYhdysvalloissa ja Australiassa (ja varmaan muuallakin) ollaan nyt alkuvuodesta painiskeltu karmealta tuntuvan ongelman kanssa. ISIS-sotilaiden ja perheiden paluu on puhututtanut puolesta ja vastaan. Kenellä on vastuu ja oikeudet - ja varsinkin: entä lapset? Millainen on vaikutus maan ja kansalaisten turvallisuuteen ja millaisia oikeudenkäyntejä on edessä? Sopeutuvatko palanneet, vai onko tämä vain juoni soluttautua sisälle yhteiskuntaan ja tuoda lisää tuhoa ympärilleen?

Juuri ennen kuin näitä uutisia alkoi enemmän vilistä otsikoissa, olin lukenut vaikuttavan Laleh Khadivin A Good Country, joka on tiukasti ja koskettavasti asian ytimessä, kun etsitään niitä moninaisia syitä, miksi Islamic State ja muut kaltaisensa radikaalit ääriliikkeet voisivat viehättää länsimaisia(kin) nuoria.


Khadivi, L. A Good Country. Bloomsbury, London, 2017.

Ollaan Kaliforniassa, jossa nuori Rez itsenäistyy pikkuhiljaa iranilaisista vanhemmistaan. Perheen suojasta lähteminen tarkoittaa samalla erilaisille elämäntavoille altistumista ja omia valintoja. Tämän asian merkitys monimutkaistuu niissä perheissä, joiden kulttuurinen tausta on valtakulttuurista erilainen. Nämä aikuistuvat nuoret kävelevät kahden tai useamman kulttuurin välissä, piipahdellen maailmasta toiseen, molemmissa kotonaan kuin kameleontit. Heidän vanhempansa tai sukunsa ovat toisen maailman asukkaita, jotka enemmän tai vähemmän onnistuneesti pystyvät toimimaan erilaisessa yhteiskunnassa. Heidän lapsensa kasvavat maailmassa, joka on heille vieras. Toisaalta nämä lapset kasvavat yhteiskunnassa, jossa heidät nähdään usein vieraina, vaikka samalla tämä yhteiskunta on ainoa, jonka he tuntevat. Identiteettikriisin ainekset ovat valmiina.

Rezin viimeiset kuukaudet koulussa ennen yliopistoa ovat täynnä kalifornialaista surffikulttuuria, kokeilevaa seksiä, turruttavia huumeita, bileitä ja ensirakkauden kuumotusta. Huumehöyryistä huolimatta Rez havainnoi kaveripiirissään yhteiskunnan eriarvoisuutta ja kaikkea sitä mikä on ominaista pohjoisamerikkalaista ja mikä on outoa; mikä on helppoa ja itsestäänselvää yhdelle, ei ole toiselle mahdollista lainkaan.    

Ja sitten - terroristi-iskut, sodat kaukana, media, kuiskaukset koulun käytävillä, suoranainen rasismi. Yhtäkkiä Rez on laatikossa, jossa on muita samanvärisiä, samankaltaisilla taustoilla, samoissa tilanteissa. Ihastuksen kautta kiinnostus herää omaan taustaan, ja siihen mitä nämä uudet siskot ja veljet tekevät ja ajattelevat. Aikuistuessa myös oman isän ja äidin tarinat tulevat tutummiksi. Ne riskit, jotka he ottivat lähtiessään kohti tuntematonta, tarjotakseen lapselleen paremman elämän.


"Choices. To make them yourself and then live by them. To know what to do with your own body and mind. A man made choices. A child did not make choices. He thought of the man in the military uniform from the black-and-white photographs. His pleased gaze, in command of his fate. He saw his father, just arrived in America, the man in him beginning to make decisions that would take him into manhood and now old age. Rez stared at Fatima, who directed the course of her life, regardless of what people thought. He considered himself, and the way he moved in reaction, like a pinball, from one thing to the next, as he was told, as was expected, as made the least friction, and he knew this was the lazy behavior of a scared boy."


A Good Country on vaikuttava ja voimakas tarina, jossa onnistuneesti kiteytyy paljon siitä, mistä länsimaissa on viimeaikoina väitelty. Pohjimmainen viesti on hyvä - ja tosi: olemme valtaosin ihmisiä, jotka haluavat elää rauhassa ja rakastettuina. Paikoittain ympärillä kiertelee kuitenkin haita, valmiina iskemään heikoimpien kimppuun, kun mahdollisuus näyttäytyy. Ja kun elämä on uhattuna, pelko ja siitä kumpuava viha nostavat päätään. Kirja on täynnä ahaa-elämyksiä. Näinhän se menee. Kun toisaalta työnnetään pois, on pakko mennä jonnekin muualle. Elämä jatkuu, vaikka eri paikoissa se voi olla hyvin erilaista. Netistä löytyy vaihtoehtoja ja kontakteja kaikkialla maailmasta. Kirjan loppu on rankka ja ahdistava. Viime kuukausien uutiset paluusta haaveilevista ISIS-sotilaista tai heidän perheistään tekee tästä kirjasta toden.    
 
Vasta blogitekstiä kirjoittaessa havahduin siihen, että kirja onkin osa trilogiaa. Tätä ennen on julkaistu The Age of Orphans ja The Walking, jossa seurataan Rezin isän matkaa Iranista Amerikkaan (The Walking) ja hänen kurdi-isoisänsä elämää (The Age of Orphans). Sota kuulostaa varjostavan ja pakottava elämän suuntaa molemmissa. Tämän kolmannen osan perusteella jokainen kirja taitaa seistä hyvinkin itsenäisinä tarinoina, ja minua himottaa lukea lisää. Khadivi kirjoittaa niin rakastavasti ja ymmärtäväisesti eri sukupolvien kohtaamisista kuiluineen, että trilogiana tämän perheen tarina on varmasti aikamoinen lukukokemus. Minua alkoi myös mietityttää se, kuinka paljon perheemme menneisyys meihin kaikkiin vaikuttaa, silloinkin kun emme edes tiedä siitä mitään?

Minä luin kirjan tammikuussa korkealla talvisessa Sveitsissä, jonne matkasimme moikkaamaan vanhoja ystäviä. Ensimmäistä kertaa tulin Eurooppaan, enkä mennyt Suomeen! Alla hiukan maisemia.

Aare-joki harmaana talvipäivänä Bernissä.

Juustoöverit vedettiin, tietenkin!

Huimia maisemia Zurichin kupeessa.

Kaverukset Zermattissa.

Kylmää Zurichia. Kaunista oli kyllä - ja se ihana vanha kaupunki...

Sunday, March 31, 2019

Valtava, pieni elämä

Pitkästä aikaa kirja, joka aidosti itketti, ja jonka en halunnut loppuvan. Hanya Yanagiharan A Little Life oli nimestään huolimatta valtava, melkein hukuttava. Palkittu ja monilla shortlisteillä nimetty paperikirja on aikamoinen tiiliskivi, ja äänikirjakin on melkein 33-tuntinen. Minä kuuntelin äänikirjaa työmatkat, minkä vuoksi tarina paloittui puolen tunnin sessioihin junaillessa tai pyöräillessä. Tämä on voimakas ja monilta osin raskas tarina, ja siksi paloittelu sopikin minulle mainiosti. Mahan pohjassa tuntui usein kammottavalta: kuvotti, suututti, itketti, ajattelutti ja säälitti. Nyt lukemisesta (tai siis kuuntelemisesta) on jo kulunut muutama kuukausi, ja huomaan, että todellakin kuunnellessa kaikki nuo negatiiviset tunteet olivat melkein jatkuvasti pinnassa. Kirja saisi melkein tulla trigger warninging kanssa: niin raskaista ja satuttavista asioista on kyse. Kipuilusta ja kammottavuudesta huolimatta taustalla virtaavat kuitenkin kauniit ja järkkymättömät ystävyyden ja rakkauden tukirakenteet, vuosi vuoden jälkeen, läpi koko pienen elämän.  

Yanagihara, H. A Little Life. Narrated by Oliver Wyman. 32hrs 51 mins. Release date: 29 Oct 2015.

Kenen pienestä elämästä on sitten kyse? Aluksi lukija tutustuu neljään vastavalmistuneeseen nuoreen mieheen, jotka muuttavat New Yorkiin onneansa tavoittelemaan: William, näyttelijä; Malcolm, arkkitehti; JB, taidemaalari ja Jude, asianajaja, ovat ystävystyneet opiskeluaikoina. Kuulemme taustoista - kaikkien, paitsi Juden, joka ei puhu juuri mitään menneisyydestään. Kaverukset janoavat menestystä ja tekevät töitä sen eteen, tukevat toisiaan elämän käännekohdissa ja ottavat mahdollisuuksista kaiken irti. Ystävyyden verkko säilyy, joskus löyhempänä, joskus tiukempana, tarpeista ja tilanteista riippuen. Pikkuhiljaa tarina kiertyy salaperäisen Juden ympärille. Juden, joka ei koskaan pidä lyhythihaisia paitoja ja shortseja. Ystävilleen uskollisen, eteerisen kauniin ja kiltin Juden, jonka menneisyyden arvet eivät ole koskaan umpeutuneet. Sukellamme syvälle, ja sitten vielä syvemmälle ihmisen pahuuteen, julmaan sadismiin, räikeään hyväksikäyttöön, puuduttavaan toivottomuuteen, menetettyyn lapsuuteen, ja niistä seuranneeseen näkymättömyyteen, arvottomuuden tunteeseen, häpeään ja tuskaan, joka ei lähde pois, vaikka kaivaisi oman lihansa pala palalta pois, ja valuttaisi verensä viemäriin.

"He had all sorts of rules he had constructed for himself over the decades, based on lessons someone must have taught him. What he wasn't entitled to, what he mustn't enjoy, what he mustn't hope or wish for, what he mustn't covet, and it took some years to figure out what these rules were, and longer still to figure out how to try to convince him of their falsehood. But this was very difficult. They were rules by which he had survived his life. They were rules that made the world explicable to him."

Tämä kirja ei jätä rauhaan. Ystävyys ja rakkaus kulkevat kaiken kamaluuden rinnalla, mutta niin kuin oikeassa elämässäkin, ihmisten välisessä kommunikaatiossa on usein ongelmia: viestit menevät perille joskus toivotulla, joskus ei-toivotulla tavalla, ja joskus luottamuksen kohde ei ole sen arvoinen. Mietitään totuutta ja valheita, aitoutta ja rooleja, rohkeutta ja pelkoa, menestystä ja epäonnistumisa, käyttätymis- ja ajattelukaavoja. Ennen kaikkea vuosien kuluessa rakkaus ja ystävyys ovat ne, jotka meitä kantavat, niin kuin kirjan hahmojakin, olipa seikka tiedostettu tai tiedostamaton. Joskus rakastaminen on vaikeaa, joskus helppoa. Samoin on rakkauden vastaanottamisen kanssa. Kuinka paljon yksi ihminen jaksaa sisällään kantaa? Kuinka auttaa lähimmäistä, joka ei halua ottaa apua vastaan, vaikka selkeästi kärsii suunnattomasti? Kuinka elämä muuttuu, kun avautuu toiselle raakana, omana haavoittuvaisena itsenään?

Lopussa itkin, ja itkin välilläkin. Ja monesti olin onnellinen, ja niin iloinen rakkaudesta ja ystävyyden huolehtivasta lämmöstä, jonka soisi joka ikiselle maailman ihmiselle. Seuraamme nelikon elämänvaiheita loppumetreille saakka; muistoja, havaintoja, riitoja, menestyksiä, pohjanoteerauksia ja juhlia. Elämä on aaltoliikettä, jossa kypsymme, tai ainakin vanhenemme.  Nämä neljä lahjakasta menestyvät hyvin ammateissaan ja polskivat yhteiskunnan yläportailla. Ihmissuhteissa on sekalaisempaa, mikä ei tietenkään yllätä. Taustalla sykähtelee New Yorkin hyväosaisten vaativa pulssi. Nelikon ystävyyteen ja ihmissuhteisiin saadaan syvyyttä myös taiteen kautta: JB kuvaa usein taiteessaan ystäviensä arkea ja saa kohteensa ja muut paikallaolijat reflektoimaan itseään ja toisiaan. 

Minä haluan lukea tai kuunnella tämän kirjan vielä uudelleen. Siihen saakka sisältö kyllä takuulla muhii mukana ajatuksissa. Mietin, voinko laittaa tämän kirjan lempikirjaksi. Juuri nyt minä en uskalla! Tämä on liian kuvottava! Ja samaan aikaan niin kaunis ja herkkä ja aito ja rakastava. Minun täytyy ajatella asiaa vielä jonkin aikaa. Lukeminen on Kokemus, varautukaa siihen.      

Friday, January 4, 2019

Kuinka joustavia olemmekaan?! (Ja mukit vuodelle 2019)

Uuden vuoden kunniaksi perinteiseen tapaan on teellä kastettu uusi teemuki tulevalle vuodelle. Tällä kertaa sain kupposia itse asiassa kaksi, sillä söpöyden vuoksi valinnan teko oli mahdotonta. Maxwell & Williams on tehnyt yhteistyötä aussitaiteilija Pete Cromerin kanssa. Kokoelma on superihana; täynnä värikkäitä ja  persoonallisia aussieläimiä. Mukeissa minua viehättivät erityisesti koala ja papukaija, ja sain mini-me:ltä vielä lisäksi mukinalusetkin: lorikeetin ja kakadun. Näillä siis uuteen vuoteen ja uusiin haasteisiin!

sannabanana
Kippis!

sannabanana
Värikkäät aluset.

Koalaherra hommissaan.



Sitten lukujuttuihin: kutkuttavia ja hiukan pelottaviakin tulevaisuudenvisioita tarjoilee Jess Row kirjassaan Your Face in Mine. Tässä ei oikeastaan edes olla kovin kaukana tulevaisuudessa. Vai ollaanko lainkaan? No, ehkä sentään vähän! Luin kirjaa hirmuisella mielenkiinnolla ja se herätteli sellaisia tuntemuksia, joita en lukiessa ole vähään aikaan kokenutkaan: ajatuksen tasolla liikutaan epämiellyttävyysalueilla, sohitaan ulkonäköä, sukupuolia, identiteettejä, ennakkoluuloja, ihmisrotuja, luonnon, kielen ja kulttuurin suhdetta - ja näiden kaikkien yhteyttä toisiinsa. Nykyajan globaalissa ja liikkuvassa maailmassa ei enää voida yhtä helposti osoitella sormella ja olettaa - totuus voi olla minkä näköinen ja kuuloinen tahansa. Entä jos nuo kaikki yllämainitut attribuutit olisivatkin puhtaita valintakysymyksiä? Entä jos kyse ei ole edes valinnasta, vaan sisällä palavasta yhteenkuuluvuuden tunteesta, fantasiasta, toiveesta, tavoitteesta? Entä jos oma identiteetti ja ulkonäkö olisi täysin rakennettavissa ja vaihdettavissa? Apua, mitä enemmän kirjaa mietin, sitä hienommaksi ja monimutaiksemmaksi se muuttuu!

Row, J. Your Face in Mine. Penguin, New York, 2014.


Kelly Thorndike palaa nuoruutensa kotikaupunkiin Baltimoreen kovien kokemusten jälkeen. Työpaikka viimeisiään köhivässä paikallisradiossa ei haittaa, sillä pääasia on saada jonkinlaista tekemistä ja ajatukset pois karmivista ja traumaattisista tapahtumista. Kelly on nimittäin hiljattain menettänyt vaimonsa ja tyttärensä onnettomuudessa. Kauppajonossa tuntematon mies lähestyy Kellyä, ja hetken hämmennyksen jälkeen miehen silmät muistuttavat Kellyä yhdestä nuoruutensa läheisistä ystävistä, Martinista. Mutta mitä ihmettä - Martin on nyt afroamerikkalainen! Kaverusten väliin on kiilannut kaksikymmentä vuotta, joiden aikana on selkeästi tapahtunut paljon. Martin palkkaa Kellyn kirjoittamaan siitä kuinka valkoisesta, juutalaisesta teinistä on tullut keski-ikäinen afroamerikkalainen perheenisä. Prosessi on ihmiskunnan tulevaisuus, jota kehittelee pieni ryhmä ihmisiä Thaimaassa. Kelly matkustaa Martinin kanssa Thaimaahaan tapaamaan kirurgia, joka loihtii kenestä tahansa mitä he vain haluavat. Taiotaan uusi identiteetti, ulkonäkö, puhetapa, henkilöhistoria. Klinikalla syntyy uusia ihmisiä - mutta ei kivuitta tai kysymyksittä.


"I am not on a mission to destroy racism, he says, and I'm not on a mission to destroy races. What I think is that people should have options. I believe in free choice. That's the American way, right? I mean, not now. Now it's purely a matter of speculation. The technology has to develop, the procedures have to develop, the processes have to get streamlined and affordable. I am like a hand-lathed Daimler-Benz back in the 1890s, twenty years before Ford invented the assembly line."
 

Minua mietitytti lukiessa esimerkiksi seuraavat kysymykset: mihin ja miten me kuulumme paikkoihin ja yhteisöihin? Keitä me olemme ja miksi me tulemme sellaisiksi kuin tulemme? Sopisiko joku toinen elämä, kulttuuri, yhteisö meille jostakin syystä paremmin? Mitä jos voisimme itse valita sekä tulevaisuutemme että menneisyytemme?

Saturday, December 22, 2018

Joulupuu on rakennettu... (Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 22)

... mutta miten? Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku avautuu tässä ja nyt. Eilen Kirjapöllö huhuili edellisessä luukussa, joka löytyy täältä, kun taas täällä puolen palloa hikoillaan lämpötilan hipoessa neljääkymppiä. Tekokuuset on kannettu sisään, juomat laitettu jääkaappiin ja uima-altaat puunattu juhlakuntoon. Kivihedelmäsesonki on parhaimmillaan, ja meilläkin kulhot pursuavat kirsikoita, nektariineja, aprikooseja ja persikoita. Vielä viime viikolla oli muutama ilta, jolloin teki mieli vetää pitkähihainen päälle, mutta tänään ilmastointilaite saa posottaa täyttä häkää. Myrskyäkin on tiedossa!




Oma joulunalus on mennyt pääosin työkiireissä. Tänään on ensimmäinen vapaapäivä ja ehdin vihdoin kunnolla keskittymään joulujuttuihin. Toki kuusi on koristeltu ja napottanut valoineen kauniina koristamassa arkea, ja lahjatkin ovat melkein kaikki hanskassa. Muutakin pientä joulukoristetta on havaittavissa siellä sun täällä, sillä jouluhan on yksi lempijuhlistani! Tämän vuoden joulu on kuitenkin hiukan erikoinen: vietämme sen puolisoni kanssa kaveriporukalla ja vain 1/3 lapsista on paikalla. Luvassa on yhdysvaltalaisbrasilialaissuomalaisaustralialainen jouluperinnesekoitus ruokineen ja juomineen. Joulun ja uuden vuoden välin taas meditoin ystäväni kanssa retriitillä sademetsässä. Tämä kulunut vuosi on ollut sen verran rankka, että on vedettävä hiukan henkeä vuodenvaihteessa. Uudelle vuodelle toivon rauhallisia päiviä ja vähemmän lääkäri- ja sairaalavisiittejä.

sannabanana
Meidän kotiovella toivottaa tonttu vieraat tervetulleiksi!

sannabanana
Lempikukkani frangipanit <3


Takaisin joulupuuhun: luukun teema sai alkunsa shokeeraavista joulukoristelöydöistä, jotka jäivät omalta osaltani kaupan hyllyille. Saanen esittää - tadaa! - lounastauolla bongatut rumimmat, tai ainakin oudoimmat, joulukoristeet! En tiedä kuvittelenko vain, vai onko kauppojen joulukrääsävalikoima onneksi hiukan pienentynyt entisestä? Saman olin huomaavinani Halloweenina. Enää ei viimeisinä päivinä olekaan valtavasti muovitavaraa tarjolla superalennuksin. Ehkä maailma pelastuu sittenkin?


Merellinen joulu - kuusen oksille kaloja ja simpukoita!

Nämä kalat ja simpukat ovat näköjään aika in!

Ja lisää pulleita kalojaja delfiinejä.

Jouluteeman voi myös vaihtaa lintuihin!

Hyvää joulua!

Mansikoita kuusen oksille :)

Tai kultakaloja!

Raakoja ja kypsiä ananaksia.

Jouluinen cowboy-kaktus. Mitäh?

Oksille klassiset aussijalkineet.

Tai kenguruäiti lapsineen?


Rumuuksia ja kummallisuuksia tutkiessani aloin tietenkin miettiä, että mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Googletuksen seurauksena voin esitellä seuraavan pikakelatun tapahtumaketjun, jonka vuoksi useimmilla meillä on joulunaikaan kodissamme koristeltu puu: moderni joulupuuperinne sai alkunsa 1500-luvun lopun Saksassa, jossa pieniä pöytäkuusia tuotiin sisälle. 1600-luvun alussa ne jo koristeltiin paperikoristein ja karamellein. Saksalaisaatelisten mukana perinne levisi hitaasti brittihoviin ja skandinavian aatelisten keskuuteen. Kristinuskon vaikutuksesta kuuseen lisättiin latvatähti, omenoita ja kynttilät. Suomessa ensimmäinen joulukuusihavanto on vuodelta 1829, paroni Klinckowströmin joulujuhlista Helsingissä. Ensimmäinen sähkölampuilla koristeltu kuusi kohahdutti kansaa Tampereen keskustorilla vuonna 1894. Mallia oltiin otettu New Yorkista. Aluksi kuuset koristivat fiineimmän porukan salonkeja, sitten julkisia paikkoja, ja lopuksi, 1900-luvun alussa, kuusiperinne levisi nopeasti ympäri Suomea niin, että 1920-luvulla joulukuusi oli kaikkialla tuttu.


Klassisempaa settiä.

Christmas crackers. Onkohan Suomessa näitä joulupöydässä?

Lisää juhlavia crackereitä.

Nämähän ovat valitettavasti oikeastaan roskaa, mutta Australiassa standardijuttu pikkujouluissa ja joulupöydässä.


Perinteisesti kuusi koristeltiin Suomessa vasta aatonaaton iltana tai aattona, mutta monissa nykykodeissa kuuset laitetaan koreiksi jo reippaasti aikaisemminkin. Minä pystytän kuusen jo heti joulukuun ensimmäisenä. Tykkään kovasti kuusen valoista ja kimmellyksestä iltaisin, ja tuntuu ihan hukkaukselta ja liian työläältä laittaa kuusi juhlakuntoon vain muutamaksi päiväksi. Laitan kaiken pakettiin kuitenkin suht sujakasti joulun jälkeen, 27. päivä viimeistään. Tänä vuonna koristelin minipalloin myös pihalla asuvan bonsain!

Eipä koristepuuta ilman skandaaleja: alkujaan joulukuusi sai osakseen myös kritiikkiä. Kuusiperinne oli osa protestanttista liikettä ja katolisten jouluseimien kilpailija. Kimalteiden, herkkujen ja krumeluurien pelättiin vievän huomiota itse joulun sanomalta, puhumattakaan turhuuden synnistä, pakanallisista perinteistä ja ikivihreisiin puihin liittyvistä uskomuksista. Paloturvallisuuskin huolestutti, sillä oksilla paloivat oikeat kynttilät. Kritiikist huolimatta joulukuusesta tuli pysyvä osa suomalaisten jouluperinnettä.

Tiesittekö muuten, että vuodesta 1963 saakka on Suomen presidentti saanut joulukuusensa Mäntyniemeen Helsingin yliopiston metsäylioppilailta?

Itse muistan lapsuuden jouluista erityisesti kuusen tuoksun. Luulen, että suurin osa oman ikäluokkani edustajista tunnistaa tuon joulun metsäisen tuoksun. Nyt muovikuusien yleistyessä tuo osa perinnettä taitaa hävitä monesta kodista, mutta sellaista elämä on: asiat muuttuvat, perinteet mukaanlukien.Yksi juttu meillä pysyy kuitenkin samana, eli jouluna syödään, juodaan, nukutaan, lauletaan, rentoudutaan ja takuuvarmasti luetaan. Kirjapaketteja on aina kuusen juurella, ja tämän hektisen vuoden lopulla en keksisi parempaa tapaa hidastaa menoa, kuin hyvän kirjan parissa. 


Sorruin tällaiseen 'jouluiseen' kenguruvaloon, kun tämä oli vain niin söpö...
 
Oikein hyvää, turvallista, kirjantäyteistä ja iloista Joulua kaikille!

Huomenna avautuu 23. luukku Lukijan roolissa -blogissa.

Sunday, November 18, 2018

Rahalla saa ja jetillä pääsee (ja muita pika-arvioita)

Viime postauksen jälkeen olen ollut postausvalmiudessa melkein joka ikinen viikonloppu: kirjat sievässä pinossa, läppäri päällä, ja teekupponen käden ulottuvilla. Ja sitten aina tapahtuu jotain: vahinkoja, hätähuutoja, yllätyskutsuja tai -vieraita, kiireellisiä deadlineja, ikuinen univelka, vapaaehtoistöitä, viikon rankkasade - ja sen jälkeinen pyykkivuori... Blogi jää aina jälkimmäiseksi! Nyt kuitenkin otan itseäni niskasta kiinni, ja lähden pienentämään kertynyttä pinoa urakalla.

Pitkästä aikaa tuli kuunneltua äänikirja, tällä kerralla hömppä-sellainen. Mielenkiintoisen nimen vuoksi oli lukulistalleni päätynyt Kevin Kwanin Crazy Rich Asians, joka soi korvissani muutaman työmatkan mennen tullen. Kerrankin olin muuten ajan hermolla lukiessa, tai siis kuunnellessa, sillä novellin pohjalta on laukaistu rom com -leffakin nyt samoihin aikoihin. Leffa on saanut mielenkiintoista kritiikkiä: The Guardian uutisoi Singaporen ei-niin-riemukkaasta vastaanotosta. Vaikka elokuvassa henkilökaarti onkin 100% aasialainen (uutta Hollywoodissa), se kompastui silti Singaporen sisäisiin etnisiin stereotypioihin. Jostain luin myös, että Singaporen kerma ei ollut elokuvan juhlien kuvauksiin tyytyväinen, sillä todellisuudessa kaikki on kirjaa ja elokuvaa paljon mahtipontisempaa! Lähipiirin mutu-palautetta kuunnellessa elokuva on parempi kuin kirja, mutta niin kovasti en koukuttunut, että lähtisin teatteriin katsomaan juuri kuulemani tarinan uudelleen. 

Joka tapauksessa lyhyesti: Crazy Rich Asians tarkastelee kevyellä ja ajoittain humoristisella otteella Singaporen megarikkaita. Rachel ja Nicholas ovat tavanneet Yhdysvalloissa ja suhde on edennyt siihen vaiheeseen, että perhettä pitäisi myös tavata. Nicholasin paras kaveri on menossa naimisiin ja pari päättää matkustaa häihin ja yöpyä Nicholasin perheen luona. Rachel on tietämätön siitä, että Nicholas on yksi Singaporen kerman halutuimmista poikamiehistä ja että Singaporen tehokas juorumylly toimii globaalisti. Minuuteissa tieto Rachelista on kiertänyt ympäri maailman ja Nicholasin äiti saa kuulla poikansa avecin olevan tuntematonta sukuperää oleva amerikkalainen. Skandaali alkaa muhia seurapiireissä...


Kwan, K. Crazy Rich Asians (narrated by Lynn Chen), 13h 53min, Audible, 2015.

Rachel on autuaan tietämätön poikaystävänsä statuksesta, kunnes vastaanotto Singaporessa saa suomut putoamaan silmiltä  ja hengen salpautumaan. Seuraavilla sivuilla kiistellään rahasta, sukujuurista, statuksesta, muodista, ulkonäöstä, sijoituksista, bisneksistä, perinteistä - ja tietenkin rakkaudesta ja 'rakkaudesta' moninaisine motivaatioineen ja seurauksineen. Perinteiden ja modernin törmäyksiä, omaisuuksien ja bisnesten yhdistämistä avioliittojen kautta, luokkaeroja, yllätyksiä, stereotypioita ja ennakkoluuloja ei kirjasta puutu. Yksinhuoltajaäidin kasvattama Rachel on kuin kala kuivalla maalla, mutta en usko, että kukaan yllättyy seuraavasta spoilerista: - - - - - lopulta kaikki päättyy hyvin. Kirja oli kepoinen, mutta silti sen verran mielenkiintoinen, että loppua kohti oli mentävä kiireellä. Kielen vuoksi tätä ei varmasti lue kukaan, mutta kerronta rullaa mukavasti eteenpäin. Sopiva lomakirjaksi ja rantalukemiseksi, tai kun stressin ja kiireen vuoksi aivot on heitettävä narikkaan.

  
****

Lennähdetään seuraavaksi luoteeseen ja 1920-luvun Bombayhin. Sujata Masseyn The Widows of  Malabar Hill, jossa henkirikoksen varjolla tutkiskellaan Intian kulttuurisia traditioita, kolonisaatiota ja erityisesti naisten oikeuksia. Perveen Mistry on yksi Intian ensimmäisistä naisasianajajista. Lakimiehen tytär on joutunut taistelemaan paikastaan kouluajoista saakka, ja sen jälkeen oikeudestaan itsenäisenä aikuisena ihmisenä. Zarahustralainen tausta, brittiläinen bestis ja muslimiasiakas yhdistettynä kaikkien sisäisiin luokkajakoihin ja perinteisiin, sekä uudistuksen tuuliin antaa murhamysteerille tavallisesta poikkeavan alkuasetelman (sanottakoon tässä kuitenkin, että mikään murhamysteerien asiantuntija en kyllä ole, eli voin olla hyvinkin väärässä). Perveen saa naisena tehtäväkseen selittää perintöoikeuteen liittyviä sääntöjä ja oikeuksia kolmelle (saman miehen) leskelle. Asiat kuitenkin kuumottuvat, kun leskien asiainhoitaja löytyy kuolleena ja verisenä suljetun asuinkompleksin sisältä, Perveenin aiemmin paikallejättämä salkku allaan. Perintö- ja murhatutkinta kietoutuvat toisiinsa. Perveenin omat kokemukset antavat erityistä puhtia ja kontekstin naisten oikeuksien puolustamiselle ja kulttuuristen tottumusten kyseenalaistamiselle. Lukija tutustuu Perveenin taustaan takaumien kautta (ja samalla tämä lukija lähettää hiljaisen kiitoksen aikaisemmille sukupolville, jotka ovat naisten oikeuksien puolesta taistelleet).


Massey, S. The Widows of Malabar Hill. Soho, New York, 2018.


"Behnoush had anointed Perveen with kumkum right before the wedding, but this time her mother-in-law's touch felt different. It seemed to sear. Just as the priests had bound Perveen and Cyrus together, this was a formal bonding. To her mother-in-law and everyone else in the community, she was now Bhabhi - a brother's wife."

Tässä kirjassa sohitaan usein pimennossa oleviin paikkoihin, vaikkei sinne jäädä kovin pitkäksi aikaa asioita analysoimaan. Mielenkiintoista luettavaa silti - ja herkullista. Intialaisesta keittiöstä pitäville kirjassa löytyy aika ajoin himottavia ruokakuvauksia - tai sitten luin vain kirjaa nälkäisenä ja nostalgisena, ja pelkkä ruokalajin nimi sai muistojen uumenista tuoksut ja maut ponnahtamaan esille! The Widows of Malabar Hill oli kerta kaikkiaan koukuttava ja jännittävä tarina, jonka varjolla naisten oikeuksia ja luokkajakoja sai pohdiskella monelta kannalta ja samalla kiittää onneaan tunnistaen, että sentään jotain edistystä on asian suhteen tapahtunut ja tapahtumassa suurimmassa osassa maailmaa. 

****

Sitten Suomeen - ja myös Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, jonne Tua Harnon Ne jotka jäävät meidät vie. Tässä poraututaan sukupolvien selkäytimissään kuljettamiin, usein tiedostamattomiin perintöihin: pelkoihin, oletuksiin, odotuksiin arvoihin ja käyttäytymismalleihin, jotka muovaavat itse kustakin sen millaisia he ovat. Vaikka eihän mitään ole koskaan hakattu kiveen, kun on ihmisistä kyse, ja muutos on aina mahdollinen. On Frida, rikkoutunut isänsä Raimo, isän isä Poju, ja tämän vanhemmat Siri ja Per.

Harno, T. Ne jotka jäävät. Otava, Helsinki, 2013.


"Hilkan suu pusertui luiseksi viivaksi ja rystysistä katosi väri, kun hän piti kiinni tiskipöydästä. Miten kaikki hänen ajatuksensa olivatkin niin vääriä. Poju huomautti hänelle kerta toisensa jälkeen hänen väärästä tavastaan kävellä (liian nopea ja köpöttelevä), hänen huolimattomista kattauksistaan (aterimia puuttuu), hänen matelevasta ja pelokkaasta uskonnollisuudestaan (joka on nykyajassa naurettava). Hän kuuli matalaa puheensorinaa olohuoneesta. Ehkä he puhuivat hänestä. Anoppi huomauttaisi, kuinka raskasta voi olla nuoren äidin jäädä yksin, kun heillä ei ole kotiapulaistakaan."

Frida oireilee parisuhteessaan. On selvää, että vanhempien ero ja erilaisuus ovat vaikuttaneet Fridan kykyyn sitoutua. Fridan - ja isän lempimusiikin - mukana pohditaan isäsuhdetta ja isän mielen sairastumista, mutta syyt löytyvät syvempää ja kauempaa. Lähdetään isoisä Pojun mukaan, ja kuullaan hänen tarinansa. Poju etsii onnea ja rakkautta läheltä ja kaukaa. Mikään ei kuitenkaan riitä tai solju kovin mallikkaasti yriyksistä huolimatta. Ja kun ympäristö muuttuu ja roolit muuttuvat, alkaa Raimokin hukkua kaikkeen muutokseen. Frida saa aikuisiällä tilaisuuden katkaista suvun epäterveet lonkerot, jotka hamuavat häntä vuosikymmenten takaa.