Teetä, prkl!

Tuo Samin kanssa käyty keskustelu australialaisten ympäristöystävällisyydestä tai sen puutteesta sai minut kaipaamaan kauniin vihreän teen rauhoittavaa vaikutusta. 

Kirjoitin aikaisemmin Carlisle Tean Evening Mististä täällä. Tee on pakattu kirkkaaseen muoviin ja on irtoteetä, joten on sieltä ympäristöystävällisemmästä päästä ;-)

Yksi ylimääräinen paketti olisi tarjolla jollekin onnekkaalle tähän postaukseen kommentoijalle. Haluaisin kuulla millaista teehen liittyvää postausta kaipaatte?

Arvonta suoritetaan ensi maanantaina ja lähetän mielelläni paketin minne vain maailmassa.

P.S. Lähetys tapahtuu ei-kierrätyspaperista valmistetussa kuoressa, kun niitäkään ei ole täällä saatavilla, niin!

Perinteiden varjossa

Sain vihdoin loppuun Duncan Jepsonin All the Flowers in Shanghain. Hehkutin jo aiemmin sen ensimmäistä kappaletta, joka pakottaa jatkamaan lukemista.

Jepson, D. All the Flowers in Shanghai. William Morrow, New York, 2012.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 30-luvun Shanghaihin ja päättyvät Kommunistisen Vallankumouksen aikaan. Kertoja on keskiluokkaisen perheen tytär Feng,  joka puhuu kirjassa hylkäämälleen tyttärelle. Lapsena Fengin tehtäväksi elämässä oltiin määritelty omista vanhemmista huolehtiminen näiden vanhentuessa. Kohtalo kuitenkin päättää toisin, kun Fengin isosisko kuolee häidensä kynnyksellä. Siskoa on valmisteltu koko hänen elämänsä ajan perheen sosiaalisen arvostuksen nousun takaavaa avioliittoa varten, kun taas Feng on saanut viettää suhteellisen vapaata elämää isoisänsä kanssa, vaikkakin miltei näkymättömissä  ja isosiskonsa loiston varjossa.  Kasvojen menettämisen ja skandaalin estämiseksi Fengin on otettava siskon paikka morsiamena ja aloitettava uusi elämä rikkaan perheen uusimpana jäsenenä. Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on poikalapsen synnyttäminen. 

All the Flowers in Shanghai kertoo tukahduttavista perinteistä ja periaatteiden idealistisesta ja kritiikittömästä hyväksymisestä. Äitien ja tytärten suhde on keskiössä, samoin isien saamattomuus tradition edessä, kun kyseessä on omien lasten hyvinvointi. Yksilön ja yksilöllisyyden asema kulttuurissa, jossa perhe, perinteet ja ideologia ovat tärkeässä asemassa kulkee allaolevana teemana läpi kirjan.

 “Ma said how beautiful I was, nearly as beautiful as Sister, and repeated that this was a great day for me. Then she smiled at me, and for that I will always hate her. That stupid smile, passed on from one generation to another, thoughtless and involuntary, of poisoned dreams passed on. Ba looked at me then helped me into the palanquin. ‘You look beautiful. And look at this,’ he said, brushing the lacquered side with his fingertips, ‘what a way to leave your old family and join your new one. It is magnificent.’ I could not meet his eyes.”

Duncan Jepson kirjoittaa naisen näkökulmasta, ja on onnistunut siinä kiitettävästi. Mielestäni kirjassa on kuitenkin muutamia kohtauksia, joissa huomaa kirjailijan olevan mies. Synnytystä ja rakastelua käsittelevät kuvaukset ovat tällaisia.

Inhottavinta Australiassa

Ulkosuomalaisblogeissa on kiertämässä haaste, jossa kerrotaan kolme ärsytyksenaihetta uudessa (tai vanhassa, miten sen nyt ottaa) kotimaassa. Ainakin Olipa Kerran Pariisin Riina ja Stockholm by Men Veera ovat ottaneet osaa. Näitä oli muuten kauhean mukava lukea! 

Ajattelin ihan oma-aloitteisesti osallistua haasteeseen. Aikalailla australialaistuneena ärsytyksen aiheet ovat vuosi vuodelta onneksi vähentyneet. Mutta kyllä silti on mahdollista löytää kolme asiaa, jotka yhä ottavat pattiin.

1)      It all comes with chips.

Australialaiset kilpailevat tiukasti Yhdysvaltojen kanssa lihavimman kansan tittlelistä. Muistan niin selvästi ensimmäisen vuoteni täällä, jolloin jaksoin vielä joka kerran äimistyä siitä, kuinka mihin tahansa ruokalajiin sujautetaan monessa paikassa “luonnolliseksi” lisukkeeksi ranskalaiset perunat.

“What can I get you?”

“I’d like the vegetarian lasagne/greek salad/moussaka/falafel/pumpkin soup, thanks.”

“Would you like chips with that?”

“??? Er, no thanks (why the hell would I?)”

Hienommissa ravintoloissa chipsejä ei tietenkään tungeta mukaan, mutta lounas- ja arkiravintoloissa kyllä. Pahinta tässä on se, että aikaisemmin (lue: ennen tänne muuttoa) en syönyt ranskalaisia oikeastaan ollenkaan, mutta nyt niitä on tullut syötyä vuosien aikana ihan liikaa ja syytän niistä vyötärön pelastusrengasta!

Sydämestä ottaa myös ne lukemattomat kerrat, kun näkee ihan pikkukersoja lastenrattaissa Mäkkärin kokis ja ranskalaiset sylissä. Onko heillä edes mahdollisuutta oppia, mikä on terveellistä? 

Tässä maassahan kasvavat vaikka minkälaiset hedelmät ja vihannekset ympäri vuoden, eli kaikenlaista tuoretta ja herkullista on kyllä tarjolla, ja voisi vaikka itsekin kasvattaa.

2)      Koulut


Edellisestä joustavasti seuraavaan ärsytyksen aiheeseen. Kun on itse käynyt koulu-uransa ruokaloiden terveellisten ruokaympyröiden ja –pyramidien varjossa, eivät monet  australialaiskoulut vakuuta.

Yleensäkin koulutusta ei arvosteta ollenkaan niin paljon kuin urheilua ja se näkyy investoinneissa. Tasoerot ovat valtavat osavaltioittain, alueittain ja kaupunkien sisällä. Erot yksityisten ja julkisten koulujen rahoituksen ja resurssien välillä ovat suuret. Jotenkin on todella vaikeaa sisäistää se, että täytyy todella ajatella sitä, mihin kouluun lapsensa voi/kannattaa laittaa. Tämä vaikuttaa myös asumiseen, koska on asuttava koulun sisäänottoalueella. Onneksi olemme olleet tässä asiassa tähän saakka onnekkaita.

Koulujen heikko laatu yhdistettynä koulutuksen nimelliseen arvostukseen aiheuttaa sen, että koko maa vilisee kirjoitusvirheitä. Aaargh! Meni ainakin kaksi-kolme vuotta siihen, että mielessä ei kuohahtanut aina kun kaduilla mainostettiin sitä sun tätä järkyttävin kirjoitusvirhein. Nyt on kielinatsi minussa hiljentynyt, ja aussimalliin usein totean, että kyllähän tuosta nyt ymmärtää kuitenkin, mistä on kyse… Mutta onhan se aika järkyttävää, että monet eivät osaa kirjoittaa omaa kieltään oikein.

 Kouluihin tehdään omat eväät, mikä on helpotus luettuani kanttiinin ruokalistaa. Ne vanhemmat, jotka eivät ehdi/halua värkätä lounaita kotona, voivat ostaa kanttiinista “terveellisiä” lounaita lapsilleen. Nyt ihan viimeaikoina on ruokalistoja alettu ‘terveellistää’. Täällä listan ruoat on jaettu kolmeen ryhmään: vihreät, oranssit ja punaiset. Vihreät ovat sellaisia, joita voisi syödä joka päivä, oransseja silloin tällöin, punaisia harvoin. Kysyn vain: miksi nuo punaiset edes ovat koulun ruokalistalla? 

3)      Kulutusjuhlat

Kierrätystä ei ole kaikkialla ja olisi todella hienoa, jos tännekin saataisiin pullonpalautus (nimimerkillä: työmatkat maanantaisin lasinsirpaleilla päällystetyillä teillä pyöräilevä). Kaupoissa ostokset pakataan kassahenkilöiden toimesta (kiitos!), mutta muovipusseissa ei säästellä. Pussit voi kierrättää isoissa kaupoissa, mutta aika harvinaista näyttää tuo kierrätys olevan.

Ehkä Aasian läheisyys vaikuttaa siihen, että kaikenlaista roinaa ja riepua ja krääsää ja vempaimia on paljon tarjolla halpaan hintaan. Perusaussi ei osta hyvää harvoin, vaan halpaa usein. Vanhat ja tarpeettomat heitetään helposti roskikseen ja eikun uutta ostamaan! Jokaviikkoinen shoppailu megaostoskeskuksissa on suosittu harrastus.

Ooh, olipas helpottavaa saada nämä ärsytyksen aiheet ulos! Ehkä vielä yksityisautoilusta olisin voinut kirjoittaa, jos tilaa olisi riittänyt… Ja onneksi niitä hyviä juttuja on kuitenkin 10000000 jokaista inhokkia kohtaan. Jakaako näitä ylläolevia kukaan kanssani?

Photo: 'Coogee Beach' www.freeimages.co.uk

Ilmaiset kuljetukset äitienpäivän juhlistamiseksi

FYI teenpuutteesta kärsivät aussilukijat:

T2 kuljettaa tilauksesi ilmaiseksi 13. toukokuuta saakka.
Madame Flavour kuljettaa tilauksesi ilmaiseksi 8. toukokuuta saakka.

Teekipinä

Olen yrittänyt enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi muistella, että milloin teestä tuli niin suuri osa elämääni. 

Lukiolaisena Suomen pimeissä ja koleissa syys- ja talvi-illoissa nautin kyllä teestä. Silloin join enimmäkseen mustaa teetä ja pidin joistakin Nordqvistin sekoituksista, jotka olivat suosittuja ja taisivat silloin alkaa levitä supermarketteihin.  Mukana oli aina hunajaa, ja ei koskaan maitoa. Sama kaava pätee yhä mustan teen suhteen.

Yrttiteet ja rooibos ovat tuttuja jo lapsuudesta. Keväisin kerättiin mökillä kuusenkerkkiä, koivunlehtiä ja muuta tuoretta kuivattavaksi ja purkitettavaksi talven varalle. Usein on kauhea ikävä niihin hetkiin ja metsään. Seuraavalla Suomen-reissulla on päästävä kyllä keräilemään edes jotain: marjoja, sieniä, koivunlehtiä, mitä vain!

Luulen, että käänteentekevä tapahtuma tee-urallani oli matka Pekingiin 15 vuotta sitten (apua!), jolloin ensimmäisen kerran elämässäni pääsin nauttimaan oikeaoppisesti valmistettua jasmiinilla höystettyä vihreää teetä. Muistan vieläkin todella tarkasti sen ihanan aromin ja taivaallisen maun. Kotiin matkattiin teepurnukoiden kera, ja sillä tiellä ollaan vieläkin.

Photo: 'tea ceremony' from freeimages.co.uk

Vihreä tee on ehdoton suosikkini ja juon sitä ainakin litran päivittäin. Olen kuullut monta kertaa, kuinka joku valittelee, että ei pidä vihreän teen mausta. Olen vakuuttunut siitä, että suurin osa valittajista on juonut väärin valmistettua vihreää teetä, jolloin maku kitkeröityy. Myös vihreän teen eri lajikkeissa on suuria makueroja. Joskus olen tarjoutunut valmistamaan kupin teetä epäileville ja tällä tavoin käännyttänyt ainakin muutaman  sielun hyvän teen iloiselle tielle.

Oolongissa on enemmän iskua kuin vihreässä teessä, mutta juon sitä aika harvoin. Kuumalla säällä ei tee mieli edes oolongia, vaan pysyttelen tutussa vihreässä. Ja meillähän on kuuma suurimman osan vuotta!

Musta tee maistuu minusta joskus raskaalta ja juon sitä yleensä joko vihreän teen puutteessa tai kylmällä säällä. Aasiassa lennettäessä minusta on loistavaa se, että koneessa on aina sekä mustaa että vihreää teetä. Mustaan teehen liittyy kuitenkin myös hyviä muistoja: Intiassa työpaikan chai-lady tarjoili makeita kupillisia tunnin välein ja Himalajalla kiipeillessä mikään ei maistunut ihanammalta kuin tulikuuma musta tee sitruunanviipaleen kera.

Valkoinen tee on keveydessään ihanaa, mutta minun on tunnustettava, että jostain syystä usein unohdan sen olemassaolon! En tiedä miksi näin käy, sillä valkoisesta teestä on suurimmaksi osaksi vain positiivisia kokemuksia. Ehkä se on vielä sen verran harvinaisempaa ja valinnan varaa on vähemmän, että helposti sivuutan sen kaupan teehyllyissä. Mielestäni makuerot pussiteen ja irtoteen välillä ovat valtavat valkoisen teen suhteen. Supermarketin pussiteet ovat usein mitäänsanomattomia litkuja kun taas erikoiskaupasta löytää taivaallisia makunautintoja.

Tämän postauksen lomassa kurkkasin Nordqvistin web-sivuille uteliaisuuttani ja yllätyin laajasta vihreiden teiden valikoimasta. Onko niissä hyviä?

Olisi mukava kuulla millaisia teeintoilun syntytarinoita löytyy lukijoilta!

Mangailupäivä

All the Flowers in Shanghain kunnollinen aloittaminen on viivästynyt, vaikka kirjan ensimmäinen kappale oli ehkä vaikuttavin, minkä olen lukenut pitkään aikaan. Syy vitkutteluun on kustin polkemat Natsume’s Book of Friends -kirjat 2 ja 3, joita en malttanut jättää odottelemaan. Onneksi ei ollut aihetta huolestua samaan 'manga-vireeseen' pääsemisestä: tällä kertaa hyppäsin mukaan tarinaan kuin kala veteen ja nautin täysillä jännityksestä ja vähän pelotuksestakin. Asiaa auttoi myös varmasti se, että nyt tajusin heti alusta alkaen lukea kirjat oikealta vasemmalle! 

Midorikawa, Y. Natsume's Book of Friends vol. 1, 2 & 3. Viz Media, San Francisco, 2010.

Paljastan tässä yhteydessä synkän salaisuuteni: pidän japanilaisista kauhuelokuvista. Tai no, ehkä “pidän” ei ole oikea sanavalinta. Jos siis kaipaan pelottelua, valitsen japanilaisen leffan. Mieluiten katson ne kuitenkin päivällä ja aina jokun toisen kanssa. Jos olen yksin kotona, en edes uskalla katsoa leffojen kansia, saatika laittaa pyörimään ruudulle. Joka tapauksissa Natsumen kuvakieli, ja varsinkin yokai (japanikaisessa kansanperiteessä esiintyvät henget, oliot ja hirviöt) muistuttavat minua näistä kauhuleffoista, samoin kerronnan rytmi ja ihmistenvälisen kommunikaation niukkuus. Vai vaikuttaako lukemani tulkintaan kauhuleffamenneisyyteni?

Natsumen maailma ja kieli on kiehtova yhdistelmä vanhaa ja modernia. Joskus yokai yllättävät ja riitelevät usein hyvinkin nykyaikaisella ja ronskilla kielellä, vaikka heidän olettaisi nimenomaan pysyvän ikiaikaisessa termistössä ikänsä ja olotilansa vuoksi. Huumoriakin löytyy: Takashi Natsumen ‘suojelija’, onneatuovan kissapatsaan muodon omaksunut Madara, tai Nyanko-sensei, käy usein ulkona juopottelemassa ja juhlimassa, ja toikkaroi aamuyöstä hiprakassa kotiin.

Kolmonen on vielä kesken – ja täydellistä luettavaa keskelle viikkoa sattuneeseen vapaapäivään. Vapaapäivä sopii tilanteeseen myös sen vuoksi, että kaksi ihanaa ihmistä (plus masussa asustava vesseli) tulivat eilen yökylään ja keittiön pöydän ääressä parannettiin vihreän teen voimin maailmaa aamun pikkutunneille saakka.

P.S. (Lisätty 28.04.) Natsume's Book of Friendsin jokainen kirja jakautuu osiin, joita voi lukea itsenäisinä kokonaisuuksina. Näin ollen on mahdollista aloittaa sarjan lukeminen ihan mistä vain. Yritin olla looginen, ja aloitin alusta. Nyt minusta on ollut mukava nähdä kuinka sarja,  henkilöhahmot ja heidän suhteensa ovat kehittyneet näissä kolmessa kirjassa. Manga on ollut ehdottomasti loistava löytö tässä uuden lukemisen havittelussani. Nyt tunnen jo olevani 'miellyttävyysvyöhykkeellä' mangan kanssa. Kun katson kirjapinoani, huomaan epätoivoissani, että siinä on jälleen vain omannäköisiäni kirjoja. Lupaan repäistä taas pian, ja lukea jotakin itselleni epänormaalia.

Arjen kauneutta

Olen juuri palannut todentuntuiselta kirjamatkalta Mumbayn esikaupunkialueelta. 

Saraswati Park on kuvitteellinen kaupunginosa, jossa Moham Karekar harjoittaa hitaasti kuolevaa ammattiaan kirjeenkirjoittajana pääpostin kyljessä. Hänen vaimonsa Lakshmi, hoitaa kotia ja on koukussa television saippuaoopperoihin.   

Rutiinien täyttämä elämä ja pitkä avioliitto saa molemmat pohtimaan suhdettaan toisiinsa: vanhoja unelmia, pettymyksiä, tottumuksia, saavutuksia ja vuosien aikana tehtyjä kompromissejä. Pinnan alla hiljakseen muhivaan kriisiin saapuu Mohamin siskonpoika, Ashish, joka joutuu uusimaan vuoden yliopistossa.  Muiden tietämättä Ashish riutuu sydän murtuneena. Syynä vuoden uusimiseen ovat poissaolot, jotka johtuivat salassapidetystä epätasa-arvoisesta rakkaussuhteesta samalla kurssilla olevan rikkaan perheen pojan kanssa. 

Kirja etenee näitä kahta tarinaa kuljettaen: vanhentuvan pariskunnan kriisiä ja nuoren miehen kasvutarinaa pohditaan kiirehtimättä ja niin todentuntuisesti, että oli aivan kuin olisin istunut iltaisin Karekarien olohuoneessa ja nuuskinut keittiöstä saapuvia herkullisia ruoantuoksuja, kulkenut Mumbain ihmisvilinässä, tai kurkistellut unettomina öinä ikkunasta Saraswati Parkin autioille kaduille.

Rakkaus ja sen eteen tehdyt uhraukset, pettymykset, unelmat, perhe ja toisen puutteellisuuden hyväksyminen ovat keskeiset teemat. Kaiken ympäröi jättimäinen, ikuisessa liikkeessä oleva Mumbai. Perinteet ja yhteiskunnan nopeat muutokset vaikuttavat kaikkien kolmen elämään aiheuttaen toisaalta haikeutta, toisaalta vapauttaen.  Arkipäivän kauneus löytyy jokaiselta sivulta.

Saraswati Park on Anjali Josephin ensimmäinen romaani. 

Joseph, A. Saraswati Park. Fourth Estate, London, 2011.

Syyssää

Lämpötila on pitkästä aikaa laskenut alle kolmenkympin ja toivotan syksyn ilomielin saapuvaksi. Ihanaa, kun puutarhakin alkaa vihdoin heräillä eloon. Salaatti ja yrtit ovat alkaneet taas kasvaa ja kaikki kesän nuupahduttamat ovat piristyneet (minä mukaan lukien). Takapihan hibiskuksen pelastusoperaatio on tosin vielä kesken: kesän aikana siihen iskivät kirvat ja niiden luovutettua heikentynyt pensas on saanut jonkinlaisen uuden tartunnan. 

Parempina päivinä viime vuonna - nyt jäljellä vain oksat.

Tummuvat, viileämmät illat ja yöt ovat ihania myös siksi, että kuuma tee pääsee täysiin oikeuksiinsa sielun ja ruumiin lämmittäjänä. Ja kynttilänvalo. Tykkään.

Perussetti.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Joukkomuisti

Julie Otsukan The Buddha in the Attic on vaikuttava kollektiivinen muistelma japanilaisista morsiamista, jotka lyhyen kirjeenvaihdon jälkeen nousivat laivaan ja seilasivat kohti uusia aviomiehiään maailmansotien välissä.  Matkalla katsellaan haalistuneita valokuvia puolisoista ja haaveillaan luvatusta yltäkylläisestä elämästä Amerikassa.

“On the boat, we often wondered: Would we like them? Would we love them? Would we recognize them from their pictures when we first saw them on the dock?”

Otsuka, J. The Buddha in the Attic. Fig Tree, London, 2012.

Odotukset ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan ja naiset/tytöt löytävät itsensä tuntemattomien miesten vaimoina toisen luokan kansalaisina keskellä vieraasta kulttuuria. Kova työnteko, kaipuu kotiin, pettymykset avioliitoissa ja arjen rasismi varjostavat elämää meren takana. 

“They did not want us as neighbors in their valleys. They did not want us as friends. We lived in unsightly shacks and could not speak plain English. We cared only about money. Our farming methods were poor. We used too much water. We did not plough deep enough. Our husbands worked us like slaves.”

Otsuka onnistuu kertomaan monen henkilön erilaiset tarinat samanaikaisesti. Kenenkään kohtalo ei nouse toista enempää esille. Kertojan ääni on monikossa:’me’ vaihtelee. Suurimmaksi osaksi naisten, mutta myös lasten, miesten ja paikallisten äänet tulevat kuuluville. Kieli on yksinkertaista ja toistavaa, mutta tässä se toimii. Vaikka tarinat ovatkin monikossa, tunnelma on silti hyvin henkilökohtainen. Luvut ilmaisevat sitä kokemusten ja reaktioiden moninaisuutta, jota elämäksi kutsutaan.

“One of us blamed them for everything and wished that they were dead. One of us blamed them for everything and wished that she were dead. Others of us learned to live without thinking of them at all. We threw ourselves into our work and became obsessed with the thought of pulling one more weed. We put away our mirrors. We stopped combing our hair. We forgot about makeup.”

Kirja on syntynyt valtavasta määrästä 1900-luvun alun ja toisen maailmansodan aikaisten japanilaisten siirtolaisten tarinoita, joita Otsuka on käyttänyt lähdemateriaalina. Vaikka suurin osa kirjan henkilöiden kokemuksista on vahvasti sidoksissa päivän poliittiseen tilanteeseen ja sotaan, monet tuntemukset ja tilanteet käsittelevät yleisemmin myös siirtolaisuutta, selviytymistä, vastuuta, pelkuruutta, ennakkoluuloja, avioliittoa, perhettä ja naisten asemaa. Unohtamista. 

“All we know is that the Japanese are out there somewhere, in one place or another, and we shall probably not meet them again in this world.”

Pikatee

Teetähän ei ikinä saisi juoda kiireessä.

Sain kuitenkin lahjaksi pussillisen japanilaista sencha-jauhetta, jota voi käyttää hätätapauksessa, kun on pakko saada teetä, mutta ei ole aikaa siitä oikeaoppisesti nauttimiseen. Jauheen voi sekoittaa sekä kylmään että kuumaan veteen ja se liukenee nopeasti vähälläkin sekoittamisella. Maku on yllättävän hyvä: jauheeseen on selvästi käytetty hyvälaatuisia lehtiä.

Luulen, että minun on pakko alkaa tosissani opiskelemaan japania: en taaskaan tiedä kyseisestä teestä yhtään mitään pussin perusteella. Ainoat länsimaisin kirjaimin kirjoitetut sanat ovat 'warm' ja 'cold'.

Muutaman viikon kokeilun perusteella voin kuitenkin suositella. Varsinkin kuumalla kesäsäällä uskoisin tuon kylmään veteen sekoitetun jauheen olevan hyvin virkistävä, puhumattakaan vihreän teen terveysominaisuuksista: tässähän juodaan koko lehdet.

Chinese Whispers

Chinese Whispers: a Journey into Betrayal

Minua ärsyttää: takakannen tekstiin perustuvat odotukseni olivat suuret. Kanadalainen kommunisti Jan Wong oli 70-luvun alussa toinen kahdesta Pekingin yliopistoon kelpuutetuista länsimaisista opiskelijoista. Opintojen aikana eras nuori kiinalaisopiskelija, Jin, kysyi Wongilta neuvoja Yhdysvaltoihin pääsemiseksi. Wong kanteli tapahtuneesta opettajalleen, ja Jin hävisi yliopistolta. Vuonna 2006 Wong palaa Pekingiin etsimään Jiniä ja haluaa tietää mitä tälle tapahtui. 

Wong, J. Chinese Whispers. Atlantic Books, London, 2010.

Mutta: minusta kirja on enemmänkin kuvaus Kiinan taloudellisista muutoksista ja kiihkeästä kasvusta, kuin mystisesti kadonneen opiskelijan etsinnästä. Halusin koko kirjan aikana kuollakseni päästä eteenpäin Jinin löytämisessä ja kuulla, mitä hänelle tapahtui. Sen sijaan kuulen kyllästymiseen saakka, kuinka hankalaa ja miltei mahdotonta hänen löytämisensä tulee olemaan. Luen liian monta kertaa, kuinka kiinalaiset vaihtavat puhelinnumeroita kuin sukkia ja kuinka kaikki muuttavat sinne tänne jättimäisen kaupungin kasvaessa, kuinka sadat tuhannet ihmiset jakavat saman sukunimen ja millaisia rikkauksia Wongin tuttavat ovat hankkineet itselleen. 

Wongin kuvaukset Pekingin rakennuksista, asunnoista, hinnoista, autoista, palkkatasoista, ilmansaasteista, ruoista ja juomista antavat silmäyksen moderniin Pekingiin. Wongin mielenkiinnon kohteet selittää hänen taustansa, mikä selviää kirjan loppuosassa: hän on pankkimaailmaan erikoistunut journalisti. 

Suoraan sanottuna vain harva Wongin tapaama vanha tuttava tai Pekingissä kohtaama henkilö kuulostaa sympaattiselta ihmiseltä. Kaikki haluavat haalia ympärilleen mahdollisimman paljon omaisuutta, ostettavissa olevaa tilaa ja luksusta. Kirjan ihmiset ja koko kaupunki tuntuvat pintapuolisilta. Jonkin on pakko puuttua, vai onko todellisuus todellakin noin masentava solidaarisuuden täydellisessä puuteessa? Vanhat kommunistit toimivat häikäilemättä kuin pahimmat kapitalistit. Tunteeko Wong vain tietynlaisia ihmisiä ja suuri osa Pekingin todellisuutta jää pimentoon? Toivon niin.

Kuten sanottu, kirja on täynnä faktatietoa yrityksistä ja taloudesta. Valtavaa maata vaivaa myös joukkoamnesia lähihistorian suhteen: kukaan ei halua puhua Kulttuurivallankumouksesta tai Tiananmenin aukion tapahtumista – edes perheenjäsenten kesken. Nuoret sukupolvet ovat autuaan tietämättömiä tapahtumista, ja vaikka Internetin sensurointi onkin jonkin verran löystynyt, ei netissä kannata roikkua liikaa:

“To be sure, now and then, the government shows its roots. The Government is launching an old-fashioned all-out Maoist campaign to limit the time teenagers spend online. Parents are paying substantial fees to lock up their teenaged Internet addicts in military facilities and treat them with drugs, hypnosis and mild electric shocks.”

En paljasta kirjan loppua, mutta sinne kohti päästäessä sen voi jo aavistaa. Mielestäni Wong olisi voinut keskittyä modernin Pekingin ja Kiinan kuvaukseen. Kadonneen opiskelijan kohtalon selvittäminen tuntui laiskalta raapaisulta alusta loppuun.

Positiivista: mielenkiintoinen silmäys Kiinan taloudelliseen kasvuun, rikkaiden elämään ja lähihistoriaan.

Negatiivista: liikaa hintoja, kokoja ja automerkkejä; kirjan ‘päätarina’ etenee raivostuttavan hitaasti ja vähällä huomiolla; tunne, että pinnan alla on paljon muuta; oman perheen ravintolassa tilaamat ruoat ja juomat eivät ole tarpeeksi kiinnostavia.

Monta elämää?

Valkoisen Leijonan pohdinta muistutti minua yhdestä lempikirjastani, jonka ottaisin ehdottomasti mukaani autiolle saarelle.

En ole hetkeen tarvinnut sen apua, koska elämä on ollut viime vuodet joko a) liian kiireistä minkään syvällisen pohditaan tai b) suuren muutoksen tuntua ei ole ollut ilmassa.

Kirja sisältää Pentti Saaritsan portugalista kääntämiä ja valikoimia Fernando Pessoan runoja. En minä aina ole sama –kokoelma on maailmaasyleilevän avaramielinen, täynnä rohkeutta, voimaa ja pohdintaa ihmisen paikasta maailmassa.

Portugalilainen kauppakirjeenvaihtaja Fernando Pessoa (1888-1935) kirjoitti omansa lisäksi muiden identitettien alla. Kaikki hahmot kirjoittivat omalla tyylillään ja omista lähtökohdistaan. Heillä kaikilla oli oma historiansa, kokemuksensa ja luonteensa.  Niiden kautta Pessoa pystyi ilmaisemaan omia kiinnostuksiaan, ja ehkä jopa elämään useamman kuin yhden elämän omansa aikana!

Tässä ote yhdestä lempirunostani, Hetkien Vaellus:

Kannan sydämessäni 

kuin täyteen ahdetussa arkussa joka ei mene kiinni 

kaikkia paikkoja joissa olen ollut,

kaikkia satamia joihin saavuin,

kaikkia maisemia jotka näin hytinikkunoista,

tai laivankansilta uneksien,

ja kaiken sen paljous on niin vähän

siihen nähden mitä haluan.

Pessoa, F. En minä aina ole sama. (suom. Pentti Saaritsa). Otava, Helsinki, 2001.

We Are a Muslim, Please

Zaiba Malikin We Are a Muslim, Please on elämäkerrallinen kasvutarina, joka on ainakin osittain saanut alkunsa kahdesta dramaattisesta tapahtumasta: vuonna 2002 Zaiba Malik vangittiin Bangladeshissa hänen filmatessaan Channel 4:lle dokumenttia Islamin kasvavasta vaikutuksesta  ja vuonna 2005 Lontoota ravisteli brittiläisten nuorten islamistien pommi-isku, joka tappoi 52 ihmistä neljän tekijän itsemurhien lisäksi. 

Malik, Z. We Are a Muslim, Please. Windmill Books, London, 2011.

Kirjassa Malik pohtii identiteettiään brittiläisenä muslimina perheensä taustan ja omien lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvien kahden kulttuurin välissä tasapainottelun värittämien muistojen kautta. Malik varttui Lontoon Bradfordissa, tai Bradistanissa, jossa pakistanilaisten siirtolaistaustaisten perheiden osuus on suuri. Tiivis yhteisö oli turvallinen, mutta myös ahdistava. Kulttuurien erot tulevat esille niin suurina, että balanssia on miltei mahdotonta löytää. On usein valittava joko tai.

“I hate that three to four a.m. because it’s a neither-here-nor-there time – it’s neither the end of one day nor the start of another; it’s neither night nor morning. It’s confused time that adds to my confused state. You see, I am a neither-here-nor-there person. A British Muslim.”

Kuvaukset arkipäivän rasismista laittavat ajattelemaan. Se valintojen tekemistä sekä edeltävä että seuraava analyysin ja itsetutkiskelun määrä kuvaa perinteisissä perheissä kasvaneiden nuorten muslimien monimutkaista tilannetta. Halu kuulua joukkoon, löytää itsensä ja paikkansa maailmassa tapahtuu hyvin erilaisella tavalla muslimiyhteisön sisä- ja ulkopuolella. 

Kirjan muisteluosa keskittyy 70- ja 80-luvun Lontooseen ja varsinkin kouluaikojen vaikeuteen. Malik oli ainoa maahanmuuttajataustainen tyttö luokallaan, ja halusi epätoivoisesti tulla hyväksytyksi. Yhteisen perustan löytäminen oli kuitenkin vaikeaa niin koulussa, kuin Bradistanin kotikadullakin. 

“From where I was watching, it seemed as though an invisible wall had been erected between the two. Their facial expressions didn’t correlate at all. Mrs Peters was scowling. Mr Aziz was laughing. Did not understanding each other’s mother tongue extend to not reading each other’s facial and body language?” 

Monien kappaleiden lopusta löytyy nuoruuden muistoja koskevia kysymyksiä päätekstistä poikkeavalla fontilla. Ne on kirjoitettu yhdelle Lontoon pommi-iskun tekijöistä. Hän oli kotoisin Malikin kotikulmilta. Kirjan loppuun Malik on kirjoittanut kirjeen Shehzad Tanweerille, jossa kirjan viesti tulee oikeastaan esille parhaiten: mitkä ovat ne syyt, jotka johtivat Tanweerin ratkaisuun? Malik etsii niitä niistä vaikeuksista ja kokemuksista, jotka ovat brittiläisille musliminuorille arkipäivää. Hän tuomitsee teon, mutta yrittää ymmärtää ja osoittaa, missä  mentiin vikaan. Ääriliikkeiden islam ei ole sama kuin Malikin rauhan uskonto. 

“When I was born a British Muslim. Then there were no suicide bombers, no inflammatory clerics, no jihadis, no kuffirs, no war on terror, no extremists or fundamentalists, no radicalism or fanaticism, no Islamism, no Islamaphobia. Then there was just my father and his four children sat at the kitchen table quietly reading the Koran.”

Itselleni oli suuri yllätys se, kuinka valtava vaikutus Salman Rushdien Saatanallisilla Säkeiden tuomiolla olikaan ääriliikkeiden suosion nousuun Britanniassa ja kuinka se samalla jollakin tasolla linkitti fanaatikot maailmanlaajuiseen kampanjaan, median herkutellessa uutisilla väkivallasta, terroristeista, fanaatikoista ja ääriliikkeistä. We Are a Muslim, Please tarjoaa tasapuolisen ja ihannoimattoman kuvan Britannian musliminuorison tilanteesta kulttuurien ja molemminpuolisten  ennakkoluulojen paineessa. Journalistina työskentelevä Malik ei puhu nostaen kumpaakaan toisen yläpuolelle tai idealisoi uskontoa, vaan kertoo avoimesti omasta polustaan kohti hyväksyntää, itsensä löytämistä ja islamin monien muotojen ymmärtämistä brittiläisessä kontekstissa.

The Teapot of Truth

Rakastan Michael Leunigin piirroksia, huumoria, yhteiskuntakritiikkiä ja filosofiaa. Minulla Leunig yhdistyy saumattomasti siihen hetkeen, kun saavuin Australiaan ensimmäistä  kertaa. Löysin Short Notes from the Long History of Happiness –kirjan brisbanelaisen taidegallerian lahjatavarakaupasta ja jokin, tai siis oikeastaan kaikki siinä kolahti. Sen jälkeen hyllyyn ovat löytäneet tiensä melkeinpä kaikki Leunig-kokoelmat. Leunig on mies, joka (ainakin lehtitietojen mukaan) elää niin kuin opettaa, mikä on aika kunnioitettavaa. Enemmän Leunigista kuitenkin myöhemmin. Yksi hänen kuvituksistaan tuli nimittäin mieleeni pohtiessani niinkin syvällistä aihetta, kuin teekannuja.

Kyseisen Leunigin kuvituksen otsikko on Favorite Worn and Shabby Domestic Items ja alla kuvien kanssa ovat uskolliset elämän kolhuja ja kulutusta kestäneet: The Armchair of Philosophy, The Teapot of Truth, The Pillow of Faith, The Rug of Consistency, The Vase of Tranquility ja The Dog of Sanity.   

Minulla on tuollainen The Teapot of Truth. Se on särkymättä matkannut kotipaikastaan Torinosta varmasti ainakin muutaman kerran ympäri maailman. Joka kerran kun katson sen rauhoittavan harmaansinisenviolettia pintaa ja bambukahvaa, tunnen kuinka pulssini laskee ja tulen hyvälle mielelle. Kotini on siellä missä teekannuni on.  Se ei ole täydellinen ominaisuuksiensa puolesta: sisällä ei ole minkäänlaista suodatinta ja teenlehdet tukkivat nokan helposti. Jos sen jättää pöydälle, kun sisällä on mustaa teetä, suodattuu tee kannun läpi värjäten pöydän pinnan. Mutta se on yksi minun Favorite Worn and Shabby Domestic Itemeistani, ja valmistan siinä teeni aina kun juojia on enemmän kuin yksi.

The Teapot of Truth from Italy.

Yhden kupin suosikkini on South Melbournesta Coventry Streetin Made In Japanista useita vuosia sitten hankittu kannu. Rehellisyyden nimissä se ei saa kovinkaan paljon käyttöä osakseen siitä yksinkertaisesta syystä, että juon teeni useimmiten jumbomukista, josta kyseinen kannullinen voisi täyttää vain kolmasosan… Mutta rauhallisen kaunis se on ja joskus laitan siinä teetä ihan estetiikan ilosta!

Pieni ja suloinen.

Kaikkein käytännöllisin teekannuni on Arabian vanha Anemone. Sain sen joululahjaksi muutama vuosi sitten australialaiselta kälyltäni. Naamani oli varmasti näkemisen arvoinen avatessani paketin. Käly-raukka  oli kuluttanut kuukausia eBayssä roikkuen ja huutaen Arabian teekannua lahjaksi. Vihdoin häntä oli onnistanut ja ruskea Anemone oli matkannut toiselle puolelle palloa. Anemonen irrallinen suodatin on loistava, koko juuri sopiva, helppo puhdistaa ja hyvä kaataa. Olen siihen hyvin tyytyväinen, mutta jotain silti vielä puuttuu. Se on liian uusi, eikä ole ehtinyt jakaa yhtä paljon elämää ja tarinoita kanssani kuin italialainen Totuuden Kannu.

Käytännöllisin.

Onko teillä lempikannua? Mikä ja miksi?

Purge

Vastapainona The Map of Love -kirjalle Sofi Oksasen Purge  oli täydellinen: korukielestä siirryttiin minimalismiin, romantisoinnista realismiin, hyväosaisuudesta köyhyyteen, kauneudesta raadollisuuteen ja  vapaudesta rajoituksiin.

Vaikuttava kirja kaiken kaikkeaan. Sellainen, jonka vain vaivoin laskin ensimmäisenä yönä alas unen tieltä ja seuraavana iltana oli luettava loppuun saakka. Juoni on varmasti kaikille jo tuttu näytelmän, Finlandia-palkinnon ja mediassa näkyneen keskustelun jälkeen. Blogeissakin tätä on käsitelty. Tulen siis mukaan jälkijunassa, kuten tavallista. Aina kun on kyse sukkulana taivaalle syöksyvästä kirjasta, joka on kaikkien lehtien sivuilla, minussa tapahtuu  välitön vastareaktio. En osaa sanoa mistä se johtuu, mutta mielenkiintoni kirjaan häviää nopeasti sen myötä, mitä enemmän kirjasta puhutaan tai mainostetaan. Siksi en ole vieläkään lukenut Harry Pottereita. We Need To Talk About Kevin, The Five People You Meet In Heaven ja Shantaram saivat myös odottaa hypetöntä aikaa. En tietenkään saavuta tällaisella hidastelulla yhtään mitään: yleensä loistaviksi arvostellut kirjat todella ovat loistavia, mutta ehkä sitä jollakin tapaa pelkää, että oman pään sisäinen lukukokemus on vähemmän aito, puolueeton tai välitön, kun samaan aikaan joka tuutista joku tulkitsee kirjaa oman näkökulmansa mukaisesti?

Olin halunnut lukea Puhdistuksen, mutta kun löysin kirjastosta Purgen, niin annoin mennä käännöksen kanssa. Oltiinhan tässä jo neljä vuotta odoteltu… Nyt ei sitten ole enää mielen perukoissa kysymyksia Sofi Oksasen kyvyistä kirjailijana. Teksti oli mielestäni loistavaa: kaikki soljui eteenpäin sujuvasti ilman mitään ylimääräistä, kiirehtimättä, arkisesti, silti jännitettä kadottamatta. Henkilötarinat, hypyt menneisyyden ja tämän hetken välillä, päiväkirjan merkinnät ja lopun viralliset raportit oltiin kudottu saumattomaksi kokonaisuudeksi, jota oli nautinto lukea sisällön rankkuudesta huolimatta. 

Minulle Purge oli ennen kaikkea tarina sodasta, raadollisuudesta, rakkaudesta ja vapaudesta. Ihmeissäni luin googlettamalla löytämiäni Anna Kontulan kriittisiä kannanottoja tieteilijän näkökulmasta. Yksi kirjan hahmoista oli prostitutioon pakotettu nuori nainen. Ei kirja ollut mikään kannanotto prostituutioon, eikä edes yrittänyt yleistää minkäänlaista käsitystä prostituoiduista, vai missasinko jotain? En tunne Anna Kontulan agendaa sen enempää, mutta juuri tuollaisia Purgessa kuvattuja tarinoita kylla kuulee muiden tutkijoiden suista lehdissä ja dokumenteissa, jotka siis tutkivat ‘human trafficking’ (suomeksi?) maailmanlaajuisesti. Itäisen Euroopan ja Aasian köyhät naiset taitavat olla yleensä näitä uhreja, joilta otetaan passit ja fyysinen vapaus. Ja nimenomaan rikoksen uhreja. Sellaisissa maissa, joissa on mahdollisuus valita, prostituutio voi sitten olla oma valinta, mikä on tietenkin aivan eri tilanne, kuin kirjassa kuvattu kokemus.  

Purge taisi olla ensimmäinen lukemani kirja, jonka tapahtumapaikkana oli Viro. Lukiessani 90-luvun tapahtumia en voinut olla ajattelematta sitä miltei täydellistä hiljaisuutta Viron ja Neuvostoliiton kansalaisten elämästä kouluaikoinani. Asuin suuren osan lapsuuttani todella lähellä Neuvostoliiton rajaa, mutta jotenkin rajan itäpuoli oli kuin se valkoinen tuntematon alue kartalla 1500-luvun tutkimusmatkojen aikaan. Kukaan ei juurikaan sanonut tai kommentoinut mistään mitään. Virossa kävin ensimmäisen kerran vuosi 90-luvun itsenäistymisen jälkeen. Mieleeni ovat tuolta reissulta painuneet kauniit, mutta kuluneet rakennukset, kadunlakaisija varpuluudan kanssa, ikätovereiden kertomukset kaupan hyllyistä joilla harvoin oli mitään sekä nuorten helsinkiläisaksentti, joka oltiin omaksuttu (sala)kuunnellessa Suomen radiota.

Oksanen, S. Purge. (transl. Lola Rogers). Atlantic Books, London, 2010.

Rakkautta kartalla

Ahdaf Soueifin The Map of Love on rakkaustarina (!), eli nyt on tämäkin genre korkattu.  

Soueif, A. The Map of Love. Bloomsbury, London, 2000.

Tunnustan, että en ole koskaan käynyt Egyptissä ja ainoat asiat, mitä Egyptistä tiedän, rajoittuvat muinaishistoriaan ja viime vuosien uutisointiin levottomuuksista. Siinä mielessä kirja oli hyödyllinen. Rakkauden lisäksi dialogi on täynnä poliittisia viittauksia käänteentekevissä ajankohdissa: 1900-luvun alun kansallistunteen heräämistä ja brittiläisen kolonialismin hylkäämistä sekä 1990-luvun terrorismin ja ‘racial profiling’ sekä monikulttuuristen suhteiden/valtioiden problematiikkaa. Molemmissa tarinoissa kansa haluaa valtaa, mutta keinot ovat moninaiset ja epäyhtenäisyys aiheuttaa kaaosta. Ympäröivä maailma on vahvasti läsnä kummassakin ajanjaksossa: suhteita länsimaihin ja naapurimaihin puidaan keskusteluissa monista näkökulmista. Teoksesta on siis mahdollista saada pajon muutakin kuin kahden (tai neljän, tai oikeastaan kuuden) ihmisen rakkaustarinan etenemisen seuraamista, onneksi.

Tarinassa seurataan kahta rakkaussuhdetta: toinen sijoittuu 1900-luvun alun Egyptiin englantilaisen ladyn (Anna) ja egyptiläisen bashan (Sharif) päätyessä naimisiin, kun taas toinen on 1990-luvun lopun rakkaustarina, jossa New Yorkissa asuva toimittaja  (Isabel) ja egyptiläissyntyinen kapellimestari (Omar) löytävät käänteiden kautta yhteisen sävelen, well, kind of.

Tarinat kietoutuvat toisiinsa sukulaissuhteiden ja työprojektin kautta: Isabel matkustaa Egyptiin isoäitinsä perintöarkun kanssa tavoitteenaan isoäidin elämästä kertova elokuva. Omar suosittelee Egyptissä asuvaa sisartaan (Amal)  tulkiksi ja kääntäjäksi, koska osa arkun teksteistä on kirjoitettu arabiaksi. Kertojan ääni on suurimmaksi osaksi Amalin, joka huumaantuu Lady Annan sekä oman isoäitinsä (Layla) päiväkirjamerkinnöistä: arkun sisällöstä paljastuu, että Amalin ja Omarin isoäiti oli Isobelin isoäidin käly ja paras ystävä Egyptissä! Papereiden kautta erityisesti Annan ääni tulee kuuluville.

Isabel on ihastunut Omariin jo lähtiessään Egyptin-matkalle – vain muutaman tapaamisen jälkeen - ja haluaa tehdä vaikutuksen matkan jälkeisellä Egyptintuntemuksellaan sekä tiedoillaan perheiden yhteisestä historiasta sekä  Omarille läheistä paikoista ja ihmisistä. Isabel on mielestäni melkein sairaalloisella tavalla riippuvainen Omarin huomiosta ja haluaa tämän rakastuvan itseensä. Motiivista en saanut selvyyttä ja siksi Isabelin toiminta vaikuttaakin minusta epäuskottavalta, varsinkin kirjan loppuosassa olevien yllättävien käänteiden jälkeen. Miksi kukaan moderni nainen toimisi tällä tavalla? Vaikka toisaalta, onhan meitä moneksi. Kaikkiaan kärsin uskottavuuden puutteesta modernin rakkaustarinan suhteen.

Mutta rakkaustarinat sikseen: mielestäni ne molemmat jäivät pahasti junnaamaan kun pääsin 2/3 kirjaa läpi, ja sen jälkeen tapahtuvat ‘sattumat’ olivat liian suunnitellun oloisia tuntuakseen todellisilta. Itselleni suurin anti oli se poliittinen ja historiallinen tieto, joka tuli osana pää- sekä sivuhahmojen dialogia ja koin silloin tällöin jopa jonkinasteisia ahaa-elämyksiä. Egyptiläisten dialogi oli myös ikään kuin käännetty suoraan arabiasta, mikä vaati totuttelua. Kieli on hyvin koreaa ja arabiankielisiä ilmaisuja on ripoteltu luonnollisen ja autenttisen tuntuisesti osaksi puheenvuoroja. Ymmätämistä helpottaa kirjan lopussa oleva sanasto. 

Kirjan romanssit ovat häpeilemättömän ja vanhanaikaisen romanttisia ja sokeita. Mielestäni kulttuurienvälisiä rakkaussuhteita yliromantisoidaan rankalla kädellä. Rakastuneet toimivat yhtenä rintamana jäykkää ympäröivää yhteiskuntaa vastaan. Kulttuurishokeista ja väärinymmärryksistä ei ole juurikaan tietoa. Romanssien lisäksi kirja kuvaa kauniisti naisten välistä ystävyyttä ja solidaarisuutta.

Syytän omaa tietämättömyyttäni siitä, että kirjan lukeminen vei loputtomasti aikaa. Osittain se johtui siitä, että perinteinen rakkaustarina-skenaario ei viehätä minua niin paljon, että olisi pakko palata kirjan pariin tietääkseen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Osittain minua hidasti myös se, että oli pakko antaa aivojen raksuttaa kaikki se valtava poliittinen ja historiallinen materiaali, että tajuaisin asioiden yhteydet. Myös arabiasta johdettuihin, kauniisiin ilmaisuihin tottuminen vei hetken.

Positiivista: kaunis kieli; opin paljon Egyptin historiasta, politiikasta, kulttuurista ja nykypäivästä; arabiankieliset sanonnat; ajatelmat ja katkelmat kappaleiden välissä; sanasto; sukupuu, johon oli hyvä palata tarkastaakseen henkilöiden yhteydet.

Negatiivista: sokerin yliannostus, eli ehdoton rakkausromaanitauko edessä; kulttuurienvälisten suhteiden epärealistinen yliromantisointi; osa käänteistä olivat epäuskottavia ‘sattumia’; Isabel jäi liian tuntemattomaksi hahmoksi motiiviensa osalta.

Lehtien havinaa, ilman havinaa...

Nyt on jo muutama ilta mennyt jonkin ihan muun kuin Ahdaf Soueifin The Map of Loven parissa, joka on siis yhä pinon päällimmäisenä.

Löysin nimittäin kansalliskirjastosta digitoidut historialliset sanomalehdet! Ne lapsuudessa kuullut tarinat uskomattomista perheen tapahtumista eivät olleetkaan täyttä puppua, vaan nyt olen saanut puolivahingossa mustaa valkoisella silmieni eteen.

Jos siis wanhat fontit eivät aiheuta päänsärkyä, käykää katsomassa: iso- tai iso-isovanhempien nimi vain hakukenttään, oikea lehti valikosta - ja totuus on edessänne niin kuin se oli julkaistuna vuonna yks ja kaks! 

Iloinen yllätys

Viime viikolla lapsen koululaukusta löytyi ihana yllätys: paketti japanilaista vihreää teetä. Luokkakaverin japanilainen äiti oli kuullut intohimostani ja halusi tutustuttaa minut kyseiseen teehen. Australiasta tätä teetä ei kuulemma saa, mutta hän tilaa sitä suoraan Japanista. 

Kyseessä on arkitee, joka on pussitettu foil-pakkauksiin (mikähän foil on suomeksi?), jotta jokainen pussi pysyisi tuoreena pidempään. Olen nyt nauttinut teestä koko viikonlopun, mutta kielitaidottomana en kykene sanomaan tuotteesta muuta (edes nimeä!). Pussit ovat riittoisia ja yhdestä saa ainakin kolme isoa kupillista teetä, mikä kompensoi yksittäispakkauksien aiheuttamaa huonoa omaatuntoa. Maku on ihanan tuore ja ruohoisa. 

Tee tuli myös tärkeän viestin kera: Japanissa uusi teesato on valmis huhti-toukokuussa. Jos siis mielitte tuoreista tuoreinta japanilaista teetä, nyt on aika investoida!

Herkullinen ja raikas.

To Be Read - haaste

Kirjainten Virrassa –Hannan inspiroimana päätin käydä läpi omat hyllyyn ‘unohdetut’ ja muistiin laitetut kirjat. Ehkä olen sen verran ahkera lukija ;-) tai sitten kirjahyllyni kolisevat puolityhjillään (not!), mutta kotoa löytyi vain 20 lukematonta:

• Docker, P. The Waterboys (ra-kas-tin Someone Else’s Countrya, Dockerin toinen teos)

• Coelho, P. The Witch of Portobello (en ole lukenut koskaan yhtään Coelhoa)

• Coelho, P. The Alchemist (Kuin yllä)

• Josh, R. The Last Jet Engine Laugh (aloitettu kiireisessä elämänvaiheessa, jolloin en koskaan ehtinyt loppuun)

• Winton, T. Cloudstreet (aussiklassikko)

• Engelmann, X. Daughter of China (kirpparilta, potentiaalia)

• Sutherland, H. Lapland Journey (en malta odottaa: 1938 julkaistu skotlantilaisen miehen matkakertomus Lapista)

• Desai, K. The Inheritance of Loss (tykästyin Hullabaloo in the Guava Orchardiin)

• Haynes, M. Mother of Pearl (kirppariostos, potentiaalia)

• Letts, B. Where the Heart Is (toinen kirppariostos)

• Laajarinne, J. Muumit ja olemisen arvoitus (tätä olen aloitellut aiemmin, mutta täytyy nyt lukea ajatuksen kanssa)

• Solzhenitsyn, A. One Day in the Life of Ivan Denisovich (minulla on sellainen kaamea tunne, että olen lainanut tämän kirjan joltakin suosittelijalta, mutta olen täysin unohtanut, keneltä…)

• Dale, D. The Perfect Journey (kirppislöytö myöskin)

• Jansson, T. The Summer Book (ah, Jansson on aina täydellinen)

• Behrendt, J. Midnight in the Garden of Good and Evil (bestseller)

• Altman & Hinkson. Culture Crisis (odottanut hyllyssä sopivaa mielentilaa)

• Marquez, G. G. Memories of My Melancholy Whores (cannot wait to get to this!)

• Chaudhuri, A. A New World (Intia takaa parhaat kirjamatkat)

• Ali, M. Brick Lane (hienoja arvosteluja)

• Saunders, G. The Brain-dead Megaphone (Zadie Smith tykkää, ehkä siis minäkin)

Omat hyllyt läpikäytyäni oli tosi tyytyväinen olo. Loistava tapa muistuttaa itseään siitä, mitä on tullut hankittua ja kiireessa hyllytettyä. Kirjoitettu lista toivottavasti auttaa muistuttamaan näiden olemassaolosta ja tämän vuoden aikana lupaan pyhästi lukea nuo ylläolevat 20.

Seuraava vaihe oli sitten jo vaikeampi, ja alkoi tehtävän edetessä aiheuttaa ahdistusta. Siispä päädyin valitsemaan kaupasta tai kirjastosta vain 30 teosta. Näin päädyin haasteen puolikkaaseen 50 kirjalla, mutta nyt tilaa jää myös 2012 uutuuksille. Olen sen verran kirjoitettujen listojen orja, että kuvittelen hyvinkin jatkossa valitsevani lukemisen tämän listan mukaan:

• Rushdie, S. Satanic Verses (yritin lukea heti kun ilmestyi, mutta rahkeet eivat riittäneet. Nyt ‘isompana’ toivon tajuavani jotain. Ainoa Rushdie, jota en ole lukenut!)

• Malik, Z. We Are Muslim, Please (pinossa jo sängyn vieressä)

• Otsuka, J. The Buddha In the Attic (kuin yllä)

• Jepson, D. All the Flowers in Shanghai (kuin yllä)

• Ishiguro, K. Never Let Me Go (kiinnostava, en ole lukenut Ishiguroa aiemmin)

• Murakami, H. 1Q84 (yritin Norwegian Woodia, mutta en onnistunut. Nyt on kulunut tarpeeksi aikaa, joten kokeilen Murakamia uudestaan).

• De Rosnay, T. Sarah’s Key (elokuva oli voimakas, vaikkakin ärsyttävän amerikkalainen. Nyt kirjan vuoro)

• Barnes, J. The Sense of an Ending (kollegan suositus)

• Barbery,M. The Elegance of the Hedgehog (rakastuin nimeen – ja kanteen)

• Winman, S. When God was a Rabbit (kiinnostava nimi)

• Safran Foer, J. Extremely Loud & Incredibly Close (tunnustus: en ole lukenut mitään Jonathan Safran Foerilta. Nyt olisi aika.)

• Chobsky, S. The Perks of Being a Wallflower (yet again coming-of-age –kirja)

• Marani, D. New Finnish Grammar (iski silmään nimen takia, tietenkin)

• James, C. Cultural Amnesia: Notes in the Margin of My Time (aivoille töitä)

• Rollins, H. Black Coffee Blues (kuulostaa siltä, että sopisi syys- ja talvi-iltoihin)

• Kunzru, H. Gods Without Men (jotain uutta ja erilaista)

• Jones, A. Saraswati Park (Intia, ikisuosikki)

• Gibb, C. The Beauty of Humanity Movement (jotain Vietnamista)

• Morgenstern, E. The Night Circus (synkkää sirkusta)

• Lloyd, J. Hand Me Down World (kollegan suositus)

• Danielewski, M.Z. House of Leaves (pelottaa jo nyt)

• Bhagat, S. One Night at the Call Center (hyvälle tuulelle)

• Lahiri, J. Interpreter of Maladies (elämää)

• Ghosh, A.  Sea of Poppies (taattua laatua)

• Sundaresan, I. In the Convent of Little Flowers (moderneja intialaisia tarinoita)

• Cole, T. Open City (New York!)

• Mieville, C. Embassytown (luin hienon arvostelun)

• Yiwu, L. The Corpse Walker (kiinalaisia kuriositeetteja)

• Au, J. Cargo (australialaista 90-lukua)

• Aung Thin, M. The Monsoon Bride (Burmalainen rakkaustarina)

Hyllystä pelastetut.

Näkyykö listalla omia suosikkeja tai jo luettuja? Mielipiteitä?