Monday, July 16, 2012

Kohti tuntematonta


Patrick Whiten Voss (julkaistu 1957) on kertomus saksalaisen Johan Ullrich Vossin johtaman retkikunnan tutkimusmatkasta Australian sisämaahan ja sijoittuu 1800-luvulle, jonnekin Sydneyn kaupungin ja New South Walesin siirtokunnan perustamisen jälkeiseen aikaan. Tarina on löyhästi sidoksissa tositapahtumaan: samaa reittiä kulkenut saksalainen tutkimusmatkailija Ludwig Leichhardt katosi jälkiä jättämättä Australian erämaahan vuonna 1848.

White, P. Voss. Penguin Books, Middlesex, UK, 1975.


Päähenkilö Voss on määrätietoinen, askeettinen ja seurapiireistä piittaamaton hahmo, joka haluaa ymmärtää uutta mannerta syvällisemmin, kuin suurin osa pienen merenrantasiirtokunnan asukkaista. Saksalaisena, ja täten ulkopuolisena, hänelle sallitaan usein epäkohteliaat ja sopimattomat sanat ja teot, sillä tutkimusmatkan johtajana hän voi tuoda kunniaa ja statusta matkan rahoittajille. Kirja piikittelee brittiläisten uusasukkaiden sosiaaliseen asemaan ja itsepäiseen emämaan sosiaalisen elämän ylläpitoon ja pinnallisuuteen perustuvaa nokkimisjärjestystä ansiokkaasti.

“She was perspiring. Her face must surely be greasy, and her jaw so controlled that she would have assumed the long, stubborn look which frequently displeased her in mirrors. It was her most characteristic expression, she had begun to suspect, after long and fruitless search for a better, without realising that beauty is something others must surprise. As she sat upon her horse, knowledge of her superficiality and ugliness was crushing her.”

Vaikka Voss onkin saksalaisena ulkopuolinen brittisiirtokunnassa, käy teksistä suoraan ilmi, kuinka ulkopuolisia valloittajat todellisuudessa ovatkaan ympäristöstään. Sydneyn seurapiirit tarjoavat jotakin tuttua ja turvallista, ja vain harva on uskaltautunut kaupungin rajojen ulkopuolelle.  Siirtokunnan ulkopuolinen suuri tuntematon pelottaa. Jotkut uskaltautuvat sinne tutkimusmatkoille, toiset asumaan vaikeisiin olosuhteisiin ja monet sulkevat silmänsä sen olemassaololta.

Voss kokoaa sekalaisen joukon tarpeellisia henkilöitä, joista retkikunta muodostuu ja suuntaa kuivuuden kourissa taistelevaan erämaahan. Ennen lähtöä hän tapaa muutamaan otteeseen retken rahoittajaperheen orvon sukulaistytön, Lauran, joka elää ahdistavassa hyvän perheen naisen roolissa. Molemmat kokevat ristiriitaisia tunteita toisiaan kohtaan. Yhdistävä tekijä heidän välillään on vaikeus mahtua tarjottuun muottiiin.

“Then Voss turned and rode in the direction of the others. Always at that how he was a thin man juggling impotently with hopes. Those great, empty mornings were terrible until the ball of the sun was tossed skyward.”

Australian erämaa ja aavikko näyttävät retkikunnalle armottomat kasvonsa: nälkä, jano, sairaudet ja uupumus saavat aluksi voitokkaan seureen jäsenet kohtaamaan itsensä ja miettimään motiivejaan. Teitä, karttoja ja muita ihmisiä ei ole auttamassa; kuinka kauan jäsenet jaksavat luottaa retkikunnan johtajaan? Milloin on aika kääntyä takaisin? Korjaako kuolema kaikki jäsenet, joita omat demonit, pakkomielteet ja ihanteet ajavat aina vain eteenpäin? Tyypillisesti Australian luonnolle, kuivuus väistyy tulvan edeltä ja aiheuttaa toisenlaisia vaikeuksia. Kun Voss joukkoineen puskee eteenpäin selviytymisen rajamailla, tapaavat he silloin tällöin paikallisia aboriginaaleja, jotka elävät omaa elämäänsä omassa elementissään. Kommunikaatioyritykset ovat huolimattomuudessaan hedelmättömiä ja laittavat miettimään: miksi uhmata kohtaloa ja leikkiä hengellään, kun selkeästi erämaassa elämisen salaisuudet ovat toisilla hallussa? Mutta 1800-luvun Australiassa tämä oli pelin henki, eikä Whitekaan sitä suuremmin kirjassa pohdi.

Laura ja Voss onnistuvat kirjoittamaan toisilleen pari kirjettä alkumatkan aikana. Erossaolo, unelmat ja hankalat olosuhteet saavat tunteet esille, ja Voss pyytää Lauran kättä. Kuumuuden, väsymyksen ja jonkinasteisen hulluudenkin vallassa Voss pitää Lauran mielessään eräänlaisena turvasatamana. Toivottomuden ja väistämättömältä tuntuvan kuoleman edessä retkikunta jakautuu lopulta kahtia: niihin jotka jatkavat Vossin kanssa, ja niihin, jotka haluavat palata takaisin kotiin.

“These papers contained the thoughts of which the whites wished to be rid, explained the traveller, by inspiration; the sad thoughts, the bad, the thoughts that were too heavy, or in any way hurtful. These came out through white man’s writing-stick, down upon paper, and were sent away.
Away, away, the crowd began menace and call.
The old man folded the papers. With the solemnity of one who has interpreted a mystery, he tore them into little pieces. How they fluttered. The women were screaming and escaping from the white man’s bad thoughts. Some of the men were laughing.”

Kirjan lukeminen oli urakka sinänsä. Kesti aikansa, ennen kuin totuin korukielisiin, yksityiskohtaisiin kuvauksiin tilanteista, henkilöistä ja ympäristöstä. Jotenkin kirja oli niin täynnä kaikkea, että tarvitsin säännöllisiä hengahdystaukoja. Ihailen ystävääni, joka on lukenut Vossin yhden megajunamatkan aikana, ja myös toista ystävää, joka lukee Vossin joka vuosi. Kielen raskaudesta ja täyteläisyydestä huolimatta juoni ja henkilöt ovat kuitenkin sen verran kiinnostavat, että kirjaa on vaikea jättää kesken. Kirjaan mahtuu myös hienoja helmiä: upeita kuvauksia, tuntemuksia ja havaintoja. Jotakin olennaista Australian sielusta on löydettävissä Vossin sivuilta.

No comments:

Post a Comment

Suuri kiitos kommentistasi!