Monday, August 27, 2012

Luovuttaako, vai toivoako vielä?


Maija Haaviston Marian ilmestyskirja havahdutti minut huomaamaan, että en ole todella pitkään aikaan lukenut mitään, jossa kertoja-minä olisi teini tai nuori aikuinen. Maailman ja asioiden dramaattinen mustavalkoisuus heitti minut takaisin nuoruusvuosiin, siihen aikaan kun muiden  hyväksyntä  ja jonkinmoiseen joukkoon kuuluminen oli tärkeää ja sen puute saattoi pilata koko päivän, tai elämän


Haavisto, M. Marian ilmestyskirja. Muruja, 2011.


11-vuotiaan Marian elämä muuttuu suunnattomasti hänen sairastuttuaan lomalla. Lääkärit eivät kykene lukuisista testeistä ja kokeista huolimatta antamaan kattavaa diagnoosia. Todellisuus ja lääketiede eivät kohtaa, ja Maria joutuu pyörätuoliin, koska jalat eivät kanna ja voimat eivät riitä diagnoosista riippumatta. Marian on opeteltava elämään eri tavalla: arjessa tai tulevaisuudessakaan kaikki aikaisemmin tehty ja suunniteltu ei ole välttämättä enää mahdollista. Marian on myös totuttava muiden erilaiseen suhtautumiseen nyt kun hän käyttää pyörätuolia.

Kerronta on kaunistelematonta ja nopeatempoista. Sivumäärään (229) on saatu mahtumaan valtavasti suuria teemoja: itsenäistyminen, yksinäisyys, sairaudet, lääketieteen rajallisuus, raiskaus, abortti, lapsen menetys, lapsettomuus, seksuaalisuus, huumekokeilut, alkoholismi, syömishäiriöt, kuolema, itsemurha, syyllisyys, rakkaus ja ero. Kaikki käydään läpi nuoruuden vimmalla. Lukukokemus oli paikoitellen isojen teemojen runsaasta viljelystä johtuen läkähdyttävä, mutta myös antoisa havahduttaminen siihen epätietoisuuden ja byrokratian limboon, johon ihminen joutuu, jos hänen sairautensa ei täytäkään tiettyjä ennaltatunnettuja kriteereitä. Diagnosoidaanko silloin jotakin muuta, jotta voidaan laittaa rasti ruutuun? Kokeillaanko uusia lääkkeitä ja hoitokeinoja loputtomiin? Millaisia kokeita suoritetaan ja kuinka usein? Kuka maksaa kalliit hoidot? Entä jos mitään uutta ei löydy, entä jos ei ole enää toivoa, tai entä jos kaikki onkin vain korvien välissä?   

“Pieni asuntoni on suunnaton luola. Mina en oikeastaan asu siellä, minä vain elän, siinä missä hengissä olemista voi voi pitää elämisenä. Elämäni keskittyy sänkyyn, siihen joka oli minulle ja Teolle yhdessä liian pieni, mutta pelkästään yhdelle ihmiselle on enemmän kuin riittävä. Asuntoni on kuin sairaalan heräämö. Siellä ei juuri tapahdu muuta kuin se, että menen nukkumaan ja aamulla herään. Unen ja heräämisen välinen aika on liian lyhyt ja heräämisen ja unen välinen liian pitkä.”

Marian aikuistuminen ja itsenäistyminen tapahtuu pyörätuolin ja tuntemattoman sairauden varjostamana. Ruusujen päällä ei kirjassa tanssita, vaikka rakastutaankin. Julkisuudessa pyörätuoleja käyttävät super-ihmiset, jotka jakavat inspiraatiota ja kiitollisuuden tunnetta ympärilleen. Entä jos haluaa elää aivan normaalia elämää eikä olla urheilusankari? Turhautuminen ihmisten suhtautumistapoihin ja ennakkoasenteisiin sekä lääkäreiden ymmärtämättömyyteen tuntuu ruokkivan Marian pessimististä, tai ainakin ääri-realistista asennetta entisestäänkin.

“Pelko hiipii minuun. Vajoanko syvälle johonkin huumeiden maailmaan, josta ei pääse enää pois? Entä jos minulle käy kuin Disneyn Dumbo-elefantille? Jenna ja Riku selittävät minulle etukäteen, että en saa jumittua negatiivisiin ajatuksiin. Niin kauan kuin mietin vain positiivisia juttuja, kaikki menee hyvin. Ei saa ajatella sellaisia asioita kuin kuolema, elämän lyhyys, sairastaminen, maailman pahuus tai entiset seurustelukumppanit.
-          Mitä muita asioita on, mitä voi ajatella? minä kysyn ja saan muut nauramaan.”

Kirja etenee osittain takaumien kautta, ja joissakin kohdissa kesti hetken aikaa tajuta, mihin ajanjaksoon Marian elämässä oltiin hypätty. Kerronta on vauhdikasta ja kirja tekee mieli ahmaista kerralla. Lukiessa huomasin toivovani, että joihinkin teemoihin oltaisiin joko syvennytty hieman enemmän tai ne oltaisiin jätetty kokonaan pois, esimerkiksi Marian ystävien syömishäiriöt tai mahdolliset itsemurha-aikeet olivat tällaisia. Pintaraapaisuina ne jotenkin tuntuivat vievän merkitystä itse aiheesta.

Paitsi rankkoja aineksia, kirjasta löytyy myös kaunista ystävyyttä, välittämistä, ymmärrystä, rakkautta ja taidetta. Maria piirtää, vihkokaupalla, ja piirustusten kautta tutkii itseään, muita, ympäristöään ja elämää. 

Kirjan loppu yllätti minut. Ei niin, että loppu olisi ollut yllätyksellinen, vaan siten, että se saapui niin arvaamatta. Nopea tempo säilyi viimeiselle sivulle saakka, ja sitten yhtäkkiä tarina ei jatkunutkaan. Loppu oli mielestäni novellimainen, mutta ei ehkä toiminut yhtä tehokkaasti pidemmässä tekstissä. Minä jäin miettimään oliko videokuvaus sittenkin tärkeämpää Marian elämässä kuin olin aiemmin lukemastani ymmärtänyt? Lukija jäi hiukan janoiseksi.


5 comments:

  1. Wau Sannabanana! Hyvä, huima arvio. Kirjasta saa kiinnostavan kuvan, sillä tuot aiheet niin taidolla esille.

    Sitaatit ovat myös vaikuttavat...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vau, kiitos hienosta kommentista. Kirjasta löytyy kyllä hienoja ajatuksia ja kiinnostava se oli nimenomaan siksi, koska se toi uudenlaisia juttuja mietittäväksi, ainakin minulle.

      Delete
  2. Kiitos paljon arvostelusta! Tuo loppu on tosiaan jakanut mielipiteitä paljon - joidenkin mielestä se tulee liian äkkiä ja toisten mielestä ei.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ole hyvä! Eikös sinulta ole seuraavakin tulossa kohta, jos oikein muistan?

      Delete
    2. Juu, on. Se on tosin aika erilainen.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!