Sunday, September 23, 2012

Aikamatkalla Kilven kanssa



Viimeaikoina olen usein pysähtynyt miettimään sitä kummallista faktaa, että oma lapseni oppii tuntemaan läheisesti todella erilaisen luonnon kuin minä itse omassa lapsuudessani. Mielestäni lapsuuden luontokokemus eroaa aika paljonkin tavasta, jolla opimme tuntemaan uutta ympäristöä aikuisina. Johtuuko se siitä, että vauvana ollaan pintakasvillisuuden korkeudella, kaikkea kosketellaan ja maistellaan, siinä ryömitään ja kieriskellään? Ennen kaikkea vauvana ja pikkulapsena on aikaa syventyä ympäristön tutkiskeluun toisin kuin paikasta toiseen kiitävillä aikuisilla. 

Minä olen oppinut tuntemaan Australian luonnon vasta aikuisena. Eläimet, kasvit ja vuodenaikojen vaihteluihin liittyvät ilmiöt olivat minulle alkujaan vieraita. Opin niistä osoittamalla, kyselemällä, lukemalla ja katsomalla kuvia. Olen myös kiitollinen siitä, että minulla on ollut miltei ainutlaatuisia mahdollisuuksia tutustua Australian luontoon myös alkuperäisväestön opastuksella. Vaikka olen vuosien aikana oppinut paljon, Australian kasvisto ei silti tunnu omalta. Sen tuntemus ei ole selkärangassa samalla tavalla kuin Suomen luonnon, jossa olen pienenä möyhännyt. Tuntemukseni on enemmän akateemista laatua, nippelitietoa, selviytymiskeinoja. Kasveista ja eläimistä ei synny minulle muistojen jatkumoa lapsuudesta, ja siksi tiedostani puuttuukin syvyys, joka naulaisi minut kiinni tähän maisemaan. Kun oma tyttäreni muistelee muiden näillä seuduilla kasvaneiden lasten tapaan kesällä jalkapohjiin tarttuneita kivuliaita ‘piikkitakiaisia’, minulle vastaava kokemus olisi ehkä lapsena nokkospuskaan juokseminen.  Kun minulle jouluun liittyvät tummat taivaat, kimaltava lumi ja paukkupakkaset, lapselleni tulee joulumieli kovaa puhaltavasta, kuumasta keskikesän tuulesta ja hurjasta helteestä. Kun minun maisemani oli sammaleiset metsät ja puhdasvetiset järvet, on tyttärelläni valtameren pauhu ja manner, jonka sydämessä on tuhansia kilometrejä aavikkoa ja erämaata.

Sama ajatus tuli taas mieleeni tänään, kun leikkipuistossa mukanani oli Eeva Kilven Kuolinsiivous. Teos on kuin yhden vuoden läpi ahkeraan pidetty päiväkirja, paitsi että todellisuudessa teksti on koottu Kilven päiväkirjamerkinnöistä viimeisten 27 vuoden ajalta. Kohta, joka kirvoitti yllämainitut luontoon liittyvät ajatukset mieleeni oli seuraava:

“… Mutta sen lisäksi me kaipaamme kotiseutuamme, maaperää jonka mullasta ja alkuaineista olemme koostuneet, johon olemme lapsena kiintyneet lapsen mahtavan kiintymiskyvyn voimalla, maisemaa, luontoa, ympäristöä johon tunteemme ovat ensimmäiseksi kiinnittyneet rakkauden kaikkein puhtaimmassa ja vilpittömimmässä vaiheessa.”

Kilpi pohtii siinä ikävöintiä, joka hänen runoissaan ja mietteissään kohdistuu usein menetettyyn Karjalaan, hänen sukunsa kotiseudulle. Ikävä ja kaipaus kohdistuvat Kuolinsiivouksessa Karjalan lisäksi myös läheisiin ja läheisyyteen:

“Kirjoissani minä olen pyydystänyt ihmiset lähelleni, ne joita alinomaa ikävöin ja joita en osaa lähestyä muuten.”

Toisaalta välittäminen, läheisyys ja yhteiselämä eivät suju ilman hankausta ja yhteentörmäyksiä. Silloin Kilpi kaipaa myös hiljaisuutta ja rauhaa, jota hän ammentaa olennaisesti hyvästä ja hyväätekevästä luonnosta.

“Äidiltä sai aivan suunnattoman luonteenrikkauden, mutta sellaisen ihmisen kanssa on vaikea elää. Niin on ollut niidenkin, jotka ovat joutuneet elämään minun kanssani.”

“Metsä ja aika ovat arvokkainta mitä me voimme toisillemme antaa.”


Kilpi, E. Kuolinsiivous. WSOY, Helsinki, 2012.


Nimensä mukaisesti Kuolinsiivous on katsaus tähänastiseen elettyyn elämään, ajatuksiin melkein kolmen vuosikymmenen varrelta. Jokaista merkintää seuraa suluissa vuosiluku, jolloin se oltiin alunperin kirjoitettu. Joissakin kohdissa Kilpi kommentoi aikaisemmin kirjoittamaansa tyyliin ‘kuinka minä tuolla tavalla ajattelin!’ Päiväkirjasta löytyy runoja, aforismeja, lyhykäisiä ajatuksenpätkiä, arjen havaintoja ja filosofisia pohdintoja. 

Monet päiväkirjamerkinnät ovat todistus voimakkaasti eletystä ja koetusta elämästä. Kilpi murehtii ja kantaa vastuuta luonnon ja eläinten kohtaloa tuottavuusyhteiskunnassa, median välittämiä uutisia maailman sodista ja hädästä. Maailman pahuus ja epäoikeudenmukaisuus ahdistaa, valvottaa ja pelottaakin. Ymmärrystä riittää silti: olemme vain ihmisiä, ja siten vailla eläinten arvokkuutta ja valmiutta.

“Klo 1.30 yöllä: Ihmisen kehitys perustuukin siihen, että hän ei osaa. Hän ei osaa niin kuin muitten lajien lapset jo syntyessään osaavat lajiensa taidot. Ihmisen on harhailtava, oltava epävarma, etsittävä, ja hän tekee erehdyksiä ja vääriä valintoja koko ajan, mutta aina välillä hän keksii jotakin ja se saattaa olla nerokasta.”

Vanhempien ja lasten välisten suhteiden haastavuus on kuin nuorallakävelyä, jota kärsimättömyys aika ajoin horjuttaa. Kilven ajatukset palaavat erityisesti omaan äitiin, äitiyteen ja poikiin. Vanhenemiseen liittyvä turhautuminen ja samalla kuolevaisuuden vääjäämättömyys kirkastaa nykyhetken.

“…En jaksaisi enää elää tässä typerässä maailmassa, typerien, lyhytnäköisten ihmisten seassa, typeryyden aiheuttamien huolten keskellä. Mutta on jaksettava, on pidettävä huolta itsestään, liikuttava, oltava oma henkilökuntansa, ettei joudu näitten älyttömien, kovasydämisten ihmisten armoille.”

Päiväkirjan ote on luonnollisesti hyvin henkilökohtainen. Arjen havainnoinnin ja oman sekä läheisten ihmisten ja ihmissuhteiden pohdinnan lisäksi mukaan mahtuu useita upeita, ajattomia helmiä, minuun tekivät vaikutuksen tämän postauksen ensimmäisen lainauksen lisäksi seuraava:

“… Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.”

Minua jäi kokoelman luettuani mietityttämään se, kuinka pitkän ajan Kuolinsiivouksen ‘vuosi’ kattaakaan. Melkein kolmekymmentä vuotta. Mietin sitä, kuinka tällainen tiivistäminen yhteen vuoteen on onnistunut ja mitä on jäänyt pois, kun ajatukset hyppäävät lineaarisesti näennäisesti päivästä toiseen, mutta oikeasti aikamatkataan vuosia eteen- tai taaksepäin? Kirjan idea on mielenkiintoinen: miltei kolmenkymmenen vuoden ajattelun tiivistäminen yhteen vuoteen kertoo elämästä yleisemmin juuri tuon ajatusten kypsymisajan ja vuosien aikana tapahtuneiden elämänmuutosten vuoksi? 

Vanhemmuus ja erityisesti suhde äitiin tulee esille vahvana ja tärkeänä. Ajan kulun ja elämänkokemusten myötä lasten ja vanhempien roolit ja ymmärrys muuttuvat, mutta tehdäänkö samat virheet aina uudestaan ja tuleeko ymmärrys vasta kun on jo liian myöhäistä? Lukiessani nyökkäilin, nautin ja nyyhkin. Minua lämmitti erityisesti seuraava Kilven kaunis muisto:

“Klo 23.23 maanantai. – Sinä olet kuin kukkanen näitten ihmisten keskellä, sanoi äiti minulle vuosia sitten Porissa, kun olimme katsomassa Hiitolan kansallispuvun julkistamista. Hän siis sanoi minulle niin kauniisti. Kannan sitä lausetta mielessäni kuin perintökorua.”

Ollaan siis hyviä toisillemme niin sanoissa kuin teoissakin, varsinkin lapsillemme. Pienistäkin sanoista ja teoista jää jälkiä.

(Minusta Mika Tuomisen suunnittelema kansi on hyvin onnistunut ja moniulotteinen. Siitä löytyy elämän syksyä, vanhan ja vahvan puun juuret ja taivaaseen kurottelevat oksat, lehtinä putoilevia, kasaanharavoituja kultakirjaimia, ja kaiken taustalla vuosirenkaita, vai ovatko ne sittenkin väräjävää vedenpintaa tai kartan korkeusjuovia?)

8 comments:

  1. Ihanasti kirjoitit, vahvistit haluani lukea tämä teos. Tästä kirjasta ja sen kannesta tulee mieleen Bo Carpelanin postuumi kirja Lehtiä syksyn arkistosta (suomenkielisen painoksen kansi).

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Täytyikin heti googlata tuo Carpelanin kansi, hieno sekin. Pidin tästä kirjasta kovasti, se on sellainen, että siihen tulee varmasti palattua, eli hyvä 'sijoitus.'

      Delete
  2. Hurjasti kiitoksia
    takuulla hienosta lukuelämyksestä,
    jonka värit ja avasit kauniisti
    itsesi kautta!

    Tänään lukulasejani optikolta noutaessani
    pysähdyn myös Suomalaisen Kirjakaupan kohdalla. :)

    Ihanaa päivää Sinulle!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vau, kiitos kauniista kommentista ja toivotuksesta. Toivottavasti ihastut kirjaan myos!

      Delete
  3. Olipa kiva kirjan avaus. Oikein kiinnostuin tuosta kirjasta, vaikka muuten en ole oikein koskaan saanut otetta Eeva Kilven teoksiin. Pitänee etsiä käsiin tuo kirja vielä jonakin päivänä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos! Minusta tuo paivakirjaformaatti on siksikin mielenkiintoinen, etta ajatukset ovat keskeneraisia eivatka niin hiottuja kuin 'valmiissa teoksissa'. Kokeile! (Anteeksi, aan ja oon pisteet eivat kaytossa, en ole kotikoneella.)

      Delete
  4. Kuulostaa koskettavalta kirjalta. En ole lukenut mitään Eeva Kilveltä vielä.

    Minäkin olen miettinyt tuota luontoasiaa. Jotenkin monet lapsuusmuistot ovat niin sidoksissa siihen, miltä metsä tuoksuu kesäiltana tai miten pakkaslumi narskuu jalan alla, että tuntuu hullulta ajatella, että minun (tulevissa) lapsissani tällaiset asiat eivät luultavasti tule koskaan kirvoittamaan aivan samanlaista tunnetta. Ja suren jo etukäteen, että he eivät luultavasti voi pinkaista suoraan takapihalta metsään leikkimään.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minun lähipiirissäni on hurjasti Kilpi-faneja, joten olen ollut pitkään hänen runojensa ympäröimänä. Tämä päiväkirja on todellakin koskettava.

      Toinen juttu, mikä tulee usein mieleen on se, ettei voi jakaa niin helposti noita omia lapsuuden luontokokemuksiaan vieraassa luonnossa. Niistä tulee vain tarinoita ilman kosketuskohtaa. Eikä voi opettaakaan lasta, kun itsekin on vasta oppimassa. Monesti on käynyt niin, että meillä lapsi on kysynyt jonkin kasvin nimeä, ja äidinkin on täytynyt ottaa siitä selvää, kun ei ole tiennyt. Eli yhdessä opettelemme :)

      Aarrgghh, tuo metsässä leikkiminen. Täällähän lapset kulkevat autolla A:sta B:hen ja ovat aina aikuisten valvovien silmien alla. Maailma (ja varsinkin lapsuus) on kyllä ihan erilainen!

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!