Friday, September 14, 2012

Elämä ei ole unelmatehdas



Ystävän suosittelema, kaukolainaan saatu John Greenin The Fault in Our Stars kiilasi röyhkeästi kirjapinon ohi. Mieleeni tuli Riikka Ala-Harjan Maihinnousun ympärillä pyörinyt kohu, kun luin alkusivuilla olevan viestin kirjailijalta:

“This is not so much an author’s note as an author’s reminder of what was printed in small type a few pages ago: This book is a work of fiction. I made it up.
Neither novels or their readers benefit from attempts to divine whether any facts hide inside a story. Such efforts attack the very idea that made-up stories can matter, which is sort of the fundamental assumption of our species.
I appreciate your cooperation in this matter.”


Green, J. The Fault in Our Stars. Penguin, Camberwell, 2012.

Lasten henkeäuhkaavista sairauksista on kyse myös tässä teoksessa. Hazel Lancaster on syöpää sairastava teini, joka on saanut parantumattomalta sairaudeltaan lisäaikaa kasvaimen kasvun tyrähdyttävästä lääkekokeilusta. Huonokuntoiset keuhkot vaativat happipullojen raahaamista mukana ja pieninkin rasitus ottaa helposti voimille. Ainoan lapsen vakava sairaus on tietenkin vaikuttanut myös koko perheen elämään: Hazelin äiti on jatkuvasti muutaman metrin päässä valmiina apuun, kun taas herkästi kyynelehtivä isä suree tyttärensä ja perheensä surullista kohtaloa jo etukäteen.

“I hated hurting him. Most of the time, I could forget about it, but the inexorable truth is this: They might be glad to have me around, but I was the alpha and the omega of my parents’ suffering.”

Jokaviikkoiset syöpää sairastavien lasten ja nuorten tukiryhmäkokoukset tahdittavat Hazelin elämää. Kokoukset kulkevat samaa surullista kaavaa, ihmiset vain vaihtuvat, ja poismenneiden nimet lisätään lopussa luettavaan, alati pitenevään listaan.  Eräässä kokouksessa komea, syövästä toipuva vieras, Augustus, saa kuitenkin Hazelin sydämen hypähtämään.

“So what’s your story?” he asked sitting down next to me at a safe distance.
“I already told you my story. I was diagnosed when – “
“No, not your cancer story. Your story. Interests, hobbies, passions, weird fetishes etcetera.”
“Um,” I said.
“Don’t tell me you’re one of those people who becomes their disease. I know so many people like that. It’s disheartening. Like, cancer is in the growth business, right? The taking-people-over business. But surely you haven’t let it succeed prematurely.”
It occurred to me that perhaps I had.  I struggled with how to pitch myself to Augustus Waters, which enthusiasm to embrace, and in the silence that followed it occurred to me that I wasn’t very interesting.  “I am pretty unextraordinary.”

The Fault in Our Stars on kaunis rakkaustarina, jossa kaikki osapuolet tiedostavat ajan rajallisuuden ja hyvästelemisen tuskan. Se on myös tarina ystävyydestä, nuoruudesta, ja kuolemasta. Elämän tarkoitusta ja kuolemanjälkeistä elämääkin pohditaan, mutta ei kukaan kerro tai teeskentele tietävänsä, mitä oikeasti tapahtuu. Kaikki saavat uskoa tavallaan. Nuorten elämä on sairauden ja kivun kahleissa, levon ja lääkkeiden varassa. Kirjat ja tietokonepelit ovat ainoat harrastukset, jotka eivät saata heti uuvuksiin. Terveydentila menee ylös ja alas, ja sairaalassa vieraillaan usein joko itse potilaina tai sitten ystävien luona vierailulla.
 
I went downstairs to the tiny windowless gift shop and asked the decrepid volunteer sitting on a stool behind a cash register what kind of flowers smell the strongest.
“They all smell the same. They get sprayed with Super Scent,” she said.
“Really?”
“Yeah, they just squirt ‘em with it.”
I opened the cooler to her left and sniffed at a dozen roses, and then leaned over some carnations. Same smell, and lots of it. The carnations were cheaper, so I grabbed a dozen yellow ones.

Nuoret ovat kuitenkin nuoria, ja kirjan päähenkilöt vielä erityisen sympaattisia ja nokkelia sanailijoita. Oman sairauden luomat realiteetit on hyväksyttävä tavalla tai toisella ja vammoista, syövästä ja kuolemasta puhutaan perheen ja kavereiden kesken hurjalla huumorillakin. Rakkaustarina on niin kauniisti kuvattu ensirakkaus, että melkein pakahduin. Nauroin ja itkin ja pohdiskelin elämän tarkoitusta tätä lukiessa.

Hazelin ja Augustuksen ihastuminen ja rakastuminen alkaa lempikirjojen vaihdolla. Hazel on jo monen vuoden ajan yrittänyt selvittää, mitä yhtäkkisesti loppuvan kirjan päähenkilöille tapahtuu, mutta tuloksetta. Kirjailija asuu Amsterdamissa ja Augustukseen tarttuu sama pakkomielle saada selville, kuinka kirjan hahmojen käy…

“But in the middle school science, Mr. Martinez asked who among us had ever fantasized about living in the clouds and everyone raised their hands. Then Mr. Martinez told us that up in the clouds the wind blew one hundred and fifty miles an hour and the temperature was thirty below zero and there was no oxygen and we’d all die within seconds.”
“Sounds like a nice guy.”
“He specialised in the murder of dreams, Hazel Grace, let me tell you. […]

Aikuisten, lasten ja nuorten roolit tulevat esille monisyisinä. Elämä ei ole reilua, kaikilla ei ole edessä edes aikuisuutta, tulevaisuutta. Aikuisten kaikkitietävyys ja väitetty kypsyys kyseenalaistetaan usein sekä nuorten että vanhempien toimesta. Nuorten taidokas sarkasmi ja aikuisten omaa oloa helpottava optimismi saavat aikaan hauskaa luettavaa.

Everyone got there and made a big show of turning off their pagers and everything so it would be all about me, and then Dr. Maria said, “So, the great news is that Phalanxifor continues to control your tumour growth, but obviously we’re still seeing serious problems with the fluid accumulation. So the question is, how should we proceed?”
And then she just looked at me, like she was waiting for an answer. “Um,” I said, “I feel like I am not the most qualified person in the room to answer that question?”
She smiled. “Right, I was waiting for Dr. Simons. Dr Simons?” He was another cancer doctor of some kind.

Vaikka kyseessä on rakkaustarina, ei kaikkea katsella ruusunpunaisten linssien lävitse. Sairaskohtauksia ja tautien etenemistä ei kaunistella ja omia sekä läheisten reaktioita käsitellään realistisen tuntuisesti. Syöpää sairastavien ystävien kanssa voi rentoutua ilman säälin tai syyllisyyden varjoa, eikä omaa oloa tarvitse selitellä. Rakkaus antaa voimaa unelmien toteuttamiselle, uusille kokemuksille ja yhteisillle muistoille, jotka jäävät jäljelle. 

Suosittelen ihan kaikille.



  

3 comments:

  1. Kun luin ylläolevan uudestaan, on pakko vielä lisätä, että kyseessä ei ole missään nimessä minkäänlainen lässyn-lässyn-kirja; syöpäsairaista tai omaisista ei tehdä marttyyreja tai pyhimyksiä tai sairaudesta haeta jotakin elämää suurempaa tarkoitusta. Kirja on rohkea, reipas, romanttinen ja hauska.

    ReplyDelete
  2. Tää kuulostaa sellaselta kirjalta, jonka haluan lukea. Näyttäsi olevan ihan edullisesti Adlibriksessä, voisin vähän laajentaa lukemistoani ja treenata enkuntaitoja.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hienoa! Suosittelen todellakin. Kaikki tuttuni, jotka ovat tämän lukeneet, ovat pitäneet kovasti.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!