Tuesday, September 18, 2012

Kommunikaation tärkeydestä




Vietin viime viikolla ansaittua vapaapäivää keskellä viikkoa. Päätin omistaa päivän itselleni ja rästijutuista eroon pääsemiselle. Yksi tällainen juttu on kampaajalla käynti. Kyllästyn paikoillani peilin edessä istumiseen yleensä ensimmäisen vartin jälkeen, ja loppuaika onkin sitten tuskallista odotusta. Mukana on aina oltava hyvä kirja tuskan lievittämiseksi.  Tällä kertaa asetelma oli tällainen:


Tässä vaiheessa kaikki vielä hyvin.


Ja muuttui vain paremmaksi, kun eteen tuotiin kannu höyryävää senchaa ja suklaaherkku:

Ainekset siedettävään kampaajallakäyntiin kunnossa.


Vaikka paikka oli vanha tuttu, kampaaja oli minulle uusi. Kun koin tulleeni ymmärretyksi hiuksien suhteen, syvennyin tyytyväisenä Pirjo Rissasen Kamomillasolaan.  “Ikuisuuden” (ehdin kirjan puoleenväliin) kuluttua peiliin katsoessani tajusin, että emme sittenkään olleet olleet samalla aaltopituudella ja lopputulos tulisi olemaan jotakin muuta kuin toivomani. Onneksi asia saadaan toivottavasti korjattua seuraavalla (ilmaisella) visiitillä…


Rissanen, P. Kamomillasola. Gummerus, Helsinki, 2012.


Kommunikaation vaikeudesta ja yhteyden luomisen tärkeydestä kertoo myös Kamomillasola. Romaanin alkuasetelma on herkullinen: Berliinissä perheensä kanssa asuva Maarit saapuu Suomeen isänsä 70-vuotispäiville. Samaan viikonloppuun osuu myös lukion luokkakokous. Perheen ja vanhojen luokkatovereiden tapaaminen saa luonnollisesti Maaritin miettimään elämäänsä ja kaapista löytyviä luurankoja.

Minä kiinnostuin kirjasta juuri tuon ulkomailta kotiinpaluun ja ulkosuomalaisasetelman vuoksi. Valitettavasti siihen liittyviä tuntemuksia ei käsitelty tarinassa lainkaan. Kirjan Berliini oli hieman hajuttoman ja mauttoman oloinen paikka, jonne Maarit oli asettunut turvalliseen kotirouva-asemaansa, ja kulttuurien välisiä eroja, sopeutumista, kielen vaihdosta tai esimerkiksi kaipuuta ei nostettu esille juuri ollenkaan, vaikka voisin kuvitella juuri tuollaisten seikkojen olevan päällimmäisenä mielessä palattaessa pitkän ajan kuluttua vierailulle vanhaan kotimaahan. Mielestäni Maarit solahti takaisin suomalaiseen arkeen liian notkeasti ollakseen uskottava. Kirjan pääteemat olivatkin ihan muualla, joten jouduin lukiessa asennoitumaan uudelleen. Oma vikani, ei kirjan.

Tarina kerrotaan oikeastaan kahden äidin sanoin. Pääroolissa on hyvätuloisen kodin kasvatti, Maarit, joka ylioppilasvuotensa aikana rakastuu rajusti ja epätoivoisesti hiukan vanhempaan Renneen. Maaritin epävarmuus, riippuvuus ja mustasukkaisuus tekee suhteesta ahdistavan molemmille – ja myös lukijalle. Maarit ei tunne saavansa koskaan tarpeeksi hyväksyntää ja vastarakkautta, ei Renneltä tai edes vanhemmiltaan. He saavat lapsen, Ilonan, ja Maarit vaipuu masennuksen kouriin. Matka Espanjaan ei pelasta suhdetta tai tee elämästä helpompaa. Jäljelle jää vain kaunis valokuva Kamomillasolasta. 

 “Outo, vihlova ikävä riipaisi äkkiä sydänjuuria myöten, tunne että oli yksin maailmassa. Kukaan ei todella kaivannut tai tarvinnut häntä, ei vaikka hän oli äiti ja vaimo.”


Maaritin mustina hetkinä hänen vanhempansa huolehtivat Ilonasta. Järjestely jatkuu siihen saakka kunnes Maarit vuosia myöhemmin menee naimisiin ja asettuu miehensä kanssa aloilleen Berliiniin. Maaritin äiti, Taina, on toinen äiti, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Pitkä avioliitto Maaritin isän, Tarkon, kanssa on menettänyt kaiken hohtonsa. Mitään yhteistä ei tunnu enää löytyvän ja koko mies on muuttunut lähes tunnistamattomaksi - tai ehkä Taina on vihdoin oikeasti oppinut tuntemaan miehensä? Taina on ymmärtänyt Maaritin itsenäistymistarpeen ja rakkauden Renneen. Elämä voimakastahtoisen Tarkon vierellä ei kuitenkaan ole helppoa ja usein Tainan mielipiteet jäävät Tarkon varjoon eikä hänellä ole voimia nousta miestään vastaan puolustamaan tytärtään. Ilonasta huolehtiminenkin on surun varjostamaa, rakas lapsi on isovanhemmillaan lainassa, jonka pituudesta ei ole tietoa. Kun Maarit menee värittömän Arsin kanssa naimisiin, taloudellinen turvallisuus on taattua, mutta onko hänen tyttärensä onnellinen? Entä Ilona?

“Ja ennen kaikkea pitää suojella itseään. Ei saa rakastaa liikaa, jotta sydän ei särkyisi, kun tulisi vääjäämätön eron hetki. Sitten kun. Joskus.”

Rakkauden ja onnellisuuden etsintä asetetaan Kamomillasolassa vastakkain taloudellisen menestyksen ja sosiaalisen statuksen kanssa monessa sukupolvessa. Kun Ilona näyttää nauttivan elämästään ilman suuria ura- tai rikastumissuunnitelmia ja vielä rakastuu mieheen, joka ei sovi suvun muottiin, tuo asetelma esille syytöksiä, muistoja ja suuria tunteita menneisyydestä. Ninni, Maaritin lapsuudenystävä, on avainroolissa Maaritin etsiessä vihdoin avainta nuoruutensa kipeään lukkoon. Mitä oikein tapahtui Rennelle, Ilonan isälle?

 Perheenjäsenten välinen kommunikaatio, tai sen puute, on ahdistavaa luettavaa kauttaaltaan. Maarit ja Taina kärsivät, eivät saa asioita sanottua ja siksi eivät ymmärrä, tai ymmärtävät väärin. Sama pätee muihinkin hahmoihin, ja ihmistenväliset suhteet jäävät siksi vaillinaisiksi, epätyydyttäviksi arvauksiksi. Suuria tunteita ja suruja myllätään oman itsen sisällä, kunnes on pakko purkautua jotenkin. Molemmat äidit pohdiskelevat ratkaisujaan ja äitiyttään, molempien tyttäret vaikuttavat aikuistuessaan vierailta. Onnellisuuden onkin tainnut tavoittaa parhaiten Ilona, joka on uskaltanut kuunneella sydäntään muiden mielipiteistä välittämättä. Kirjan loppu käärii kauniisti kaikki kohtalot yhteen ja sallii jonkinasteisen vapautuksen.

“’Miten ihania elämiä meiltä onkaan mennyt hukkaan, kun olemme olleet väärässä paikassa väärään aikaan’, Maarit sanoi. He nauroivat ja kilistivät hukkaan menneille elämilleen.”



3 comments:

  1. Hah, tuo kampaajien kanssa kommunikointi on kyllä oma taiteenlajinsa. Olen varmaan viimeiset 10 vuotta sanonut kampaajalle leikkauttamaan mennessäni samat asiat, ja aina tulos on erilainen. Jopa samalla kampaajalla paria kuukautta myöhemmin.

    Onneksi mitään aivan järkyttävää ei yleensä pelkillä saksilla saa luotua, paitsi kerran eräs napsaisi otsatukan, jonka juuri olin erikseen kieltänyt, ja toinen sellaisen 80-luvun henkisen niskapiiskahommelin.

    Tuon jälkimmäisen kanssa suunnittelin jo pussi päässä kulkemista, mutta onneksi työkaverit lohduttivat, että se tukka oli ihan söpö. Olivat kuulemma aina tykänneet vanhaenglanninlammaskoirista. :P

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minäkin häpeilen uutta 'tyyliäni' mikä on mielestäni aika teini :) Työkaverit ovat onneksi lohduttaneet myös tässä tapauksessa. Toivottavasti tilanne saadaan korjattua eikä mene vain huonompaan suuntaan...

      Minulla on mielestäni erittäin yksinkertaiset toiveet hiusten suhteen. Viime vuodet tässä samassa kampaamossa käydessäni ei ole ollut ongelmia, joten tuudittauduin lapsenuskoisesti vain lukemaan enkä katsellut peiliin ennen kuin oli liian myöhäistä. Tässä tapauksessa emme olleet samalla aaltopituudella määritelmän 'luonnollinen' suhteen.

      Delete
    2. PS. vanhaenglanninlammaskoirat ovat kyllä tosi söpöjä :)

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!