Sunday, September 30, 2012

Synkkiä merivirtoja ruotsalaisidyllissä

Pakko ihan ensiksi kertoa kohellusmatkastani Perthiin. Postauksen alku sisältää paljon valitusta, vinkunaa ja voivottelua, joten sitä kaipaamattomat voivat hypätä suoraan kirjaosaan :)

 
Vastoinkäymiset alkoivat heti taksimatkalla lentokentälle. Juuri kun olin astumassa taksista ulos, soitti puoliskoni, ja ilmoitti, että olin lukinnut autoon hänen koti- ja autonavaimensa. Onneksi taksi oli vielä paikalla, joten kuski lähti toimittamaan toista autonavainta takaisin samaan osoitteeseen. Tässä vaiheessa vielä naureskelin, mutta kun flunssaiset poskionteloni saivat minut tuntemaan, että pääni saattaa hyvinkin räjähtää koneen nousun ja laskun aikana, olisin hyvinkin voinut vollottaa niin kuin taaemman penkkirivin sylivauva. Kauhean tuskallista! 

Edellisenä päivänä olin myhäillyt tyytyväisenä, sillä olin vihdoin päässyt eroon flunssastani. Tai niin luulin, kunnes hotelliin päästyäni olo alkoi tuntua taas tutun huteralta. Seuraavana päivänä alkoi edessäoleva kolmen päivän kokousmaraton, jonka aikana skarppi olo olisi ollut hyödyksi. Ensimmäisen päivän puolivälissä katosi ääni, joten jatko suoritettiin kähisemällä. Farmaseutilta hankitut flunssatabletit onneksi turruttivat kaikki muut tuntemukset sekä putouksen lailla vuotavan nenän. 

Viimeisestä kokouksesta lähdin juoksujalkaa taksilla kohti lentokenttää. Aikaa lähtöön oli reilusti yli tunti, joten en ollut kovasti huolissani ennen kuin taksin etenemisestä tuli etanamaista matelua. Perthin lentokentälle pääsee periaatteessa vain yhtä reittiä. Joku nero oli päättänyt, että sinne johtavien kaistojen lisääminen tehdään kertarysäyksellä eikä pätkissä, joten nopeusrajoitus oli 40, kaistoja oltiin suljettu ja ne muutamat jäljellejääneet kaistat olivat tupaten täynnä hermostuksissaan kärsivää liikennettä. Valuimme tällä tavoin hitaasti eteenpäin puolen tunnin ajan ja alkoi käydä selväksi, että saatan hyvinkin myöhästyä lennoltani. Mahdollisuudet olivat 50-50 kun juoksin terminaalin self check-in –laitteelle. Laite pyysi minua puhumaan Service staff memberin kanssa. Heitähän ei näkynyt missään. Vihdoin paikansin Service-tiskin, jonka yksi ainoa toimihenkilö jutteli rauhalliseen tahtiin nuoren pariskunnan kanssa, jotka teippailivat rikkimennyttä pahvilaatikkoa. Kun pääsin henkilön puheille, hän sanoi, että nyt täytyy ripeästi mennä luukulle 20. Kun juoksin luukulle 20, ei siellä ollut ketään. Kysyin viereiseltä toimihenkilöltä, missä luukun 20 tyyppi mahtoi olla. Naikkonen kertoi minulle, että hänenhän siinä pitäisi olla, mutta hän auttaakin nyt erästä toista asiakasta, että ‘ihan hetki vain’. Kun ‘hetki’ oli kulunut, kävi ilmi, että olen sitten lopultakin liian myöhässä lennolta eikä laukkuani voida enää ottaa vastaan. Seuraava lento olisi seuraavana aamuna. Kaikkien tiedoksi: Perthin domestic airport on minun henkilökohtainen helvetin esikartanoni: tylsempää, kalliimpaa, ankeampaa ja asiakaspalvelultaan tylympää paikkaa saa hakea. En todellakaan aikonut uusia matelumatkaani takaisin Perthin keskustaan ja sitten taas takaisin seuraavana aamuna. Flunssaisena ei myöskään tehnyt mieli alkaa järjestämään hotelliyötä tai soittelemaan ystäville majoituksen toivossa iltamyöhään. Siispä juoksin nopeasti kilpailevan lentoyhtiön puheille. Heidän viimeinen lentonsa lähtisi puolen tunnin kuluttua ja lippua ei tietenkään voinut ostaa lentokentältä. Hohhoijaa.  No, vihdoin ja viimein kaikki kuitenkin järjestyi ja pääsin omaan sänkyyni nukkumaan.

Sitten kirjaan. Voitin Lumiomenan arvonnassa viime kuussa Camilla Läckbergin Majakanvartijan (Fyrvaktaren). Mikäpä olisikaan parempi paikka lukea kirja loppuun kuin Länsi-Australian ‘pala Ruotsia’, Miss Maud Swedish Hotel? Ruotsalaistunnelmiin vievät hotellin käytäviä koristavat maalaismaisemat ja taalainmaan hevoset sekä tietenkin leipomon ja ravintolan tarjoama ruisleipä ja prinsessaleivokset. 

Miss Maud hotelli, ravintola ja kahvila-leipomo Murray St ja Pier St kulmassa. Kahviloita löytyy ympäri Perthiä.

Pala Ruotsia Perthissä.

Aamiaishuonetta.

Miss Maudin buffet-aamiaiset ovat Perthissä legendaarinen käsite.

Maalaisidylliä seinillä.

Lisää ruotsalaista maalaistunnelmaa.

Flunssalääkkeenjälkeinen set-up: marjateetä, tummaa suklaata ja Majakanvartija.


Hehkuttelin jokin aika sitten löytäneeni suosikkini rikosrintamalta. On tunnustettava, että Majakanvartijan myötä suosikkini on vaihtunut. Läckbergin tapa kuljettaa tiheää juonta eteenpäin on mielestäni ilmiömäinen. Dialogi on sujuvaa, henkilökuvat uskottavia ja sympaattisia, dramatiikkaa ja käänteitä riitti. Henkilöt oltiin tavallaan jaettu pareittain, ja pääjuonen lisäksi näiden parien elämää käsiteltiin vaihtaen tiuhaan tarinasta toiseen. Henkilöt rullattiin esiin kiivasta tahtia, mikä sai ainakin tämän lukijan miltei hengästymään alkumetreillä. Loppujen lopuksi monimutkainen henkilögalleria ja nopeat vaihdokset kerronnassa toimivat kohdallani hienosti. Pitääkseni kaikki pallot ilmassa muistamalla kaikkien nimet, tapahtumat ja suhteet toisiinsa, unohdin koko muun maailman arkisine murheineen ja tuloksena oli intensiivinen ja samalla rentouttava lukukokemus. 


Läckberg, C. Majakanvartija. Gummerus, Helsinki, 2012.

Järkyttävien tapahtumien seurauksena Annie pakenee Tukholmasta pienen poikansa kanssa syrjäiseen turvapaikkaansa, Fjällbackan lähistöllä sijaitsevaan Gråskärin majakkasaareen. Viimeisestä käynnistä on kulunut valtavasti aikaa, mutta karu saari majakkoineen tarjoaa Annielle sopivan piilopaikan ja mahdollisuuden uuteen elämään. 

“Sam oli yhä niin pieni ja suojaton. Tuntui kuin hän olisi vasta äsken ollut vauva ja mahtunut helposti syliin. Annie ajatteli, että hänen pitäisi ehkä sittenkin viedä poika lääkärin tutkittavaksi, mutta hänen äidinvaistonsa harasivat kiljuen vastaan. Sam oli turvassa täällä. Hän ei tarvinnut sairaaloita ja lääkkeitä, hän tarvitsi hiljaisuutta ja rauhaa ja äitinsä hellää huolenpitoa. Niiden avulla hän tulisi taas kuntoon.”

Annien nuoruuden poikaystävä Mats on myös muuttanut takaisin Fjällbackaan muutamaa kuukautta aiemmin ja toimii nyt kunnan talousjohtajana. Kun Mats löytyy murhattuna asunnostaan, astuu Fjällbackan poliisi mukaan kuvioihin. Sairaslomalta palannut Patrick Hedström ei juuri ehdi lepuuttamaan jalkojaan tiiminsä kanssa. Matsin murhaan on vaikeaa löytää motiivia: hän on ollut ilmiömäisen ystävällinen ja ammattimainen, miltei pyhimysmäinen henkilö, jonka henkilökohtaisesta elämästä kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän juuri mitään. Ainoat mahdolliset johtolangat ovat Göteborgissa ennen Fjällbackaan muuttoa tapahtunut pahoinpitely ja Fjällbackan kunnan suuri kylpylähanke, jonka rahoituksen suhteen Matsilla oli ollut kysymyksiä.

Modernin murhajuonen kanssa vuorottelevat 1800-luvun tapahtumat Gråskärissä. Palvelusväkeen kuulunut Emelie on mennyt naimisiin työnantajansa pojan, Karlin kanssa, ja pariskunta on muuttanut Gråskäriin. Karl ja apumies Julian huolehtivat majakasta, mutta elämä saaressa Karlin vaimona ei olekaan lainkaan sellaista kuin Emelie oli kuvitellut. Fjällbackalaiset kutsuvat Gråskäriä myös Gastholmeniksi ja siellä huhutaan kummittelevan. Emelielle, ja myöhemmin Annielle, saaren hyväntahtoiset, pitkäaikaiset asukkaat tuovat kuitenkin lohtua hankalissa elämäntilanteissa.

“Kun hän seisoi kumartuneena tiskipaljun ylle ja kyyneleet vierivät hänen poskiltaan likaiseen veteen, hän tunsi käden olkapäällään. Lohduttavan käden. Hän ei kääntynyt katsomaan. Hän tiesi, ettei näkisi ketään.”

Historiallinen ja moderni tarina on kiedottu taidokkaasti yhteen eikä mikään ole niin kuin aluksi luulisi. Juoni on sen verran monimutkainen, että vaikka joitakin pikkujuttuja jo aavistelisi ennen loppua, toiset osat yllättävät varmasti, eli mielenkiinto ei pääse herpaantumaan missään vaiheessa. Varsinkin Emelien ja väkivaltaista miestään lastensa kanssa Tanskaan paenneen Madeleinen kohtalot koskettivat. Hyytävää jännitystäkin on siis luvassa. Perheitä, parisuhteita, rakkautta ja lapsiperheiden arkea käsitellään uskottavasti. Mukaan mahtuu myös talousrikollisia, väkivaltaa, lapsuuden traumoja, huumeita, moottoripyöräjengi ja naisten turvatalo, eli eklektinen sekoitus aineksia kerrassaan.  Minusta tulikin kertaheitolla Camilla Läckberg –fani. Vaikka suomennoksessa ei mikään pistänytkään silmään, huomasin mielessäni toistelevani tekstiä ruotsiksi, ikään kuin kokeeksi. Luulen, että seuraavan Läckbergin luen huvikseni alkukielellä, osana ruotsi ruosteesta–projektiani (apua!).

No comments:

Post a Comment

Suuri kiitos kommentistasi!