Wednesday, October 24, 2012

Konstikasta kasvutarinaa



Tasapainoilua ja kasvutarinaa kulttuurien välissä tarjoilee Jhumpa Lahirin The Namesake. Vaikka aihe (ja Intia) on minulle mitä ominaisinta luettavaa, on tunnustettava heti alkuun, että petyin hienoisesti. Henkilökuvat olivat loistavia ja kerronta kaunista, mutta tarina kokonaisuutena oli mielestäni valitettavan ennalta-arvattava.  Lukeminen ei onneksi kuitenkaan kaduta, vaan Lahirin teksti on taitavaa ja nautinnollista lukea. Ajatellessani positiivisesti, on toisaalta ihan hyvä juttu, että kirjan voi laittaa lappeelleen kun alkaa väsyttää, eikä ole pakko lukea ‘vielä yhtä sivua’ tietääkseen mitä tulee tapahtumaan.  Suuria elämyksiä tai oivalluksia en siis kirjasta saanut, mutta sellaista lämmintä, hyvän olon tunnetta kuitenkin.


Lahiri, J. The Namesake. Flamingo, London, 2003.


Ashima ja Ashoka muuttavat Kalkutasta Cambridgeen, Bostonin liepeille, jossa Ashoka on jo viettänyt muutamia vuosia väitöskirjaopintojensa parissa. Avioliitto on järjestetty vanhempien toimesta ja pian häiden jälkeen Ashima löytää itsensä pienestä asunnosta keskellä kulttuuria ja ympäristöä, jossa kaikki on vierasta. Kun he saavat esikoisensa, pienen pojan, kulttuurien erilaisuus kärjistyy: ennen kuin lapsi voidaan viedä kotiin sairaalasta, on täytettävä syntymätodistus, jossa on oltava nimi. Ashiman vanha isoäiti on lähettänyt Kalkutasta kirjeen, jossa hänen pojalle antamansa nimi on kirjoitettu. Kirje ei kuitenkaan saavu Bostoniin ajoissa, joten Ashima ja Ashoka joutuvat keksimään syntymätodistukseen nimen. Kyseessä on vain lempinimi, he lohduttautuvat, virallinen nimi voidaan vielä muuttaa, kun kirje saapuu. Ashoka nimeää pojan Gogoliksi, lempikirjailijansa, Nikolai Gogolin, mukaan. 

Nimen sisältävä kirje ei kuitenkaan koskaan tule perille ja isoäitikin ehtii kuolla. Gogolin ‘oikea’ nimi ei siis koskaan selviä. Intialaisen tradition mukaan lempinimeä käytetään vain perheen ja ystävien kesken, ja virallista nimeä kaikessa muussa kanssakäymisessä. Gogolin tilanne on perheen ensimmäinen irtiotto bengalilaiseperinteestä ja aiheuttaa lievää kriiseilyä. Vuosien kuluessa ja lasten kasvaessa kaikki tietenkin muuttuu. Siteet alkuperäiseen kotimaahan löystyvät ja elämästä uudessa maassa tulee konkreettisempaa varsinkin amerikkalaisten lasten kautta. Bostonin bengalien yhteisö pyrkii ylläpitämään jonkilaisia juuria ja yhteenkuuluvuuden tunnetta erilaisten juhlien ja kokoontumisten muodossa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu 80- ja 90-luvuille. 

Outoon nimeensä tyytymätön Gogol päättää vaihtaa nimensä samalla kun tekee irtioton vanhemmistaan muuttaessaan Yalen yliopistoon opiskelemaan. Vanhempien ja oman maailman erilaisuus on omiaan luomaan jonkinasteisen identiteettikriisin ja aito itse on haussa osin ihmissuhteiden ja elämäntyylin kautta. Vaikka Gogol ja hänen aikuistumisensa onkin kirjan päätarina, tuetaan tarinaa myös Ashiman ja Ashokan kokemusten siivittäminä. 

“Ghosh shook his head. “You are still young. Free,” he said, spreading his hands apart for emphasis. “Do yourself a favour. Before it’s too late, without thinking too much about it first, pack a pillow and a blanket and see as much of the world as you can. You will not regret it. One day it will be too late.”
“My grandfather always says that’s what books are for,” Ashoke said, using the opportunity to open the volume in his hands. “To travel without moving an inch.”
“To each his own,” Ghosh said. He tipped his head politely to one side, letting the last of the cigarette drop from his fingertips. He reached into a bag by his feet and took out his diary, turning to the twentieth of October. The page was blank and on it, with a fountain pen whose cap he ceremoniously unscrewed, he wrote his name and address. He ripped out the page and handed it to Ashoke. “If you ever change your mind and need contacts, let me know. I live in Tollygunge, just behind the tram depot.”
----
 “For being a foreigner, Ashima is beginning to realize, is sort of lifelong pregnancy – a perpetual wait, a constant burden, a continuous feeling out of sorts. It is an ongoing responsibility, a parenthesis in what had once been an ordinary life, only to discover that that previous life has vanished, replaced by something more complicated and demanding. Like pregnancy, being a foreigner, Ashima believes, is something that elicits the same curiosity from strangers, the same combination of pity and respect.”

Lapsuuden ja nuoruuden perhelomat Kalkuttaan vievät Gogolin puoliksi vieraaseen kulttuuriin, jossa amerikkalaisen arjen säännöt eivät päde ja puolituntemattomat sukulaiset ovat koko ajan iholla. Omat vanhemmat näyttävät itsestään erilaisen puolen, uivat kuin kalat vedessä, mutta lapsille Kalkutan arki näyttäytyy erilaisena. Traditiot ja kultuurienväliset erot otetaan esille kirjassa kauniisti, hyvin arkisina ja käytännöllisinä asioina. Gogolin kypsyessä asioiden merkitykset muuttuvat ja armeliaisuus lisääntyy. The Namesake on kirja siirtolaisuudesta, perheiden merkityksestä ja niihin kuulumisesta, vanhempien ja lasten suhteista, sekä myös niistä asioista, jotka pidämme itsellämme; osista itseämme, joita emme ehkä koskaan jaa.

“In so many ways, his family’s life feels like a string of accidents, unforeseen, unintended, one incident begetting another.”

4 comments:

  1. Häpeäkseni tunnustan etten ole lukenut yhtäkään Jhumpa Lahirin kirjaa.. Kaima on TBR100-listallani, siskoni suositteli kirjaa minulle. Voisin lukea (vihdoinkin!) Lahiria seuraavaksi. Nyt ei ole odotuksetkaan liian korkealla vaan juuri sopivalla tasolla. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hittolainen, unohdinkin laittaa tuosta käännöksestä itse tekstiin, joten kiitos!
      Oikein mukava ja viihtyisä kirja, muttei siis mitenkään maailmaajärisyttävä mielestäni, eli ei tarvitse jännittää lukemista :-)
      Minulla Interpreter of Maladies on sekä hyllyssä että TBR-listalla. Aavistelen ystävien suosituste perusteella, että se on varmaan upeampi kuin tämä nyt lukemani Lahiri...

      Delete
  2. Voi, Jhumpa, tykkäsin kovasti Siunatusta kodistasi, täytyy kaivaa käsiin tämäkin! Intialaisilla kirjailijoilla on moensti sellainen hullun hauska ote elämään, josta pidän.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Siunattua kotia en ole vielä lukenut, kiitos vinkistä ;) Minun suosikkikirjalijani taitavat olla suurimmaksi osaksi intialaistaustaisia. Intiasta tulee minulle aina mieleen sellainen usko ja toivo tulevaisuuteen, jossa mikä tahansa on mahdollista.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!