Saturday, November 24, 2012

Hymy vai irvistys?



Painostavissa tunnelmissa vietettiin viikkoa muutenkin kuin ukkosen johdosta. Rehellisesti sanottuna Richard Yatesin Revolutionary Road sai minut ajoittain ahdistumaan. Samanlaista tukalaa ja toivotonta fiilistä kuin hikisenä taivaan räjähdystä odotellessa oli minun lukukokemukseni. Kirja ei missään nimessä ollut millään lailla puutteellinen, päinvastoin, 50-luvun amerikkalaissuburbia tihkui sivuilta niin uskottavasti, että tunsin uppoavani pehmeisiin sohviin, miellyttäviin kohteliaisuuksiin ja hillittyyn vieraitten kestitsemiseen. Minun oli pakko lukea kirja pienissä osissa, vaikka dramaattisen lopun ahmaisinkin: viimeinen rivi luettiin kello 1.30 aamusella. Tajusin, että jos olisin ollut nainen 50-luvun Yhdysvalloissa, olisin ehkä mieluummin kuollut kuin elossa.


Yates, R. Revolutionary Road. Vintage, London, 2009 (1961).


“It was only then, during a dissertation by Milly on lamb chops, that an almost palpable discomfort settled over the room. They shifted in their seats, they filled awkward pauses with elaborate courtesies about the freshening of drinks, they avoided one another’s eyes and did their best to avoid the alarming, indisputable knowledge that they had nothing to talk about. It was a new experience.”

Tarina itsessään kulkee jouhevasti ja imaisee mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta. Sopivan yksityiskohtaisten  kuvausten ansiosta  tuntui, että  näin tämän kirjan ennemmin kuin luin sen. Todennäköisesti monet lukaisevat tämän nopeastikin, jos eivät allekirjoittaneen tavoin kärsi 50-lukuahdistuksesta. 

“Oh, don’t you know?” She brought his hand gently up her hip and around to the flat of her abdomen, where she pressed it close again. “Don’t you know? You’re the most valuable and wonderful thing in the world. You’re a man.”

Asiaan: Frank ja April Wheeler asuvat mukavalla asuinalueella, mukavassa talossa, mukavien ihmisten ympäröimänä kahden lapsensa kanssa. Vaikka kaikki on niin hemmetin mukavaa, jostakin syystä kenkä hiertää ja kravatti kuristaa. Revolutionary Roadilla pohditaan aikuistumista, epävarmuutta, unelmien täyttymistä, ihmisten kohtaamista (kohtaavatko ihmiset koskaan?), kipuilevaa parisuhdetta  ja ennen kaikkea ympäristön odotuksia ja niihin vastaamista. Hyväksyttävät miehen ja naisen roolit, joiden marionetteja kirjan henkilöt ovat, tekevät elämästä tuskallista, mutta kaikki epäilykset on pidettävä visusti sisällä, sillä muutenhan  saisi oudon tai hullun leiman otsaansa. Erikoisen hyvä saa tietenkin olla joissakin asioissa: erikoisen nerokas, kaunis, tyylikäs, hurmaava, lahjakas, hauska ja menestyvä. Mutta entä rohkeus tavoitella omaa unelmaansa? Rohkeus jättää kaikki totuttu taakse, rohkeus ottaa riski, rohkeus löytää todellinen itsensä? Vaikka ympäröivää yhteiskuntaa ja työkavereita on helppo kritisoida radikaalistikin olohuoneen sohvalta drinkki kädessä, kenellä on uskallusta aamun tullen astua sovinnaisen ulkopuolelle?

“How small and neat and comically serious the other men looked, with their grey-flecked crew cuts and their button-down collars and their brisk little hurrying feet! There were endless desperate swarms of them, hurrying through the station and the streets and an hour later they would all be still. The waiting mid-town office building would swallow them up and and contain them, so that to stand in one tower looking out across the canyon to another would be to inspect a great silent insectarium displaying hundreds of tiny pink men in white shirts, forever shifting papers and frowning into telephones, acting out their passionate little dumb show under the supreme indifference of the rolling spring clouds.”

Tyyntä ja tukalaa painostusta seuraa tietenkin rajumyrsky, joka puhdistaa ilmaa, mutta jonka jälkeen, aaltojen tyyntyessä, selviytyjien elämä palaa näennäisiin, turvallisiin uomiinsa. Maton alle lakaistuja, mieleen itämään jääneitä ajatuksia ja kokemuksia on kuitenkin mahdotonta tukahduttaa. Tämä kirja jäi mieleeni elämään ja pohdituttamaan.

10 comments:

  1. Olen nähnyt tämän leffana ja vaikka siitä pidinkin, tuntui Winsletin ja DiCaprion esittämä parisuhde minusta hivenen epäuskottavalta. Varsin ahdistava ilmapiiri leffastakin välittyi mutta voi olla että ahdistuisin vielä enemmän kirjasta. Joskus on ihan hyvä ahdistua tajutakseen historiaa. Taidan siis laittaa lukulistalle.

    Minähän käytännössä elän kuin 50-luvun perheenäidit, pian seitsemättä vuotta kotiäitinä. Toisaalta elämässäni on hyvin paljon muutakin kuin kotielämä. Voisin kyllä hyvin kuvitella ahdistuvani kotiäitinä pienellä paikkakunnalla tai isommallakin paikkakunnalla ilman omia intohimoja.

    ReplyDelete
    Replies
    1. En ole nähnyt leffaa ja kirjan kansikuvan perusteella en haluakaan nähdä, koska omassa päässäni kaikki näytti lukiessa niin uskottavalta ja henkilötkin erilaisilta (vrt Winslet ja DiCaprio) :)

      Olin ihan yllättynyt siitä, kuinka kirja ja se 50-luvun tunnelma minuun vaikutti, en odottanut sitä ollenkaan. Ne naisten ja miesten roolit varsinkin saivat ahdistumaan ja sitten monet asiat saivat miettimään omaa elämääkin.

      Delete
  2. Tämä kirja sekä siitä tehty elokuva asuvat minussa.

    Minäkin olisin mieluummin kuollut kuin eläisin lähiöelämää '50 -luvun kotirouvana Yhdysvalloissa. Kate Winslet toi filmissa ahdistuksen hyvin esiin.

    Alan kohta lukea kirjaa suomalaisesta naisesta, joka päätti hylätä järjen ja sitten hylkäsi kaiken ryhtyäkseen elämän kiertolaiseksi.

    Pihi nainen: Kontrolli ja käytösodotukset olivat 5'50-luvun USAssa uskomattoman rajoittavat. Rankimmin sen huomaa Tunnit elokuva kotiäidin kohdalla. Häntä esittää Julianne Moore.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minuunkin kirja jää elämään ja niin kuin sanoin, yllätyin siitä kuinka voimakkaasti sen koin.

      En tosiaan ymmärrä, kuinka kukaan siellä selvisi 50-luvusta täyspäisenä, naisista siis.

      Uusi kirja kuulostaa kyllä jännittävältä, toivottavasti kerrot siitä lisää, luettuasi.

      Delete
    2. Tuntuu nykypäivänä niin uskomattomalta tuo 50-luvun naisten asema. Itsensä toteuttaminen jäi monilta ikuiseksi haaveeksi. Ja miten paljon lahjakkuutta on jäänyt käyttämättä.. Onneksi nykyään voi (ainakin länsimaissa) tehdä elämänsä omannäköiseksi.

      Delete
    3. Totta, kirja sai minut miettimään lisäksi niitä naisia, joita vielä nytkin survotaan hyvin rajoittaviin kulttuurisiin muotteihin. Ja miehiä myös. Ja myös sitä, millaisia sosiaalisia paineita on olemassa länsimaisisssa nyky-yhteiskunnassakin, vaikka vapautta onkin enemmän. Vieläkin tarvitaan rohkeutta, jos aikoo tehdä jotain toisin kuin smithit ja virtaset.

      Delete
  3. Kuulostaa lukemisen arvoiselta kirjalta, vaikka voi olla, että ei ehkä sopisi minulle. Minussa kun on sellainen vika, että "elän" lukemiani kirjoja liikaa. Jotkut kirjat vaikuttavat minuun niin vahvasti, että vaikka kirja on lukukokemukseni todellakin hyvä ja lukemisen arvoinen, joskus tuntuu, että olisi ollut parempi jättää kirja lukematta. Tämä kuulostaa ehkä liian revolutionaaliselta minulle. Sitä paitsi minulla on 50-(ja 60- ja 70-)lukukammo. :-)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, kirja on hyvin ahdistava eläytyjälle. Minä koin vahvasti tuota rankkaa rajoitteisuutta, mutta myös tylsyyttä, epäaitoutta ja päämäärättömyyttä, jotka tihkuivat sivuilta. Hienosti kirjoitettu siis, mutta eivät siis mitään mukavia tunteita. Kammosi huomioon ottaen, pysy moderneissa, Hippu!

      Delete
  4. Minä katsoin tämän juuri Leenan suosituksesta. Ja tulin niin onnelliseksi, että aikanaan lähdimme omaan "Pariisiimme". Minusta tuntuu, että jos olisin jäänyt koko elämäkseni Suomeen, minusta olisi tullut oman elämäni April. Tai mistä sitä tietää? Nyt ainakin koen sellaista myötäsurua niiden luokkatoverieni puolesta, joita Suomessa käydessäni tapaan. Asuvat edelleen samoilla teillä, kun me lapsuudessamme ja ovat koulusta menneet töihin paikalliseen markettiin. Pääasia on, jos ovat itse tyytyväisiä. Mutta minä en olisi ollut, niin uskon.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minullekin tuli pikkuisen hyvä olo siitä, että olen sentään jotain uskaltanut tehdä ja joitakin, hullujakin, unelmia toteuttaa.

      Muutama vanha luokkakaveri on järjestänyt elämänsä samalla mallilla kuin sinunkin kaverisi. Minä en olisi ikinä pystynyt siihen ja olisin takuulla ollut April. Elämää ja ihmisiä on niin monenlaisia, ja tyytyväisyys omaan elämään on tärkeää. Sen voi löytää mistä vain, kunhan on itselleen rehellinen.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!