Wednesday, December 26, 2012

Joseph (Conrad) Anton (Chekhov)



Kuinka hauraita ovatkaan länsimaiset ajatuksemme sananvapaudesta? Sananvapaus: seikka, joka nykyään  tuntuu itsestäänselvyydeltä suurimmassa osassa Eurooppaa, varsinkin, kun kyse on taiteesta. Salman Rushdien muistelmassa Joseph Anton, ollaan Rushdien mukana piilossa fatwalta, jonka Iranin ajatolla Khomeini julisti vuonna 1989 Saatanalliset säkeet (Satanic Verses) –teoksessa olleiden muutamien kappaleiden vuoksi. Romaani koettiin islaminvastaiseksi. Julistusta toistelivat imaamit maailman ympäri ja uhka erilaisten iskuryhmien lähettämisestä Britanniaan, samoin kuin paikallisten islamilaisten ryhmittymien elämöinti pakotti Rushdien elämään vuosikausia jatkuvassa poliisisuojelussa ja niin sanotusti maan alla.


Rushdie, S. Joseph Anton. Random House, New York, 2012.

"The book took more than four years to write. Afterward, when people tried to reduce it to an “insult,” he wanted to reply, I can insult people a lot faster than that."

Saatanalliset säkeet on kuviteltu tarina eikä Rushdien tarkoitus ollut edes kritisoida islamia. Kirjan osat, jotka joutuivat islamistien silmätikuiksi, eivät olleet keskeiset juonen kannalta. Pelottavaa tapauksessa on se, kuinka fiktiivinen kirja ja sen kirjoittaja voivat päätyä poliittisten ja taloudellisten voimien pelikenttään, tekosyyiksi toisiin määränpäihin ja osaksi maailmanlaajuisia reaktioita. Sananvapautta eivät aina puolustaneetkaan ne, joiden oletat niin tekevän. Onko sananvapaus oikeasti tärkeää, tai edes tärkeämpää kuin taloudelliset tai diplomaattiset suhteet? Puolustetaanko sitä periaatteesta, vai vain silloin, kun sen vastustaja on tarpeeksi merkityksetön? Diplomatia ei aina vastaa oikeustajua, pelko saa ihmiset käyttäytymään irrationaalisesti ja terrorismilla voidaan vaikuttaa.

He became an annoyance to businessmen because his story got in the way of their desire to develop the Iranian market, and to diplomats trying to build bridges, and to journalists for whom, when there was nothing new to say, there was no news. To say that it was the unchangingness that was the story, the intolerable eternity of it, was to say a thing people could not or would not hear.

Paitsi fatwan rakentamassa kalterittomassa vankilassa, kirjassa liikutaan Rushdien lapsuudessa ja nuoruudessa. Rakastin sitä, kuinka kirjan kautta lukija saa aavistuksen siitä, kuinka kirjat syntyvät kirjailijan mielikuvituksessa: kuinka pienetkin havainnot ja kokemukset koko elämän ajalta jäävät hautumaan, yhdistyvät toisiin, saavat vettä myllyyn ympäristöstä, elämäntilanteesta, ihmisistä ja maailman tapahtumista, alkavat elää ja lopulta saavat muotonsa paperilla. Monen Rushdien kirjan taustat ja synty tulevat muistelman kautta tutuksi. Kirjassa kuvaillaan useaan otteeseen koskettavasti kirjailijan työtä: motiiveja, luomista, intohimoa.

"When a book leaves its author’s desk it changes. Even before anyone has read it, before eyes other than its creator’s have looked upon a single phrase, it is irretrievably altered. It has become a book that can be read, that no longer belongs to its maker. It has acquired, in a sense, free will. It will make its journey through the world and there is no longer anything the author can do about it. Even he, as he looks at its sentences, reads them differently now that they can be read by others. They look like different sentences. The book has gone out into the world and the world has remade it."

Fatwa muutti Rushdien elämän yllättäen ja totaalisesti: yhtäkkiä kotiin ei voinutkaan palata ja oli itse etsittävä uusia, turvallisia, salaisia asuinpaikkoja kerta toisensa jälkeen. Entä puoliso, ex-puolisot, lapsi, ystävät ja sukulaiset? Entä kirjoitustyö, oma elämä, ihmissuhteet? Kuinka elää jatkuvan, vuosikausia kestävän uhan ja epätietoisuuden kanssa masentumatta tai sekoamatta? Pahimmillaan Rushdie ei voinut edes astua talosta ulos puutarhaan. Kirjan kautta aukenee mielenkiintoinen ja monimutkainen kuva paitsi politiikasta, myös kirjamaailmasta: kustantamot ja muut kirjailijat (nimilista on todelllinen kirjamaailman Who’s Who in the Zoo) ovat luonnollisesti  suuressa osassa sekä kulissien takana, että julkisesti. Toiset tukivat Rushdieta, toiset jopa paheksuivat. Takkeja käänneltiin siellä sun täällä. Monet pelkäsivät, eivätkä syyttä.

"The subject always changes, he had told himself many times. We live in accelerating times, and the subject changes faster than ever. But seven years of his life were gone, seven years of his forties, the prime of man’s life, seven years of his son’s childhood that he could never have back, and the subject hadn’t changed. He was having to face the possibility that this might not just be a phase of his life – that the rest of his life might be like this. That was a hard lump to swallow."

Luin tämän hitaasti ja nautinnolla. Rushdie on esimerkillinen tarinankertoja ja tapahtumat itsessään saavat uskomattomuudessaan haukkomaan henkeä. Joskus on vaikea kuvitella, että näin on todellakin käynyt ja vielä lähimenneisyydessä. Aluksi korvaan särähti hiukan kerronnan hän-muoto, mutta siihen tottui nopeasti. Mielenkiintoinen valinta. Toinen asia, jonka suhteen tunsin itseni suoranaisesti tirkistelijäksi, olivat aika tuomitsevat ja joskus katkeruudeltakin kalskahtavat lausunnot puolisoista ja toisista kirjailijoista. Tuntui, että näkölma oli joskus, ainakin näissä teemoissa, todella subjektiivinen. Sitten nipistin itseäni: kyseessähän on herran omat muistelmat, ja vielä ääriolosuhteissa, subjektiivisuus sallittakoon. Tämä on sen kirjailijan ääni ja kokemus, joka miltei hiljennettiin muun maailman myllätessä turvallisuus- ja diplomaattisista syistä vuosiksi.
  
Kautta kirjan, Rushdie kritisoi Britannian poliittisen kärjen tahtoa tehdä asian suhteen oikeastaan yhtään mitään muuta, kuin pitää hänet aseistettujen poliisien avulla piilossa. Vuosien varrella  vieraillaan kuitenkin puolisalaa ja pikaisesti monissa maissa muun muassa kirjallisuustilaisuuksissa. Varsinkin Norjasta ja Yhdysvalloista löytyi rohkeutta, kun asiat olivat pahimmillaan. Rushdie vieraili myös Suomessa, jossa hän sai nuuhkia vapaasti raikasta ilmaa syksyisessä metsässä.

1 comment:

  1. PS. Kirjan nimi ja postauksen otsikko tulee Salman Rushdien sala-/koodinimestä, joka hänen oli keksittävä itselleen poliisisuojelun alkaessa. Hän valitsi kahden suosikkikirjailijansa etunimet.

    ReplyDelete

Suuri kiitos kommentistasi!