Saturday, June 30, 2012

Susi lampaan vaatteissa


Kirja, jolle on nyt ehdottomasti varattu paikka valmiiksi omassa hyllyssäni: Anna Funderin All That I Am. Tarina perustuu tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin, ja ajoittuu pääosin Hitlerin valtaannousun aikaan 30-luvulle. Natsien valtaannousun johdosta vasemmistolaisista, poliittisesti aktiivisista ystävyksistä tulee vastarintaliikkeen jäseniä. Uuden hallituksen toiminnan saadessa yhä huolestuttavampia piirteitä, he pakenevat maasta. Englannin vastaanottamat juutalaiset ja poliittiset saksalaispakolaiset saavat oleskeluluvan tiukoin ehdoin: poliittista toimintaa ei sallita, tai seuraa karkoitus takaisin. Saksasta saapuu sukulaisten, ystävien ja uusien pakolaisten kautta yhä karmeampia uutisia, mutta muu maailma ei halua uskoa Hitlerin uhkaan ja huhuihin.

Funder, A. All That I Am. Penguin Books: Camberwell, 2011.


“They started breaking up our meetings, arresting members on the street, searching our satchels. One friend who was putting up notices on a lamppost was bashed in broad daylight; another disappeared for two days into custody. Our goal of a united front against Hitler was sensible, but the level of mistrust between the parties was too deep, and the understanding of the Nazi threat to them –to all of us – too shallow. We didn’t stand a chance.”

Älykäs, vapaa ja rohkea Dora, hänen serkkunsa Ruth, Ruthin Hitleriä kritisoinut journalisti-mies Hans ja Ernst Toller, kuuluisa vasemmistolainen kirjailija järjestäytyvät Lontoossa ja pyrkivät välittämään tietoa länsimaiselle medialle. Verkostoon kuuluu luotettavia tahoja Saksassa ja muualla Euroopassa. Ystävysten toiveissa Saksaan ja normaaliin elämään palataan pian; heti kun muu maailma ja saksalaiset laittavat stopin Hitlerin vallanhimoiselle toiminnalle. Pian kuitenkin selviää, että maanpaosta tuleekin pidempi. Poliittinen tilanne Englannin ja Saksan välillä, kulttuurierot sekä molempien maiden tiedustelujoukkojen ja mahdollisten kavaltajien kiinnostus tekevät poliittisten pakolaisten ja aktivistien elämästä hankalaa ja pelottavaakin.

Tarina kerrotaan Tollerin ja Ruthin suilla, ja oikeastaan molempien Doraa koskevien muistojen kautta. Dora oli Ruthin paras ystävä ja Toller Doran pitkäaikainen rakastaja. Toller onnistuu pakenemaan ennen sodan syttymistä Amerikkaan, missä hän haluaa tehdä lisäyksen elämäkertaansa. Doran editoimasta, alkuperäisestä versiosta uupuu Tollerin rakkaus Doraan sekä tämän ottamat riskit totuuden kertomiseksi maailmalle.

“At the end of our lives it is our loves that we remember most, because they are what shaped us. We are grown to be who we are around them, as around a stake.
And when the stake is gone?”

Ruth pakenee Singaporen kautta Australiaan ja melkein satavuotiaana saa lähetyksen, joka sisältää Tollerin 60 vuotta vanhan käsikirjoituksen. Toller oli kuollessaan osoittanut paperit hänelle, mutta ne olivat viruneet vuosia amerikkalaisen hotellin turvalokerossa. Ruthin lukiessa Dorasta Tollerin näkökulmasta, hän palaa myös takaisin muistojensa Saksaan ja Lontooseen.

“The man trained a gun on her. The boy held her shoes.
‘We have orders to arrest you.’ Wieland said. ‘On suspicion of treasonous activity against the Reich.’
‘I work for Mr Toller.’ The voice was husky, low. ’I am doing nothing wrong here.’ Black eyes through the smoke.
‘It’s the law ma’am.’
‘A new law?’
‘No, ma’am.’
‘New Reich then?’ She smiled at him.
‘Yes, ma’am.’
She blew out the match. They had no humour, these people.
He nodded at the others to get her.”

Kirjassa liikutaan Tollerin ja Ruthin muistojen kantamana, mutta myös modernissa Sydneyssä ja 40-luvun Amerikassa. Kirjasta löytyy traagisuutta, trilleriä ja romantiikkaa, sekä analyysiä kulttuureista, politiikasta, oikeudesta, sankaruudesta, luottamuksesta, rakkaudesta ja totuudesta. Dramaattinen, joskus ahdistava ja epätoivoinen tarina pitää tiukasti otteessaan samalla kun kauniisti, joskus jopa kepeästi, kirjoitetut ajatukset elämästä, rakkaudesta ja ihmisistä pysäyttävät aika ajoin luotaamaan omaa elämää ja sitä, mikä on mahdollista.
   
“I am empty. The act of remembering Dora did bring her back. But, as it turns out, it was better to live with the idea that I would get to her one day. Now that I have summoned her up and written her down she is more dead than before. Am I the only person to carry her with me? Will the world forget we tried so hard to save it?”  

Wednesday, June 27, 2012

Love 'n' peace


Pienen esittelyn arvoinen on maanantainen kirjahankintani. Tuin paikallistaloutta ja ostin kaksi kappaletta Dan Zadran ja Kristel Willsin Peace Be With You pikkukirjaa, vaikka netistä saman teoksen olisi saanut puolet halvemmalla. (Tämän tosiasian huomasin tosin vasta ostosten jälkeen – ja tunsin itseni hiukan tyhmäksi.)

Edellisessä postauksessa kuvailtu työvuoren kaatuminen päälle sai minut takertumaan kirjan nimeen kuin oljenkorteen, kun se osui silmiini kaupan ikkunassa kyytiä odotellessani.  Oli pakko mennä sisään ja selaamaan, ja sitten ihastuin. Toinen kappale menee lahjaksi jollekin stressaantuneista, rauhaa etsivistä ystävistäni. Heitä riittää. 

Zadra, D. & Wills, K. Peace Be With You. Compendium, Seattle, 2010.


Kirja on kokoelma rauhaan ja rakkauteen liittyviä ajatuksia kaikkialta maailmasta. Maanruskea kansi (kuvan väri ei tee oikeutta) laittaa juuret jalkoihin ja vaaleansiniset lentoon lehahtavat linnut vievät ajatukset korkealle.  

“At times, each of us needs to withdraw from the cares which will not withdraw from us.”
-          Maya Angelou.

“Above all nations is humanity.”
-          Goldwin Smith.

“If you want to see the brave, look at those who can forgive.”
-          Bhagavad Gita.

Täydellinen pieni kirja hetkiin, jolloin on otettava etäisyyttä, pidettävä paussia ja laitettava asioita tärkeysjärjestykseen.   

Sssshhhh!

Bloggaaja on jäämässä työvuoren alle ja tarvitsee työrauhaa. Flunssa on palannut ja viimeisimpiä kirjasen editejä tehdään Panadolin voimin. Jostakin ylhäältä tulee pyyntöjä käskyjä lisämateriaalin survomiseksi tiukkaan tilaan. Minä kääntelen ja vääntelen, ja salaa toivon, että saisin ihan rauhassa vain tehdä omia juttujani. Oi kuinka onkaan ihanaa joskus parin viikon kuluttua päästää irti tästä lapsesta!

Muitakin yllättäviä ja aikaavieviä juttuja on ilmestynyt työpöydälle, eli myyränä olen möngertänyt tämän viikon. Ainoat keveät jutut elämässä ovat olleet perhosten lailla lehahtelevat pikkuiset balleriinat.

Näitä on niin suloista katsella ennen ja jälkeen tunnin.

Ensi viikon alun saan kuitenkin viettää toisenlaisen työn merkeissä, hienoissa maisemissa. On vain toivottava ettei sataisi, koska tulemme olemaan taivasalla. Hienoja kuvia siis tiedossa (säävarauksella).

Iltaisin kaatuessani sänkyyn olen ihaillut Anna Funderin All That I Am -kirjan hienoutta ja neroutta sen kymmenen minuuttia, minkä olen pysynyt hereillä. Siitä enemmän, kunhan saan taas enemmän omaa aikaa.

Saturday, June 23, 2012

Kaikki on vinksin vonksin


Hhhhrrrhhh, bbbhhhrrrhhh! Meillä  talot on tehty viileiksi. Yksi juttu, johon en varmasti ikinä totu, on talojen sisäilman kylmyys talvella. Vuodet Irlannissa ja Briteissä sekä nyt täällä eivät ole karaisseet minua tarpeeksi. Käsitteellisesti asia on minulle mahdoton: koti ei voi olla kylmä.

Talojen viileyttä todellakin arvostaa kesän lähestyessä, lämpötilojen kiivetessä neljänkympin tienoille. Ilman ilmastointilaitetta elämä olisi aika tuskallista näillä leveysasteilla. Talvella on toinen juttu. Luulen, että viime yö oli minulle kylmin ikinä täällä: mittari laski viiteen asteeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että talojen sisäilma ei ole paljon lämpimämpää ja rullien päällä kulkevat patterit onkin haettu varastosta. Olohuoneessa on ilmastointilaite, mutta makkareissa ollaan näiden rullapattereiden varassa. Ilmastointilaite tekee mielestäni huoneilmasta tunkkaista, enkä  oikeastaan pidä siitä kesällä saati talvella. Lisäksi se syö aika paljon energiaa, mikä harmittaa, varsinkin kun sähkön hintakin on noussut eksponentiaalisesti viime vuosina. Tuntuu tyhmältä viilentää tai lämmittää taloa, jonka jokaisesta nurkasta käy tuuli läpi huoneiden. Taistelua ulkoilmaa vastaan on siis mahdotonta voittaa. Siispä yllä ovatkin fleecet, villasukat ja ugg-bootsit. Onneksi talvi ei kestä kovin pitkään. Kesää odotellessa siis vielä haaveilen aamuisin (turhaan) lattialämmityksestä kylpyhuoneessa…

Paitsi että täällä eletään Eurooppaan verrattuna pää alaspäin, monet muutkin asiat ovat päinvastoin. Minä, jonka syntymäpäivää merkkasi Suomessa usein ensilumi, olenkin täällä syntynyt ensimmäisten kunnon kesähelteiden aikaan. Joulu on tietenkin kesällä ja joulumieli saapuu sisämaasta käyvän kuuman tuulen mukana.

Mitä pohjoisemmaksi menet, sitä kuumemmaksi muuttuu ilmasto. Ja etelässä on sitten kylmempää. Aurinko nousee ja laskee aika säntillisesti samoihin aikoihin vuoden ympäri, ainakin Suomeen verrattuna :-). Osavaltiot saavat itse päättää siitä, käännetäänkö kelloja kesä- ja talviaikaan. Jotkut siirtävät viisareita, toiset eivät. Asia saattaa joskus hankaloittaa arkea, jos täytyy olla tekemisissä toisissa osavaltioissa olevien firmojen kanssa. Aikavyöhykkeitä on muutenkin kolme, ja sitten pitää vielä lisäksi miettiä, että kukahan tänä vuonna aikoikaan käyttää kesä/talviaikaa.

Keskikesällä voi suihkun kuumavesihanan olemassaolon vaikka unohtaa. Riittää, että vääntää kylmän veden päälle, niin saa lämpimän suihkun. Maa ja vesijohdot ovat viikkojen porotuksen jälkeen niin kuumia, ettei vettä tarvitse enää lämmittää.

Meilläpäin nyt syksyllä oli aika istuttaa puutarhaan kasveja, ja talven ja kevään aikana saamme satoa. Kesällä kaikki istutetut kasvit muuttuvat kuumuuden ja tuulen rääkkääminä kuiviksi keltaisiksi koppuroiksi, ellei niitä kastele jatkuvasti, ja lajista riippuen siitä huolimattakin. On osattava sanoa hyvästit. Kuumuutta, kuivuutta ja meri-ilmastoa sietävät natiivikasvit ovat meillä etupihalla “ikivihreyttä” luomassa.  

Toivottelen siis täältä kylmän talven keskeltä hytisten kaikille ihanaa Juhannusta. Blogit ja sähköposti ovat olleet täynnä niin ihania suomalaisia kesäkuvia, että tulee oikea kaihomieli!

Auringonlaskua eilen.

Sama auringonlasku.

Onneksi talveen kuuluvat kynttilät.

Eilisillan värjöttelin lyhdyn valossa, patterin vieressä.


Friday, June 22, 2012

Illat Ohlssonin kanssa


Vietin muutaman illan möykky mahassa ja kuristava tunne rintakehässä Kristina Ohlssonin Unwantedin (Askungar, 2009) kanssa. Niin kuin olen aikaisemmin maininnut, en ole mikään rikoskirjallisuusfani. Unwantedin keskiössä on kaikkien vanhempien pahin painajainen: lapsen kidnappaus ja murha. Poliiseille pahin painajainen lienee tuon saman tapahtuminen uudestaan ja uudestaan kun syyllisestä ei ole tietoakaan. Kirjan alun jännitys sai minut miettimään, miksi ihmeessä minä tartuin tähän kirjaan (vastaus: kirjastontädin suositus/pakotus), mutta puolessa välissä olin jo ärsyyntynyt: miksi poliisit eivät tajua millainen motiivi ja symboliikka murhaajaa ohjaa, vaikka kaikki vinkit on jo tarjottu kuin lautasella, ja vielä useammin kuin kerran?

Ohlsson, K. Unwanted. Emily Bestler Books/Atria, Sydney, 2012.


Dekkarinluku-urani on lyhyt: Peter Hoegin Miss Smilla's Feeling for Snow, Shamini Flintin Inspector Singhit, Jo Nesbon Redeemer ja Lene Kaaberbol & Agnete Friisin The Boy in the Suitcase. Kaikissa aikaisemmin lukemissani vihjeet rikollisista ovat olleet jotenkin monimutkaisempia ja mahdollisuuksia enemmän.  Juonet ovat kietoutuneet solmuihin, jotka ovat avautuneet lukijalle yllätyksinä. Niin ei käynyt tässä tapauksessa. Mitä muut dekkarinlukijat tekevät, kun tarina vaikuttaa liian itsestäänselvältä?  Luetteko eteenpäin ja vain toivotte yllättävää käännettä? Sellaisen puuttuminen kokonaan on kyllä aikamoinen antikliimaksi. Minua poliisien tehoton ajatustyö harmitti todellakin, eikä tuntunut lainkaan realistiselta. Maallikkokin varmasti tajuaisi nopeammin, mistä on kyse.

Toinen asia, mikä minua on ärsyttänyt sekä tässä, että lukemissani Nesbon ja Kaaberbol&Friisin kirjoissa, on se että kaikki luomisenergia tuntuu kuluneen juonen kehittelyyn ja usein esimerkiksi tapahtumapaikkojen kuvauksiin.  Henkilöitä koskevat tiedot tulevat esille jotenkin töksähdellen, yksiulotteisesti ja ‘epäluonnollisesti’ jännittävien tapahtumien juoksuttaessa hahmoja eteenpäin. Tiedän, että kaikki edellämainitut ovat sarjoja ja että henkilöt varmasti kehittyvät ja syvenevät osa osalta. Loppujen lopuksi heistä saa varmaankin kokonaisvaltaisemman kuvan, mutta tällaista yksittäisten kirjojen noukkijaa se kyllä häiritsee. Kokeekohan joku muukin samanlaista frustraatiota dekkareiden suhteen? Muuten, ehdotuksia uusiksi kokeiltaviksi otetaan myös edelleen vastaan. 

Unwanted alkaa erikoista tapahtumaketjua seuraavalla pikkutytön sieppauksella kiireisestä junasta, joka on täynnä potentiaalisia silminnäkijöitä. Kukaan ei ole kuitenkaan nähnyt juuri mitään. Katoamista tutkii Alex Rechtin johtama erikoistiimi, jossa pääosaa esittävät Peder Rydh ja Frederika Bergman. Alex Recht ikävöi Etelä-Amerikkaan muuttanutta poikaansa. Peder Rydhin vaimo kärsii synnytyksenjälkeisestä masennuksesta, josta aiheutuvaa stressiä Peder purkaa entisen kollegan kanssa sängyssä. Fredrika Bergman tapailee naimisissaolevaa miestä ja haaveilee äitiydestä. Kolmen rikostutkijan dynamiikka ja henkilökohtaiset tilanteet poukkoilevat juonen lomassa. Fredrika kuluttaa enemmän aikaa informaatiota analysoiden ja profiloiden, kun taas perinteisiä metodeja kunnioittavien Pederin ja Alexin mielestä asiat tapahtuvat poissa kirjoituspöydän läheisyydestä. Myös Fredrikan ajoittainen, näennäinen kylmyys haastateltavia ja kollegoja kohtaan saa aikaan halveksuntaa Pederin ja Alexin osalta. Kun kadonneen lapsen äiti saa paketissa lapsensa vaatteet ja hiukset, alkavat hälytyskellot soida.

"They say Stockholm is one of the loveliest capital cities in the world. But that was lost on Alex as he stared out of his office window. He had no idea how many minutes he had spent sitting there, gazing out. It was what he liked to do when he was thinking. And since Fredrika had rung in her repot, he undeniably had plenty to think about. 
'He's punishing them, like Nora said when she rang us,' Fredrika shouted down the phone to make herself heard despite the poor signal. 'He's punishing them for harming their children. For rejecting them, in some situations. And the girls go along with him because they've been badly treated themselves. It's revenge, Alex.'
'But,' said Alex, nonplussed, 'we've no data suggesting that any of these parents harmed their children. Neither Lillian nor the baby suffered any kind of mistreatment at home.'
He shuddered."

Mahdollisia syyllisiä tarjoillaan siellä täällä, mutta mielestäni näitä vaihtoehtoja oltaisiin voitu pitää mukana tarinassa pidempäänkin, eikä niin nopeasti rajata heitä miltei heti pois. Todellinen syyllinen on hienosti laadittu henkilö, jonka kyky pysytellä piilossa kylväen samalla julmuuksia, on ilmiömäinen.

Plussaa: lukumatka ympäri Ruotsia, kauhistusta ja jännitystä riitti.
Miinusta: poliisien laiska aivotoiminta, ohuehkot henkilöhahmot, ajoittainen epäuskottavuus.

Wednesday, June 20, 2012

Elämä voittaa sittenkin


Hurraa, on tapahtunut jonkinasteinen ihmeparantuminen: flunssatablettien, hyvän unen, kamomilla-inkivääri-hunaja-juoman ja energiateen yhdistäminen näyttää tehonneen. Kaktus on poissa kurkusta ja pääkin tuntuu taas ihan terävältä.

Energiatee on uusi tuttavuus canberralaiselta Adore Tealta. Pussi lupaa seuraavaa: 
“Put a spring in your step with this energising tea. This herbal blend works to clear your head, improve your focus and motivation, enhance your energy levels and has been known to cure Monday-itis. What more could you ask for?” 

Yrttiteestä (Energy) löytyy siperialaista ginsengiä, Gotu-kolaa, lakritsinjuurta ja hibiskus-kukkaa. Miinusta annan kuitenkin Adore Tean web-sivuille. Niistä on ainakin kotikoneellani todella hankala saada selvää ja monien teesekoitusten ainesosia ei ole esillä, ainoastaan nimi. Nettiostajat joutuvat siis tilaamaan sokkona, elleivät ole jo tuttuja tuotteiden kanssa.

Gotu-kola on minulle aika tuore tuttavuus. Muutama vuosi sitten löysin taimen Farmers Marketilta ja istutin sen takapihalle. Gotu-kolaa on käytetty lääkkeenä intialaisessa ja kiinalaisessa perinteisessä lääketieteessä vuosisatojen ajan. Muistan lukeneeni jostakin kasvin ostamisen jälkeen, että yhden lehden syöminen päivässä pitää ihmisen nuorena ikuisesti :) Harmikseni puolisoni on istuttanut aivan samannäköisen kasvin gotu-kolan viereen. Joskus on mahdotonta erottaa, kumman kasvin lehdistä on kyse. Toisella ei takuulla ole samanlaisia nuorentavia vaikutuksia, vaan se saattaa olla jopa myrkyllinen kasvi. Venäläistä rulettia tämä nuoruudentavoittelu!

Nautiskelin energiateetä hienosta, uudesta Rob Ryanin teemukista. En tiedä mikä on tilanne Euroopassa, mutta ainakin Australiassa nämä Rob Ryanin tunteelliset ja romanttiset astiat, kortit, kassit ja keittiöpyyhkeet ovat olleet kovin suosittuja. Yritin tsempata itseäni Believe in People –mukilla. Joskus on hyvä muistuttaa itseään perusasioista. 


Sotavarusteet kurkkukipua vastaan.

Energiajuomaa.

Rob Ryanin kaunis kuppi ja laatikko.





Monday, June 18, 2012

Sydän (ja pöpöt) kurkussa


Sairastupa kutsuu taas. Viime viikko on hoidettu yskäistä mini-me:tä, jonka pöpöisistä suukoista ja kasvoja kohti yskimisestä sain tietenkin tartunnan. Kuume ja kurkkukipu – juuri kun edellisestä selvittiin. Jälleen tuntuu, että puolet kaupungista kärsii taudin jos toisenkin kourissa. Todella vahva aalto näyttää pyyhkivän meidän kotipaikan yli. Töissäkin on yksi tyttö ollut jo yli kaksi viikkoa kipeänä! Kuulin myös, että jollakin on todettu sikainfluenssa. Voi ei!

Viikon ajan on toimistolla joka toisen kupissa kellunut brasilialainen cha mate –pussi. Kollega palasi lomamatkalta kotiseudulle ja oli pakannut mukaan mate-pusseja hiukan liian innokkaasti kotikäyttötarpeisiin verrattuna. En ole juonut matea aikoihin, enkä koskaan oikeaoppisesti cuiasta. Kertomus jatkuu –blogin Reeta Karoliina kirjoitti vähän aikaa sitten matesta näin.
 
Viikko mentiin maten ja keksien voimalla.


En tiedä kuinka tällaiset pussimatet toimivat verrattuna oikeaan mateen. Oma aikaisempi tuttavuuteni on Tbarin Par-T tee, joka sisältää maten lisäksi muun muassa cocoaa ja mantelia, ja on herkullisen pehmeää. Pussiteestä valmistetaan Brasiliassa kuulemma myös usein jääteetä. Itse pysyn tällä hetkellä suosiolla kuumien juomien parissa. Jos jotakin inhoan, niin kurkkukipua!


Maten maku on minusta täyteläistä, pehmeää ja pähkinäistä. Näiden teepussien haudutusaika on erittäin lyhyt: lehdet on jauhettu niin hienoksi, että ne ujuttautuvat teepussin pienenpienten reikien läpi kuppiinkin.

Nyt menen jälleen levähtämään vaaka-asentoon Kristina Ohlssonin Unwantedin kanssa. Olen mukavuusalueeni ulkopuolella sekä sairauden, että lukemisen suhteen. Pitäkää peukkuja. 10 sivun jälkeen jo tiesin, miksi en yleensä lue rikoskirjallisuutta…

Kenen maalla?


Lukiessani Rod Mossin The Hard Light of Daytä, vertasin sitä usein mielessäni Peter Dockerin Someone Else’s Countryyn. Molemmat sijoittuvat nykyaikaan ja molemmissa aboriginaalikulttuuri aukeaa ja ottaa sisäänsä henkilöt, joilla on avoin mieli ja jotka uskaltavat katsoa pinnan alle. Dockerin kirja on ehkä vielä piirun verran henkilökohtaisempi kuin Mossin. Kun Mossin kokemukset sijoittuvat syrjäseen erämaahan, Dockerin tarina tapahtuu pääosin Australian suurissa kaupungeissa, vaikka yhteyksiä löytyy ympäri Australiaa. 

Docker, P. Someone Else's Country. Fremantle Press, 2009.


Docker on näyttelijä ja kirjailija, mutta on myös tehnyt hanttihommia laidasta laitaan. Hän on aktiivinen aboriginaalikulttuurien puolestapuhuja. Docker kirjoittaa kaupunginosista mainiten aina niiden aboriginaaliryhmien nimet, joille alue kuului kolonialisaation aikaan, ja periaatteessa kuuluu yhäkin.

“I’m an unemployed actor. Living in St Kilda. Boonwurrung Country. Finished a job couple of months ago. I heard about this play set in the travelling boxing tents, written by this Arrernte fulla, Uncle Kumanjai Dempster. (Kumanjai means Spirit, used for people who’ve passed away. Some mobs say Pringhael. Same thing.)

Dockerin kirja soljuu kuin nuotion äärellä puhuvan tarinankertojan kieli. Kielessä on vahvasti esillä aboriginaalienglanti, ja dialogi on hyvin todentuntuista. Lukiessa tuntui, kuin olisin todella ollut mukana pitkillä pölyisillä autoreissuilla, rähjäisissä hotellihuoneissa ja pimeillä sateisilla kaduilla. Mikään kielenkäytössä ei ärsyttänyt tai tuntunut päälleliimatulta, niin kuin joskus käy, kun ei-aboriginaalikirjoittaja jäljittelee puhekieltä. Tahti on nopea, elämä hiukan rock’n’rollia, puhe hienostelematonta ja riisuttua, paitsi testosteronista.

“Just another useless wadjula, I mumble and hurl my cigarette into the fence. It makes a shower of sparks when it hits. Doesn’t matter what I do. I’ll always be the invader. Soldier. Trooper. Prison guard. Cop. Teacher. Welfare worker. Killer. Rapist. Gubbah motherfucker.
Brother, Lance says gently, and squeezes my arm.
I turn and look him in the eye. My Tharawal brother.
Thank you, Brother.”

Kirjassa Docker käy myös läpi omaa lapsuuttaan Länsi-Australiassa, perheen ja yhteisön merkityksiä eurooppalais-australialaisen ja aboriginaaliväestön keskuudessa sekä kulttuurien eroista ja ennakkoluuloista kumpuavaa (molemminpuoleista) rasismia. Välissäolijan rooli ei ole aina helppo, Dockerin biologinen perhe ei ollut iloinen kirjan julkaisusta: Docker puhuu erittäin lämpimästi aboriginaaliperheestään johon hänet on adoptoitu.

“And here’s me trading songs too. I’m deeper into this Country now. And lost too. Lost in this Country. Henry warned me about this. But I never quite got what he meant. Whenever I talk to my gubbah friends, I feel like I’ve slipped away somewhere. I can see and hear them – but they can’t reach me, or … I dunno.
And every night we sing together. Sometimes cry again for joy. Sometimes for sorrow. All sorts of friends and family drop in and trade songs. Well, all family really. And it flows out of us. Healing ourselves now, too.”

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat katsella urbaaniakin Australiaa ja Australian historiaa hiukan toiselta kantilta. Kirjassa on road-trippiä, historiaa, nykyaikaa, väkivaltaa, köyhyyttä, epätoivoa, kulttuurianalyysiä, rakkautta, ystävyyttä ja hyväksyntää. Se on peloton ja villi matka Mustan ja Valkoisen Australian kohtaamispaikkaan. On uskallettava katsoa totuutta silmiin, jotta voi jatkaa eteenpäin.




Saturday, June 16, 2012

Maailma keittiössä

Jatketaan keittiölinjalla. Mielestäni maailman kauneimpia ja sympaattisimpia keittokirjoja tekee Tessa Kiros

Ensimmäinen Kiroksen kirja, johon törmäsin oli Falling Cloudberries: A World of Family Recipes. Kirjassa Kiros kertoo sukunsa tarinoita ja henkilökohtaisia muistojaan. Herkullisilla ruokamatkoilla käydään Suomessa, Kreikassa, Kyproksella, Etelä-Afrikassa ja Italiassa. Kiroksen äiti on suomalainen ja isä Kyprokselta. Hän vietti lapsuutensa Etelä-Afrikassa ja asuu nyt Italiassa. Kirjassa Kiroksen elämää käydään läpi keittiön kautta. Uskomattoman kauniit valokuvat ja värit tekevät kirjasta melkeinpä taideteoksen. Kirjan voi lukea ‘keittiöelämäkertana’ ja siitä nauttii, vaikka ei koskaan edes kokeilisi reseptejä. Itse olen ostanut tämän kirjan usein lahjaksi, mutta jostain syystä en ole saanut hankittua sitä omaan hyllyyn.  

Ahkerassa käytössä on itselläni ollut Apples for Jam: Recipes for Life. Joskus Kiroksen tekstejä lukiessa tulee melkein tippa silmään: niin kauniisti hän kirjoittaa lapsistaan, perheestään, elämästä ja ruoasta.


“Feeding a family is about stitching all the bits together on a steady thread – between the tuck shop, your knowledge of nutrition, your own family’s tastes, your capacity and how much you can give – and still leaving some space for spontaneity and the will of nature. And all this should still have the grace and honesty of a daisy chain…
…Let me scatter some inspiration onto them and hope to see it in their drawings – hope their suns are smiling and that I am always drawn next to them. Let me sprinkle more cinnamon sugar on their paths, and hold hands as we collect apples and bright berries and watch them all joining together in the pot for jam.”


Nämä ovat lapsiystävällisiä, yksinkertaisia reseptejä, joiden väliin Kiros on ripotellut lapsuudenmuistojaan, valokuvia ja lastensa piirroksia. Reseptit on jaettu hauskasti väreittäin: red, orange, yellow, pink, green, gold, white, brown, monochrome, stripes ja multicolour. Meillä ovat eniten käytössä olleet Banana bread, Potato and yoghurt salad ja Zucchini omelette

Kirja on niin hienosti tehty, että epäröin pitkään ennen ensimmäistä kokkauskertaa. Älkää kuitenkaan peljätkö: hienosta ulkoasusta huolimatta nämä ovat helppoja ja maukkaita reseptejä, joihin tarvitaan hyvät raaka-aineet, mutta ei mitään yliluonnollisia kykyjä. Makeita jälkiruokia on paljon :-)

Kiros, T: Apples for Jam. Murdoch Books, Millers Point, 2006. & Piri Piri Starfish. Murdoch Books, Millers Point, 2008.

Keltaiset reseptit.

Vihreät reseptit.

Toinen Kiros, joka löytyy hyllystä, on Piri Piri Starfish: Portugal Found. Varoitus: tätä lukiessa tulee tulee varmasti matkakuume. Jokainen resepti annetaan pienen selostuksen siivittämänä. Kiros kertoo, kuinka ja miksi kyseinen ruokalaji on päätynyt kirjaan, ja lisäksi hieman sen historiasta portugalilaisessa keittiössä. Portugalilainen ruoka on minulle uutta ja vaatii ehkä hieman totuttelemista. Tähän mennessä olen kokeillut ainoastaan sivuruokalajina Green beans with potatoes, mikä oli yksinkertaista ja herkullista. Lupaan itselleni tehdä lähiaikoina jotakin meriruokaa. Esimerkiksi kirjan simpukkareseptit kuulostavat nameilta. Matkakirjana tämä on myös loistava.

Piri Piri Starfish kuvia.

Piri Piri Starfish kuvia.

Kiros on myös julkaissut seuraavat keittokirjat edellämainittujen lisäksi (ei järjestyksessä):

Food from My Many Greek Kitchens
Venezia: Food and Dreams
A Venetian Journal: Food, Travel, Dreams.
Twelve: A Tuscan Cook Book
Limoncello and Linenwater

Uskallan suositella kaikkia varauksetta. Estetiikan ystävät eivät tule pettymään: valokuvat ja asetelmat ovat upeita, mutta eivät sliipattuja, vaan reippaasti elämänmakuisia. Minimalistit voivat kokea klaustrofobiaa. Kirjat ovat hyvin lämminhenkisiä ja täynnä värejä, henkilökohtaisia muistoja ja kuvia. Onko joku muukin koukussa Kiroksen kauniisiin keittokirjoihin?

Tyytyväinen keittäjä

Hyvä hankinta: keittokirjateline.

Tyytyväinen kokki keittiöstä, hei. Ajattelin pikaisesti hehkuttaa erästä kirpparihankintaa, jota ilman elämä olisi piirun verran hankalampaa. Keittokirjateline. Kun niitä jokunen vuosi sitten alkoi näkyä enemmän kaupoissa, olin tapani mukaan skeptinen: taas uusi 'tarve' ostajille.  Jos teissäkin on epäilijöitä, harkitkaa uudestaan.

Kirpparilla nopeaksi heräteostokseksi osui pari vuotta sitten kuvassaoleva rautainen ja vankka teline. Joka kerran kun sitä käytän, huokaisen mielessäni kuinka tyytyväinen olen ostokseeni ja kuinka paljon helpommaksi se kokkaamisen tekeekään. Resepti on hyvin näkyvillä, sivut eivät käänny kokkailun tiimellyksessä ja keittokirjat pysyvät paremmassa kunnossa, kun roiske- ja kaatumisvaara on minimoitu. Teline on myös hyvä lahjaidea.

Tänä viikonloppuna on ruokalistalla pizzaa, jonka päälle tulee roasted (aivoissa pätkii, mikä on roasted suomeksi?) kurpitsa, pinjansiemenet ja feta. Nam! Muutoin meillä mennään juhlaruo'illa: ohjelmassa on lauantaina ja sunnuntaina kahden prinsessan 5-v synttärit.

Kova valo


Australian sydämen porottavan auringon kova valo ei piilota mitään. The Hard Light of Day kertoo samaan tapaan sievistelemättä ja tuomitsematta Alice Springsin laitamilla sijaitsevan Whitegaten aboriginaaliyhteisön elämästä.  Kuvataitelija Rod Moss muutti taideopettajaksi Alice Springsiin 80-luvun puolivälissä kyllästyttyään kaupunkielämään. Kirja alkaa sopivalla lainauksella Ortega Y. Gassetilta:

“Art, all art, is a highly respectable matter, but it is superficial and frivolous if it compared with the terrible seriousness of life.”

Moss, R. The Hard Light of Day. University of Queensland Press, Brisbane, 2010.


Mossin toiveet tutustumisesta aboriginaalikulttuuriin alkavat toteutua, kun hän ystävystyy takapihansa tuntumaan leiriytyneeseen pariskuntaan. Kanssakäymisestä muodostuu päivittäistä, kun pariskunta hakee puhdasta vettä Mossin hanasta. Ystävyyssuhteiden kautta Mossille avautuu vuosien myötä tie osaksi yhteisön elämää ja Alice Springsiä ympäröivään seutuun.  


“It took several treks for my eyes to detect bushfoods with anything approaching the skill of the kids. I was fascinated that the country looked so inhospitable and yet could yield so much food. These Sunday outings were great for improving my vocabulary and made me feel at home in a way I’d never dared to dream of.”

Moss tarkastelee syrjäisen kaupungin elämää kahden kulttuurin välistä. Hän toimi taideopettajana, meni naimisiin, sai kaksi lasta ja erosi, samalla kun hän maalasi teoksia inspiroituneena kahden kulttuurin törmäyksestä, matkoista erämaahan, myyttisistä tarinoista ja läheisistä Arrernte-ystävistään.  


“In Alice Springs, whitefellas speak of the town and bush: a handy division made easy by the fence line and water drains. But for the blackfella families the bush and the cluster of shopping complexes and light industrial installations surrounded by suburbs were all ‘country’. The parents of the Whitegate kids made them aware of the sacred sites that dotted both town and the bush.”

Yhteisön elämää kuvataan realistisesti ja karusti. Tilastoista tulee Mossille enemmän kuin numeroita, kun toivottomuus, sairaudet, elinolosuhteet, kulttuuriset erot ja välinpitämättömyys saavat kasvot.


“In my twenty-five years in Alice Springs I’ve been to over sixty funerals of my Aboriginal family. Only three or four were for people over fifty. Only a war zone or plague would offer comparable figures. To some degree I’ve come to accept the fact of these premature deaths as much as the landscape, along with the shared pain and despair. But each death is razor sharp and stirs indignities, injustices that continue to be unacceptable viewed against the total demographic.”

Vaikka vaikeudet, alkoholismi, väkivaltaisuus, työttömyys ja köyhyys ovat vahvasti esillä teoksessa, se on kuitenkin myös täynnä rakkautta, lämpöä ja toivoa. Kirja on paitsi henkilökohtainen kasvutarina, myös Arrernte-kulttuurin ylistys. Mitä voimme oppia toisiltamme, jos uskallamme osallistua toistemme elämään avoimin mielin? Mitkä ovat ne suurimmat kulttuuriset erot, jotka tekevät yhteiselosta ja ymmärtämisestä miltei mahdotonta? 


"Flickering flame separated bodies and faces from the night. Their shunting, driving bodies drummed the earth. The ceremony presented another dimension of Arrernte life that to date I hadn’t seen. It was nothing like the demonstration dance snippets I’d seen at schools or art galleries put on for whitefella audiences. This was for and by the Whitegate mob and I felt very invigorated.”

Kirjan lopussa on kokoelma Mossin Alice Springsissä tehtyjä vaikuttavia ja kantaaottavia maalauksia sekä niiden syntyyn liittyviä ajatuksia.

Monday, June 11, 2012

Väriterapiaa

Yritin sateisen maanantain 'kunniaksi' väriterapoida itseni jälleen iskukykyiseksi. Paluu takaisin arkeen upean reissun jälkeen on tuntunut vähintäänkin surrealistiselta. Iloisen keltaisessa, puolen litran vetoisessa maanantaikupissa viihtyi tänään T2:n Gunpowder, jolla pyrin räjäyttämään itseni käyntiin. Yhdestä deadlinesta onnistuin pääsemään eroon - high five!



Lounasaikaan ylitin kadun ja rentouduin lempidivarissani. Divari on kaaosmainen, mutta omistajalla on ihmeellinen kyky muistaa, missä mikin kirja on. Tarjonta on laaja, sillä naapurissa on backpacker's, jonka asukkaat järjestäen keventävät laukkujaan jo luetuista/liian painavista kirjoista. Vieraskielistä kirjallisuuttakin siis löytyy kiitettävästi. Tarkoitus oli etsiä seuraavaa kirjakerhokirjaa, jota ei tietenkään ollut tarjolla. Mukaani kuitenkin halusi ehdottomasti päästä Aravid Adigan Between the Assassinations (upea!) ja Kazuo Ishiguron Never Let Me Go (olen nähnyt vain leffan, joka oli vaikuttava). Adiga meni suoraan hyllyyn White Tigerin viereen, Ishiguro taas pinon alimmaiseksi odottamaan vuoroaan.

Sunday, June 10, 2012

Sunnuntaifiiliksiä

Sade on piiskannut maata koko päivän, myrskyävien aaltojen pauhu kuuluu voimakkaana kotiin saakka ja tuuli riepottaa kaikkea, mihin käsiksi pääsee. Hyvä päivä lukemiseen ja teenjuontiin siis. Ensin kuitenkin kävimme Farmers Marketilla ostamassa ihania, tuoreita kananmunia ja tuijottelemassa museon akvaariokaloja.


viuh,vauh!
Museon vanhempaa henkilökuntaa.

Meditatiivista akvaariokalojen tuijotusta.


Avasin myös toisen japanilaisista teepussukoista, jotka sain TAAS lahjaksi ystävältäni. Tällä kertaa hän oli kirjoittanut tiedot sisällöstä englanniksi pussin päälle. Raikas ja ruohoisa maku sopi loistavasti sadepäivään.

Ihanaa raikasta vihreää teetä. Vasemmalla avaamaton Genmaicha.


Nämä teet on tilattu japanilaisesta megasuuresta verkkokaupasta. Teepusseihin on painettu linkki sivulle, josta ne voi hankkia: vihreä tee ja genmaicha. Olen eksynyt Rakutenin sivuille aiemmin, mutta en ollut tajunnut, että sieltä voi hankkia myös teetä. Varoituksen sana tosin: tuotteita on uskomattoman paljon, ja samoja tuotteita on myynnissä eri hintaan useilta eri kauppiailta. Tänään löysin itseni plaraamassa tuhansia tuotteita sivu sivun jälkeen. Kansainvälisen sivuston teksti on käännetty käännösohjelmalla, eli usein voi olla vaikeaa ymmärtää tuotetietoja ja toimitusehtoja. Samasta syystä en ole koskaan tilannut sivustolta mitään, mutta mielenkiinnosta olen joskus katsellut siellä esimerkiksi kaikenlaisia söpöjä Muumi-väärennöksiä. Marimekkoa, Iittalaa ja Arabiaakin näyttäisi olevan myynnissä. Natiivipuhujan/lukijan avustuksella saatan kuitenkin uskaltautua tilaamaan lähiaikoina. Tuotteita toimitetaan muiden Aasian maiden lisäksi Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin, eurooppalaisista vain britit voivat toistaiseksi nauttia Rakutenin aarteista.

Nyt, ainakin viidennen keveän kupposen jälkeen, aion viettää loppuillan käpertyneenä untuvapeittoon ja jatkamalla Rod Mossin loistavan The Hard Light of Dayn lukemista tuulen ulvoessa nurkissa. Pihalle jääneet pyykit taitavat saada taas kunnon huuhtelun.

Saturday, June 9, 2012

Kuka sinä olet?



Kirjallisuus, kielet, sanat, kulttuurit, kommunikaatio, yhteisöt, uskonnot, identiteetti ja ymmärtäminen – niitä tutkii Chandler Burrin You or Someone Like You päähenkilön, Anne Rosenbaumin, välityksellä.

Valitsin kirjan alunperin siksi, että kuvitelin sen olevan kevytmielinen ja nopealukuinen romaani lukemisesta, kirjakerhosta ja rakkaudesta. Tapahtumat sijoittuvat Hollywoodiin. Kansikuva oli aika kamala (häpeilin sitä lukiessani lentokoneessa: kaikki näkevät, että luen tyhjäpäistä rakkausromaania, yäk). Oletin siis valinneeni kirjallisia rajojani rikkovan teoksen, eikä mikään kirjan etu- tai takakannessa valmistanut minua lukukokemukseeni, joka tulikin olemaan äärettömän kaukana ennakkoluuloistani.  Kirja nostattaa paljon ajatuksia ja luulen, että tulen pohdiskelemaan niitä vielä pitkään.


Burr, C. You or Someone Like You. Allen & Unwin, Crows Nest, NSW, 2009.


Anne ja Howard Rosenbaum ovat keski-ikäisiä Hollywoodiin asettuneita kosmopoliitti-intellektuelleja, joiden yhteinen intohimo on hyvä kirjallisuus. Howard on päätynyt Hollywoodin kerman keskelle menestyneeksi tuottajaksi, kun taas Anne on viettänyt suurimman osan aikaansa taka-alalla Los Angelesin elämäntapaa kriittisesti analysoiden, mutta samalla nauttien loistokkaasta elämästä. Heidän poikansa, Sam, on itsenästymisen kynnyksellä.


“Those in the industry recognise us. They recognise Stacey and Casey and Josh and Howard. They watch Howard, the waiters who are actors, the dishwashers who are writing screenplays, the hostess who is waiting for a callback. They know his face from the trades. They know he can help green-light a movie, buy a script, make a career. It is Hamburger Hamlet on a Tuesday evening, and we are in Los Angeles, and anything is possible.

Puolivahingossa Annen tuttavalleen laatimasta kirjalistasta muodostuu elokuva-ammattilaisten kirjakerho, jonka suosio räjähtää muutaman tapaamisen jälkeen. Annen kirjavalinnat ja –analyysit kiinnostavat elokuvantekijöitä, joista osa on mukana kirjallisuuden vuoksi, toiset uteliaisuudesta Hollywoodin kermaa kohtaan, kun taas jotkut ovat etsimässä aineksia uusiin elokuviin.

“For one moment I forgot about the punctuation and saw that they were enjoying me and liked me for who I was, and I let myself go into that, and I smiled back at them. I had to blink a few times and make a show of organising my papers, and I said to myself, Honestly, Anne! but then thought no, no it’s perfectly fine. So, I said, and I laughed. So we were talking about John Dos Passos.”


You or Someone Like You vilisee upeita otteita kirjallisuuden suurista teoksista, jotka samalla kuljettavat kirjan tarinaa eteenpäin. Kirjallisuutta ja kielitiedettä opiskelleet saavat varmasti kirjallisuuden analyysistä irti enemmän, kuin me maallikot, mutta mielenkiintoisia nuokin osat olivat.  

Kun Sam palaa takaisin lomamatkaltaan Israelista, kaikki muuttuu. Lomamatkan tapahtumat laukaisevat Howardin identiteettikriisin, joka purkautuu odottamattomalla tavalla. Osa kirjan dialogista perheenjäsenten kesken käydään kirjallisten lainausten kautta: epäilemättä päähenkilöt ovat lukeneet valtavasti (ja samoja teoksia) pystyen muistamaan ja ymmärtämään viittaukset sekä niihin liittyvät sisällöt ja yhteydet – vai pystyvätkö? Tulkitsemmeko samat kirjoitetut tarinat eri tavoin ja vain luulemme puhuvamme samasta asiasta?


“An absolute adherence to culture, I said, is as stupid as an absolute adherence to nation. Cultures are merely what we decide they are, and thus they change constantly. As we mature, we leave things behind all the time.”

“I have watched Howard suffering, and here in the dark I finally, truly, see it. Somewhere inside him, this ideology rooted itself at the earliest age. Howard, despite everything he has said to me, despite all his professed universalist beliefs (despite, for example, his marrying me), has carried this infection from the start, it has slept, latent in him, and Sam has woken it from its slumber. It is in his bloodstream now, and he is reacting. Self versus nonself.”

Kirjassa Hollywoodin nopeasti muuttuvat trendit, pinnallisuus, raadollisuus ja etuoikeutettu elämäntapa tarjoavat mielenkiintoisen taustan filosofiselle pohdinnalle, ja kirjallisuuden ja kulttuurin analyysille yhden henkilön perspektiivistä. Keskiössä ovat kielen ja kirjallisuuden tarjoama voima, rikkaus ja ymmärrys, jotka tukevat vaikeuksissa ja avaavat uusia ovia. You or Someone Like You on rohkea kirja, jossa käsitellään uskontoa, kulttuuria ja ideologiaa kumartelematta, kirjallisuuden ja rakkauden kautta. Kaunis, rohkea ja herättelevä teos.

(PS: laitoin edelliseen postaukseen vielä muutaman lisäkuvan loistavasta reissusta.)


Monday, June 4, 2012

Kuvia kiireessä

Sunnuntaina Townsville näytti aurinkoiset kasvonsa ja koko loistonsa. Festivaali oli täydessä käynnissä aamusta iltaan. Tanssit olivat upeita. (Kännykkä)kuvat puhukoot, minun on taas juostava:

Torres Strait Islander dance.

Hämis.

Tervetuloa Townsvilleen.

Reconciliation March.

Did I die and go to heaven?

Torres Strait Islander dance.

TI dance.
Apua helteeseen.

Venuksen zoomailijat.
Vesiputous rinteessä. Mietin, että onkohan aina vessahätä, jos asuisi tuossa ihan vieressä?
Auringonlaskua - Ross River.





Toinen Australia


Tänään, kesäkuun kolmantena, kaksikymmentä vuotta sitten tehtiin Australiassa historiaa: Korkein Oikeus kumosi aikaisemman tulkinnan Australian kolonialisaatiosta, jonka mukaan maa oli ennen Brittien saapumista ‘terra nullius’, ‘ei kenenkään maa’ ja myönsi, että maa kuului alunperin Australian ja Torres Straitin salmen asukkaille. Päätös oli tulosta Eddie ‘Koiki’ Mabon ja muiden saarelaisten vaatimuksesta oikeudesta maahansa Mer (Murray) saarella. Kymmenen vuoden työn tuloksena oikeudet vihdoin saatiin 1992, tosin surullisesti vasta viisi kuukautta Mabon kuoleman jälkeen. Oikeuden päätös ja sitä seuraava lainsäädäntö tarkoitti myös sitä, että muut Australian Aboriginaalit ja Torres Strait- salmelaiset saivat mahdollisuuden vaatia maaoikeuksia omille alueilleen. Prosessi on hidas ja jatkuu yhä: monet maaoikeusvaateet, joiden oikeusprosessi aloitettiin heti kuin mahdollista, ovat vieläkin ratkaisematta.

Strand Parkin edustan rantaa, taustalla Magnetic Island.


Mabon muistoksi ja maaoikeuksien kunniaksi järjestettiin Queenslandin Townsvillessä viikon pituinen Reconciliation Festival. Reconciliation tarkoittaa sovinnon tekemistä siirtolaisina saapuneiden australialaisten sekä alkuperäisväestön kanssa. Monissa kaupungeissa vietetään Reconciliaton-päivää tai –juhlia. Reconciliaition tapahtumat muistuttavat vieläkin olemassaolevista epäsuhtaisista tilastoista ja luovat toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Alkuperäisväestön kesimääräinen elinikä on noin 17 vuotta muita australialaisia alhaisempi, koulutus on huonoissa kantimissa, vankiloissa Aboriginaalit ovat yliedustettuina ja terveydentila on heikompi.



Lisää tilastotietoja voi katsoa esimerkiksi täältä.

Strandin rantaa sateisena lauantaina.

Townsville on rakennettu Bindal ja Wulgurukaba heimojen maille. Koska festivaalin aikana juhlistettiin Maboa, olivat myös Torres Straitin salmen saaret vahvasti läsnä juhlissa, tansseissa ja puheissa. Noin 200 000 asukkaan kaupunki sijaitsee trooppisessa Queenslandissa ja sen edustalta löytyy kaunis Magnetic Island, josta suuri osa on luonnonpuistoa. Kauempana merellä on Iso Valliriutta.

Pier ja kalastajat.
Sadesää ei houkutellut uimareita. Hengenpelastajalle helppo päivä.

En ole vielä ehtinyt kierrellä kaupungilla suuremmin: viimeiset kaksi päivää (ensimmäisen sateisen, toisen aurinkoisen) olen viettänyt puistossa katsellen tanssia, kuunnellen musiikkia ja puheita, syöden hyvää ruokaa, tavaten vanhoja tuttuja ja tutustuen mukaviin ihmisiin. Kuvat ovat sateiselta päivältä, ja kunhan saan uudemmat ladattua, laitan vähän paratiisikuvia tännekin.

Saarelaisruokaa.



Paikallinen tanssiesitys.