Tuesday, July 31, 2012

Hui, hai!


Shark Bay on Australian läntisin paikka; Intian valtameren toisella puolella on Madagaskar. Se sijaitsee noin 10 tunnin (!) ajomatkan päässä Perthistä, nokan osoittaessa North West Coastal Highwaytä pohjoiseen. Lentäen pääsee joko Perthistä tai Geraldtonista Monkey Miaan, joka on Shark Bayn turistikeskus. Me jäimme tällä kertaa suosiolla Denhamiin, joka oli viime vuosisadan vaihteessa kuuluisa helmistään. Sittemmin elannon ovat tuoneet paikalliset ammattikalastajat ja turismi.

Denham on kaunis pikkukylä, jossa aika aina tuntuu pysähtyvän ja rentoutuminen on taattua. Alue on UNESCOn maailmanperintölistalla, joten leiriytyminen ja tulen sytyttäminen minne tahansa ei ole sallittua. Turistipaikkana tarjolla on kuitenkin monenlaista aktiviteettiä. Erikoisuuksia ovat Monkey Mian delfiinit, jotka tulevat (syöttö)ruokailemaan säännöllisesti rannalle sekä harvinaiset merilehmät, jotka nauttivat Shark Bayn meriheinätarjonnasta. Matkan varrella Shark Bayhin ovat myös ikiaikaiset stromatoliitit, tuhansia vuosia vanhat fossiilit. Stromatoliitit ovat itse asiassa eläviä, kivennäköisiä fossiileja, joita mikrobit hitaasti rakentavat. Tiedemiesten mukaan 3.5 miljardia vuotta sitten stromatoliitit olivat ainoa elämänmuoto planeetallamme! 

Shark Bay on saanut nimensä terävähampaisten asukkaittensa mukaan. Muistaakseni 25 eri hailajia asustelee lahdessa. Vaarallisin niistä lienee tiikerihai, joten täällä jätän uimisen suosiolla vähemmälle.

Me kiersimme turistijutut kaukaa ja visiteerasimme tuttuja. Minä tein hiukan töitä, mikä ei  koskaan näissä maisemissa tunnu oikealta työltä:


Denhamin edustaa.

Kirkasta ja simpukkaista.

Taustalla Denham.

Illanviettoa tulen loimussa.

Melbourne monin silmin

The Art of Being Melbourne on Maree Cooten portretti Melbournesta taiteilijoiden silmin läpi vuosikymmenten. Mikä on inspiroinut taiteilijoita kaupungissa, joka on kasvanut vajaassa kahdessasadassa vuodessa pienestä siirtokuntakylästä energiseksi suurkaupungiksi? Mikä on Melbournen ydin, sielu, tunnelma, identiteetti? Muutos on ollut valtava. Kirjaa oli ihana lukea ja taiteen kautta kaupungin (ja Australian) kehityksestä sai kuvan hiukan eri tavalla, kuin historiankirjoista: muutoksen voi nähdä. Eri vuosikymmenien taidesuuntaukset ja tavat kuvata ovat tietenkin esillä, samoin joka teoksessa on läsnä taiteilijan näkökulma. Jokaisen taiteilijan teoksien yhteydessä om lyhyt kuvaus taiteilijasta, teoksen synnystä ja ajankohdasta. Jokaiselle Melbournea rakastavalle must

Coote, M. The Art of Being Melbourne. Melbournestyle Books, Melbourne, 2012.

Nathaniel Whittockin The City of Melbourne (osa), 1855.

Shag aka Josh Aglen Collins St. 5:00pm (after brack), 2006.

Mike Barrin Melbourne Rain, 2009 (keskikokoinen), Sun and Rain, Bourke Street, 2009 (pieni) ja Rain on Flinders Lane, 2008 (suuri)

Bloggarin viikon radiohiljaisuus on johtunut hyvästä syystä: yhdistetty työ/lomamatka lämpimämpiin, kauniisiin maisemiin piti poissa koneelta. Kameran ja puhelimen laturit ja johdot ovat matkakumppanin kassissa vieläkin, eli kuvia ja juttua tulee heti, kun tekniikka saadaan toimimaan.

Tuesday, July 24, 2012

Aaltoliikettä

Elämä on aaltoliikettä. Vuoroin on kiirettä, hiljaista, stressiä, rentoa, mielenkiintoista, tylsää, täyttä tai tyhjää. Parin viime viikon puolilomailun ja rentoilun jälkeen on aika kääriä hihat jälleen ylös ja hyökättävä pöydälle kasautuneiden töiden kimppuun. Tällä viikolla toimistolla on kupissa ollut voimaa antamassa T2:n Marrakech. Mintulla maustettu gunpowder tee on samalla raikas ja maanläheisen lämmin. Pienet gunpowder-papanat avautuvat kauniiksi, kokonaisiksi, pieniksi lehdiksi. Kotona olen yhä syksyisessä koukussani, ja iltaisin haudutan siis jo lähes automaattisesti Carlisle Tean Senchan ja Ceylonin maustettua sekoitusta, Balaclava Blendiä.

Balaclava Blendiä Lontoon Victoria & Albert Museumin mukista "Gujarat".

Elämän mukana aaltoliikkeissä kulkee myös urheilu :)
Inspiraatio löytyy yllättävistä paikoista. Olen kulkenut laput silmillä kaikenlaisten sporttitsemppauskampanjoiden ohi, eivätkä tuttavien kunnioitettavat urheilusaavutuksetkaan ole saaneet sisäistä treenaajaani hereille. Kunnes eksyin Jenny Belitz-Henrikssonin blogiin ja luin tämän. Hassua: kuvaus (ja kuva) Suomen kylmässä kesässä, sateessa, jalat kananlihalla juoksemisesta muistutti mieleeni, kuinka IHANAA juokseminen onkaan. Toivottavasti kipinästä tulee taas kunnon roihu. Lenkinjälkeinen endorfiini-autuus on kyllä uskomattoman upea tunne, ja kantaa seuraavaan päivään. Kuinka tällaisen perusjutunkin on joskus kiireen keskellä muka unohtanut? 

Eilen matkan varrelta löytyi tällainen komistus. Vale-paratiisilintukukka. Mikä liekään virallinen suomennos...

Hieno!


Sunday, July 22, 2012

Kylmää ja yksinäistä


Yiyun Lin novellikokoelma Gold Boy, Emerald Girl sisältää yhdeksän kertomusta modernista Kiinasta. Li kirjoittaa englanniksi, eikä kokoelmaa, tai aikaisempiakaan kirjoja, olla vielä käännetty mandariiniksi. Kirjalijan itsensä mukaan maa ei ole vielä siihen valmis. Länsimaisena lukijana tätä on kovin vaikeaa ymmärtää. Poliittisia viittauksia on kirjassa vilisten, koska tarinoissa muistellaan usein mennyttä elämää, mutta mikään ei kuulosta kovin vallankumoukselliselta, aivan tuoreelta tai tulenaralta, paitsi ehkä Souvernir-tarinan viittaus Tiananmenin aukion tapahtumiin. Selkeästi Kiinan nykytilanteen tuntemuksessani on valtavia puutteita.

Kirjan maailma oli valtavan kaukana omastani ja olin siitä kiitollinen. Joskus on hyvä havahtua hyvään tuuriinsa elämänsä suhteen, kaikista hankaluuksista huolimatta. Luin kirjan loppuun laiskana sunnuntaina: auringon lämmössä viltillä maaten, meren aaltoja kuunnellen ja pilvien vaellusta tuijotellen. Välillä kannustin viltillämakoilukaverini pyöräilyharjoituksia - ilman apupyöriä, hurraa!

Tarinoiden henkilöhahmot ovat kaikki kohtaloonsa tyytyneitä, perustavalla tavalla yksinäisiä ja elävät elämäänsä menneisyyden ja nykyisyyden sekavassa välimaastossa. Vanhan ja uuden Kiinan valtavat, nopeasti syntyneet erot ovat tuoneet samalla mukanaan eri ikäluokkien välisiä yhtä suuria kuiluja. Kulttuurin, poliittisten järjestelmien ja rakennetun ympäristön konkreettisten muutosten keskellä navigoivat, voimattomat henkilöhahmot eivät löydä pelastusrenkaita rakkaudesta, perheestä, suvusta, yhteiskunnasta, ulkomailta tai urasta. Eksistentiaalista yksinäisyytta podetaan suvun ja perinteiden velvoitteiden hiljentäminä, nuoruuden toiveille päätä puistellen. Kaikki on kaupan, kaikella on hintansa ja elämä on velvoitteiden ja kohtalon koreografian mukaista tanssia, jossa nopeammat ja vahvemmat syövät hitaat, ja jossa ystävyys  ja rakkaus muuttuvat yhtä helposti vihaksi, muistoksi tai unohdukseksi. Vanhuus, kuolema, yksinäisyys, kohtalon iskut ja niistä (itsensä kovettamalla) selviytyminen ovat keskeiset teemat.

Li, Y. Gold Boy, Emerald Girl. Fourth Estate, London, 2010.


Ankeista elämäntilanteista ja traagisista kohtaloista kertova teksti on pelkisteisyydessään kaunista ja pysyy kaukana sentimentaalisuudesta. Hahmojen elämänkokemuksiin sopivia ja ymmärettäviä oivalluksia ja periaatteita on runsaasti (huomaa sivujen välistä pilkistelevien Post-it -lappujen määrä) ja niiden kautta uusi Kiina näyttäytyy ei-niin-hyvänä paikkana, ainakaan toisinajattelijoille tai syystä tai toisesta syrjäytyneille, pienille ihmisille.  

“I wondered if I could make Lieutenant Wei feel better by telling her about my parents, whom I had run away from, or about Professor Shan, whom I longed to visit again but for reasons I did not understand could not allow myself to, or Nini’s father, whom I would never see again. But animosity is easier to live with than sympathy, and indifference leaves less damage in the long run.”
(Novellista Kindness)

“I did not know the driver’s name, nor had I gotten a close look at his face – but for years to come I would think of his salute, a stranger’s kindness always remembered because stranger’s kindness, like time itself, heals our wounds in the end.”
(Novellista Kindness)

“ A stranger could be one’s best friend just as one’s wife and daughter could be one’s deadly enemies, Teacher Fei replied, and he suggested that they go out for tea or a quick drink.”
(Novellista A Man Like Him)

“’I’m wondering.’ Yilan took a deep breath and said, ‘Why don’t we move back to China?’ Perhaps that was what they needed, the unhurried life of a dormant town, where big tragedies and small losses could all be a part of a timeless dream.”
(Novellista Prison)

"A lucky bird she was, one of those men who liked to nod at everything Meian said in approval would compliment her every time she mentioned her real estate success. Lucky she was, she would reply. With no children to break her back, no husband to break her heart.”
(Novellista Number Three, Garden Road)

“They were lonely and sad people, all three of them, and they would not make one another less sad, but they could, with great care, make a world that would accommodate their loneliness.”
(Novellista Gold Boy, Emerald Girl)

Friday, July 20, 2012

Tuoretta ja hyvää

Viikonloppuina yritän laittaa vähän työteliäämpää ruokaa, tai ainakin usein haaveilen siitä keittokirjojen äärellä. Australialaiseen keittiöön kuuluu kaksi grand old ladyä: Margaret Fulton ja Stephanie Alexander.

Margaret Fulton julkaisi klassikkonsa, The Margaret Fulton Cookbookinsa, 1968. Elämäntyönsä vuoksi Fulton on ehdolla Australian Living National Treasureksi ja Fultonin kirjojen on sanottu muuttaneen australialaista ruokakulttuuria terveellisempään ja monipuolisempaan suuntaan vuosikymmenten ajan. 88-vuotias Fulton on yhä yksi suosikeista  ja hänen kokkausvinkkejään näkee lehdissä silloin tällöin.

Oma suosikkini on kuitenkin Stephanie Alexander, joka avasi ensimmäisen ravintolansa 1964. Ravintolauran jälkeen Alexander alkoi kirjoittaa ruoasta ja varsinkin The Cook’s Companion (1996) on yksi tunnetuimmista ja suosituimmista australialaisista keittokirjoista. Se, miksi Alexanderista on tullut suosikkini, on hänen Kitchen Garden Foundationinsa.  Alexander aloitti projektinsa 90-luvun alussa Melbournessa, jossa  Collingwoodin peruskoulun yhteyteen rakennettiin kasvimaa. Lapset oppivat istuttamaan, kitkemään, huolehtimaan ja korjaamaan satoa. Omasta sadosta valmistetaan sitten omin käsin terveellistä ruokaa. Alexanderin Kitchen Garden –projekti on nyt levinnyt ympäri maata. Alexander kannustaa omien yrttejen ja vihannesten kasvattamiseen ja kasvukausien mukaan syömistä. Tuoreet raaka-aineet, yksinkertaiset reseptit ja taivaallinen herkullisuus ovat Alexanderin tuotemerkki. Alexander on myös Australian Gourmet Travellerin säännöllinen kolumnisti.

Meillä on kovassa käytössä ollut Kitchen Garden Cooking with Kids. Kirjassa käydään läpi ‘keittiökasvimaan’ vaiheita ja muutamia perusreseptejä, joita voidaan soveltaa läpi vuoden. Pääosa resepteistä on kuitenkin jaettu vuodenaikojen ja sen mukaisen sadon mukaan. Jokaiseen reseptiin kuuluu lista tarvittavista välineistä, ainesosista ja step-by-step ohjeet ruoan valmistamiseen.  Kaikkia reseptejä ei olla kuvitettu. Reseptit ovat monipuolisia ja tarkoitus on, että jokainen veitseä käsittelemään oppinut lukutaitoinen lapsi voi ne valmistaa aikuisen valvonnan alla. Reseptit eivät missään nimessä ole mitenkään ‘lapsellisia’, vaan itse käytän kirjaa melkein viikoittain. Omiksi suosikeiksi ovat ‘juuttuneet’  Red Lentil Dahl, Cauliflower with Cheese Sauce and Crusty Topping ja Zucchini Slice.

Viikonlopun ruokahaaveilusetti aamiaispöydässä. Alexander, S. Kitchen Garden Cooking with Kids. Lantern, 2006.

Ricotta-pannareita...

Toinen suosikkini on aikuisille suunnattu Kitchen Garden Companion, jonka motto on: “Dig, plant, grow, water, harvest, chop, cook.”  Kirja on jaoteltu ainesosien mukaan ja mukana ovat kasvikset, hedelmät ja yrtit. Kirja ei sisällä ainoastaan reseptejä, vaan myös jokaisen ainesosan tarkahkot kasvatusohjeet ja –vinkit, sekä ideoita, kuinka lapset voivat auttaa sekä kasvimaan hoidossa että kokkaamisessa. Kasvimaan hoitoon löytyy myös hyviä ohjeita. Kirja on todella käytännöllinen, jos kaapista löytyy jotakin, mikä on pakko käyttää pian tai Farmers Marketilta sai kahdella dollarilla kolme kesäkurpitsaa/munakoisoa/pussillista tomaatteja ja tarvitsee ideoita. Joka ainesosalle on 3+ reseptiä, joten valinnanvaraakin on.  Tästä kirjasta meillä valmistetaan aina Baba Ganoush, Preserved Lemons ja Chickpea and Tomato Curry. Lisäksi oman kasvimaan hoitoon haetaan kirjasta säännöllisesti apua.

Alexander, S. Kitchen Garden Companion. Quadrille Publishing, UK, 2010.



Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Kirjastoreissulla tultiin vetämään hihasta takahuoneeseen. Tarjolla oli kaunis ja herkullinen Morning Tea yksien syntymäpäivien ja toisten läksiäisten kunniaksi. Useamminkin voisin aloittaa perjantain hyvällä teellä (Earl Grey), samppanjalla, kirsikoilla, mansikoilla, herkkukekseillä ja kakkusilla. Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vai mitä sanotte?

Kännykkäkuvat eivät tee oikeutta pöydän kauneudelle.
Namskis!



Thursday, July 19, 2012

Romanssinjanoon


Jokunen teistä ehkä muistaa taannoisesta keskustelusta ongelmani hentojen, lasisten teekannujen kanssa. Huitovat kädet ja ronskit tiskausotteet aiheuttivat hienon lasikannuni turmion. Nykyään valmistan lasikannun vaativat teet lasisessa mehukannussa, joka on näppituntumalta valmistettu ainakin 20 kertaa vahvemmasta lasista.

Tällä viikolla lasikannusta nautittiin Oriental Teahousen kukkivaa teetä, Blooming Romance. Tiukaksi palloksi on sidottu valkoista teetä, ja sen sisälle viisi eri vaihtoehtoa: jasmiininkukka ja lilja; jasmiininkukka, amarantti ja krysanteemi; jasmiininkukka ja krysanteemi; amarantti ja krysanteemi, sekä jasmiininkukka ja neilikka. Kuumassa vedessä pallon ‘terälehdet’ aukeavat kauniiksi ‘kukaksi’. Etukäteen ei tiedä, mikä yhdistelmä pallosta aukeaa. Yhdestä pallosta sai helposti kolme noin 4 desin todella hyvänmakuista, kevyttä ja kukkaisen makeahkoa haudutusta. Kuvissa on jasmiini ja krysanteemi.






Monday, July 16, 2012

Kohti tuntematonta


Patrick Whiten Voss (julkaistu 1957) on kertomus saksalaisen Johan Ullrich Vossin johtaman retkikunnan tutkimusmatkasta Australian sisämaahan ja sijoittuu 1800-luvulle, jonnekin Sydneyn kaupungin ja New South Walesin siirtokunnan perustamisen jälkeiseen aikaan. Tarina on löyhästi sidoksissa tositapahtumaan: samaa reittiä kulkenut saksalainen tutkimusmatkailija Ludwig Leichhardt katosi jälkiä jättämättä Australian erämaahan vuonna 1848.

White, P. Voss. Penguin Books, Middlesex, UK, 1975.


Päähenkilö Voss on määrätietoinen, askeettinen ja seurapiireistä piittaamaton hahmo, joka haluaa ymmärtää uutta mannerta syvällisemmin, kuin suurin osa pienen merenrantasiirtokunnan asukkaista. Saksalaisena, ja täten ulkopuolisena, hänelle sallitaan usein epäkohteliaat ja sopimattomat sanat ja teot, sillä tutkimusmatkan johtajana hän voi tuoda kunniaa ja statusta matkan rahoittajille. Kirja piikittelee brittiläisten uusasukkaiden sosiaaliseen asemaan ja itsepäiseen emämaan sosiaalisen elämän ylläpitoon ja pinnallisuuteen perustuvaa nokkimisjärjestystä ansiokkaasti.

“She was perspiring. Her face must surely be greasy, and her jaw so controlled that she would have assumed the long, stubborn look which frequently displeased her in mirrors. It was her most characteristic expression, she had begun to suspect, after long and fruitless search for a better, without realising that beauty is something others must surprise. As she sat upon her horse, knowledge of her superficiality and ugliness was crushing her.”

Vaikka Voss onkin saksalaisena ulkopuolinen brittisiirtokunnassa, käy teksistä suoraan ilmi, kuinka ulkopuolisia valloittajat todellisuudessa ovatkaan ympäristöstään. Sydneyn seurapiirit tarjoavat jotakin tuttua ja turvallista, ja vain harva on uskaltautunut kaupungin rajojen ulkopuolelle.  Siirtokunnan ulkopuolinen suuri tuntematon pelottaa. Jotkut uskaltautuvat sinne tutkimusmatkoille, toiset asumaan vaikeisiin olosuhteisiin ja monet sulkevat silmänsä sen olemassaololta.

Voss kokoaa sekalaisen joukon tarpeellisia henkilöitä, joista retkikunta muodostuu ja suuntaa kuivuuden kourissa taistelevaan erämaahan. Ennen lähtöä hän tapaa muutamaan otteeseen retken rahoittajaperheen orvon sukulaistytön, Lauran, joka elää ahdistavassa hyvän perheen naisen roolissa. Molemmat kokevat ristiriitaisia tunteita toisiaan kohtaan. Yhdistävä tekijä heidän välillään on vaikeus mahtua tarjottuun muottiiin.

“Then Voss turned and rode in the direction of the others. Always at that how he was a thin man juggling impotently with hopes. Those great, empty mornings were terrible until the ball of the sun was tossed skyward.”

Australian erämaa ja aavikko näyttävät retkikunnalle armottomat kasvonsa: nälkä, jano, sairaudet ja uupumus saavat aluksi voitokkaan seureen jäsenet kohtaamaan itsensä ja miettimään motiivejaan. Teitä, karttoja ja muita ihmisiä ei ole auttamassa; kuinka kauan jäsenet jaksavat luottaa retkikunnan johtajaan? Milloin on aika kääntyä takaisin? Korjaako kuolema kaikki jäsenet, joita omat demonit, pakkomielteet ja ihanteet ajavat aina vain eteenpäin? Tyypillisesti Australian luonnolle, kuivuus väistyy tulvan edeltä ja aiheuttaa toisenlaisia vaikeuksia. Kun Voss joukkoineen puskee eteenpäin selviytymisen rajamailla, tapaavat he silloin tällöin paikallisia aboriginaaleja, jotka elävät omaa elämäänsä omassa elementissään. Kommunikaatioyritykset ovat huolimattomuudessaan hedelmättömiä ja laittavat miettimään: miksi uhmata kohtaloa ja leikkiä hengellään, kun selkeästi erämaassa elämisen salaisuudet ovat toisilla hallussa? Mutta 1800-luvun Australiassa tämä oli pelin henki, eikä Whitekaan sitä suuremmin kirjassa pohdi.

Laura ja Voss onnistuvat kirjoittamaan toisilleen pari kirjettä alkumatkan aikana. Erossaolo, unelmat ja hankalat olosuhteet saavat tunteet esille, ja Voss pyytää Lauran kättä. Kuumuuden, väsymyksen ja jonkinasteisen hulluudenkin vallassa Voss pitää Lauran mielessään eräänlaisena turvasatamana. Toivottomuden ja väistämättömältä tuntuvan kuoleman edessä retkikunta jakautuu lopulta kahtia: niihin jotka jatkavat Vossin kanssa, ja niihin, jotka haluavat palata takaisin kotiin.

“These papers contained the thoughts of which the whites wished to be rid, explained the traveller, by inspiration; the sad thoughts, the bad, the thoughts that were too heavy, or in any way hurtful. These came out through white man’s writing-stick, down upon paper, and were sent away.
Away, away, the crowd began menace and call.
The old man folded the papers. With the solemnity of one who has interpreted a mystery, he tore them into little pieces. How they fluttered. The women were screaming and escaping from the white man’s bad thoughts. Some of the men were laughing.”

Kirjan lukeminen oli urakka sinänsä. Kesti aikansa, ennen kuin totuin korukielisiin, yksityiskohtaisiin kuvauksiin tilanteista, henkilöistä ja ympäristöstä. Jotenkin kirja oli niin täynnä kaikkea, että tarvitsin säännöllisiä hengahdystaukoja. Ihailen ystävääni, joka on lukenut Vossin yhden megajunamatkan aikana, ja myös toista ystävää, joka lukee Vossin joka vuosi. Kielen raskaudesta ja täyteläisyydestä huolimatta juoni ja henkilöt ovat kuitenkin sen verran kiinnostavat, että kirjaa on vaikea jättää kesken. Kirjaan mahtuu myös hienoja helmiä: upeita kuvauksia, tuntemuksia ja havaintoja. Jotakin olennaista Australian sielusta on löydettävissä Vossin sivuilta.

Saturday, July 14, 2012

Teentäyteistä elämää

Olen viettänyt pitkää viikonloppua teentäyteisissä merkeissä. Kouluista on lomaa, joten monet vanhemmat ovat myös kotona. Ajankohta sopii siis hyvin kuulumisten vaihtoon. Juuri sopivasti saapui postin mukana Oriental Teahousen paketti. Tilaus saatiin mahtumaan pieneen postipussiin sen vuoksi, että teepakkaukset saapuivat Ikean malliin littanina kokoamisohjeiden kanssa. Askartelemaan siis! (Sisällöstä lisää myöhemmin.)

Tyylikkäät paketit melkein käsityönä :)

Valmiina.

Eilinen olikin sitten hurjaa sosiaalista menoa: Morning Tea muffareiden kera ystävän kanssa kotona, lounasaikaan villieläinpuiston asukkaiden taputtelua, Afternoon Tea toisen ystävän kanssa kahvilassa, jonka henkilökunta ystävällisesti antoi meidän vaihtaa kuulumisia niin kauan kunnes teekannujen pohjat tulivat näkyviin, vaikka olivat sulkeneet jo normaalia aikaisemmin yksityistapahtuman vuoksi. Illalla oli vielä kirjakerhotapaaminen, joka inspiroi niin korkealentoisiin mietteisiin ja visioihin, että oli vaikeaa saada unenpäästä kiinni. 

Kahvilassa tilasin Adore Tean ihanan Rainforest Tean, jossa Queenslandin pohjoisosan Daintreessä kasvaneeseen mustaan teehen on sekoitettu sitruunanruohoa, hibiskusta, blackberries (?) ja appelsiinia. Hunajan ja sitruunan kera nautittuna mahtavan aromikas ja vahva talvitee.

Rainforest Tea valmiina nautittavaksi.

Pöydän pienemmille tarjottiin babychinot vaahtokarkeilla.

Kirjapinoon on tullut sähinää vastajulkaistujen kirjojen myötä: teen lisäksi viikolla saapui myös Tove Janssonin Art in Nature ja kirjastosta varaamani Ben Aaronovitchin Whispers Under Ground. Kuinkahan maltan odottaa? Onneksi on viikonloppu!

Thursday, July 12, 2012

Aluevaltaus


Luin illalla yhdellä istumalla elämäni ensimmäisen e-kirjan. Kohteeksi joutui Yukio Mishiman The Sailor Who Fell from Grace with the Sea (Vintage: New York, 1999 © 1965, E-pub version 1.0).

Alkuperäinen japanilainen nimi on suoraan käännettynä The Afternoon Towing, mikä kyllä kuulostaa todella erilaiselta (= tylsältä) kirjaan päätyneen kutkuttelevaan ja mielenkiinnon herättävään käännökseen verrattuna.

Ensin e-kirjasta: yllätyin, kuinka mukavaa kirjaa olikaan lukea ruudulta. Formaatti ei häirinnytkään lukukokemuksta, kuten olin olettanut. Tietenkin kirjan kiinnostavuudella on tässä roolinsa. The Sailor Who Fell from Grace with the Sea piti tiukasti otteessaan sivu sivun jälkeen. Paperikirjasta jäin kuitenkin kaipaamaan sitä kirjan kulun kokemista, jonka tuntuu hyppysissä ja jonka voi nähdä luetun ja lukemattoman osan paksuuden muuttumisena. Varsinkin lukemassani kirjassa huomasin välillä ärsyyntyväni siitä, että en ollenkaan voinut arvioida, missä vaiheessa kirjaa olin. Kaikki kappaleet oltiin numeroitu uudestaan ykkösestä, ja siksi kirjan loppu pläjähtikin silmille liian yllättäen, kääntäessäni tietämättäni viimeisen sivun. 

Tokiolaisen Yukio Mishiman (viralliselta nimeltään Kimitake Hiraoka) lyhyeen elämään (1925-1970) mahtui paljon: hän oli kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija, näyttelijä ja ohjaaja, Nobel-ehdokaskin. Tarkoituksenaan palauttaa keisarin valta, Mishima vallankaappauksen epäonnistuttua suoritti rituaalisen itsemurhan, jota hän oli suunnitellut jo pitkään.

The Sailor Who Fell from Grace with the Sea keskitty kolmen ihmisen suhteisiin: nuoren Noborun leskeksi jäänyt äiti, Fusako, rakastuu merimieheen, Ruyjiin. Aikaisemmin mielellään maan ja satamat taakseen jättävä Ruyji huomaa rakkauden vaativan asettumista paikoilleen, aikuistumista ja ainakin joidenkin unelmiensa jättämistä menneisyyteen. Hyvin toimeentulevan Fusakon yksinäisyys  saa vihdoin helpotusta hänen kohdatessaan Ruyjin, mutta samalla Fusakoa huolestuttaa merimiehen puolison osa: ikuinen hyvästien jättö ja odottaminen. Kolmetoistavuotias Noboru, vielä lapsi, mutta astumassa aikuisten maailmaan, on pienen poikajengin jäsen. Aikuisten silmissä lapset ovat lapsia, mutta jengin toiminta ja ideologia onkin jotakin sellaista, jota vanhemmat eivät voisi kuvitellakaan.

“Running into Ruyji near the park worried Noboru. He wondered what he could do to keep the sailor from telling his mother about the meeting. In the first place, he hadn’t gone swimming at Kamakura, as the adults supposed. Besides, one of the boys in the group Ruyji had seen was the chief. But that wasn’t so bad. No one would be able to tell him from the others just by looking – not a chance.”

Kirjassa pohditaan vapautta ja rakkautta, yhteiskunnallisia velvoitteita ja rooleja, lasten ja aikuisten suhteita ja tietenkin merikotkan ja maakravun elämän eroja. Teksti on yllättävän modernia ja juoni niin upean synkkä, raaka ja kiehtova, että kirjaa ei voi laskea pois käsistä (tai tässä tapauksessa silmiä ei voinut irrottaa ruudusta). 

“The room as a whole, feverish with the vestige of the noon heat, was as black as the inside of a large coffin, everywhere a shade of darkness, and alive with jostling particles of something Noboru had never seen, the blackest thing in all the world.”


Pilvinen pävä satamassa.



Tuesday, July 10, 2012

Teräsmiehiä ja -naisia


Heräsimme sateiseen sunnuntaihin ja aamuvarhain uskaltauduimme ulos seuraamaan talon viertä kulkevaa maratonia.



Olosuhteet eivät todellakaan olleet hienot: vettä vihmoi viileän, kovan merituulen saattamana. Aamustartin aikaan oli vielä hämärää, koska taivas oli paksun pilvipeiton kattama. Kaikki kunnioitus niille reilulle sadalle, jotka päättivät säästä huolimatta juosta muutaman tunnin. Hetken seuraamisen ja kannustuksen kuluttua me vetäydyimme takaisin sisään lämpimälle kaakaolle.




Parin tunnin kuluttua aurinkokin jo pilkahti ja paikallaan värjötellyt maraton-toimihenkilö kertoi, että oli nähnyt rannan läheisyydessä ryhävalaan nousevan pintaan vetämään henkeä! 



Iltapäiväksi sää olikin muuttunut kauniin aurinkoiseksi ja minut kutsuttiin takapihalle laventeliteejuhliin.



Juhlahumussa bongasin viime kuun Australian Gourmet Travellerista melbournelaisen Larsen & Thompsonin ekspertin, David Thompsonin vinkin:  musta tee ei kaipaa maitoa, jos teen läpi näkee kupin pohjan. Teen laadusta riippuu, kuinka kirkasta teestä tulee. Kaupan standardipussiteestä tulee yleensä sen verran tummaa, että maitoa on lorautettava mukaan.


Muutoin viikko on menty pussiteen ja hetkittäisten lukupyrähdysten voimin. Kaupungin on vallannut toinen flunssa-aalto, joka pyyhkii tehokkaasti asukkaita jaloiltaan. Tässä suhteessä tämä talvi on kyllä uskomaton! Teekuppiin saa onneksi nopeasti lämmikkeeksi etelä-afrikkalaisen orgaanisen vaniljalla maustetun rooiboksen. Sarjassamme ‘ihan kiva’, saatavilla supermarketista.



Patrick Whiten korukielinen ja erittäin yksityiskohtainen Voss on vielä kesken.  Samalla en ole malttanut olla aloittamatta Yiyun Lin Gold Boy, Emerald Girl -novellikokoelmaa, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Aussiklassikko Voss on kuitenkin tahkottava itsepäisesti loppuun, eli siitä lisää myöhemmin.

Friday, July 6, 2012

Before I die I want to...

Kotihoodeilta löytyi yllättäen hyljätyltä pikkukujalta hauska juttu, jonka myötä toivottelen loistavaa viikonloppua kaikille!

Before I die I want to... -seinä.

Suosikkini alhaalla: 'Say hello to the woman with the nice eyes at the traffic authority'.

Eurooppalaiset ovat kovassa huudossa: 'Marry a European'.

'Eat a monkey' ja 'Put a foot in every ocean'.

Autiorakennuksen kaunis ovi samalla kujalla.

Thursday, July 5, 2012

Ja alussa oli...

Vietin kolme päivää työn merkeissä Länsi-Australian Murchison-joen kanjoneissa, Kalbarrin luonnonpuistossa. Kalbarri National Park sijaitsee noin 590 km Perthistä pohjoiseen, Intian valtameren rannalla. Kalbarrin kaupunki on kauniiden rantojen ympäröimä pikkuruinen turistipaikka, jonka edustalla voi elokuusta marraskuuhun nähdä pohjoista kohti matkaavia ryhävalaita. Delfiinejä voi bongailla vuoden ympäri. Kansallispuistoon tarvitsee auton ja sisäänpääsylipun, tai vaihtoehtoisesti voi liittyä ryhmämatkan jäseneksi. Kanjoneissa, ja Kalbarrissa yleensäkin, on hyvin kuuma kesäisin: varoitustaulut muistuttavat retkeilijöitä vesipulloista, sillä lämpötila voi helposti nousta yli viiteenkymppiin. Helmikuu on kuumin kuukausi, kun taas huhti- ja toukokuussa onnistuu välttämään kuumimmat helteet ja kylmät talviyöt mahdollisine sateineen. Talvella reissatessa ei tosin tarvitse murehtia Australian outbackin pahimmista vintiöistä: kärpäsistä.

Kansallispuiston maisemaa.

Kameran kuvat latistavat perspektiivin; oikeasti tilaa ja korkeutta on huimasti.

Auringonnousu Kalbarrin edustalla.

Kansallispuistossa voi vaeltaa, meloa (kun vettä on tarpeeksi - viime vuosina kuivuus on vaivannut koko seutua), ihastella luonnonkukkia lopputalvella, kiipeillä, huristella nelivetoisella (tämä on kuitenkin Australia!) ja miettiä maanpäällisen elämän alkulähteitä maapallolla. Kalbarrin fossiilit kuuluvat maailman vanhimpiin ja allaolevat meriskorpionin jäljet taitavat olla ensimmäiset maalle nousseet elämän merkit. Niillä on ikää ainakin 420 miljoonaa vuotta!

Ensimmäiset tunnetut elämänmerkit maalla: muinaisen meriskorpionin jäljet.

Kanjonin seinämät heijastavat upeita punaisen eri sävyjä, ja ovat todella raidalliset. Geologiasta kiinnostuneet löytävät takuulla Kalbarrista jotain uutta. Huipuilta avautuvat laakeat maisemat, jotka palauttavat mieleen Australian jättimäisen avaruuden. 

Kalbarriin matkatessa tietä pitkin, löytyy suurinpiirtein puolesta välistä Lyntonin vankityövoimakeskus, joka toimi ainoastaan kolme vuotta: 1853-1856. Brittihallinto lähetti kriminaalinsa työvoimaksi muun muassa Länsi-Australiaa asuttamaan ja rakentamaan. Monet päätyivät Lyntonista sisämaan kaivoksiin. Keskus suljettiin sen juuri valmistuttua hankalien elinolosuhteiden vuoksi. Kalbarriin pääsee myös pikkukoneella lentäen Pethistä, tai sitten pitkän kaavan mukaan bussilla.

Hiukan lähempänä Kalbarria on myös toinen nähtävyys: vaaleanpunaiset järvet (Pink Lakes). Valitettavasti en saanut niistä blogiin kuvan kuvaa, sillä ajoin aina järven ohitse liian aikaisin aamusella, jolloin valoa ei ollut tarpeeksi värin esiintulemiseen. Suolajärvissä asuvat levät tuottavat esimerkiksi beetakaroteenia, ja pilvettöminä päivinä järvet hohtavat kirkkaan vaaleanpunaisina. Ihan totta!

Kalbarrin kivisedimenttejä.

Veden muovaamaa seinämää.
Lyntonin vankityövoimakeskuksen rauniot Kalbarrin ja Northamptonin välissä.
Täysikuu mollotti vielä taivalla auringon noustessa.

Kauniisti hioutunut ajopuu.


Tämä leidi aikoo palata Kalbarriin oikeana lomalaisena lähitulevaisuudessa. Ihastuin paikkaan niin.

Tuesday, July 3, 2012

"Kun tee on enemmän kuin juoma"

T2:n sivuilla on mukavanoloinen ja 'viileä' video matchasta.

Minä käyn nukkumassa kotona ja aamulla taas luonnonpuistoon koko päiväksi. Toinen aamu, kun saan katsella auringonnousua hienoissa maisemissa, rakastan.


Sunday, July 1, 2012

Hitaammin, parempaa


Varoitus: alla seuraa avautuminen (jolla on tosin onnellinen loppu).

Innostuminen ja ahkeruus ovat hienoa juttuja ja on antoisaa olla monessa mukana. Omalla kohdallani olen huomannut kuitenkin pariin otteeseen sen, että innosta riippumatta aika ei todellakaan riitä kaikkeen ja on pakko joskus osata sanoa EI. Kuulostaa klassiselta Leelian Lepotuoli –tarinalta :-)

Brasilialainen bougainvillea. Suosittu täällä, menestyy kuumassa ja vähällä vedellä.


Viimeksi tajusin tämän melkein kaksi vuotta sitten, kun jatkuvasti stressaavan, mutta muuten huipun työn vuoksi huomasin, että en pystynyt pääsemään eroon itsepintaisesta flunssasta, joka lopulta uusiutui viikko viikon jälkeen. Untakaan ei oikein saanut, kun työasiat pyörivät mielessä: olinko tehnyt oikeita ratkaisuja, olinko ajatellut kaikkia vaihtoehtoja, olinko muistanut kaikki yksityiskohdat oikein, olinko tehnyt kaikkeni  asian eteen? Syyllisyydentunto iski, kun huomasi jälkikasvun selittävän juttujaan, mutta oman pään sisällä kaikuivat vain töihin liittyvät ongelmat. Näin kului puoli vuotta.

Rakas ranta.


Sairasteluun ja unettomuuteen löytyi jonkin verran apua akupunktiosta, mutta neljän vuoden hullun työputken jälkeen virtaa ei yksinkertaisesti enää riittänyt ja oli pakko pitää taukoa. Irtisanouduin, hakeuduin osa-aikatöihin vähemmän haastaviin tehtäviin – ja aloin lukea enemmän kirjoja ja juoda enemmän teetä. Ratkaisun seurauksena sairastelu ja unettomuus loppuivat kuin seinään. Yhtäkkiä olikin aikaa ja energiaa omaan elämään, ja jopa harrastuksiin. Ei enää lyhyen varoitusajan työmatkoja, hotellien epämukavia tyynyjä, ratkaisemattomia ongelmia tai katkonaisia unia. Työpäivän lopussa kone kiinni ja kotiin. Työasioille ei tarvinnut antaa kotona ajatustakaan ja joka yön voi viettää omassa sängyssä. Luksusta!

Joku uskaltautui vielä veteenkin, hhhrrrhhh!


Entinen työpaikka oli kuitenkin sellainen, jonka arvomaailman jaoin täysin ja työ siellä mielestäni tärkeää. Alle vuoden kuluttua irtisanoutumisestani sain sieltä tarjouksen, jolle en voinut, tai edes halunnut, sanoa ‘ei’. Tällä kertaa kokemuksesta viisastuneena tiesin mitä halusin ja mihin pystyn, ja onnekseni minut toivotettiin tervetulleeksi takaisin, omin ehtoineni.

Rakastan lyhennettyä työviikkoani: nyt voin tehdä koulukeikat mennen tullen ja aikaa riittää muuhunkin aamulla ja iltapäivällä. Innostujan vie tärkeä työ helposti mukanaan, mutta työ ei ole koko elämä.Vähemmälläkin tulee toimeen.

Nyt on aikaa myös puutarhuroida. Kuvassa ystäväni timjami.