Sunday, September 30, 2012

Synkkiä merivirtoja ruotsalaisidyllissä

Pakko ihan ensiksi kertoa kohellusmatkastani Perthiin. Postauksen alku sisältää paljon valitusta, vinkunaa ja voivottelua, joten sitä kaipaamattomat voivat hypätä suoraan kirjaosaan :)

 
Vastoinkäymiset alkoivat heti taksimatkalla lentokentälle. Juuri kun olin astumassa taksista ulos, soitti puoliskoni, ja ilmoitti, että olin lukinnut autoon hänen koti- ja autonavaimensa. Onneksi taksi oli vielä paikalla, joten kuski lähti toimittamaan toista autonavainta takaisin samaan osoitteeseen. Tässä vaiheessa vielä naureskelin, mutta kun flunssaiset poskionteloni saivat minut tuntemaan, että pääni saattaa hyvinkin räjähtää koneen nousun ja laskun aikana, olisin hyvinkin voinut vollottaa niin kuin taaemman penkkirivin sylivauva. Kauhean tuskallista! 

Edellisenä päivänä olin myhäillyt tyytyväisenä, sillä olin vihdoin päässyt eroon flunssastani. Tai niin luulin, kunnes hotelliin päästyäni olo alkoi tuntua taas tutun huteralta. Seuraavana päivänä alkoi edessäoleva kolmen päivän kokousmaraton, jonka aikana skarppi olo olisi ollut hyödyksi. Ensimmäisen päivän puolivälissä katosi ääni, joten jatko suoritettiin kähisemällä. Farmaseutilta hankitut flunssatabletit onneksi turruttivat kaikki muut tuntemukset sekä putouksen lailla vuotavan nenän. 

Viimeisestä kokouksesta lähdin juoksujalkaa taksilla kohti lentokenttää. Aikaa lähtöön oli reilusti yli tunti, joten en ollut kovasti huolissani ennen kuin taksin etenemisestä tuli etanamaista matelua. Perthin lentokentälle pääsee periaatteessa vain yhtä reittiä. Joku nero oli päättänyt, että sinne johtavien kaistojen lisääminen tehdään kertarysäyksellä eikä pätkissä, joten nopeusrajoitus oli 40, kaistoja oltiin suljettu ja ne muutamat jäljellejääneet kaistat olivat tupaten täynnä hermostuksissaan kärsivää liikennettä. Valuimme tällä tavoin hitaasti eteenpäin puolen tunnin ajan ja alkoi käydä selväksi, että saatan hyvinkin myöhästyä lennoltani. Mahdollisuudet olivat 50-50 kun juoksin terminaalin self check-in –laitteelle. Laite pyysi minua puhumaan Service staff memberin kanssa. Heitähän ei näkynyt missään. Vihdoin paikansin Service-tiskin, jonka yksi ainoa toimihenkilö jutteli rauhalliseen tahtiin nuoren pariskunnan kanssa, jotka teippailivat rikkimennyttä pahvilaatikkoa. Kun pääsin henkilön puheille, hän sanoi, että nyt täytyy ripeästi mennä luukulle 20. Kun juoksin luukulle 20, ei siellä ollut ketään. Kysyin viereiseltä toimihenkilöltä, missä luukun 20 tyyppi mahtoi olla. Naikkonen kertoi minulle, että hänenhän siinä pitäisi olla, mutta hän auttaakin nyt erästä toista asiakasta, että ‘ihan hetki vain’. Kun ‘hetki’ oli kulunut, kävi ilmi, että olen sitten lopultakin liian myöhässä lennolta eikä laukkuani voida enää ottaa vastaan. Seuraava lento olisi seuraavana aamuna. Kaikkien tiedoksi: Perthin domestic airport on minun henkilökohtainen helvetin esikartanoni: tylsempää, kalliimpaa, ankeampaa ja asiakaspalvelultaan tylympää paikkaa saa hakea. En todellakaan aikonut uusia matelumatkaani takaisin Perthin keskustaan ja sitten taas takaisin seuraavana aamuna. Flunssaisena ei myöskään tehnyt mieli alkaa järjestämään hotelliyötä tai soittelemaan ystäville majoituksen toivossa iltamyöhään. Siispä juoksin nopeasti kilpailevan lentoyhtiön puheille. Heidän viimeinen lentonsa lähtisi puolen tunnin kuluttua ja lippua ei tietenkään voinut ostaa lentokentältä. Hohhoijaa.  No, vihdoin ja viimein kaikki kuitenkin järjestyi ja pääsin omaan sänkyyni nukkumaan.

Sitten kirjaan. Voitin Lumiomenan arvonnassa viime kuussa Camilla Läckbergin Majakanvartijan (Fyrvaktaren). Mikäpä olisikaan parempi paikka lukea kirja loppuun kuin Länsi-Australian ‘pala Ruotsia’, Miss Maud Swedish Hotel? Ruotsalaistunnelmiin vievät hotellin käytäviä koristavat maalaismaisemat ja taalainmaan hevoset sekä tietenkin leipomon ja ravintolan tarjoama ruisleipä ja prinsessaleivokset. 

Miss Maud hotelli, ravintola ja kahvila-leipomo Murray St ja Pier St kulmassa. Kahviloita löytyy ympäri Perthiä.

Pala Ruotsia Perthissä.

Aamiaishuonetta.

Miss Maudin buffet-aamiaiset ovat Perthissä legendaarinen käsite.

Maalaisidylliä seinillä.

Lisää ruotsalaista maalaistunnelmaa.

Flunssalääkkeenjälkeinen set-up: marjateetä, tummaa suklaata ja Majakanvartija.


Hehkuttelin jokin aika sitten löytäneeni suosikkini rikosrintamalta. On tunnustettava, että Majakanvartijan myötä suosikkini on vaihtunut. Läckbergin tapa kuljettaa tiheää juonta eteenpäin on mielestäni ilmiömäinen. Dialogi on sujuvaa, henkilökuvat uskottavia ja sympaattisia, dramatiikkaa ja käänteitä riitti. Henkilöt oltiin tavallaan jaettu pareittain, ja pääjuonen lisäksi näiden parien elämää käsiteltiin vaihtaen tiuhaan tarinasta toiseen. Henkilöt rullattiin esiin kiivasta tahtia, mikä sai ainakin tämän lukijan miltei hengästymään alkumetreillä. Loppujen lopuksi monimutkainen henkilögalleria ja nopeat vaihdokset kerronnassa toimivat kohdallani hienosti. Pitääkseni kaikki pallot ilmassa muistamalla kaikkien nimet, tapahtumat ja suhteet toisiinsa, unohdin koko muun maailman arkisine murheineen ja tuloksena oli intensiivinen ja samalla rentouttava lukukokemus. 


Läckberg, C. Majakanvartija. Gummerus, Helsinki, 2012.

Järkyttävien tapahtumien seurauksena Annie pakenee Tukholmasta pienen poikansa kanssa syrjäiseen turvapaikkaansa, Fjällbackan lähistöllä sijaitsevaan Gråskärin majakkasaareen. Viimeisestä käynnistä on kulunut valtavasti aikaa, mutta karu saari majakkoineen tarjoaa Annielle sopivan piilopaikan ja mahdollisuuden uuteen elämään. 

“Sam oli yhä niin pieni ja suojaton. Tuntui kuin hän olisi vasta äsken ollut vauva ja mahtunut helposti syliin. Annie ajatteli, että hänen pitäisi ehkä sittenkin viedä poika lääkärin tutkittavaksi, mutta hänen äidinvaistonsa harasivat kiljuen vastaan. Sam oli turvassa täällä. Hän ei tarvinnut sairaaloita ja lääkkeitä, hän tarvitsi hiljaisuutta ja rauhaa ja äitinsä hellää huolenpitoa. Niiden avulla hän tulisi taas kuntoon.”

Annien nuoruuden poikaystävä Mats on myös muuttanut takaisin Fjällbackaan muutamaa kuukautta aiemmin ja toimii nyt kunnan talousjohtajana. Kun Mats löytyy murhattuna asunnostaan, astuu Fjällbackan poliisi mukaan kuvioihin. Sairaslomalta palannut Patrick Hedström ei juuri ehdi lepuuttamaan jalkojaan tiiminsä kanssa. Matsin murhaan on vaikeaa löytää motiivia: hän on ollut ilmiömäisen ystävällinen ja ammattimainen, miltei pyhimysmäinen henkilö, jonka henkilökohtaisesta elämästä kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän juuri mitään. Ainoat mahdolliset johtolangat ovat Göteborgissa ennen Fjällbackaan muuttoa tapahtunut pahoinpitely ja Fjällbackan kunnan suuri kylpylähanke, jonka rahoituksen suhteen Matsilla oli ollut kysymyksiä.

Modernin murhajuonen kanssa vuorottelevat 1800-luvun tapahtumat Gråskärissä. Palvelusväkeen kuulunut Emelie on mennyt naimisiin työnantajansa pojan, Karlin kanssa, ja pariskunta on muuttanut Gråskäriin. Karl ja apumies Julian huolehtivat majakasta, mutta elämä saaressa Karlin vaimona ei olekaan lainkaan sellaista kuin Emelie oli kuvitellut. Fjällbackalaiset kutsuvat Gråskäriä myös Gastholmeniksi ja siellä huhutaan kummittelevan. Emelielle, ja myöhemmin Annielle, saaren hyväntahtoiset, pitkäaikaiset asukkaat tuovat kuitenkin lohtua hankalissa elämäntilanteissa.

“Kun hän seisoi kumartuneena tiskipaljun ylle ja kyyneleet vierivät hänen poskiltaan likaiseen veteen, hän tunsi käden olkapäällään. Lohduttavan käden. Hän ei kääntynyt katsomaan. Hän tiesi, ettei näkisi ketään.”

Historiallinen ja moderni tarina on kiedottu taidokkaasti yhteen eikä mikään ole niin kuin aluksi luulisi. Juoni on sen verran monimutkainen, että vaikka joitakin pikkujuttuja jo aavistelisi ennen loppua, toiset osat yllättävät varmasti, eli mielenkiinto ei pääse herpaantumaan missään vaiheessa. Varsinkin Emelien ja väkivaltaista miestään lastensa kanssa Tanskaan paenneen Madeleinen kohtalot koskettivat. Hyytävää jännitystäkin on siis luvassa. Perheitä, parisuhteita, rakkautta ja lapsiperheiden arkea käsitellään uskottavasti. Mukaan mahtuu myös talousrikollisia, väkivaltaa, lapsuuden traumoja, huumeita, moottoripyöräjengi ja naisten turvatalo, eli eklektinen sekoitus aineksia kerrassaan.  Minusta tulikin kertaheitolla Camilla Läckberg –fani. Vaikka suomennoksessa ei mikään pistänytkään silmään, huomasin mielessäni toistelevani tekstiä ruotsiksi, ikään kuin kokeeksi. Luulen, että seuraavan Läckbergin luen huvikseni alkukielellä, osana ruotsi ruosteesta–projektiani (apua!).

Saturday, September 29, 2012

Söpöjä lintukotoja (ja voittajan julistus)

Linnunpesä.

Neljäsosa kannuun.

Voila!

Pikkuisia, suloisia, yksittäinpakattuja linnunpesiä saapui postin mukana jokin aika sitten. Kyseessä on Oriental Teahousen Rice Tou Cha jossa vihreästä Pu-Erh -teestä kieputetut, kovaksi pakatut linnunpesät on maustettu puuro/sushiriisin tuoksuisella yrtillä. Jos olette nähneet jossakin sellaisia valtavan kokoisia kiinalaisia teekiekkoja tai tiiliskiven näköisiä teeharkkoja, on kyse samalla metodilla valmistetusta teestä. Maku on hyvin erilainen kuin Genmaichassa, jossa paahdettu riisi haudutetaan teen mukana. Rice Tou Chan aromi on selkeän riisinen, täyteläinen ja ruokaisa. Pesän voi hauduttaa kokonaisena tai puolikkaana, minä lohkaisin irti vain neljäsosan, koska valmistin mukillisen. Haudutuskertoja kuulemma riittää, jotkut hauduttavat kuulemma jopa seitsemän kertaa!

En heti lämmennyt tälle teelle, riisin voimakas maku teki siitä mielestäni hiukan liisterisen, mutta aion kyllä kokeilla paremmalla ajalla uudestaan. Teen tuoksu on voimakas ja jotenkin maanläheisen multainen. Voisin kuvitella, että tästä teestä joko pitää tai sitten ei pidä ollenkaan.

(Yleensä teen nimi kirjoitetaan Tuo Cha, mutta käytin nyt Oriental Tea Housen kirjoitusasua.)

Sitten arvontaan. Arvonnan suoritti helposti tikkareilla tai muulla makealla lahjottavissa oleva 5-vuotias. Onneksi kukaan osallistujista ei sentään mennyt niin pitkälle. Arvat odottivat nostajaa väärennetyssä Muumi-kulhossa, joka saatiin Hongkonglaisesta supermarketista hammastahnapaketin kylkiäisenä muutama vuosi sitten.


Jännitys tiivistyy...

H-hetki...

Rumpujen pärinää.....

Ja voittaja on....

...Pihi nainen!!! (Zoomaukset päin prinkkalaa.)

Onnea voittajalle! Pihi nainen, voisitko ystävällisesti lähettää yhteystietosi minulle (sannascupoftea@gmail.com), niin laitan palkinnon tulemaan.

Kiitos kaikille osallistujille!

Friday, September 28, 2012

Arvontamuistutus

Pikainen muistutus: puolivuotisarvontaan ehtii viela osallistua. Onnetar valitsee voittajan huomenna. 

Mina riudun Perthin uskomattoman sateisessa, tuulisessa ja kylmassa saassa. Eilen mittari oli laskenut ohikulkijan mukaan jopa 12 asteeseen, siis paivalla! Kavellessani eilen St George's Terracen 'tuulitunnelissa', rikoin sateenvarjoni puhurissa. Tyomatka ei ole sujunut parhaissa merkeissa muutenkaan: pirullinen flunssa on paattanyt liikkua lapi kehon ja nyt on keuhkojen vuoro :( Toita olen tietenkin silti tehnyt, kun kerran taalla olen, flunssatablettien voimalla. Allaoleva kuva on hotellin aulasta. Arvaako kukaan Perthia tunteva, missa yovyn?





Sunday, September 23, 2012

Aikamatkalla Kilven kanssa



Viimeaikoina olen usein pysähtynyt miettimään sitä kummallista faktaa, että oma lapseni oppii tuntemaan läheisesti todella erilaisen luonnon kuin minä itse omassa lapsuudessani. Mielestäni lapsuuden luontokokemus eroaa aika paljonkin tavasta, jolla opimme tuntemaan uutta ympäristöä aikuisina. Johtuuko se siitä, että vauvana ollaan pintakasvillisuuden korkeudella, kaikkea kosketellaan ja maistellaan, siinä ryömitään ja kieriskellään? Ennen kaikkea vauvana ja pikkulapsena on aikaa syventyä ympäristön tutkiskeluun toisin kuin paikasta toiseen kiitävillä aikuisilla. 

Minä olen oppinut tuntemaan Australian luonnon vasta aikuisena. Eläimet, kasvit ja vuodenaikojen vaihteluihin liittyvät ilmiöt olivat minulle alkujaan vieraita. Opin niistä osoittamalla, kyselemällä, lukemalla ja katsomalla kuvia. Olen myös kiitollinen siitä, että minulla on ollut miltei ainutlaatuisia mahdollisuuksia tutustua Australian luontoon myös alkuperäisväestön opastuksella. Vaikka olen vuosien aikana oppinut paljon, Australian kasvisto ei silti tunnu omalta. Sen tuntemus ei ole selkärangassa samalla tavalla kuin Suomen luonnon, jossa olen pienenä möyhännyt. Tuntemukseni on enemmän akateemista laatua, nippelitietoa, selviytymiskeinoja. Kasveista ja eläimistä ei synny minulle muistojen jatkumoa lapsuudesta, ja siksi tiedostani puuttuukin syvyys, joka naulaisi minut kiinni tähän maisemaan. Kun oma tyttäreni muistelee muiden näillä seuduilla kasvaneiden lasten tapaan kesällä jalkapohjiin tarttuneita kivuliaita ‘piikkitakiaisia’, minulle vastaava kokemus olisi ehkä lapsena nokkospuskaan juokseminen.  Kun minulle jouluun liittyvät tummat taivaat, kimaltava lumi ja paukkupakkaset, lapselleni tulee joulumieli kovaa puhaltavasta, kuumasta keskikesän tuulesta ja hurjasta helteestä. Kun minun maisemani oli sammaleiset metsät ja puhdasvetiset järvet, on tyttärelläni valtameren pauhu ja manner, jonka sydämessä on tuhansia kilometrejä aavikkoa ja erämaata.

Sama ajatus tuli taas mieleeni tänään, kun leikkipuistossa mukanani oli Eeva Kilven Kuolinsiivous. Teos on kuin yhden vuoden läpi ahkeraan pidetty päiväkirja, paitsi että todellisuudessa teksti on koottu Kilven päiväkirjamerkinnöistä viimeisten 27 vuoden ajalta. Kohta, joka kirvoitti yllämainitut luontoon liittyvät ajatukset mieleeni oli seuraava:

“… Mutta sen lisäksi me kaipaamme kotiseutuamme, maaperää jonka mullasta ja alkuaineista olemme koostuneet, johon olemme lapsena kiintyneet lapsen mahtavan kiintymiskyvyn voimalla, maisemaa, luontoa, ympäristöä johon tunteemme ovat ensimmäiseksi kiinnittyneet rakkauden kaikkein puhtaimmassa ja vilpittömimmässä vaiheessa.”

Kilpi pohtii siinä ikävöintiä, joka hänen runoissaan ja mietteissään kohdistuu usein menetettyyn Karjalaan, hänen sukunsa kotiseudulle. Ikävä ja kaipaus kohdistuvat Kuolinsiivouksessa Karjalan lisäksi myös läheisiin ja läheisyyteen:

“Kirjoissani minä olen pyydystänyt ihmiset lähelleni, ne joita alinomaa ikävöin ja joita en osaa lähestyä muuten.”

Toisaalta välittäminen, läheisyys ja yhteiselämä eivät suju ilman hankausta ja yhteentörmäyksiä. Silloin Kilpi kaipaa myös hiljaisuutta ja rauhaa, jota hän ammentaa olennaisesti hyvästä ja hyväätekevästä luonnosta.

“Äidiltä sai aivan suunnattoman luonteenrikkauden, mutta sellaisen ihmisen kanssa on vaikea elää. Niin on ollut niidenkin, jotka ovat joutuneet elämään minun kanssani.”

“Metsä ja aika ovat arvokkainta mitä me voimme toisillemme antaa.”


Kilpi, E. Kuolinsiivous. WSOY, Helsinki, 2012.


Nimensä mukaisesti Kuolinsiivous on katsaus tähänastiseen elettyyn elämään, ajatuksiin melkein kolmen vuosikymmenen varrelta. Jokaista merkintää seuraa suluissa vuosiluku, jolloin se oltiin alunperin kirjoitettu. Joissakin kohdissa Kilpi kommentoi aikaisemmin kirjoittamaansa tyyliin ‘kuinka minä tuolla tavalla ajattelin!’ Päiväkirjasta löytyy runoja, aforismeja, lyhykäisiä ajatuksenpätkiä, arjen havaintoja ja filosofisia pohdintoja. 

Monet päiväkirjamerkinnät ovat todistus voimakkaasti eletystä ja koetusta elämästä. Kilpi murehtii ja kantaa vastuuta luonnon ja eläinten kohtaloa tuottavuusyhteiskunnassa, median välittämiä uutisia maailman sodista ja hädästä. Maailman pahuus ja epäoikeudenmukaisuus ahdistaa, valvottaa ja pelottaakin. Ymmärrystä riittää silti: olemme vain ihmisiä, ja siten vailla eläinten arvokkuutta ja valmiutta.

“Klo 1.30 yöllä: Ihmisen kehitys perustuukin siihen, että hän ei osaa. Hän ei osaa niin kuin muitten lajien lapset jo syntyessään osaavat lajiensa taidot. Ihmisen on harhailtava, oltava epävarma, etsittävä, ja hän tekee erehdyksiä ja vääriä valintoja koko ajan, mutta aina välillä hän keksii jotakin ja se saattaa olla nerokasta.”

Vanhempien ja lasten välisten suhteiden haastavuus on kuin nuorallakävelyä, jota kärsimättömyys aika ajoin horjuttaa. Kilven ajatukset palaavat erityisesti omaan äitiin, äitiyteen ja poikiin. Vanhenemiseen liittyvä turhautuminen ja samalla kuolevaisuuden vääjäämättömyys kirkastaa nykyhetken.

“…En jaksaisi enää elää tässä typerässä maailmassa, typerien, lyhytnäköisten ihmisten seassa, typeryyden aiheuttamien huolten keskellä. Mutta on jaksettava, on pidettävä huolta itsestään, liikuttava, oltava oma henkilökuntansa, ettei joudu näitten älyttömien, kovasydämisten ihmisten armoille.”

Päiväkirjan ote on luonnollisesti hyvin henkilökohtainen. Arjen havainnoinnin ja oman sekä läheisten ihmisten ja ihmissuhteiden pohdinnan lisäksi mukaan mahtuu useita upeita, ajattomia helmiä, minuun tekivät vaikutuksen tämän postauksen ensimmäisen lainauksen lisäksi seuraava:

“… Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin.”

Minua jäi kokoelman luettuani mietityttämään se, kuinka pitkän ajan Kuolinsiivouksen ‘vuosi’ kattaakaan. Melkein kolmekymmentä vuotta. Mietin sitä, kuinka tällainen tiivistäminen yhteen vuoteen on onnistunut ja mitä on jäänyt pois, kun ajatukset hyppäävät lineaarisesti näennäisesti päivästä toiseen, mutta oikeasti aikamatkataan vuosia eteen- tai taaksepäin? Kirjan idea on mielenkiintoinen: miltei kolmenkymmenen vuoden ajattelun tiivistäminen yhteen vuoteen kertoo elämästä yleisemmin juuri tuon ajatusten kypsymisajan ja vuosien aikana tapahtuneiden elämänmuutosten vuoksi? 

Vanhemmuus ja erityisesti suhde äitiin tulee esille vahvana ja tärkeänä. Ajan kulun ja elämänkokemusten myötä lasten ja vanhempien roolit ja ymmärrys muuttuvat, mutta tehdäänkö samat virheet aina uudestaan ja tuleeko ymmärrys vasta kun on jo liian myöhäistä? Lukiessani nyökkäilin, nautin ja nyyhkin. Minua lämmitti erityisesti seuraava Kilven kaunis muisto:

“Klo 23.23 maanantai. – Sinä olet kuin kukkanen näitten ihmisten keskellä, sanoi äiti minulle vuosia sitten Porissa, kun olimme katsomassa Hiitolan kansallispuvun julkistamista. Hän siis sanoi minulle niin kauniisti. Kannan sitä lausetta mielessäni kuin perintökorua.”

Ollaan siis hyviä toisillemme niin sanoissa kuin teoissakin, varsinkin lapsillemme. Pienistäkin sanoista ja teoista jää jälkiä.

(Minusta Mika Tuomisen suunnittelema kansi on hyvin onnistunut ja moniulotteinen. Siitä löytyy elämän syksyä, vanhan ja vahvan puun juuret ja taivaaseen kurottelevat oksat, lehtinä putoilevia, kasaanharavoituja kultakirjaimia, ja kaiken taustalla vuosirenkaita, vai ovatko ne sittenkin väräjävää vedenpintaa tai kartan korkeusjuovia?)

Saturday, September 22, 2012

Hyvää levää

Tämä talvi ja kevät ovat olleet flunssan suhteen kauheita. Muut eivät ole perheessä sairastelleet – vain minä näytän saavan tartunnan kaikista mahdollisista pöpöistä, jotka niittävät jengiä sängynpohjalle. Alkuviikosta tuli kaktus kurkkuun ja alamäki alkoi siitä. Apua tuli sopivasti ja yllättäen japanilaisen ystävän lahjoittamasta merileväteestä. Kipeälle kurkulle suolainen merilevätee tuntui tekevän erinomaisen hyvää ja ruokahalun menettäneestä tee tuntui myös ravitsevalta.



Alkuasetelma.


Kombucha (merilevätee) valmistetaan kombu-merilevästä, jota viljellään Hokkaidon saaren rannikolla. Samaa kombua käytetään myös kuivattuna ja etikkaan säilöttynä japanilaisessa keittiössä. Kombu on kuivattu ja hienonnettu jauheeksi, joka on puristettu rakeiksi. Samaa jauhetta voi käyttää myös kokkaamiseen, eli siitä saa helposti kombu-liemen nuudeleille tai mausteen sushi-riisille.

Tästä ymmärrän kartan ja kuvat :)
Kombucha-rakeet.


Maku vaatii ehkä totuttelua. Ystäväni mies ei vieläkään juo kombuchaa yli 10 vuoden säännöllisen kokeilun jälkeen. Omani irvisteli (kuulemma tahtomattaan) siihen malliin joka kulauksen jälkeen, että hänelle tarjottiin kupillisen puolivälissä uusi mukillinen tavallista senchaa. Kurkkukipuiselle ja japanilaisen keittiön makuihin tottuneelle tee oli kuitenkin namia.

Kotona käytin kukkurallisen teelusikallisen noin kahta desiä kohden. Maun voimakkuutta voi helposti säädellä lisäämällä jauhetta tai kuumaa vettä. Seuraavaksi aion kokeilla kokkaamista, kunhan tästä tokenen.

Laimea kombucha, lisäsin tähän vielä ripauksen ennen kuin nautin mukillisen.


Muitakin uusia kokemuksia on edessä: olen nimittäin istahtamassa taas koulun penkille. Onneksi vain muutaman kuukauden kestävälle etäopiskelukurssille tällä kertaa. Viimeksi opiskelin kokopäivätyön ja huonosti nukkuvan vauvan rääkkäämänä. Silloin vannoin, että en koskaan enää! Ensi viikolla lähden myös reissuun, vaikkakin vain työn merkeissä. Kuulette seuraavan kerran siis ihan oikeasta kaupungista :)

Iloista viikonloppua!

Friday, September 21, 2012

Mitä meistä jää jäljelle?

Big Skysta toiseen: olin samalla kirjafestarilla vieraana myös viime vuonna. Silloin tapahtui sattumalta jotain samalla hienoa, samalla surullista. Festarihumusta päädyin jotenkin sivummalla olevaan pikkuhuoneeseen, jonka seinät ja pöydät olivat täynnä kirjoja. Kyseessä oli erään hiljattain kuolleen henkilön kirjasto. Kirjoja sai ostaa 'kultakolikkolahjoituksella' eli kaikki maksoi vain vaivaiset $1 tai $2. Kun kiertelin hyllyjen välissä tunsin löytäneeni sieluntoverin. Kaikki kirjat olivat juuri sellaisia, joista minäkin nauttisin ja jotka kiinnostivat minua. Joukossa oli sekä fiktiota että ammattikirjallisuutta - ja paljon hienoja klassikoita. Kirjoja oli tuhansia, ja olisin valehtelematta antanut uuden, rakastavan kodin niistä joka ikiselle, jos se vain logistisesti ja spatiaalisesti olisi ollut mahdollista. Jouduin siis valikoimaan, ja vietin tässä aarrekammiossa tunnin jos toisenkin ihastellen, miettien ja välillä nipistellen itseäni - voiko tällainen onnenpotku olla totta ollenkaan? En voinut olla kuvittelematta poismenneen henkilön elämää, sitä innostusta, jolla kaikki nämä kirjat oltiin kerätty ja millä niitä oltiin tutkittu. Oli selvää, että henkilö oli työskennellyt samalla alalla, tai ainakin ollut siitä hyvin kiinnostunut. Minua kiehtoivat samat kulttuurit, samat maanosat, samat myytit ja tarinat, samat kielet, kaikki samat asiat. Kirjojen hankkiminen näytti tyrehtyneen 80-luvulla. Ehkä hän tuli liian vanhaksi lukeakseen? Ehkä hän sairastui? Ehkä hän muutti vanhainkotiin ja kirjat jäivät ullakolle pölyyntymään?

Kokemus sai minut miettimään mitä meistä jää jäljelle? Mitä tapahtuu vaivalla ja rakkaudella keräämillemme kirjoille, kun emme ole enää niitä lukemassa? Mitä kirjahyllymme kertovat meistä ja elämästämme?

Kirjamyynnin tuotto lahjoitettiin hyvään tarkoitukseen. Minä vaapuin huoneesta kahteen otteeseen ulos neljän kassillisen kanssa. En voinut maksaa aarteista mitään pientä kolikkolahjoitusta, vaan halusin antaa niistä teosten arvon mukaisen korvauksen. Kotona googlasin kuolleen henkilön nimen lisätiedon toivossa, mutta ilman tulosta. Sieluntoverini oli elänyt aikana, jolloin ei ollut internetiä ja sosiaalista mediaa.


(PS. Arvonta puolivuotiaan kunniaksi on vielä meneillään, joten osallistuhan, jos et vielä ole ehtinyt.)