Tasapainoilua
ja kasvutarinaa kulttuurien välissä tarjoilee Jhumpa Lahirin The Namesake.
Vaikka aihe (ja Intia) on minulle mitä ominaisinta luettavaa, on tunnustettava
heti alkuun, että petyin hienoisesti. Henkilökuvat olivat loistavia ja kerronta
kaunista, mutta tarina kokonaisuutena oli mielestäni valitettavan
ennalta-arvattava. Lukeminen ei onneksi
kuitenkaan kaduta, vaan Lahirin teksti on taitavaa ja nautinnollista lukea.
Ajatellessani positiivisesti, on toisaalta ihan hyvä juttu, että kirjan voi
laittaa lappeelleen kun alkaa väsyttää, eikä ole pakko lukea ‘vielä yhtä sivua’
tietääkseen mitä tulee tapahtumaan.
Suuria elämyksiä tai oivalluksia en siis kirjasta saanut, mutta
sellaista lämmintä, hyvän olon tunnetta kuitenkin.
 |
Lahiri, J. The Namesake. Flamingo, London, 2003. |
Ashima
ja Ashoka muuttavat Kalkutasta Cambridgeen, Bostonin liepeille, jossa Ashoka on
jo viettänyt muutamia vuosia väitöskirjaopintojensa parissa. Avioliitto on
järjestetty vanhempien toimesta ja pian häiden jälkeen Ashima löytää itsensä pienestä asunnosta
keskellä kulttuuria ja ympäristöä, jossa kaikki on vierasta. Kun he saavat
esikoisensa, pienen pojan, kulttuurien erilaisuus kärjistyy: ennen kuin lapsi
voidaan viedä kotiin sairaalasta, on täytettävä syntymätodistus, jossa on
oltava nimi. Ashiman vanha isoäiti on lähettänyt Kalkutasta kirjeen, jossa
hänen pojalle antamansa nimi on kirjoitettu. Kirje ei kuitenkaan saavu
Bostoniin ajoissa, joten Ashima ja Ashoka joutuvat keksimään
syntymätodistukseen nimen. Kyseessä on vain lempinimi, he lohduttautuvat,
virallinen nimi voidaan vielä muuttaa, kun kirje saapuu. Ashoka nimeää pojan
Gogoliksi, lempikirjailijansa, Nikolai Gogolin, mukaan.
Nimen
sisältävä kirje ei kuitenkaan koskaan tule perille ja isoäitikin ehtii kuolla.
Gogolin ‘oikea’ nimi ei siis koskaan selviä. Intialaisen tradition mukaan
lempinimeä käytetään vain perheen ja ystävien kesken, ja virallista nimeä
kaikessa muussa kanssakäymisessä. Gogolin tilanne on perheen ensimmäinen
irtiotto bengalilaiseperinteestä ja aiheuttaa lievää kriiseilyä. Vuosien
kuluessa ja lasten kasvaessa kaikki tietenkin muuttuu. Siteet alkuperäiseen kotimaahan
löystyvät ja elämästä uudessa maassa tulee konkreettisempaa varsinkin
amerikkalaisten lasten kautta. Bostonin bengalien yhteisö pyrkii ylläpitämään
jonkilaisia juuria ja yhteenkuuluvuuden tunnetta erilaisten juhlien ja
kokoontumisten muodossa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu 80- ja 90-luvuille.
Outoon
nimeensä tyytymätön Gogol päättää vaihtaa nimensä samalla kun tekee irtioton
vanhemmistaan muuttaessaan Yalen yliopistoon opiskelemaan. Vanhempien ja oman
maailman erilaisuus on omiaan luomaan jonkinasteisen identiteettikriisin ja
aito itse on haussa osin ihmissuhteiden ja elämäntyylin kautta. Vaikka Gogol ja
hänen aikuistumisensa onkin kirjan päätarina, tuetaan tarinaa myös Ashiman ja
Ashokan kokemusten siivittäminä.
“Ghosh shook his head. “You are still young.
Free,” he said, spreading his hands apart for emphasis. “Do yourself a favour.
Before it’s too late, without thinking too much about it first, pack a pillow
and a blanket and see as much of the world as you can. You will not regret it.
One day it will be too late.”
“My grandfather always says that’s what
books are for,” Ashoke said, using the opportunity to open the volume in his
hands. “To travel without moving an inch.”
“To each his own,” Ghosh said. He tipped his
head politely to one side, letting the last of the cigarette drop from his
fingertips. He reached into a bag by his feet and took out his diary, turning
to the twentieth of October. The page was blank and on it, with a fountain pen
whose cap he ceremoniously unscrewed, he wrote his name and address. He ripped
out the page and handed it to Ashoke. “If you ever change your mind and need
contacts, let me know. I live in Tollygunge, just behind the tram depot.”
----
“For
being a foreigner, Ashima is beginning to realize, is sort of lifelong
pregnancy – a perpetual wait, a constant burden, a continuous feeling out of
sorts. It is an ongoing responsibility, a parenthesis in what had once been an
ordinary life, only to discover that that previous life has vanished, replaced
by something more complicated and demanding. Like pregnancy, being a foreigner,
Ashima believes, is something that elicits the same curiosity from strangers,
the same combination of pity and respect.”
Lapsuuden
ja nuoruuden perhelomat Kalkuttaan vievät Gogolin puoliksi vieraaseen kulttuuriin,
jossa amerikkalaisen arjen säännöt eivät päde ja puolituntemattomat sukulaiset
ovat koko ajan iholla. Omat vanhemmat näyttävät itsestään erilaisen puolen,
uivat kuin kalat vedessä, mutta lapsille Kalkutan arki näyttäytyy erilaisena.
Traditiot ja kultuurienväliset erot otetaan esille kirjassa kauniisti, hyvin arkisina
ja käytännöllisinä asioina. Gogolin kypsyessä asioiden merkitykset muuttuvat ja
armeliaisuus lisääntyy. The Namesake on kirja siirtolaisuudesta, perheiden
merkityksestä ja niihin kuulumisesta, vanhempien ja lasten suhteista, sekä myös
niistä asioista, jotka pidämme itsellämme; osista itseämme, joita emme ehkä koskaan
jaa.
“In so many ways, his family’s life feels
like a string of accidents, unforeseen, unintended, one incident begetting
another.”