Thursday, November 29, 2012

Kipin kapin osallistumaan

Arvontamuistutusrykelmä:

(Edit: Meinasin unohtaa Pihin naisen arvonnan, jossa voittaja saa omakseen hienon Pisama Designin keittiöpyyhkeen. Just ja just ehtii vielä osallistua, aikaa on 1. joulukuuta klo 18 saakka.)

Leena Lumella on käynnissä vuoden 2012 kauneimman kannen äänestys ja arvonta. Aikaa osallistua on 2. joulukuuta saakka.

Koti 3:lle arpoo suloisen Kanelimaan kalenterin myöskin 2. joulukuuta.

Lumiomenassa juhlitaan 4-v synttäreitä (vau!) ja sen kunniaksi voi osallistua arvontaan kirjoittamalla kirjeen joulupukille. Osallistua voi 13. joulukuuta saakka.

Minä aion rentoutua herkuista haaveillen, nyt kun osavaltion eteläosaa repivä myrsky on vihdoin laantumassa. Eilen korkealla sillalla ajaessa tuntui, että auto saattaa hyvinkin lähteä lentoon! Koulusta saimme tänään kotiin tilaamamme hauskat pellavaiset keittiöpyyhkeet, joihin kaikki luokan lapset olivat piirtäneet kuvansa nimellä varustettuna. Tosi mukava muisto pikkuisille ja meille vanhemmillekin.


Ohjelmassa jouluherkuista unelmointi ja self-portraitit.

Wednesday, November 28, 2012

Bloggarin anatomia (eli ihan liikaa minusta, taas)

Kukkapillin Hippu ja Opuscolon Valkoinen Kirahvi saivat teekupin tärisemään hienoilla tunnustuksillaan. Suuret kiitokset siis molemmille. Olen nyt mennyt jo aika sekaisin näistä haasteista ja blogin lukijat tietävät jo ehkä ihan liikaakin omituisia asioita minusta. Mutta laitetaan nyt vielä kerta kiellon päälle.

Hippu oli paketoinut kätevästi yhteen kaksi tunnustusta: A Blog With Substance ja Liebster Award. Käytän samaa taktiikkaa ja paljastan yhdistettynä 19 ytimekästä mitä-mieleen-juolahtaa -asiaa itsestäni. Samalla blogini jää näiden tunnustusten hautausmaaksi. Anteeksi, että olen spoil sport. Liebeä lähetän kuitenkin roppakaupalla kaikille loistaville bloggareille joiden areenat ovat listattuna tuossa oikealla.  


Ok, faktoihin siis:

1)   Minulla on metrin pituiset hiukset, johon on syynä mukavuudenhalu: niille ei  tarvitse tehdä harjaamisen lisäksi muuta kuin trimmaus kerran-pari vuodessa.
2)      Rullaportaissa täytyy kävellä.
3) Olen ollut pari viikkoa karmeassa koukussa eräisiin taivaallisiin italialaisiin suklaakekseihin.
4) Kun asuin Adelaidessa, silloinen pomoni kertoi minulle Somerton Manista. Tosielämän mysteeri on kiehtonut minua jo vuosia ja pohdin sitä aika ajoin.
5)    Yksi työkavereistani on kuin ilmetty PSY (Gangnam style) ja hän on saanut kuulla siitä aika usein…
6)      Rakastan joulua, jouluruokia, joulukoristeita ja lahjojen ostoa.
7)      Toivon, että jonain kauniina päivänä pystyisin joogaamaan säännöllisesti.
8)      Unettomuusjaksoista olisi mahtavaa päästä eroon.
9) Pidän värikkäistä ja kuviollisista vaatteista, joissa uskottelen olevani papukaijamaisuudesta huolimatta tyylikäs :)
10)  Olen joka päivä iloinen siitä, että saan olla niin mahtavassa työpaikassa ja siellä hienojen ihmisten ympäröimänä. Tuskin tulee toista samanmoista paikkaa vastaan tulevaisuudessa.
11)   Ihailen kaikkia kirjan kirjoittaneita.
12) Jännitän hiukan tulevaa muuttoa: meillä on avoin ovi edessä sen suhteen minne menemme ja milloin, mutta muuton aika on lähestymässä.
13)   Uskon siihen, että universumi on hyvä ja kaikella on jonkunlainen tarkoituksensa.
14)   Inhoan syvästi kokolattiamattoja: meillä jopa ruokatilassa on kokolattiamatto!
15)   Minusta olisi hienoa osata enemmän nippelitietoa Australian kasveista ja linnuista.
16) Ulkomailla asuessa Suomen lehtiuutisten lukeminen on saanut minut pelokkaaksi: ilmapiiri vaikuttaa todella väkivaltaiselta, itsekkäältä ja suvaitsemattomalta. Ja ‘suvaitsevainen’ näyttäisi olevan nykyään kirosana!
17)   Lapsena söin aina spagettia sinapin kanssa. Inhosin ketsuppia!
18) Unet ovat hirveän mielenkiintoisia: ajatelkaa kuinka suuri osa elämästä vietetään unimaailmassa (varsinkin sellaiset onnelliset hyvinnukkujat!)
19)   Haaveilen sapattivuodesta, jonka viettäisin lukien, matkustellen, teetä juoden ja ystävien kanssa rupatellen.


Valkoisen Kirahvin Sunshine Award onkin helpompi pähkinä purtavaksi, sillä kysymykset olivat valmiina:

1)      Mistä unelmoit? Omasta sopivan kokoisesta puutarhasta, josta saisin tehdä kauniin ja rentouttavan paratiisin. (Nyt asumme hiekkadyynin päällä, joten kaikki on istutettava ruukkuihin.)
2)      Kolme tärkeintä asiaa arjessasi? Ystävät, lapsi ja luonto.
3)      Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi? Olen jo ehtinyt, ja lukitsen saman: Australia.
4)      Elämäsi parhain saavutus? Itseni haastaminen tekemään sellaisia asioita, joita olen arastellut. Astuminen omannäköiseni elämän polulle.
5)      Suosikkiharrastuksesi? Mikä tahansa ulkona tehty juttu.
6)      Suosikkimusiikkisi? Olen kaikkiruokainen. Viimeaikoina on kuulokkeissa ollut Chromaticsin Kill for Love –albumi. Tämä taas on Sofia Jannokin hyväntuulen ikisuosikkini.
Huh, tähän urakkaan kului ikuisuus, ja nyt menen kyllä keittämään teetä! Illat olen muuten viettänyt Salman Rushdien muistelman, Joseph Antonin parissa. Siitä lisää myöhemmin, mutta tässä välissä on mainittava, että kirja on aivan mahtava kuvaus paitsi elämästä, myös absurdista ja hengenvaarallisesta tilanteesta, johon kirjailija voi oikeasti tässä maailmassa joutua.

Sunday, November 25, 2012

30 minuuttia paratiisissa (päiväkirjasta)



Tänä aamuna: auringon lämpö, viileä vesi, leppeä tuuli. Meri vetää syliinsä. Rannalla vain minä ja Mr Lokki, yksi kuollut kalaraukka. Hiekka hieroo jalkapohjia, hengitys lähtee luonnostaan aaltojen rytmiin. Onneen tarvitaan vain ranta kauniina päivänä.


Meidän varjopaikka.

Kesäfiilis.

Mr Lokki lähtee matkaan.

Tämäkin piti tietty tehdä.

Elämästä ei selviä hengissä.

Saturday, November 24, 2012

Hymy vai irvistys?



Painostavissa tunnelmissa vietettiin viikkoa muutenkin kuin ukkosen johdosta. Rehellisesti sanottuna Richard Yatesin Revolutionary Road sai minut ajoittain ahdistumaan. Samanlaista tukalaa ja toivotonta fiilistä kuin hikisenä taivaan räjähdystä odotellessa oli minun lukukokemukseni. Kirja ei missään nimessä ollut millään lailla puutteellinen, päinvastoin, 50-luvun amerikkalaissuburbia tihkui sivuilta niin uskottavasti, että tunsin uppoavani pehmeisiin sohviin, miellyttäviin kohteliaisuuksiin ja hillittyyn vieraitten kestitsemiseen. Minun oli pakko lukea kirja pienissä osissa, vaikka dramaattisen lopun ahmaisinkin: viimeinen rivi luettiin kello 1.30 aamusella. Tajusin, että jos olisin ollut nainen 50-luvun Yhdysvalloissa, olisin ehkä mieluummin kuollut kuin elossa.


Yates, R. Revolutionary Road. Vintage, London, 2009 (1961).


“It was only then, during a dissertation by Milly on lamb chops, that an almost palpable discomfort settled over the room. They shifted in their seats, they filled awkward pauses with elaborate courtesies about the freshening of drinks, they avoided one another’s eyes and did their best to avoid the alarming, indisputable knowledge that they had nothing to talk about. It was a new experience.”

Tarina itsessään kulkee jouhevasti ja imaisee mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta. Sopivan yksityiskohtaisten  kuvausten ansiosta  tuntui, että  näin tämän kirjan ennemmin kuin luin sen. Todennäköisesti monet lukaisevat tämän nopeastikin, jos eivät allekirjoittaneen tavoin kärsi 50-lukuahdistuksesta. 

“Oh, don’t you know?” She brought his hand gently up her hip and around to the flat of her abdomen, where she pressed it close again. “Don’t you know? You’re the most valuable and wonderful thing in the world. You’re a man.”

Asiaan: Frank ja April Wheeler asuvat mukavalla asuinalueella, mukavassa talossa, mukavien ihmisten ympäröimänä kahden lapsensa kanssa. Vaikka kaikki on niin hemmetin mukavaa, jostakin syystä kenkä hiertää ja kravatti kuristaa. Revolutionary Roadilla pohditaan aikuistumista, epävarmuutta, unelmien täyttymistä, ihmisten kohtaamista (kohtaavatko ihmiset koskaan?), kipuilevaa parisuhdetta  ja ennen kaikkea ympäristön odotuksia ja niihin vastaamista. Hyväksyttävät miehen ja naisen roolit, joiden marionetteja kirjan henkilöt ovat, tekevät elämästä tuskallista, mutta kaikki epäilykset on pidettävä visusti sisällä, sillä muutenhan  saisi oudon tai hullun leiman otsaansa. Erikoisen hyvä saa tietenkin olla joissakin asioissa: erikoisen nerokas, kaunis, tyylikäs, hurmaava, lahjakas, hauska ja menestyvä. Mutta entä rohkeus tavoitella omaa unelmaansa? Rohkeus jättää kaikki totuttu taakse, rohkeus ottaa riski, rohkeus löytää todellinen itsensä? Vaikka ympäröivää yhteiskuntaa ja työkavereita on helppo kritisoida radikaalistikin olohuoneen sohvalta drinkki kädessä, kenellä on uskallusta aamun tullen astua sovinnaisen ulkopuolelle?

“How small and neat and comically serious the other men looked, with their grey-flecked crew cuts and their button-down collars and their brisk little hurrying feet! There were endless desperate swarms of them, hurrying through the station and the streets and an hour later they would all be still. The waiting mid-town office building would swallow them up and and contain them, so that to stand in one tower looking out across the canyon to another would be to inspect a great silent insectarium displaying hundreds of tiny pink men in white shirts, forever shifting papers and frowning into telephones, acting out their passionate little dumb show under the supreme indifference of the rolling spring clouds.”

Tyyntä ja tukalaa painostusta seuraa tietenkin rajumyrsky, joka puhdistaa ilmaa, mutta jonka jälkeen, aaltojen tyyntyessä, selviytyjien elämä palaa näennäisiin, turvallisiin uomiinsa. Maton alle lakaistuja, mieleen itämään jääneitä ajatuksia ja kokemuksia on kuitenkin mahdotonta tukahduttaa. Tämä kirja jäi mieleeni elämään ja pohdituttamaan.

Friday, November 23, 2012

Aussie icon - pt 2



Sarjassamme aussi-ikoneita tutustumme tällä kertaa Miloon. Milo muodostaa Vegemiten kanssa australialaisen ruokakaapin tunnuskaksikon. Ei ole varmasti olemassa aussia, jonka ruokavalioon nämä kaksi eivät olisi kuuluneet/kuuluisi. 

Vegemitea kymmenisen vuotta nuorempi Milo keksittiin 30-luvulla pula-ajan lasten ravintoa täydentämään. Erityisen makunsa Milo saa valmistuksessa käytetystä ohramaltaasta ja kaakaojauheesta. Perinteisesti se nautitaan sekoittamalla kukkurallinen-pari murujauhetta lasilliseen kylmää maitoa. Miloa mainostetaan aktiivisten ja urheilullisten lasten energiajuomana, josta lapset saavat kätevästi kalsiumia, rautaa, magnesiumia sekä C,A ja B-vitamiineja. Sitä, että Milo-jauheesta melkein puolet on sokeria, ei mainosteta :) 

Nykyään Miloa saa myös aamiaismuroina, energiapatukoina ja muistaakseni myös jäätelöinä. Koska en lapsuuden laktoosi-intoleranssin johdosta oikein koskaan tottunut juomaan maitoisia juomia, en uskalla kommentoida juoman maistuvuutta. Joskus ripottelen murusia vaniljajäätelön päälle – ihan hyvää. Lapsille kyllä näyttäisi maistuvan kaikissa muodoissa, ja ihmekö tuo kun miettii sitä sokerin määrää, mutta perusaussiperheissä Milo on melkeinpä terveysjuomaa – ja aussi-ikonina tietenkin kaikenlaisen arvostelun ulkopuolella.


Energiaa purkista.

Meillä ukkosti tällä viikolla kunnolla ja varsinkin kotona jyrähdykset ja salamat olivat sitä luokkaa, että oikein sydämestä otti. Mustat pilvet rullasivat mantereelle mereltä ja murisivat tässä meidän päältä mennessään. Jokainen, joka on asunut jossakin tropiikissa tai liepeillä, tietää, millaista on olla 38 asteessa ennen ukkosmyrskyä: happi loppuu, jalat ovat kuin lyijyä ja hiki virtaa. Nyt on meininki onneksi taas normalisoitunut. Minut piti järjissäni T2:n makea ja herkkä Pai Mu Tan. Suhteellisen voimakasmakuinen valkoinen tee on kaunista katsella ja valmistinkin sen suoraan mukiin. Tästä teestä on tullut yksi suosikeistani, ja arvostan sitä erityisen paljon sen vuoksi, että – niisk – kaupunkimme T2-myymälä on suljettu. En voi uskoa, että pelkästään minun ostokseni eivät olisi riittäneet pitämään liikettä pystyssä! No, elämä jatkuu, mutta suruliputus on kyllä hetken käynnissä, sillä T2n lisäksi putiikki myi myös muita hyvälaatuisia teitä, joita täältä ei siis enää saa. Huoh, joskus kaipaan tosissani takaisin isoon kaupunkiin… 


Energiaa ilman sokeria.