Saturday, January 5, 2013

Tukea graniitista




Tilanne on onneksi hiukan tasoittunut, mutta univelkaa on kyllä ehtinyt kertyä. On ollut lohdullista nähdä, kuinka ystävien ja sukulaisten tukiverkko on tullut viipymättä paikan päälle ja saanut arjen rullaamaan. Nyt vain odottelemme sitä kun tulevaisuus tuttavaperheellämme selkenee ja olemme tarvittaessa avuksi kaikin tavoin. Unen tuloa odotellessa on ollut raskaiden, ympyrää pyörivien ajatusten junnaamisen sijaan parempi lukea kirjaa, joka vie mennessään kauas pois siitä todellisuudesta, jossa päiväsaikaan ollaan tarvottu. Sängynvierustan suomalainen kirjapino on siis ollut tarkoitukseen erittäin sopiva, ja mihinpä olisi parempi turvata maailman melskeissä, kuin vahvaan, suomalaiseen graniittiin. Cody Douglas Oreckin (teksti) ja Octavian Balean (kuvat) Storybook Helsinki and Beyond sisältää toki paljon muutakin kuin graniittia, mutta sillä on kirjassa ja Helsingin arkkitehtuurissa suuri rooli. (Sivuhuomio: kun nykyään ajattelen Helsingin arkkitehtuuria, tulee aina ärsyttävästi mieleen eräs samanniminen aussibändi jolla ei ole mitään tekemistä Helsingin tai arkkitehtuurin kanssa.)


Douglas Oreck, C. & Balea, O. Storybook Helsinki and Beyond. WSOY, Helsinki, 2012.


Oi kuinka rakastinkaan vaeltaa kirjan mukana tyhjän Helsingin kaduilla, käytävillä ja huoneissa. Tuli sellainen olo kuin joskus aikaisin aamusella, juuri heräävän kaupungin kaduilla kävellessä, tai vastaavasti sateisessa iltahämärässä, kun kaikki ovat jo sisällä suojassa, ja autio, salaperäinen kaupunki on kokonaan minun! Ihmisiä ei kirjan valokuvissa juuri näy, sillä rakennukset ja niiden viestit menneisyydestä ovat valokeilassa. Kuvateos kertoo pääasiassa rakennusten kautta suomalaisen kansallistunteen ja identiteetin synnystä sekä siitä kuinka tuo aika ja ajatukset ovat yhä esillä ympäristössämme, usein kiveen hakattuna tai puuhun kaiverrettuna. Kuinkahan usein sitä onkaan porhaltanut näiden rakennusten ohitse huomaamatta lainkaan yksityiskohtia, ajattelematta niiden kertomaa tarinaa?

Tässä kauniissa kahvipöytäkirjassa keskitytään venäläisten rakentaman Helsingin ja Suomen itsenäistymisen väliseen ajanjaksoon, jolloin kansallisromantiikka ja Kalevala toivat rakennustaiteeseen vanhaa symboliikkaa, suomalaista identiteettiä nostattavia tarinoita ja jokaiselle tuttuja luonnonaiheita. Eikö olisikin hienoa, jos taloille annettaisiin vieläkin kauniit nimet ja ne rakennettaisiin ikään kuin yksittäisiksi, persoonallisiksi taideteoksiksi? Tuon ajan rakennuksiin kuuluivat tarinat, vahva symboliikka, hauskuus ja uskallus. Nykyaikana hinta-laatusuhde taitaa olla se tärkein kriteeri uusia rakennuksia suunnitellessa. Kikkailu, käsityö ja massiivisuus maksavat liikaa. Helsingin lisäksi kirjassa vieraillaan Ruovedellä, Naantalissa, Porissa, Turussa, Nilsiällä, Valkeakoskella, Porvoossa, Teiskossa, Imatralla (upeita kuvia Valtionhotellista), Kirkkonummella ja Noormarkussa. Kirjan tekstit ovat suomeksi ja englanniksi, mikä tekee siitä oivan lahjan myös muille maille lähetettäväksi. 

Suomalaisesta graniitista löytyi sopiva rakennusmateriaali sitkeälle kansalle, joka oli vuosisatojen ajan raatanut elantonsa eteen kylmässä pohjolassa. […] Ylikoristeellisuus sai väistyä kunniapaikalle nostettujen tavallisten kasvien ja eläinten tieltä; suurelliset keisarilliset tunnusmerkit syrjäytettiin ja arkielämä nostettiin uuteen arvoon.” 

Minua hiukan häiritsi visuaalisesti tekstin tasaamattomuus, joka sai mielestäni sivut jollakin tapaa epäsiistin näköisiksi. Kyseessä saattaa olla makuasia. Tuntui myös, että yksi oikolukukierros lisää olisi ollut vielä tarpeen, ja asiavirhekin pisti silmään: Suomessa ei yleinen äänioikeus toteutunut suinkaan maailman ensimmäisenä, vaan vasta Uuden-Seelannin ja Australian jälkeen, vaikka Australian kunnia on hiukan ristiriitainen, sillä aboriginaalien (ja joskus naisten ja miestenkin) äänioikeudet vaihtelivat osavaltioittain. Asiasta käytiin täällä pitkään kädenvääntöä.

Kirjan ovat luoneet kaksi Suomea ja Helsinkiä hieman erilaisesta näkökulmasta katselevaa henkilöä: Cody Douglas Oreck on Yhdysvaltojen suurlähettilään vaimo ja Octavian Balea on romanialainen taiteilija. Douglas Oreck oli ihastunut kansallisromantiikan kautena luotuun arkkitehtuuriin, josta hän ei harmikseen löytänyt juuri lainkaan tietoa kirjakaupasta etsiessään. Balea taas oli tallentanut monet rakastamansa katunäkymät valokuviin. Keskustelusta jatkuneen yhteistyön tuloksena syntyi aukkoa paikkaamaan tämä kirja. Storybook Helsinkiä lukee kuin innostunutta rakkaudenosoitusta Suomelle ja se henkii sellaista Suomen historian löytämisen iloa ja kansallisromanttista nostalgiaa rakennustaiteen kontekstissa, että siihen on mukava käärityä hetkeksi. Balean kuvat ovat tällaisena photoshoppailun ja sliipatun digikuvauksen aikana virkistävän erilaisia ja niistä paljolti seuraakin sellainen hiukan hyvällä tapaa epätäydellinen (eli realistinen?) ja samalla lempeän armollinen tunnelma. Minä ainakin tulen katsomaan Helsinkiä ja muitakin Suomen vanhoja rakennuksia hiukan erilaisin silmin tämän kirjan luettuani. 

Lisää löytyy kirjan web-sivuilta. Kirjan on lukenut myös Amma ja muistaakseni muutama muukin, mutta jostain syystä arviot eivät nyt osuneet silmään pikagooglauksen yhteydessä, eli vinkatkaa, jos tunnistatte itsenne!.



6 comments:

  1. Höh, onpa tyhmä nimi bändillä. Todella harhaanjohtava!

    Tuo kirja kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Kävin jo kurkkimassa, että löytyy Suomessa kirjastostakin - täytyy lukaista, kun pääsen Suomeen. :-)

    En ymmärrä, miksi nykyaikana rakennuksista pitää tehdä niin mielettömän tylsiä. Kaikki ovat kuin samasta muotista tehtyjä, samanvärisiä laatikoita. En ymmärrä, mitä siinä kukaan menettäisi, jos annettaisiin talojen rakennuttajille enemmän vapauksia talojen ulkonäön suhteen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin juuri, kuulemma saivat sen aikaan leikkelemällä sanoja lehdestä ja yhdistelemällä niitä. Mutta siis joka ikinen kerta, kun sanotaan Helsingin arkkitehtuuri, niin aivoni läväyttävät tuon bändin esille, eikä se edes ole mikään kovin hyvä!

      Kirja on kyllä kiva ja mielenkiintoinen.

      Noissa nykyajan puljuissa juuri huolestuttaa se aikaa kestämättömyys, eli miltä ne rakennukset näyttävät sadan vuoden kuluttua, jos edes ovat pystyssä silloin. Arkkitehdeilläkin olisi varmasti motivaatio ihan eri sfääreissä, jos saisivat oikeasti toteuttaa luovuuttaan!

      Delete
  2. Mielenkiintoinen postaus! Pidän Helsinkiä eniten kotikaupunkinani, vaikka en ole siellä lapsuuttani viettänytkään. Se on minulle Suomen kaupungeista tutuin ja läheisin. Helsingissä on paljon kaunista arkkitehtuuria - tosin on siellä ehditty tuhotakin. Muistaakseni Helsingin Sanomissa oli joitain vuosia sitten artikkelisarja noista Helsingin tuhotuista arvorakennuksista?

    On oikeastaan tosi surullista, kuinka kertakäyttökulttuuri on siirtynyt arkkitehtuuriin ja rakentamiseen. Samalla on menetetty myös rakentajien ammattiylpeys. Kuinkahan moni nykyinen muurari voi olla samalla tavalla ylpeä työstään, kuin nuo entisajan ammattilaiset?

    Ajatuksesi siitä, että talot nykyäänkin rakennettaisiin yksilöinä ja niille annettaisiin omat nimet, on viehättävä. Esim. tämä meidän naapurikylämme puinen sauvakirkko on 1200-luvulta. Sillä on sielu ja se tuntuu elävältä. Kuinkahan moni näistä uusista rakennuksista kestää yhtä kauan ja tavoittaa tuon saman sielun?

    Kaunis ja mielenkiintoinen kirja, taidan hankkia omaksi nyt Suomen reissulla. Kiitos vinkistä!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tuntuu, että vähän joka paikassa on ollut lyhyt periodi (joskus 70-luvulla), jolloin ajattelematta laitettiin paljon vanhoja rakennuksia kasaan karmeiden ostoskeskusten jne alta.

      Juttelin sattumalta viime vuonna erään 'perinnemuurarin' ja 'kivityöntekijän' kanssa. Hän taitaa olla melkein osavaltion ainoa, jolla on vielä taito hallussa ja hänet oltiinkin buukattu jonnekin viiden vuoden päähän töihin vanhojen rakennusten kunnostusten ja muiden rakennustöiden parissa. Eli siinäkin idea, jos uutta ammattia hakee :)

      Toivottavasti nämä rankentamisjututkin kulkevat sykleissä ja ehkä näemme pian esteettisen, aikaakestävän ja mielenkiintoisen arkkitehtuurin paluun?!

      Minun mummolani oli ihanassa vanhassa kivitalossa, ja vaikka mummon asunto on myyty jo aikaa sitten, käyn aina Suomen-visiiteillä nauttimassa rakennuksen tunnelmasta, ihastelemassa lattiaa, portaikon kaiteita ja seinien koristemaalauksia.

      Delete
  3. En ole kirjaa lukenut enkä itse asiassa ennen tätä edes kuullut, kiitos siis sivistämisestä! Sellainen asia tuli tekstiäsi lukiessa mieleen, että eikös ulkopuolinen näe aina selvemmin - siksi ehkä ulkomailta tulevat tekijät ovat saaneet kiinni jotain sellaista, joka on kaupungissa vuosiakin asuneelle uutta. Ehkä juuri siinä on teoksen voima.

    Olen samaa mieltä siinä, että joka paikassa taitaa olla ainakin joitakin alueita, jotka ovat arkkitehtonisesti kaameilta vuosikymmeniltä. Niin ainakin täällä Sveitsissäkin. Vaikka ulospäin näytetään käkikellomökkien ja loistohuviloiden kuvia, on täällä sellaisiakin alueita, jotka muistuttavat enemmän Parisiini banlieuta kuin alppikylää.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olepa hyvä! Varmasti on juuri tuosta ulkopuolisuudesta kyse. Ja nyt kun kirja on ulkona, tuntuu uskomattomalta, ettei kukaan koskaan aiemmin ollut tehnyt tällaista kirjaa! Tuntematonta sitä monesti katsoo hiukan tarkemmin ja avoimemmin, kun silmä ei ole tottunut vielä.

      Joo, varmasti kaikkialta löytyy noita rakennuskarmeuksia...

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!