Monday, January 21, 2013

Vastakohtien rajamailla



Riikka Pulkkisen kantaaottava ja monikasvoinen Vieras avautuu vastaparien kautta, tai oikeammin niiden välissä.  Kirjassa kuljetaan minun ja sinun, tutun ja vieraan, oman ja toisen, ruumiin ja hengen, uskon ja arjen, sekä vihan ja rakkauden venyvillä ja häilyvillä rajamailla. Kyse on alueesta, jolla tapahtuu paljon, mutta jonka moni haluaa kieltää pitääkseen kiinni oikean ja väärän määritelmistään, helposti ymmärrettävästä, mustavalkoisesta maailmastaan. 

Helsinkiläisen papin, Marian, elämässä hitaasti edennyt avioliittokriisi ja läheiseen ulkomaalaistaustaiseen tyttöön kohdistuneen uhan aiheuttama stressi saa hänet nousemaan ensin ruotsinlaivaan  ja sitten koneeseen, jonka päämäärä on New York.  Matka yllättää hänet itsensä, mutta sille on myös löyhä selitys: syöpään menehtynyt äiti, joka kasvoi Isossa Omenassa, mutta joka ei koskaan palannut, edes vierailulle. 


Pulkkinen, R. Vieras. Otava, Helsinki, 2012.


“Kaksi ihmistä rakastuu, muuttaa yhteen, menee naimisiin. Vuodet kuorivat heidät, tai käärivät yhtä hyvin. Pian he kävelevät asunnossaan kuin vieraat, varovat koskettamasta toisiaan matkalla kylpyhuoneeseen, ojentavat aamuisin toisilleen voiveitsen pöydän yli kuin asiakirjan pankissa. Hymyilevät kuin naapurille.”


On pakko päästä pois Suomesta, arjesta, miehestä, jota kohtaan ei tunne enää paloa, kirkosta, jonka voima ei riittänyt, kaikesta Yasminaan liittyvästä. Mutta mukana on Yasminan, pienen kahdeksanvuotiaan tytön pitämä päiväkirja. Sitä Maria uskaltaa lukea kaukana kotoa, kaukana helsinkiläislähiön tapahtumista. Vieras on Marian löytöretki itseensä, vaikka sinne löydetään  New Yorkissa, muiden kautta. Vuorotellen luetaan Yasminan päiväkirjaa, eletään aistillista elämää New Yorkissa, muistellaan matkaa edeltäviä tapahtumia ja ajatuksia, palataan Marian nuoruuteen ja uskonnolliseen herätykseen, jossa ruumis ja henki taistelevat melkein loppuun saakka.

“Tyttö näyttää keijulta, joka on hukannut elämänilonsa. Jos kaipuusta voitaisiin kutoa ihmishahmo, se olisi kiistatta tällainen: läpikuultava, lepattava, rajoiltaan ilmaan haipuva.”

Maria löytää asunnon, jonka hän jakaa Melanien kanssa.  Melanie opettaa afrikkalaista tanssia, jonka kautta Maria löytää uudelleen kehonsa, aistinsa ja tunteensa. Tanssi vie Marian lähemmäksi hänen äitinsä juuria, valkohiekkaisille merenhyväilemille rannoille missä tämä syntyi, ennen kuin vanhemmat muuttivat Yhdysvaltoihin, uuteen elämään. Tanssi antaa hänelle oikeuden nauttia ruumiistaan, rakastella; se antaa mahdollisuuden kertoa ja ymmärtää tarinoita, joita ei muuten voisi jakaa. Tanssi laukaisee löytöretken.


Pulkkisen teksti on selkeää ja konstailematonta, kuitenkin sopivasti suoranaisten kirkkaiden filosofissävytteisten helmien maustamaa. Silloin tällöin kappaleet solahtavat ja katkeavat runoiksi ja rytmeiksi, jotka minusta hienosti kuvaavat sitä tapaa, jolla Maria saa itsestään ja äidistään kiinni: ei analyyttisesti, vaan tunteiden, liikeen, aistien ja kehon kautta.

“Pyykit on lajiteltu. Valkoiset omaan koneeseensa, tummat toiseen, kirjavat kolmanteen. Hän antaa ilmeensä kertoa että me olemme hyvin etäällä toisistamme, että meidän ajatusmaailmamme ohittavat toisensa kuin kaksi tähteä maailmankaikkeudessa, hipaisematta, toisiinsa vaikuttamatta.”

Pieni kirja on täynnä suuria teemoja: rasismi, toiseus, väkivalta, hylkääminen, lapsen menetys, anoreksia, syöpä, kuolema, pelko, petturuus, hyväksynnän kaipuu, pelkuruus, kulttuurierot, rakkaus, lähteminen, jääminen, muukalaisuus, usko(nto) ja uskon horjuminen, vanhemmuus, ainakin. Ehkä väkevistä teemoista johtuen luin kirjan aika hitaasti. Jotenkin en voinut sulattaa kaikkea raskasta kovin nopeasti ja tarvitsin hengähdystaukoja. Kirjan loppupuolella oli hienoinen paasaamisen maku, vai oliko se vain asioiden toteamista jotenkin liian arkisesti, mielikuvituksettomasti, ainakin aikaisempaan verrattuna? Kyseessä on juuri se mielestäni kantaaottava osa, jossa rasisimin ja muukalaisvihan syitä ‘luetellaan’. Aihe on tärkeä, mutta jotenkin tuon kohdan käsittelytapa poikkesi mielestäni hiukan muusta tekstistä. 

Kirja piti minut lukutauoista huolimatta hyppysissään katkeamatta ja sai ainakin tämän lukijan kokemaan aika laajan skaalan tunteita jännityksestä, epätoivosta, ihailusta, myötätunnosta ja ärsytyksestä jonnekin helpotuksen ja haaveilun tienoille. Raskaista teemoista huolimatta teksti tarjosi tyylillisiä ja näkökulmallisia yllätyksiä ja raikkautta. Raja ja Totta pitää ehdottomasti lukea.

17 comments:

  1. Tiedätkö, tämä on tähänastisista Pulkkisen kirjoista se, josta en pitänyt. Kompastuin epäilemään ratkaisuja, jotka tuntuivat epäuskottavilta. Nyt, kun lukemisesta on aikaa, huomaan, että pidin kirjaa kokonaisuudessaan jotenkin paperinmakuisena, tehtynä.

    Totta sai minut samanlaisiin tunnelmiin, joita sinä kuvaat yllä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämä oli minulle ensimmäinen Pulkkinen. Totta, kansien sisälle on laitettu tapahtumaan paljon. En kuitenkaan kärsinyt suoranaisesta epäuskottavuudesta - ehkä sen vuoksi, kun luin kirjan niin hitaasti? Voisin kuvitella, että yhteen pötköön lukiessa tuo isojen juttujen tiuha 'ilmestyminen' voisi häiritä.

      Minua alkoivat kyllä kiinnostaa muut Pulkkiset tämän perusteella. Ei tämä maata järisyttänyt, mutta ei ärsyttänytkään. Löysin myös joitakin todella hienoja ja osuvia ajatuksia ja ilmaisuja tekstistä, niitä arvostin.

      Delete
  2. Tämä oli siis ensimmäinen pulkkisesi? Vieras on mielestäni Pulkkisen paras romaani, tosiaankin monenlaisia tunnetiloja aikaansaava, ajatteluttava, hyvin kirjoitettu.

    Oma suosikkini on silti Totta, Rajasta en välittänyt. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä vain, ensimmäinen oli. Muut alkoivat heti kiinnostaa. Toivon, että saan ne käsiini pian, mikä on kyllä aika epätodennäköistä :-)

      Delete
  3. Vieras on vielä lukematta, jossakin vaiheessa pitää ehtiä tämän pariin. Minäkään en pidä kirjoissa paasauksesta enkä selittelystä, heti tuppaa menemään kirjasta maku. Ja jos kirjassa on paljon eri teemoja, voi sekin olla tosiaan vähän liikaa (esim. Hirvosen Kauimpana kuolemasta-kirjassa oli ehkä liikaakin teemoja sulatettavaksi). Toisaalta tykkäsin esim. Leijapojasta, joka oli täynnä rankkoja teemoja. Siinäkin kyllä hetkittäin mietin, mentiinkö teemojen kanssa överiksi...

    Totta ja Raja on luettuna. Rajaan ihastuin aikoinani kovasti kokonaisuutena. Totta oli minusta puolestaan kielellisesti kaunis mutta jäin odottamaaan jotain enemmän sisällöltä. Molemmat kannattaa kyllä lukea.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, Raja ja Totta ovat nyt lukulistalla.

      Mietin postausta kirjoittaessani, että oliko tässä sitten liikaa teemoja? Ei minulla ollut sellaista tunnetta lukiessa, mutta niin kuin sanoin aikaisemmassa kommentissa, ehkä lukuisat teemat eivät vaivanneet siksi, kun sulattelin niitä tauoilla? On totta, ettei niihin kaikkiin päästy kovin syvälle ja yksi oli minusta hiukan ylimääräinen, eksotisoiva.

      Delete
    2. PS. Paasausta ei tässä kirjassa onneksi ollut kuin yhdessä kohdassa, eli suurimmaksi osaksi siltä vältyttiin. Sinua tämä kirja voisi hyvinkin kiinnostaa ainakin toisen pääteeman vuoksi, ja muutenkin.

      Delete
  4. Oli mielenkiintoista lukea näkemyksesi Vieraasta. Luin saman kirjan loppuvuodesta. Olin joistakin asioista hyvinkin samaa mieltä kanssasi, kuten tuosta lopun paasaamisesta. Minusta kirjaan oli kuitenkin haalittu liikaa teemoja. Muutamaan teemaan keskittyminen olisi tehnyt kirjasta mielekkäämmän lukea ja ehkä silloin olisi päästy myös syvemmälle teemoihin sisään. Nyt niiden käsittely jäi mielestäni hyvin köykäiseksi. Et tainnut kokea samaa?

    Teksti oli tosiaan selkeää ja konstailematonta - kunnes tultiin niihin kohtiin, joissa oli runonpätkiä, jotka minusta olivat hyvin irrallisia ja antoivat vaikutteen, että kirjailija haluaa luoda jotain hienoa ja taiteellisempaa, kuin mihin hänellä taidot tai osaaminen riittävät. Noita kohtia en pitänyt aitoina. Mitä sinä niistä ajattelit? Olivatko ne sinusta sopivia ja toivat lisänsä tarinalle?

    Rajassa ja Totassa oli mielestäni samanlaisia tekotaiteellisia pätkiä. Olisin nauttinut kaikista näistä kirjoista varmasti enemmän ilman niitä.

    Kiitos kirjoituksestasi!

    Ilona

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, sanoin tuossa edellisessä kommentissa, että mietin, oliko teemoja mielestäni liikaa. Paljous ei vaivannut hitaasti lukiessa, mutta se tuli oikeastaan mieleen vasta kun kokosin mielessäni jonkinlaista yhteenvetoa postausta kirjoittaessani.

      Totta, ettei kaikkiin teemoihin päästy kovin syvälle sisälle. Esimerkiksi minusta Melanien pojan kohtalo on sellainen, että en ole varma kuinka paljon se antoi kirjalle. Jotenkin se tuntui rankkuudessaan aika eksotisoivaltakin. Ehkä se oli kuitenkin tarpeellinen äärimmäisenä vierautena, toiseutena?


      Minä pidin niistä runollisuuksista, enkä kokenut niitä tekotaiteellisina. Minusta ne kuvastivat hyvin sitä, kun analyyttisestä ajattelusta siirrytään pelkkään aisteilla kokemiseen. Ne olivat sellaisissa kohdissa (esim tanssin ja seksin vietävänä, väsymyksessä) että jotenkin ne kuvastivat sellaista 'järjen' jäämistä taustalle oikein hyvin. Sisältö tuli minulle niiden rytmistä, jostain alitajunnasta putkahtelevista avainsanoista.

      Mielenkiintoinen kirja oli ja ne teemat, joihin päästiin syvemmälle laittoivat kyllä ajattelemaan. Kirja ei kuitenkaan ollut niiden suhteen mitenkään kovin yllätyksellinen, mutta paikkansa sillä varmasti on ja minusta se on selvästi syntynyt tietynlaisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jota saa täältä kaukaa nuuskia nettilehtien kommenttilaatikoissa :-)

      Delete
    2. Voi olla hyvinkin totta tuo mitä sanoit lukutahdista. Jos kirjan hotkaisee nopealla vauhdilla, saattavat teemat tosiaan tuntua turhan moninaisilta ja pinnallisilta. Ehkä se idea onkin siinä, että itse täydentää asioita lukuhetkien välisissä pohdinnoissa. Usein kirjan tarina kun kulkee ajatuksissa mukana myös silloin kun ei lue. Huomaan, että pääsen syvemmälle englanninkielisiin kirjoihin, sillä niiden lukeminen vaatii minulta edelleen enemmän kuin suomenkielisten kirjojen, jotka hotkaisee helposti yhdessä illassa.

      Kun luin näkemyksesi runollisuuksista, tajusin, että joku oikeasti voi ymmärtää ne, kuten sinä selvästi olet tehnyt. Niinhän se on, että kommentit kertovat enemmän siitä joka ne sanoo, kuin siitä mitä ne koskevat...

      Jännä tosiaan tuo huomiosi ilmapiiristä, jossa kirja on kirjoitettu. Sille täällä asuva kun on kovin sokea. Siskoni asuu Uudessa Seelannissa ja sai Suomen lomallaan lukeakseen juuri tämän samaisen kirjan. Hän tykkäsi siitä kovasti ja jäinkin miettimään, oliko ilmapiirissä ja käsittelytavassa jotakin kovin nykysuomalaista - ja ehkä uutta/eksoottista 17 vuotta ulkomailla asuneelle.

      Delete
    3. Totta tuo kirjan täydentäminen. Ja sitten lukemiseen vaikuttaa niin paljon myös oma senhetkinen state-of-mind, eli voin hyvin kuvitella, etteivät nuo runojutut aukea tietynlaisissa elämäntilanteissa ollenkaan. Tai jos ei ole joskus kokenut äärimmäistä stressiä, uupumusta, heittäytymistä tunteen tai liikkeen vietäväksi... Tekijöitä on niin monia.

      Minä näen ainakin omasta pienestä kulmastani selvän muutoksen monissa uusissa suomalaiskirjoissa. Uudet, ajankohtaiset teemat tulevat niissä esille. Suomi on muuttunut!

      Delete
  5. Minulla on "Raja" tällä hetkellä yöpöydällä odottamassa lukuvuoroa. Tästä "Vieraasta" kuulen nyt ensi kertaa... olen selkästi vähän pihalla Suomen kirjaskenestä. :)

    ReplyDelete
  6. Tykkään todella näistä kirjakuvauksistasi, sillä analysoit kirjoja tosi mukavalla tavalla ja monipuolisesti. :-)

    Kerroinkin aiemmin, että inspiroiduin ansiostasi pitkästä aikaa lukemaan, ja nyt minulla on menossa jo toinen kirja ihan lyhyen ajan sisällä! Ja eilen kävin kirjastossa, ja viivyin siellä pitkään. Suomalainen kirjasto on kyllä ihana paikka inspiroitua! Onkohan missään päin maailmaa yhtä hyvää kirjastoa kuin Suomessa? Miten muuten kirjastot siellä Australiassa? Millaisia ne ovat ja joutuuko lainaamisesta maksamaan?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi, kiitos kovasti ihanasta kommentista! Ja mahtavaa kuulla, että sulla on kirjaputki päällä :-)

      Minusta kirjastot ovat upeita paikkoja ja varmaan nykymaailmassa ainoita, joissa on mahdollista vain olla ilman mitään pakkoja ja vaatimuksia, kunhan vain antaa muiden olla rauhassa.

      Täällä on ihan hyviä kirjastoja, tosin prosentuaalisesti Suomi taitaa olla ihan maailman huippua kirjastokäyntien ja lainausmäärien suhteen. Täällä siis harvempi käy säännöllisesti kirjastossa tai omistaa kirjastokortin. Mutun mukaan myös laitapuolen kulkijoita löytyy Australian kirjastoista viettämästä aikaa useammin kuin Suomesta. Lainaamisesta ei onneksi joudu maksamaan, ja muutenkin säännöt taitavat olla aika samanlaiset kuin suomalaisissa kirjastoissa.

      Delete
  7. Pulkkinen onkin minulle ihan vieras. Kärsin ainaisesta kirjapulasta, mutta nyt ostin monta kirjaa itselleni joululahjaksi. Ja yllättäen en saakaan itseäni lukemaan ennenkuin iltaisin ja sitten minua alkaa aina nukuttamaan. No, kyllä ne luettua tulee, ennemmin tai myöhemmin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Pystyn hyvin sympatiseeraamaan tuon kirjapulan suhteen, vaikka nyt onkin itselläni hiukan parempi kirjatilanne tällä hetkellä.

      Nautiskele kirjoista sitten kun ehdit, onneksi omat pysyvät hyllyssä odottamassa sopivaa hetkeä, eikä tarvitse huolehtia palautuksista jne :-)

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!