Sunday, February 24, 2013

Tuuliajolla



Kun kaikki tuntui kaatuvan päälle, loppui luku- ja kirjoitusintokin. Korjattujen auton, läppärin ja kännykän kotiinpaluu aiheutti minussa jonkinlaisen stressinpurkureaktion, minkä johdosta olin jo kahdeksan aikaan illalla aivan raato. Nukuin kerrankin kuin tukki ja silti haukottelin kaiket päivät. Tapahtunut laittoi ajattelemaan kuinka sitä onkin kovin riippuvainen tekniikasta arkielämässä. Kaiken kukkuraksi ajoitus oli sellainen, että jouduin kävelemään tytön kanssa koulumatkat 40-asteen helteessä ja sitten fillaroimaan koulusta töihin. Kauheaa sumplimista kaiken suhteen – ja hiki virtasi!

Tilanteeseen sopivasti lukuvuoroon osui jotakin sellaista, johon ei tarvinnut investoida suuria energiamääriä, mutta joka kiinnosti silti in its aloofness (onko tälle sopivaa suomennosta?). Ihastelin Anjali Josephin kykyä  imaista lukija kirjan ympäristöön niin vaivattomasti, kirjoittaessani Josephin ensimmäisestä romaanista Saraswati Parkista. En osaa sanoa kuinka hän sen tekee. Pienillä, ytimeen osuvilla yksityiskohdilla, joita ei kuitenkaan ole liikaa? Huomaamattomasti arkisista paikoista tulee elävä, vaikka näennäisesti ihmisten tarinat ovat kuitenkin ne tärkeimmät. Saraswati Parkia lukiessa olin miltei käsinkosketeltavassa Mumbaissa; kaduilla, asunnoissa, puistoissa. Toinen romaani, Another Country, kuljetti minua päähenkilön, Leelan, mukana Pariisissa, Britanniassa ja Intiassa. 


Joseph, A. Another Country. Fourth Estate, London, 2012.


“She dressed, came out of the hut, and locked the door. The world appeared, bright blue, yellow and green. Coconut palms, and long fallen fronds on the sand; a man in a hoisted-up lunghi washing under a tree; a clothes line; a bird shouting; a couple of crows on the ground fighting over a piece of coconut shell.”

Leela ajelehtii maasta ja ihmissuhteesta toiseen. Another Country oli ehdottomasti haastavampaa luettavaa kuin Josephin edellinen. Ei kuitenkaan tekstin vuoksi, vaan sen valtavan suuren osan, joka jää sanomatta. Alkuvaiheessa pääni meni hieman sekaisin: olivatko joidenkin kappaleen tapahtumat takaumia? Keitä nämä ihmiset olivat? Jonkin aikaa luulin lukevani menneisyydestä, kunnes tajusin pienestä viittauksesta, että ajassa oltiinkin menty koko ajan eteenpäin. Minun oli myös vaikea hahmottaa Leelan ikää – jossakin kahden- ja kolmenkympin välillä? Hän vaikutti usein kovin nuorelta ja päämäärättömältä. Lukiessa minua vaivasi se, etten tajunnut ollenkaan mitä hän oikeastaan halusi? Saattaapa olla, ettei Leela halunnutkaan mitään.

Pariisissa hän oli kielikoulussa. Luulin aluksi, että oppilaana, mutta sitten paljastui, että  hän olikin yksi opettajista. Tapahtumasta ja paikasta toiseen siirrytään suuremmin varottelematta tai lukijaa valmistelematta. Leelan päätöksiä ja tapahtumapaikasta ja ihmissuhteesta toiseen pomppimista ei liiemmin analysoida Leelan tai muidenkaan toimesta. Siksi Leela jäikin minulle kovin vieraaksi, ainakin motivaatioiltaan ja tunteiltaan. En ymmärtänyt hänen ratkaisujaan ja syitä niihin. Minua seikka hiukan ärsytti ja Leelan tarina ei siksi vienyt mukanaan sen syvemmin. Kukaan muukaan kirjan hahmoista ei tullut läheiseksi. Oli kuin olisin kurkistellut ikkunaverhojen takaa toisten elämää, mutta niin, että ne toiset tiesivät minun seuraavan heitä, eivätkä siksi halunneet paljastaa itsestään juuri mitään.
 

“She put an arm around her head, slid a little away from Simon, and examined him. The skin around his eyes frightened her in the mornings; it looked so old and belaboured. When they were both awake, cooking, drinking, talking, even in bed, the presumption of parity in their ages held; she was never certain enough of herself to know how they related to each other. Now, though, she was appalled by what time could do: how it gathered and stayed on the skin.”


Toisaalta nautin samasta asiasta: kirjan liidosta jossakin vapauden ja riippumattomuuden rajamailla, sitoutumattomuudesta, irrallisesta ajelehtimisesta, jatkuvasta liikkeestä, satunnaisista kohtaamisista, jotka eivät usein johda mihinkään. Potentiaalisesti suurista ja musertavistakin tunteista päästään nopeasti yli: usein paikkaa tai partneria, koko ulkoista tilannetta vaihtamalla. Joseph kirjoittaa kauniisti, tilanteet elävät, ympäristö on selkeänä silmieni edessä. Mustasukkaisuutta, kateutta, rakkaudennälkää, epävarmuutta podettiin silloin tällöin. Leelan siteet Britanniaan ja Intiaan mahdollistavat elämän jatkumisen kummassa vain, tai vaikka vuorotellen. Molemmissa hän on yhtä aikaa vieras ja paikallinen. Pariisissakin eletään tavallista arkea, jota voisi jatkaa, jos huvittaisi. Vaikka Leelasta itsestään ei kirjassa saa valtavasti irti, laittaa Another Country ajattelemaan yleisemmin koulutettujen keskiluokkaisten nuorten aikuisten elämää, vaihtoehtojen runsauden ajoittain aikaansaamaa halvaantumista ja turtumista.


“The me was slippery, it would not be found, the I, she waited for it. Another car passing, voices. There is a story that connects that place and that person with this one, with now. Somehow I got here. But I don’t want to tell that story, and besides I don’t remember all of it.”


Another Country on viileällä ja neutraalilla otteella kirjoitettu soljuva kuvaus kasvamisesta, ihmissuhteista, ystävyydestä, modernista monikulttuurisesta arjesta, kuulumisesta, valinnoista ja niiden vapaudesta. Ja kaikkiin edellisiin liittyvästä ahdistuksesta ja epävarmudesta. Syvälle niihin ei kuitenkaan päästä, mutta pinnan ylläkin voi nauttia vauhdikkaasta matkasta ja hetkittäisistä kohtaamisista. Tykkäsin ja en tykännyt, enemmän kuitenkin tykkäsin.

6 comments:

  1. Huh hellettä tosiaan! Multa olisi varmaan lähtenyt soitto kouluun ja töihin, että ei pysty ja kykene ;) Kiitos noista kirjavinkeistä - voisin meidän kirjastosta katsoa tuota.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, oli kyllä hiukan karpaasiolo - ja naamat kuin punajuuret aina perille päästyämme :-) Tyttö oli kuitenkin innoissaan, kun hän oli niin iso, että jaksoi koko matkan kävellä ;-)

      Tsekkaa kirjat, toivottavasti löytyvät. Saraswati Park oli sellainen intiimimpi, Another Country sivistyneen cool!

      Delete
  2. Voihan vitsi. Minä täällä kitisen, kun taivaalta heittelee pari hiutaletta, eikä kevättä kuulu, mutta en kyllä kadehdi tuota neljääkymppiäkään! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hihii, kitinää siellä, kitinää täällä! Hiutaleet olisivat meille kovin tervetulleita :-) Tanään tosin viileni viikonlopuksi ja tänään oli vain 28 lämmintä, nyt illalla 22 ja villasukat ovat tiukasti jalassa!
      Huomenna jatkamme 36-38 -päivälämpötilalinjalla taas. Odottelen kuitenkin viileämpiä kelejä innoissani. Kitisen sitten taas siitä kylmyydestä talvella ;-)

      Delete
  3. Voi kamala. Pyörällä 40 asteessa..... Ei ihme jos väsyttää. MInua väsyttää kesähelteillä ihan vain oleminenkin. Nyt on juuri parasta. Tänään 19 astetta ja aurinkoa. Joku ihana kevätpiikki sateiden perään.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oih, 19 on jo kamalan kylmä ;-) Olen huomannut, että 30 astetta on minun ideaalilämpötilani. Kunnon sadetta on muuten täällä kovasti ikävä. Nyt on taas cyclone merellä meistä pohjoiseen. Kunpa se toisi meillekin vettä!

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!