Wednesday, March 27, 2013

Kurkistus maton alle



Apua, pelkään, että olen tuhonnut mahdollisuuden nauttia täysin tietyntyyppisestä kirjallisuudesta. Viimeiset kymmenen+ vuotta olen työn ansiosta saanut mahdollisuuden tutustua enemmän tai vähemmän intensiivisesti Australian kansallisvaltion syntyyn. Olen lukenut muun muassa tutkimusmatkailijoiden päivä- ja lokikirjoja, eri viranomaisten raportteja, karja- ja maatilallisten kirjeitä, sanomalehtiä ensimmäisestä numerosta lähtien, sukututkimuslähteitä, elämäkertoja sekä yksityiskohtaisia tietoja, joita usein kirjattiin ylös aboriginaaliperheistä viranomaisten, tai ‘suojelijoiden’ toimesta. Tämä häiritsevä ajatus tuli mieleen lukiessani Kate Grenvillen historiallista romaania The Secret River.

The Secret River on Grenvillen luoman trilogian ensimmäinen osa. Toisessa (The Lieutenant, 2008)  siirrytään parikymmentä vuotta ajassa taaksepäin aivan ensimmäisten siirtolaisten saapumiseen Australiaan ja kolmannessa (Sarah Thornhill, 2011) The Secret Riverin tarina jatkuu päähenkilön tyttären johdolla. The Secret River on ollut viime aikoina otsikoissa siksi, että tarina on hiljattain  nähty myös näyttämöllä. Näytelmän suosion vuoksi kirjan löytäminen paikallisesta divarista oli mahdotonta: omistaja repi hiuksiaan ja sanoi, ettei halua enää kuulla koko kirjailijan tai kirjan nimeä ollenkaan, niin monta kertaa häneltä oltiin sitä kysytty viimeisten viikkojen aikana! Kirjastonkin varauslista oli hulppea ja kirjakaupassa jäljellä vain eioota. Onneksi ystävä tuli hätiin ja sain kirjan lukulainaan. 


Lukumaisemaa.


Asiaan, eli kirjaan ja epätoivooni. On selvää, että Grenville on tehnyt kattavaa historiallista tutkimusta kirjaa varten. Minun ongelmani oli, että koko lukemisen ajan tunsin, että olen lukenut saman (vaikkakin tosielämän) tarinan sataan kertaan ennenkin: köyhyyden ja nälän, rikoksen, vankeuden, laivamatkan Australiaan, saapumisen juuri kyhättyyn uuden siirtomaan keskukseen, ympäröivän eriskummallisen luonnon, sietämättömän kuumuuden, raskaan vankityön, tuomion loppumisen ja uuden elämän mahdollisuuden. Kaikkialla mantereen alkuperäiset asukkaat kuitenkin kummittelevat jossakin taustalla; uhkana, kuriositeettina, säälin kohteena. Kulttuurien perustavanlaatuinen erilaisuus ja maahanmuuttajien viivasuorat valloittamisaikomukset tekivät kommunikaation miltei mahdottomaksi. Törmäyksiltä ja väkivallalta ei voitu välttyä ja kirjassakin on annos aikansa julmuutta. 


Kipulääkehumalaisen set-up.


Kun kirja julkaistiin 2005, se oli valtavan suosittu, mutta sitä ympäröi myös pienoinen kohu: Australian historia ei ollutkaan kirjassa vain sankarihistoriaa, sitkeiden valloittajien voittokulkua. Minulle asia on päivänselvä: paljon on dokumentoitu vuosikymmenten saatossa ja tulkinnanvaraa ei ole valtavasti. Mutta kuinka ollakaan, kaikki eivät vietäkään päiviänsä arkistojen uumenissa, entisaikojen lumoissa. Kouluissa Australian historiaa opetetaan monilla eri tavoilla. Useimmin aboriginaalihistoria opetetaan muinaisena esihistoriana tai sitten siirrytään juhlistamaan sitä nykypäivään: tanssiin, musiikkiin, kuvataiteeseen. Menneisyydessä tapahtuneet kulttuurien törmäykset ja määrätietoinen tuhoamispolitiikka on miellyttävämpää jättää väliin, sillä kukaan ei halua tuntea syyllisyyttä (iso)isoisovanhempiensa teoista eikä kansallisylpeyttä haluta rakentaa osin ryöstöjen, murhien, orjuuden ja raiskausten huteralle ja rumalle pohjalle.


Grenville, K. The Secret River. Text Publishing, Melbourne, 2007 (2005).


The Secret River kertoo Australian valloitus- ja asutustarinaa britti-vangin, William Thornhillin, silmin. Nälkäisenä ja kylmissään Thornhill kasvaa Lontoossa, jonka jyrkän luokkayhteiskunnan alarappusilla elämä on usein kärsimystä: kovaa ja ennalta-arvaamatonta. Thamesin yli kulkevat lautat ja paatit tuovat kuitenkin nuorelle Thornhillille mahdollisuuden pysyä leivänkannassa kiinni, ja rakkauden huuma tuo toivoa tulevaisuuteenkin. Onni ei kuitenkaan ole myötä ja nuoripari päätyy aina vain enemmän puille paljaille, kunnes William tekee kohtalokkaan virheen ja päätyy vankilaan. Kuolemantuomion sijaan hän saa kuitenkin eräänlaisen armahduksen –  yhdensuuntaisen lipun kaukaiseen New South Walesin siirtokuntaan kera vaimonsa ja pikku-Williamin. Kukaan ei ole aivan varma kumpi on parempi: kuolema, vai villi-ihmisten asuttama merten takana häämöttävä outo maa.


Kotona Lontoossa:
“In the rooms where William Thornhill grew up, in the last decades of the eighteenth century, no one could move an elbow without hitting the wall or the table or a sister or a brother. Light struggled through small panes of cracked glass and the soot from the smoking fireplace veiled the walls.”


Sydneyn siirtokunnassa:
“When he got up and stepped out through the doorway there was no cry, no guard: only the living night. The air moved around him, full of rich dank smells. Trees stood tall over him. A breeze shivered through the leaves, then died, and left only the vast fact of the forest.
He was nothing more than a flea on the side of some enormous quiet creature.”


Suoritettuaan tuomionsa, Thornhill saa lopulta vapautensa takaisin ja löytää jonkin matkan päästä Sydneystä palan maata, joka ei jätä häntä rauhaan: unelma omasta paikasta, palasesta maata, jolla saa itse olla pomo, jää elämään Thornhillin sydämeen tukahtumattomana liekkinä. Siispä Thornhill pakkaa tasaista tahtia kasvaneen perheensä veneeseensä ja he suuntaavat ylös jokea, jonka suu on lähes huomaamattomissa mereltä katsottuna. 


“They call this Broken Bay, Blackwood said. River comes in yonder. He pointed ahead, where Thornhill could see only confusing stretches of water and thickly forested headlands. Best hidden river in the world, Blackwood said with satisfaction. Never find your way in nor you’d be shown like I’m showing you.”


Askeettista elämää ja raskasta työtä tekeviä uudisasukkaita on joen varrella vain kourallinen, kaikki enemmän tai vähemmän omien demoniensa riivaamia, mutta jokaisella on jotakin omaa, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään: maapala, jonka saa lunastettua asumalla ja työstämällä. Thornhillin vaimo, Sal, merkkaa jokaisen päivän puunrunkoon, suurimpana toiveenaan palata joskus Lontooseen.


“Now he understood, as he had never before, why Blackwood’s mouth had always grown soft when he pointed his boat up the river and coiled his way deep into the land. The Hawkesbury was the one place where no man could set himself up better than his neighbour. They were all emancipists in that private valley. There, and only there, a man did not have to drag his stinking past around him like a dead dog.”


Pian käy kuitenkin selväksi, että joenvartta pitää omanaan myös muut. Sydney on sen ajan mittapuun mukaan kaukana, laajemman asutuksen ja sotilaiden luomaa turvaa ei ole. Aboriginaalit kulkevat omia reittejään ja jättävät jälkensä, polut menevät joskus ristiin. Monissa uudisasukkaissa tämä levittää pelkoja, huhuja, jopa vihaa. Toiset uskaltavat lähestyä, jopa luoda suhteita. Ajan yleiset käsitykset eivät kuitenkaan salli liian läheistä kanssakäymistä, on oltava jatkuvasti varuillaan.


“Smasher Sullivan reached for some things in the bottom of his boat and held them up. Look what I done, he called. Thornhill thought for a moment it was fish he had caught and was showing them, or was it a pair of gloves? Then he saw that they were hands cut off at the wrist. The skin was black against the white of the bone.”



“The man spoke loud and hard, and gestured with the hand that had slapped Thornhill. In any language, anywhere, that movement of the hand said, Go away. Even a dog understood Go away when he saw it.”


Mitä pidemmälle luin, sitä laajempi lukukokemuksesta onneksi tuli. Alkuperäinen ahdistukseni hävisi, löysin paljon pureksittavaa. Kuinka käy kun entinen päähänpotkittu saa kerrankin elämässään olla herra ja päättää toisen kohtalosta? Entä kun edessä on selkeä konflikti maan alkuperäisten asukkaiden kanssa. Pysyvätkö eettiset periaatteet, ja ovatko ne edes relevantteja? Kuinka paljon voi joustaa ja mitkä ovat seuraukset? Kirjassa Thornhill, Sal ja lapset tulevat kaikki kohtaamaan paikalliset aboriginaalit eri tavoin. Yhteisymmärryksen mahdollisuuksia tarjoillaan siellä täällä. Melkein ymmärretäänkin, mutta sitten järki/pelot/epäluulot/sosiaalinen paine voittaa ja vetäydytään pois todellisesta kohtaamisesta. Vain yksi Thornhillin perheestä uskaltaa nähdä erilaisen ihmisen ihmisenä.


“He thought of the pleasure they had both taken in playing the game of master and servant, in the early days in Sydney. This business with Dan was another kind of pleasure altogether, and no game. The reality was that they had power almost of life and death over Dan Oldfield, and something in them both was enjoying it.”



“The steady clapping of the sticks and the rise and fall of the wailing voice beat back from the cliffs, muddled and multiplied, a river of sound bending over its stones. Thornhill stood behind the tree, feeling drawn deep into the sound, the beat of the sticks like the pumping of his own heart.”


Vaikka monet seikat kontekstissa ja tapahtumissa eivät tarjonneet minulle yllätystä tai uusia löytöjä, sain kirjasta paljon ajateltavaa. Ensinnäkin oman tutkimukseni puitteissa dokumentoitu näkökulma on ollut usein aboriginaalien tai viranomaisten, harvemmin vankisiirtolaisten, jotka ainakin ensimmäisinä vuosikymmeninä raatavat siinä jossain alkuperäisten asukkaiden ja valtaapitävien valloittajien välissä. Kirjassa riittää oikeutettua myötätuntoa ja ymmärrystä molempia kohtaan, ainoastaan yläluokka ja viranomaiset näyttäytyvät naurettavassa ja halveksittavassa valossa. Asiat kun ovat niin harvoin yksinkertaisia tai mustavalkoisia, varsinkin, kun laskeudutaan yksilötasolle. Toiseksi, Thornhillin perheen nousu vuosikymmenien kuluessa ‘nollasta kymppiin’ oli mielenkiintoinen. Sydneyssä ja lähiseuduilla asuvat löytävät kirjasta tuttuja nimiä, ajalta, jolloin nykyinen suurkaupunki ja esikaupunkialueet olivat vain pilke kenraalien silmäkulmissa. Grenvillen teksti sujuu ja soljuu kuin kirjan salainen joki, tehden historiasta jälleen elävää: kaikki näkyi edessäni kovin kirkkaana ja terävänä. Kuinka aivan vieraasta tulee koti, jotain omaa, ja kuinka syntymäkodista tulee vain tarina, itsestä sinne sopimaton vieras? Kuinka uusi omaisuus ja elämä on rakennettu synkeiden, vaiettujen salaisuuksien päälle.


“You’re a fine fellow, Jack, Thornhill said. Even though your arse is as black as the bottom of a kettle. He heard a noise from Dick, a blurted laugh smothered as soon as it was born. But we’ll get you all in the end. The words came out of his mouth before he had thought. There is such a bleeding lot of us.

6 comments:

  1. Kiitos erittäin mielenkiintoisen kuuloisesta kirjavinkistä. Minua vähän hätkähdytti kuulla että siellä ei sen paremmin kerrota maan historiasta. En voi ymmärtää miten maan opetussuunnitelma sen sallii.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Suosittelen lampimasti. Ehka hiukan sama juttu kuin saamelaisten historia Suomen kouluissa? Tietoa on onneksi tarjolla niille joita kiinnostaa. Koulujen tasot ovat taalla kovin erilaiset, eli aika paljon riippuu opettajistakin. Samoin eri osavaltioiden valilla on paljon vaihtelua. Minun koulutietoni tulevat Lansi-australiasta ja Queenslandista.

      Delete
  2. Hurjan mielenkiintoisen kuuloinen trilogia. Onkohan tätä suomennettu? Täytyy googlettaa.

    Juuri viikko sitten siskon kanssa puhuttiin tuosta, miten saamelaisten historiaa ei käsitellä koulussa. Ylipäätään saamelaisuuden käsittely jää sellaiseksi "no ne asuu Lapissa ja niillä on poroja" -tasolle.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Grenvilleä ei tietääkseni olla vielä suomennettu, mutta toivottavasti niin tehdään pian. The Secret River on palkittu monta kertaa. Olisikin muuten pitänyt laittaa tuohon ylle, että saatavilla on myös 'Searching for the Secret River', jossa Grenville valottaa kirjansa taustatutkimusta ja oman sukunsa historiaa, josta kirjan idea sai alkunsa.

      Tuo saamelaisasia on kyllä maton alla piilossa kun katsotaan virallista historiankirjoitusta. Enemmän tai vähemmän sama taktiikka on kai kaikkialla, missä alkuperiskansat ovat vähemmistönä. Toisten riisto ja epäreiluus ei luo 'sopivaa' kuvaa menneisyydestä. On aina jotenkin yllättävää tajuta, että vielä 40-luvulla (siis ihan vasta!) rotuopit olivat ihan ok tapa arvottaa ihmisiä ja kulttuureita.

      Delete
  3. Replies
    1. Jep, sulle tuttuja paikkoja vilisee kirjassa ja on hauska kuvitella Sydney sellaisena pikkusatamapukamana ja hökkelikylänä. Ja kovin rankkaa oli elo silloin...

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!