Monday, March 18, 2013

Roiskuu kun rapataan



Varoitus: ei verikammoisille!

Niin kuin aikaisemmin tuli jo mainittua, lukuvuorossa juuri ennen viisaudenhammasleikkausta sairaalapedillä oli Hannele Mikaela Taivassalon Nälkä (Svulten, suom. Raija Rintamäki). On heti alkuun tunnustettava, että vampyyritarinoiden saralla olen täysin keltanokka-noviisi. Minua kiehtoi Taivassalon kirjassa paitsi pelottavankaunis kansi, myös se, että tarina sijoittuu suurelta osin nyky-Helsinkiin. Omassa rajoittuneessa pääkopassani vampyyrit elävät jossakin 1500-luvulla, rikkaiden ruhtinaiden linnoitusten synkissä ja varjoisissa kellareissa. En ole lukenut tai katsonut Twilighteja, Buffyjä ja näitä muita viimeaikojen vampyyrihypetyksiä. Kirjan myötä tuli siis jälleen oiva tilaisuus loikata mukavuusalueeni äärilaitamille ja antautua kauhistuttavan fantasian vietäväksi.


Taivassalo, H.M. Nälkä. Teos, Helsinki, 2013.


Ja millaisen tarinan Taivassalo tarjoaakaan: Nälkä on aikuisten kiihkeä vampyyritarina, jossa liikutaan viimeisten kolmensadan vuoden aikana eri puolilla Eurooppaa: Pietarissa, Pariisissa, Tukholmassa, Berliinissä, Helsingissä, Lontoossa, Vilnassa. Kirja ei ole mitenkään kevyt ja helppolukuinen, sillä se on Jorunn Omakoston, ei-kenenkään, ei-ihmisen tarina, eikä sellainen tilanne ole kevyt tai helppo. Millaista on asua elävien parissa, nälän vainoamana, ainoana toiveenaan poispääsy, ikuisesti menneiden tapahtumien kahlitsemana, paljastumisen pelossa, jatkuvasti vaeltaen paikasta toiseen? Minun kesti lukijana hetken päästä  lauseiden ja sanojen tahdituksen makuun, mutta sitten kun pääsin, olin myyty.


“Jos jakaa työkseen lehtiä, on tottunut autiuteen ja harvalukuisten äänten kaikuun. Mutta ei ole tottunut siihen, että on näkevinään jonkun nousevan autosta mutta sama tien
katoavan, kuin katoaisi omaan varjoonsa, ja
yön.”


Nälkä alkaa, kun Jorunn palaa Helsinkiin vuosikymmenien tauon jälkeen. Heti hän aistii, että eräs toinenkin on kaupungissa, M., taidokkaasti kohtaamista välttelevä Muukalainen, jonka puheille Jorunnin on päästävä. Helsinkiin on Jorunnin tuonut takaisin tehtävä, lupaus, joka hänen on saatettava loppuun, sukupolvi sukupolven jälkeen. 


“Ja vedän ylleni mustan nahkatakin, korkeakauluksisen venäläisen, avaan lasioven ja astun ulos terassille.
Hetken seison ja katselen alas kaupunkiin. Tunnustelen. Miltä tuoksuu Helsinki, meri, ihmiset, nukkuvat ja valvovat, metsän läheisyys, kahvinpaahtimo, raitiovaunut ja nuoren kaupungin anemia.”


Tukholmasta kotoisin olevan Jorunnin elämää käydään läpi taantumina, välillä aina palataan takaisin Helsingin kaduille ja puistoihin, Jorunnin uuteen kotitaloon, ja suoritusta vaille olevan tehtävän pariin. Asetelman ja kohtalon taustalla on tietenkin politiikkaan sekoittunut traaginen ja kiihkeä rakkaustarina, joka yli 200 vuotta sitten päättyi vähintäänkin erikoisesti. Petetty, järkyttynyt Jorunn tarttui silloin ehdotukseen, joka tuli muuttamaan hänen elämänsä ja vainoamaan rikkaan von B:n suvun jälkeläisiä. 


“Minä olen Jorunn. Omakosto. Kerran olin pelkkä Jorunn, toinen. Kun oli ihminen, tajusiko sitä koskaan olevansa niin hauras?
En muista.
Muistatko sinä olevasi hauras, kun kipität kiireesti paikasta toiseen ikään kuin aika olisi aina vähissä, tai kun nouset vaivattomasti bussiin aivan tavallisena päivänä, huolettomana? Muistatko arjessasi, miten helposti menet rikki, lakkaat olemasta?”


Taivassalo liikkuu maasta, kaupungista ja ajanjaksosta toiseen sujuvasti ja uskottavasti, nopeasti ja solahtaen, kuin Jorunn yön varjoissa. Onneksi en lukenut tätä kirjaa Helsingissä, sillä pimeän tullen katselisin takuulla olkani yli ja säpsähtelisin ikkunan takaa kuuluvia ääniä. Vampyyritarina istuu Helsinkiin nimittäin kuin kulmahampaat valtimolle (heh, heh!)  Nälkä ei kuitenkaan jää pelkästään mielikuvitusta kutkuttavaksi ja karmivaksi fantasiaksi, vaan yliluonnollisen voimakkaan Jorunnin kautta lukija pääsee pohtimaan yksinäisyyttä, rakkautta, elämää, kuolemaa ja ihmisyyttä hiukan syvemminkin. Jorunn puhuu välillä myös suoraan lukijalle, ei vain kerro tarinaansa. Minusta oli mielenkiintoista kuvitella, millaista on ihmisyys ei-ihmiselle: tuoksuja, vartaloita, liikkeitä, haluja, viettejä. 


“Tänä iltana, ei kovin kauan sitten, balladi ja kadut alkoivat kiertyä kohti loppuaan. Halpa kuohuviini hyökyi heidän suonissaan, kiihtymys kohosi heidän vetreinä kulkevissa kehoissaan; Pietari tuntui poimuilevalta organismilta, tai keholta, joka saattoi päältäpäin näyttää vanhenneelta ja kuluneelta mutta jonka elimet olivat elinvoimaiset ja terveet jos tunkeutuisi sisään, avasi. Ja he: kuin seisoisi skalpelli koholla ja sydän kourassa, sisin ydin varovaisessa otteessa. Kaikki oli heidän silmiensä alla, sykki kämmeniä vasten, niin lähellä, lähempänä kuin koskaan aikaisemmin.”


Poliittinen alkuasetelma Tukholmassa sai minut muuten haukkomaan henkeä. Sukututkimuksen kautta on nimittäin selvinnyt, että sukulaiseni tuomittiin samasta syystä kuolemaan, kuin uhkasi käydä kirjan päähenkilöllekin. Nyt pitäisi tarkistaa vuosiluvut, ja katsoa, osuvatko vielä aivan samaan aikaankin.  Jotenkin tama pieni, henkilökohtainen elementti sai ajatukset toiselle tasolle kirjan suhteen. Historian lehdet havisivat hienosti!

Kirjavuorten kanssa tuskaileville lukijoille tuo varmasti helpotusta seuraava lainaus. Ei kaikkeen pysty edes yliluonnollisia kykyjä omaava vampyyrikään, vaikka valoisa aika onkin hyvä kuluttaa verhojen suojissa kirjojen parissa:


“Kaikkien näiden vuosien jälkeen, vuosikymmenien ja vuosisatojen jälkeen on yhä kirjoja joita hän ei ole lukenut ja jotka hän on kauan halunnut lukea. Hänellä on toistasataa vuotta sitten hankittuja kirjoja, jotka ovat yhä avaamattomina hyllyssä, ja hänellä on vastikään hankittuja teoksia täysissä, purkamattomissa laatikoissa.”


Nälkä tihkuu kostoa, janoa, epätoivoa, väsymystä, kyllästymistä, toivoa, yksinäisyyttä, uhmaa ja unohduksen kaipuuta niin vahvasti, että sympatiat ovatkin koko kirjan keston ajan pelottavan kyvykkään Jorunnin puolella. Vaikka veri roiskuu ja virtaa, ruumiit mätänevät ja ihon alta kuultavia suonia tarkkailaan kirjassa herkeämättömällä mielenkiinnolla, minä jäin tiukasti vampyyrikoukkuun. Pari asiaa jäi kuitenkin vaivaamaan: osaavatko vampyyrit kaikkia kieliä vaivatta, ja miksi hienostoperheen (von B.) ja muukalaisen (M.) nimi piti lyhentää? Vai onko tarina tosi ;-) Taivassalo on minulle aivan uusi tuttavuus, mutta mielenkiinnolla aion etsiä hänen muuta tuotantoaan käsiini.


Ainahan roiskuu, kun rapataan. IRL verta leikkauksen jäljiltä. Säästän teidät graafisemmalta aineistolta :-)


Mutta löytyyköhän mitään muuta, edes hiukan samankaltaista luettavaa? Suositelkaa!

8 comments:

  1. Kuulostaa kiinnostavalta! Itse pidin nuorempana kovasti Anne Ricen vampyyrikirjoista, niissä oli surumielinen sävy ja verenhimo ja ikuinen elämä rakkaiden kuollessa oli kirous. Toinen tutustumisen arvoinen voisi olla ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen. Olen nähnyt sekä ruotsalaisen että amerikkalaisen elokuvaversion, mutta kirjaa en ole itse vielä lukenut. Se löytyy kyllä meillä hyllystä, miekkonen on sitä kehunut. Eli uskaltanen suositella. ;)

    P.S. Kannattaa tosiaan varoa niitä vampyyrejä nyt, kun veri siellä roiskuu valtoimenaan! ;) Vaikka Australiassa taitaa olla niin aurinkoista, etteivät vampyyrit siellä juuri viihdy? :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos vinkeistä, Riina. Lähden etsimään, kunhan tästä tokenen. Tämä kirja oli juuri siksi mielenkiintoinen, että siinä ei ollut juurikaan sellaisia vampyyri-kliseitä ja tykkäsin myös tarinan 'upottamisesta' historiaan ja muihin kaupunkeihin.

      Onneksi tosiaan kirjan miljöö oli sen verran kaukana aussiarjesta, ettei illalla pelottanut. Luulen, etteivät vampyyrit myöskään tykkää tällaisesta lääkitetystä lisäaineverestä ;p Leikkausta odottaessa kyllä hiukan arvelutti, että kannattaakohan tällaista lukea just nyt :-)

      Delete
  2. Pyörittelin tätä käsissäni viimeisimmällä kirjastoreissulla tuon upean kannen takia, mutta kirjan kieli vaikutti äkkiseltään työläältä. Ehkä pitäisi sittenkin kokeilla jossain vaiheessa, kun sait tarinan kuulostamaan kiinnostavalta.

    Ja ihan loistava aiheeseen sopiva kuva! :D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla olisi ollut aika paljon roisimpia kuvia myös, mutta ajattelin, että ehkä niiden julkaisu olisi ollut liian makaaberia, vaikka teemaltaan olisivat kyllä sopineet :-)

      Teksti ei tosiaan ollut kamalan helppoa, mutta kun siihen pääsi alkukankeuden jälkeen kiinni, alkoi lukeminen sujua ja jotenkin se tyyli sitten lopulta sopi siihen vaikean ja ahdistavan olemisen ja tunnelman kuvaamiseenkin mainiosti.

      Delete
  3. Vau, vaikuttaa mielenkiintoiselta! Itse olen Twilightit lukenut, ja tarinahan on kirjoissa loistava ja mukaansatempaava, mutta kirjoitustapa hieman kökkö.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä taidan niiden leffojen vuoksi olla ennakkoluuloinen ja luokittelin ne heti teinimössöksi. Ehkä pitäisi antaa Twilighteillekin mahdollisuus.

      Delete
  4. Minäkin voin lämpimästi suositella Anne Ricea ja John Ajvide Lindqvistiä. Mieleen tulee myös George R. R. Martinin Fevre Dream (1800-luvun syvässä etelässä vampyyri palkkaa kapteeni Abner Marshin rakennuttamaan maailman hienoimmam höyrylaivan), Stephen Kingin Painajainen (pikkukaupungin kartanoon muuttaa outoa porukkaa) ja Steven Brustin Agyar (en ole lukenut joten laadusta en osaa valitettavasti sanoa, mutta tarina vaikuttaa samantapaiselta kuin Taivassalon kirjassa, se vain sijoittuu Yhdysvaltain Keskilänteen).

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos kovasti runsaista suosituksista, nailla evain siis eteenpain! Mielenkiintoisilta kuulostavat.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!