Thursday, April 18, 2013

Tuhoisaa rakkautta ja rakkauden puutetta



Maaria Päivisen Pintanaarmuja on vilissyt viimeaikoina jo useammassa kirjablogissa. Luin Leena Lumin ylistävän arvion enkä sitten juurikaan uskaltanut lukea muita, jotta saisin lukea kirjan puhtaalta pöydältä. 


Pintanaarmuja on vahvaa ja tahmeaa lääkettä, jota kykenin nauttimaan vain vähän kerrallaan. Toisaalta kirjan muoto passaa hyvin juuri sellaisena: lyhyissä luvuissa käydään läpi eri tavoin tuhoisia ihmissuhteita vuoroin Hermanin, vuoroin Annan kokemana. Hurmoksellisesti Annaan ihastunut Herman kertaa menneisyyden tapahtumia tyytymättömänä tavalliseen arkeensa, vaimoonsa ja lapsiinsa; koko ankeaan elämään Annan jälkeen, kun taas Veikon kanssa väkivaltaisessa liitossa roikkuvan Annan kokemukset kuvataan enemmän tässä ja nyt, hän-muodossa, ulkopuolelta. Hermanin maailmaan ei mahdu ketään muuta kuin Anna, kun taas Annan maailmassa Herman on jossakin kaukana näkymättömissä. 



Päivinen, M. Pintanaarmuja. ntamo, Helsinki, 2013.



“Muut olisivat lähteneet sellaisesta liitosta heti paikalla, kaikki vahvat liitosta joka kuristi mutta Anna oli lähtenyt liian monta kertaa ja aina joutunut railoihin, syvälle, upoksiin.
Ja Veikko oli tottunut jo niin kuin oli Annakin eikä se ollut järjetön vaikka suurieleinen olikin eikä Anna voinut poistua, ei siltä näyttämöltä ei vielä tänään.
Oli hänellä sentään vihkisormuksen siivilöimä turva ja koti ja vitun vitut enkä minä luovuta, tuskin hän olisi enää edes pärjännyt ulkona Veikosta”


Pintanaarmuja on täynnään tuhoavaa rakkautta, tuhoavaa riippuvuutta, tuhoavaa vihaa ja itsetuhoa. Tuhoisten elementtien väliin mahtuu myös hiukan kaipausta ja kostoa. Päivisen runollinen kieli on miltei näännyttävää runsaudessaan, mutta näännytys on hyvänlaatuista, ei paatoksellista tai siirappista, melkein päinvastoin: leikkisää ja raakaakin. Lyhyet luvut mahdollistavat sopivan pienet annoskoot, jotta lukemansa ehtii pureskella, ja pureskeltavaa tosiaan riittää.


“Elämä oli kuljettanut viekkaasti, miehen luota miehen luo, olivat pukeneet nukeksi veistäneet veneen tuuliajolle ja nyt hän ylsi viimein rannalle eikä rannalla otettu vastaan.
Piti itse ankkuroitua. Eikä pohjaa kuulunut.
Veikko oli onnistunut pysäyttämään Annan oman laivan, ja nyt hän tahtoi veneestään ulos niin että ei tarvitsisi painaa naamaa rantahiekkaan ja yskiä, hävetä kurattuja kasvoja, eikö se ole hyvä että edes haluan, jotakin, että toisin verotuloja kansan kassaan, että ahkeroisin kuten tavallisesti ahkeroidaan.”


Annasta tulee mieleen häkkilintu, joka silloin tällöin pääsee lentoon kohti aurinkoa, mutta jonka jalkaan kiinnitetty ketju vetää aina lopulta takaisin häkkiin. Kuinka kauan ja miksi jaksaa väkivallan, ilkeyden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä, milloin alkaa mieli järkkyä, milloin pääsee irti, vai pääseekö koskaan? Herman on taas unelmoija, samassa yliopistossa työskentelevä Anna hänen kuvitelmiensa lähes tuntematon, tutkimaton kohde, joka inspiroi ylimaallisiin fantasioihin ‘minun hänestäni’. Parivaljakko reissaa satunnaisilla työ- ja huvimatkoilla ympäri maailmaa, mutta kohtaavatko he ollenkaan? 


 “Pitelimme tummanruskean kulkukoiran pentuja sylissä iltahämärässä ja kuuntelimme, kuinka yksikään sirkka ei sirittänyt. Kuuntelimme saapuvaa yötä, joka laski ohuet siipensä minun ja häneni olkapäille ja laajeni, laajeni mustaksi mereksi, jossa uida laakeita vetoja aamuun saakka.”


Toisaalta Hermanin puoli tarinasta oli hieman laahaava ja koostui lähinnä Annan jumaloivasta ylistyksestä ja nykyisen, riittämättömän vaimon halveksunnasta. Toisaalta ne uskomattoman lukuisat eri tavat, joilla Annan ylistys on rakennettu ja ilmaistu tekee Hermanin osuudesta mielenkiintoisen ja miltei hauskan (vai onko minulla vain omituinen huumorintaju?). Annan osuuksista Hermanin usein vaaleanpunaisten lasien värittämä todellisuus puuttuu kokonaan; ne uhkuvat maanista tuskaa, väkivaltaa, voimattomuutta ja itsetuhoa.


“Minun pikkuinen, viisiulotteinen häneni.
Ja miten kaunis hän olikaan, hullu villi sorea naispuolinen hahmo, joka teki mieli litistää rintaa vasten, säilyttää povitaskussa, minun häneni. Hän oli kaunis kaikista näkökulmista. Hän, minun häneni, miten ääretön ja varma, takkuinen, minun lumeeni, hiomaton kulmani.”


Päivinen kirjoittaa tuoreesti ja yllättävästi, tykittämällä. Tätä lukiessa ei juurikaan ehdi vetää henkeä. Kauniita helmiä löytyy myös, ja jotenkin tuli sellainen tunne, että tässä ollaan jonkun suuren ja erilaisen partaalla. Tämä kirja kosketti, jäi elämään ja pulpahtelemaan ihon alle.




“Mihin sinä nyt, ensimmäistä kertaa suhteen aikana Anna vaati vastausta. Mutta Veikko sitoi kaulahuivia, ei koskaan sitonut yhtä huolella ja sitten se poistui, jätti yksin niin kuin laskeudutaan maakellariin ja pistetään luukku kiinni ja sitten sammuu lamppu, on pimeää.”




13 comments:

  1. This comment has been removed by the author.

    ReplyDelete
  2. Minä en myöskään vetänyt henkeä tätä lukiessa: Ihme etten menehtynyt. Elin Annassa, josta en lopultakaan päässyt aivan perille, mutta jotenkin hän on varsin vahva. Annan persoonan Päivinen on tehnyt niin upeasti, että kaikki muut ovat kuin kulisseja hänelle.

    Herman on hieman puuduttava, mutta toisaalta kirjan kokonaisuus on minusta niin lahjakasta runoproosaa, että Hermanin kuin ohitti. Kiva, että sinä edes pidit Hermanista;)

    Tätä kirjaa ei mahdu kolmeatoista tusinaan!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Todella mahtavasti Päivinen osasi kietoa Annaan tuollaisen epäterveen ihmissuhteen monimutkaisia syitä ja seurauksia.

      En niinkään pitänyt Hermanista, vaan ihastelin Päivisen kykyä kertoa 'sama asia' uudelleen ja uudelleen erilaisilla uusilla, ylistävillä tavoilla.

      Ainutlaatuista, voisi sanoa!

      Delete
  3. Voi sinua Sanna, teit sen taas. Houkuttelit minut jälleen varaamaan yhden synkältä kuulostavan suomalaisen kirjan kirjastosta. Miten tässä taas kävi näin? Jotenkin vaan vakuutuin niin postauksestasi ja Leenan kommentista, etten uskalla jättää tätä kirjaa välistä. Vaikka niin en kaipaisi yhtään masentavaa asiaa tähän arkeen - kevään alkamisen venymisessä on tarpeeksi.

    Tuleeko sinulle mieleen iloista, hauskaa ja positiivista (mutta silti hyvää ja syvällistäkin)suomalaista kirjaa? En itse nyt juuri keksi. Onko sellaisia? Mitä kirjallisuutemme maastamme kertoo?

    Ilona

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minulla on ollut jo muutaman viikon ajan itkettävien asioiden putki kirjoissa ja leffoissa, nytkin on kesken keskitysleirikirja... En tiedä, mistä johtuu. Ja iloista suomalaiskirjaa ei kyllä heti tule mieleen. Tuollainen positiivinen + syvällinen suomalainen kirja olisi kyllä haussa, eli auttakaa muutkin, viisaammat! Kaikissa mieleentulevissa on sellaiset masentavat ja syvät pohjavirrat :-)

      Toivottavasti pidät Pintanaarmuista. Sitä ei ole helppo lukea, mutta kokemus se on eikä vähiten kielensä puolesta!

      Delete
    2. Jos tuollainen putki on päällä, niin ehdottomasti samaan syssyyn tulee sitten leffasuositus tässä: The hunt, suomeksi Jahti, tanskalaiselta ohjaajalta Thomas Vinterbergiltä. Kyseessä on niin vaikuttava ja iholle tuleva elokuva, että itkin 2/3 ajasta. Ja itketti vielä seuraavanakin päivänä kun ajattelin mitä päähenkiö kävi läpi. Elokuva ei niinkään kerro pedofiliasta vaan epäoikeudenmukaisuudesta, ystävyydestä? ja siitä kuinka me nykyään nähdään hirviöitä kaikkialla - myös siellä missä niihin ei ole aihetta.

      Delete
    3. Kiitos vinkistä - kuulostaa sellaiselta leffalta, joka jää ajatteluttamaan!

      Minä katsoin viimeksi japanilaisen anime-leffan The Grave of the Fireflies ja itkin n. 30 sekuntia alun jälkeen loppuun saakka melkein taukoamatta. Ja kyseessä on siis animaatio! Aiheena Toisen Maailmansodan aika Japanissa ja kaksi sisarusta, jotka jäävät orvoiksi...

      Delete
  4. Miten ihanaa, että olet lukenut Pintanaarmut! Tämä ei todellakaan ole mitään tavanomaista ja siitä olen valtavan iloinen! Maarialla on oma huikea tyylinsä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. En ole lukenut Päivisen muita teoksia, mutta tämä oli kyllä erikoisuudessaan vaikuttava.

      Delete
  5. Pysäyttävä kansi. Jäin tuijottamaan ja miettimään tuota pitkäksi aikaa, kun nimi ja kuva eivät oikein vastaa toisiaan.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Juu, täytyy sanoa, että kannen vuoksi en varmaan olisi kirjaan tarttunut kaupassa tai kirjastossa. Toivottavasti potentiaaliset lukijat eivät säikähdä kantta liikaa. Kirjan luettuani voin kuitenkin sanoa, että se sopii tarinaan hyvin.

      Delete
  6. Pakkohan se on lukea, kun äärelle pääsisi. Minun kesälistani alkaa vain olla jo niin ylitsevuotavainen, että kuumeisesti mietin. Mistä ne rahat tai mistä se aika?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tuo taitaa olla täälläkin se ikuisuuskysymys: aika ja raha, ja mistä kirjat! Ei tuo kirja kuitenkaan onneksi (toivottavasti) katoa minnekään, ehdit kyllä, eli laita muistiin :-)

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!