Friday, May 10, 2013

Toivottavasti ei koskaan enää ajankohtaista

Ennen reissailuja ehdin illalla kuuntelemaan Hetty Verolmea, joka oli kaupungissa kertomassa omasta lapsuudestaan Belsenin keskitysleirillä Saksassa. Verolmen kirja, The Children's House of Belsen, on ilmestynyt jo 2000 ja uusi painos otettiin 2009. Maailmanmeno ja poliittinen retoriikka varsinkin Euroopassa on kuitenkin menossa sellaiseen suuntaan, että Verolme haluaa muistuttaa ihmisiä menneisyyden tapahtumista ja niihin johtaneista syistä.


sannabanana
Verolme signeeraamassa koskettavan esityksensä jälkeen.

Belgialaissyntyinen Verolme kasvoi Amsterdamissa kolmelapsisen perheen isosiskona. Kun Hetty oli 13-vuotias, pakkosiirrettiin perhe Saksaan keskitysleireille. Lapset ja vanhemmat erotettiin toisistaan, mutta onnekkaiden sattumusten summana Hetty pysyi sisarustensa lähellä, heistä parhaansa mukaan huolehtien koko sodan ajan.

Verolmen näkökulma on nuoren tytön, jonka elämästä miltei kaksi vuotta kuluu äärimmäisissä olosuhteissa pelon, kurjuuden, kuoleman ja nälän ympäröimänä. Asiat olisivat kuitenkin voineet olla huonomminkin. Verolme perheineen kuuluin onnekkaisiin: isä, äiti ja lapset saivat toisensa takaisin sodan päätyttyä. Monen sukulaiset, tuttavat ja ystävät eivät selvinneet.


 "She went to work dressed in long leather boots she had brought from Holland. In these boots covered by trousers, she would hide small pieces of carrots and smuggle them through the gates back to our camp. She risked her life doing that, but she wanted to bring some food back for her very hungry husband and children. She risked her life twice: first, by putting food in her boots in the peel kitchen and second, by marching through the gates with it under the watchful eyes of the SS."


Tuntuu vaikealta sanoa kirjasta paljoa. Historiantunneilta ja kirjoista tutut faktat heräävät eloon Hettyn kokemuksina. Monet asiat tuntuvat epätodellisilta, hankalilta kuvitella: on varmasti mahdotonta koettaa tietää millaista on oikeasti ollut elää keskitysleirillä, ja kuinka pikkuhiljaa Euroopassa juutalaisten (ja muidenkin) oikeuksia nakerrettiin pala palata pois ennen suoranaista vainoa. Tuo kysymys jää aina kaikumaan pääkoppaani: kuinka pienillä viranomaisten toimilla voidaan laillisesti rakentaa eriarvoisuutta?

Hettyn tarinaan kuuluu kuitenkin myös iloa, toivoa, ystävyyttä ja luottamusta. Toivo paremmasta tulevaisuudesta ja sodan loppumisesta eli Bergen-Belsenin keskitysleirin piikkilanka-aitojen ja ahtaiden parakkien sisällä, kuoleman ja sairauksien keskelläkin. Verolme kuvaa hienosti sitä sidettä, joka muodostui ääriolosuhteissa selviytyvien välille, ja kuinka tyhjältä tuntui, kun sodan loputtua kaikki tiiviisti yhdessä olleet lapset erotettiin yhtäkkiä toisistaan sukulaisten tai sijaisperheiden hoteisiin.  Loppuosan kuvat ja BBC:n tekemä Hettyn haastettelu leirin vapautuksen jälkeen saivat minut kyynelehtimään.


"Life in the entire camp became unsustainable. the cold weather, the lack of food, the rollcalls and the indescribable overcrowding in the barracks resulted in many deaths. Here in the women's camp, the mountain of dead bodies grew and grew, and when we looked out from our windows the corpses stretched as far as eye could see. Although the odour of decaying corpses must have been horrific, we could not smell it anymore."



Verolme, H.E. The Children's House of Belsen. Fremantle Press, Fremantle, 2009 (2000).


The Children's House of Belsen olisi voinut käydä läpi vielä yhden lisätarkistuskierroksen kirjoitusvirheiden vuoksi, muutoin Verolmen teksti on sujuvaa. Kirjan jälkikirjoituksessa sodanjälkeinen aika käydään läpi kiirehtien: perhe muuttaa 50-luvulla Australiaan ja Belsenin vangit kokoontuvat muistotilaisuuteen vuonna 1995.

6 comments:

  1. Hetty Verolmesta en ole kuullutkaan(heitä on niin monta...) mutta kävin tarkistamassa linkin takaa...Kirja tuntuu varmaan erilaiselta lukea kun on tavannut itse kirjailijan ja kuunnellut häntä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minäkään en ollut kuullut Verolmesta ja tosiaan onneksi kertojia on vielä jäljellä.

      Kyllä vain, lukukokemus oli aika erilainen, kun oli kuullut itse tekijää. Ahmaisin kirjan heti tilaisuuden jälkeen, kun Hettyn ääni oli vielä mielessä.

      Luin viime vuonna toisenkin samankaltaisen teoksen, jossa Anne Frankin luokkatoverit kertoivat omista kokemuksistaan sodan aikana (en blogannut kirjasta). Nyt tekee mieli tarkistaa, joutuivatko jotkut heistä samalle leirille Hettyn kanssa. Anne Frank oli myös Bergen-Belsenissä, mutta aikuisten puolella, kun taas Hetty huolehti lapsista.

      Delete
  2. Aika sanattomaksi vetäänämä tarinat, itse olin juuri Varsovassa ja tutustuin noihin sodan ajan muistomerkkeihin ja juutalaisten asuma-alueisiin ym. Kunpa sitä ei unohdettaisi koskaan, mutta ihminen on ihmiselle peto...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin tekevät. Tosiaan on nykyään niin epätodellisen tuntuista, että tuollainen on ollut mahdollista, eli siksikin on hyvä, että asiasta puhutaan ja kirjoitetaan ja on muistomerkkejä ja museoita jne. Juuri se, kuinka asiat pikkuhiljaa voivat liukua tuollaisiin epäinhimillisiin mittasuhteisiin ja käytäntöihin, on jotenkin käsittämätöntä. Aikaakaan ei ole kulunut kovin kauaa, selviytyjiä on vielä keskellämme.

      Delete
  3. Kävin joskus aikoinaan Bergen-Belsenissä ensimmäisellä keskitysleirivieriailullani, ja vaikka leiristä ei enää ole jäljellä yhtäkään rakennusta, hautakummut ja visitor center tekivät vaikutuksen. Nyt viime viikolla tuli kierrettyä kummankin maailmansodan tapahtumapaikkoja, ja sama fiilis palasi: mitä oikeasti mitä ihmettä miten häh siis MITÄ EUROOPPALAISET OVAT AJATELLEET? Ja erityisesti natseista tulee fiilis että häh, saksalaiset, siis niiden isovanhemmat, jotka nykyään ovat eurooppalaisista mielestäni symppiksimpiä? Toivottavasti ei koskaan enää, mutta eipä tätä rauhaa toisaalta ole kestänyt täällä päin maailmaa kuin vasta 70 vuotta - ja sekin vain, jos ei laske mukaan esimerkiksi Jugoslaviaa ja Kosovoa... hyytävää. :/

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minulla on ihan samat ihmettelyt usein mielessä, ja takaraivossa tietoisuus siitä, että kyseessä ovat olleet ihan tavalliset ja järkevät ihmiset, niin kuin nytkin, eli mahdollisuus on aina siellä. Ja Jugoslaviassa sama meininki, eikä muu Eurooppa tuntunut juurikaan toimivan, enemmänkin hyssyteltiin, paitsi tietenkin sitten sodan jälkeen. Luin muutama vuosi sitten Bosnian sodasta kertovan kirjan (nimen olen valitettavasti unohtanut), huh huh.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!