Monday, June 17, 2013

No business like show business



Jennifer Eganin A Visit from the Goon Squad tuli luettua sattuman seurauksena: lomaseuralaiset hehkuttivat sitä vuolaasti illalla käydyssä kirjakeskustelussa ja seuraavana päivänä se löytyi odottamatta tai etsimättä divarin hyllyltä! 

Yleensä merkkaan lukiessa inspiroivia, huvittavia, kekseliäitä, koskettavia ja mielenkiintoisia kohtia, joihin voin myöhemmin sitten helposti palata. Tämän kirjan kohdalla ei ollut tarvetta tehdä näin: jotain loistavaa tai hauskaa tuntui löytyvän miltei joka sivulta!

 
Egan, J. A Visit from the Goon Squad. Anchor Books, New York, 2011 (2010).


A Visit from the Goon Squad on kuin kokoelma novelleja, jotka ovat kuitenkin yhteydessä toisiinsa henkilöhahmojen kautta. Pompitaan henkilöiden nuoruudessa ja tässä päivässä, katsellaan asioita lasten, ystävien ja työkavereiden vinkkelistä eri aikoina. Minusta kirjassa tuli hienosti ilmi elämän pirstaleisuus: kuinka pienet tekomme ja sanamme vaikuttavat juuri siitä hetkestä lähtien jonkun toisen elämään, ja kuinka nuo toiset meidät noissa hetkissä tulkitsevat. Ja sitten olemme jo jossain muualla, muuttuneina, taas erilaisia vaikutuksia antamassa ja saamassa.


“Bennie’s assistant, Sasha, brought him a coffee: cream and two sugars. He shimmied a tiny red enamelled box from his pocket, popped the tricky latch, pinched a few gold flakes between his trembling fingers, and released them into his cup. He’d begun this regimen two months ago, after reading in a book on Aztec medicine that gold and coffee together were believed to ensure sexual potency. Bennie’s goal was more basic than potency: sex drive, his own having mysteriously expired. He wasn’t sure quite when or quite why this had happened: The divorce from Stephanie? The battle over Christopher? Having recently turned fourty-four? The tender, circular burns on his left forearm, sustained at “The Party,” a recent debacle engineered by none other than Stephanie’s former boss, who was now doing jail time?” 


Itse en olisi varmaan koskaan tarttunut kirjaan ilman ystävien kehuja. Showbusiness ei aiheena tai tapahtumapaikkana jostain syystä suuremmin kiinnosta. Olen kai ennakkoluuloinen. Musiikki- ja markkinointiala oli tässä kaiken taustana ja ihmiset faneja, tuottajia, muusikoita, wanna-be –muusikoita, pomoja, avustajia, puolisoita, lapsia, salarakkaita tai muuten vain verkkoon hetkeksi solahtaneita. Musiikkibisnes tapahtumapaikkana oli osuva siksi, että siinä jos jossain trendit muuttuvat nopeasti, ihmiset ovat in tai out, voit loistaa ja yhtä helposti lätsähtää asfalttiin nenällesi. Yritys ja kilpailu on kova ja seurasta on oltava tarkkana. Ne pienet vaikutelmat voivat ratkaista ja kaiken aikaa tikittää kello: vanhenemme, olemmeko jo kohta out? Ja onko moraalille sijaa tuossa viidakossa?


“Bosco was grinning, sealed inside his glutinous chair that for anyone else would have qualified as a couch. She felt sudden pity for him. ’Getting bookings isn’t going to be easy,’ she said gently. ‘I mean, you haven’t toured in a while, you’re not… You say you want to perform like before, but…’ Bosco was  laughing at her face, but Stephanie soldiered on. ‘Physically, you aren’t – I mean, your health…’ She was dancing around the fact that Bosco wasn’t remotely capable of performing in his old manner, and that trying to do so would kill him – probably sooner than later.
‘Don’t you get it, Steph?’ Bosco finally exploded. ‘That’s the whole point. We know the outcome, but we don’t know when, or where, or who will be there when it finally happens. It’s a Suicide Tour.” 


Allison Blaken ‘slideshow’, luku, jossa perheen tapahtumia ja musiikkia analysoidaan erilaisten powerpoint-keinojen avulla oli mielestäni hiukan pitkä ja rikkoi aluksi lukemistahdin ikävästi. Minulta kestikin hetken aikaa päästä sen juoneen mukaan. Johtuu varmasti siitä, että olen niin vanha :-) Luettuani ajattelin, että olihan sekin aika virkistävä ja avasi taas toisenlaista näkökulmaa asioihin.      

“They waited for Kitty Jackson in a lounge by a private runway at Kennedy Airport. When the actress finally arrived, dressed in jeans and a faded yellow sweatshirt, Dolly was smitten with regrets – she should have met Kitty first! The girl looked too far gone; people might not even recognize her! Her hair was still blond (defiantly uncombed and also, it appeared, unwashed), her eyes still blue. But a sardonic expression had taken up residence in her face, as if those blue eyes were rolling heavenward even as they gazed right at you. That look, more than the first spidery lines under Kitty’s eyes and alongside her mouth, made her seem no longer young, or even close. She wasn’t Kitty Jackson anymore.”


Tapahtumapaikkana on usein New York tai San Francisco, mutta paljon matkustellaan myös. Koin valtavaa nautintoa siitä, kuinka Eganin henkilöhahmot ja perheet muodostivat monimutkaisen sokkelon. Jos minulla olisi ollut lukiessa A3-paperia, olisin ehdottomasti halunnut tehdä ‘kartaston’, jolle kaikki henkilöt ja perheet olisivat asettuneet eri aikoina, ja sitten taas jossakin vaiheessa sekoittuneet toisiinsa tulevaisuudessa. Nyt tätä kirjoittaessani selailin taas kirjaa ja bongasin uusia linkkejä, jotka ensilukemalla jäivät yhdistämättä. Nerokasta suorastaan! Kirjassa pyristellään nuoruuden ja aikuisuuden ympäristössä, jossa luodaan ja kadotetaan nimiä sellaiseen tahtiin, että tuntuu ihan kivalta olla nobody.


(Laitoin Labelsiin 'Huumorin', mutta tässä on kyllä enemmänkin usein sellainen satiirinen ja tragikoominen ote.)

4 comments:

  1. Voi miten eri tavoin sitä voikaan ihmiset kokea lukemansa! =D Minä luin tämän alkuvuodesta (suomeksi)ja ei ollut kyllä minun kirjani. Ja siinä sitten äimänä ihmettelin, kun monet olivat kirjaa hehkuttaneet! =D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Semmoista tämä lukeminen (ja muukin) just on! Mietinkin ajoittain, että kuinkahan tämä kääntyisi suomeksi lukiessani :-)

      Minulle tämä tulee kyllä olemaan tämän vuoden luettujen parhaimmistoa :-D

      Delete
  2. Oih, olen samaa mieltä Irenen kanssa, että luettuani olin hämmästynyt kirjan hehkutuksesta. Ei osunut, ei uponnut. Nyt mietin teinkö suuren virheen tämänkin kirjan kohdalla lukiessani sen suomeksi... Olisiko se ollut kovin erilainen alkuperäiskielellä?

    Lisäksi olen tosi väsynyt näihin kirjoihin, joissa tarina kerrotaan kymmenien eri ihmisten näkökulmasta. Jotenkin mulla ei keskittyminen riitä, kun tarina hajoaa kappaleiksi. Juuri luin Khaleid Hosseinin uusimman kirjan ja harmittelin miksi niin monta hienoa tarinaa oli pitänyt työntää samaan kirjaan, kun niistä olisi voinut kirjoittaa ihan omat kirjansa ja kokonaisuus olisi ollut selkeämpi. Mutta taitaa tämä pirstaleisuuden hahmottaminen olla oma ongelmani, ei kirjailijan tai muiden lukijoiden.

    Hemmetti, en kyllä uskalla enää mitään lukea suomeksi...

    ReplyDelete
    Replies
    1. En osaa sanoa erilaisuudesta, mutta jotenkin showbusiness on varmaan enemmän kotonaan enkussa... Kovin amerikkalainen tämä oli kyllä, mutta tosiaan pidin kyllä kovasti ja hahmot ja tapahtumat näyttävät pysyvän mielessä tiukasti, eli ei mikään yhden illan ilo minulle!

      Tässä ei minusta kerrottu samaa tarinaa monen näkökulmasta, eikä sellaista keskustarinaa ollutkaan, vaan se yhdistävä tekijä olivat nuo henkilöt ja heidän 'leikkauspisteensä'. Sellaista hakua ja epävarmuutta oli paljon kaikilla, erilaista eri elämänvaiheissa, ja sitten se ahdistavan puristava tarve päästä pinnalle ja pysyä siellä. Minusta se kerronta ja huumori oli niin kiehtovaa, että valloituin!

      Hosseinin uutta silmäilin tänään kirjastossa, mutta pidättäydyin. Töitä, töitä, töitä...

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!