Tuesday, August 27, 2013

Ahtaanpaikankammoa

Onpa vaikeaa kirjoittaa tästä kirjasta. Lukukokemukseni oli nimittäin sen verran erikoinen. Monica Alin Brick Lane on istunut hyllyssä odottamassa lukuvuoroa jo jonkin aikaa. Tiesin, että hyvä kirja on kyseessä, mutta odottelin 'oikeaa hetkeä'. Mitä sitten tapahtui?

Tartuin kirjaan ja aloin lukea: pienessä, perinteisessä kylässä Nazneen syntyy itäpakistanilaiseen perheeseen vuonna 1967, ennen Bangladeshin valtion syntyä, toiseen todellisuuteen. Kohtalo ohjaa kaikkea: ihmisen on tyydyttävä osaansa, hyväksyttävä, joustettava, purtava aikaa, annettava olla, kuunneltava niitä, jotka tietävät paremmin. Hiukan myöhemmin järjestetään avioliitto, joka kuljettaa nuoren Nazneenin vanhemman aviomiehensä mukana Lontooseen, siihen toiseen todellisuuteen, jossa mikään ei tunnu tutulta. Nazneenilla on aikaa ajatella. Kerrostalokopissa ei ole juttukavereita, pitää pestä pyykit, laittaa ruokaa, pyyhkiä pölyt ja huolehtia miehen hyvinvoinnista. Ikkunasta näkyy vain vierautta, ulos ei ole tarvetta mennä, kun mies ostaa, tuo ja vie. Luppoaikana ajatukset lähtevät liikeelle, lapsuuteen, Hasina-siskoon, joka uhmasi kohtaloa, ja karkasi miehen kanssa; äitiin, joka pestiin ja haudattiin. Onneksi Nazneen on hyvä tytär ja vaimo, ottanut äidiltään opiksi odottamisen ja vastaanottamisen hyveet, toisin kuin Hasina, joka teki jotain muuta.



Ali, M. Brick Lane. Black Swan, London 2004 (2003).


Kirjan lukeminen vei aikaa. Minä ahdistuin ja miltei masennuin. Alun lukukokemus oli minulle intensiivinen, väsyttävä, tosi. Niin loistavasti Ali kuvaa uuden maahanmuuttajan arkea lähiökaksiossa. Kello tikittää, huonekalut kaatuvat päälle, ulkona suuri tuntematon, ja sisällä ei taitoja tai keinoja kohdata sitä. Elämässä on mies, jonka hiukset ja nenäkarvat on leikattava, samoin jalkojen kovettumat. Miehellä on suuria suunnitelmia, uskoa, innostusta, kunnes... Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ja mies muuttuu, koko elämä muuttuu. Lähiössä on toki muitakin lähes saman kokeneita, aikaisemmin Lontooseen tulleita 'Bengalin tiikereitä'. Kaikilla on oma tapansa selviytyä suuresta muutoksesta kulttuurien puristuksissa. On pihan yli ulottuvaa sosiaalista verkostoa, tiukkaa kontrollia, juoruja, ikkunaverhojen heilahtelua, ulkopuolisen yhteiskunnan käsittämättömyyttä, paheksuntaa, hyväksyntää ja irtiottoja. Tulee myös lapsi, suru ja lisää lapsia.

"Regular prayer, regular housework, regular visits with Razia. She told her mind to be still. She told her heart, do not beat with fear, do not beat with desire."


Mutta ei maailmakaan pysy samanlaisena, varsinkaan, kun on maailmoja maailmojen sisällä. New Yorkin tornitalot romahtavat ja monet asiat näyttäytyvätkin erilaisessa valossa. Ja sitten on vielä nuoret, jotka ovat  kuin marsilaisia muualla kasvaneille vanhemmilleen, mutta myös erilaisia brittien silmissä. Sukupolvien väliset kuilut vain ammottavat.


"His father saw him in a pub with a white girl. He was just walking down the street and there they were in the window, drinking and everything in full view. You'll recognize the boy next time you see him. He has two black eyes."

Luin tipoittain, ja aina kun en lukenut, oli tunne, että kansien sisällä Nazneen odottaa - tapansa mukaan puuduttaen tuskansa ja näennäisen tyynenä - seuraavaa hetkeä jolloin tartun taas kirjaan ja jatkan kuuntelemista. Lukukokemus oli niin vahva, etten samanmoista ole aikoihin kokenut. Yritin analysoida syytä. Johtuiko se siitä, että asuin nuorena Lontoossa samalla alueella, täysin sokeana tällaisille yhteiskunnallisille asioille, joita kirjassa käsitellään? Tunsinko jonkinlaista häpeää siitä, että innoissani hyppelehdin alueen ravintoloihin ja kauppoihin, joista sai edullisesti hyvää ruokaa ja ainekset curryyn? En edes ajatellut.
Vai olivatko kyseessä yksinkertaisesti Alin sanat, hänen taitonsa rakentaa ilmapiiri huoneineen miltei käsinkosketeltavaksi, ojentaa tarjottimella kurkistus toiseen kulttuuriin, tapaan olla ja ajatella, perinteisiin, jotka istuvat syvällä, ovat itsestäänselvyyksia niille toisille?


"She had been here a few times with Chanu, later in the day when the restaurants smelled of fresh boiled rice and old fried fat and the waiters with their tight black trousers stood in doorways holding out menus and smiles. But now the waiters were at home asleep, or awake being waited on themselves by their wives who only served and were not served in return except with board and lodging and the provision of children whom they also, naturally, waited upon."


Puolivälinjälkeiset tapahtumat onneksi höllensivät otetta, vaikka olinkin tavallaan pettynyt. Noiden epäsovinnaisten (oletus!) tapahtumien jälkeen kirja tuntui enemmän fiktiolta, tarinalta, jota voi vain lukea mielenkiinnosta. Loppu tuntui kuristavan alun jälkeen jopa hiukan lapselliselta, helpolta, epärealistiselta. Mietin, mitä jos kaikki olisi jatkunut edeltävään malliin, miten sellaiselle ihmiselle sellaisessa tilanteessa olisi käynyt? Ja kuinka monta naista elää suurkaupunkien lähiöissä sellaista elämää vuosikaudet, loppuelämänsä? 


"Nazneen dropped the promotion from her prayers. The next day she chopped two fiery red chillies and placed them, like hand grenades, in Chanu's sandwich. Unwashed socks were paired and put back in his drawer. The razor slipped when she cut his corns. His files got mixed up when she tidied. All her chores, peasants in his princely kingdom, rebelled in turn. Small insurrections, designed to destroy the state from within."


Nazneen saa yhteyden Hasinaan ja alkaa hidas kirjeenvaihto. Toinen paljastaa sielunsa, toinen kykenee vain ulkokuoreen. Nazneenin kirjeitä lukija ei näe, mutta Hasinan kirjeiden kautta avautuu näkymä maahan ja todellisuuteen, jonka Nazneen jätti taakseen. Kumpi on onnellisempi, missä on parempi elää ja olla, millaisia mahdollisuuksia on edessä paikasta riippuen? Onko oikein ottaa riski, tarttua kiinni mahdollisuuksiin ja unelmiin, muuttaa kohtaloaan?


"Amma hugged her fiercely. She took Nazneen's wide face between her two palms and spoke to her: 'If God wanted us to ask questions, he would have made us men.'"


Voimakkaan lukukokemuksen jälkeen on vaikea pukea mitään sanoiksi. Tässä kirjassa on paljon tavaraa kultuurienvälisestä kanssakäymisestä ja törmäyksistä, siirtolaisuudesta, ikävästä, rasismista, asettumisesta, assimilaatiosta, toisen polven siirtolaisuudesta, uskonnosta (islamista), avioliitosta, rakkaudesta, salaisuuksista, ystävyydestä, sukupuolirooleista, vanhemmuudesta, aktivismista ja toiseudesta. Minuun osui ja upposin, varsinkin kirjan alkupuolen vietin täysin pinnan alla, Alin pauloissa.

4 comments:

  1. oijoi, mulla on sama kirja puolivälissä. Aloitin sen maaliskuussa, enkä osaa sanoa, että miksi en päässyt loppuun asti. Oli kyllä kiinnostava kirja ja aion lukea sen loppuun!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva jos kirjoitat tästä sitten kun pääset loppuun. Alku oli ainakin minusta hidas ja ahdistava, eli en ihmettele, jos 'ei jaksa'. Mutta todella mielenkiintoinen oli, ja havahduin myös siihen, etten tiedä Bangladeshista oikeastaan mitään.

      Delete
  2. Vaikuttaa tosiaan melkoisen raskaalta kirjalta, joka kylläkin kiinnostaa minua nyt vielä enemmän. Erilaiset kulttuurit ja siirtomaisuus aina kiehtovat minua ja niitä tästä kirjasta ilmeisesti löytyy. Täytyypä hommata tämä, kirjastostakin kaiketi saa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tässä on aika paljon Bangladeshin historiaa ja siirtomaavaltaa (siis yhden henkilön perspektiivistä) ja juurikin sellaista immigrant-kokemusta ja kulttuurien törmäystä yllin kyllin. Saatat tykätä. Alku on hidas ja tuskallinen lukea (itselleni siis), mutta minusta juuri sellaisena kuvaa sitä tilannetta, joka on hidas ja tuskallinen.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!