Saturday, October 19, 2013

"Most people don't see half of what's in front of them"

Heti aluksi ihan alkuun, eli Ben Aaronovitchin uusimman, Broken Homes, symppikseen omistuskirjoitukseen:

"This book is dedicated to all the people who get up and do something about it, whatever 'it' is and however small the thing it is they do."

Tulin tuosta heti hyvälle mielelle. Vaikka en ole sarjan uusinta odotellutkaan kuin kuuta nousevaa, oli siihen tartuttava, kun sen bongasin kirjaston tärppihyllyssä. Broken Homes on siis jatkoa PC Peter Grantin Lontooseen sijoittuville fantastisille ja dekkarimaisille seikkailuille, eli Rivers of London ja Moon Over Soho sekä Whispers Undergroundille. Aiemmista osasista tutut hahmot ja oliot jatkavat tässäkin kulkuaan Lontoon luonnollisissa ja yliluonnollisissa maisemissa, mutta toki muutama uusi erikoinen tuttavuus on heitetty mukaan soppaan. Peter ja Lesley muodostavat Nightingalen kanssa London Metropolitan Policen puolisalaisen yliluonnollisten rikosten yksikön, joka kutsutaan paikalle, kun tapahtumat vaikuttavat niin oudoilta, että järki ei yksinkertaisesti riitä. Broken Homesissa tällainen tapaus on esimerkiksi ikään kuin sisältäpäin palanut ruumis. Tukikohdassaan Follyssä Peter ja Lesley treenaavat taikuutta ja latinaa Nightingalen johdolla. Latinaa tietenkin siksi, että loitsut ja ikivanha ammattikirjallisuus aukenisivat selkeämmin..



Aaronovitch, B. Broken Homes. Gollancz, London, 2013.


"In the old days I expect it was all right to chant in Latin and wave your hands about, but modern, up-to-date, image-conscious magical practitioner likes to be a little more discreet. These days we mutter them under our breath which makes us look like nutters instead. Lesley wears a Bluetooth earpiece and pretends to be talking Italian, but Nightingale doesn't approve - it's a generational thing."


Kun parin muun ruumiin lisäksi kaupunkisuunnittelija, Richard Lewis, kääntyy kannoillaan tullessaan ylös maanalaisesta, rullaportailee takaisin laiturille ja sitten hyppää kuin transsissa metron alle, alkaa vyyhti avautua. On selvää, että taikuus on tuttua muillekin kuin follylaisille ja kolmikko pyrkiikin jäljittämään piileskeleviä velhoja, jotka ehkä käyttävät taikuutta ikäviin tarkoituksiin. Johtolangat vievät Thamesin eteläpuolelle, Elephant and Castlen asuinalueelle ja tarkemmin sanottuna tunnetun arkkitehdin, Erik Strombergin, suunnittelemaan Skygarden Estateen. Skygarden on ollut purku-uhan alla jo jonkin aikaa, mutta pytinki on pysynyt pystyssä ja ainakin osittain asutettuna. Peter ja Leslie muuttavat Skygardeniin tutkimaan, miksi suuntaviitat sojottavat säännöllisesti erikoista rakennusta kohti.


"'If the tower is indeed the fulcrum of this case,' said Nightingale, 'it must follow that the Faceless Man will be taking an equal interest. Now that we know he's working with a trained Night Witch it could be extremely unwise if we didn't operate as a mutually supporting unit.'
I unpacked that to mean - I need to be close enough to intervene before you get yourselves killed.
Me and Lesley exchanged glances."  


Kirja etenee nopeaan tahtiin ja näppärällä katuhuumorilla eikä taianomaisia ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia enää sen kummemmin ihmetellä. Tästä neljännestä osasta puuttuivat onneksi kaikki avuttomat-naiset-kohtaukset, jotka varsinkin edellisessä ärsyttivät. Oikeastaan seikka on uusimmassa toisinpäin, eli Aaronovitch on varmaankin lukenut aikaisemmat blogipostaukseni, eh-heh :) Viehkeä ja salaperäinen Lontoo ja sen historia on yhä keskeisesti esillä, eli kirja on loistava paikka- ja tapahtumabongailuunkin.


"In 1666, following an unfortunate workplace accident, the city of London burnt down. [...] The city would be made a fit place for the gentlemen of the enlightenment, those tradesmen they required to sustain them, and the servants needed to minister to them. Everybody else was expected to wander off and do whatever it is unwanted poor people were expected to do in the seventeenth century - die presumably,"


Tarinassa vipertävät muiden muassa venäläinen noita, antisankari Faceless Man, keväästä humaltunut puun henki, edellisestä osasta tuttua maanalaista porukkaa, sekä tietenkin Lontoon joet, jotka järjestävät hiukeat ja hauskat kevätjuhlat. Tätä kirjoittaessani havahduin kuitenkin siihen, etten loppujen lopuksi tainnutkaan tajuta, kuinka kaikki kirjan ruumiit liittyivät yhteen, vai liittyivätkö ne? Joitakin ratkaisemattomia keissejä taisi jäädä kokonaan avoimiksi, eivätkä ne tunnu mitenkään olennaisilta kokonaisuuden kannalta. Hmmm, ehkä hienoista yli-innostusta erikoisissa olosuhteissa menehtyneiden ruumiiden suhteen siis havaittavissa. Kirjan loppuun on muuten pujotettu sellainen yllätys, että meikäläinen ainakin äimistyi - ja sen perusteella uskallan arvailla takuulla jatkoa. 



(Kiiltävää) lukumaisemaa.

2 comments:

  1. Nyt sait minut kyllä kiinnostumaan.En ole lukenut tämän kirjailijan kirjoja mutta laitan tämän korvan taakse....

    ReplyDelete
    Replies
    1. Heh, minäkin törmäsin näihin vahingossa. Luulin napanneeni mukaani dekkarin, mutta sitten kaikenlaista kummaa alkoi sattua, ja tajusin lukevani fantasiaa! Sarjan eka osa, Rivers of London, on mielestäni yhä ehdottomasti paras näistä!

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!