Sunday, October 6, 2013

Pinnalla pysyttelyä


Tämä ihailtavan elämän- ja kuolemanmakuinen kirja tuli imaistua melkein yhdeltä istumalta! Susan Duncanin omaelämäkerrallinen Salvation Creek: An Unexpected Life nykäisee lukijan mukaansa nopeatempoiseen, miltei epäuskottavuutta hipoviin tapahtumiin. Kerta toisensa jälkeen elämän aallokko tuntuu lyövän Susan Duncanin merenpohjaan, josta on taas ponnisteltava ylöspäin. Lukiessa uskottavuuden kanssa ei kuitenkaan ollut ongelmaa, eivätkä tapahtumat sinänsä olleet mitenkään eriskummallisia, kyllähän tuollaista ikävää sattuu. Mielenkiintoiseksi ja samalla järkyttäväksi tarinan tekee se, että Duncanin ollessa 44-vuotias alkaakin tapahtua vauhdilla: suuria ja elämää mullistavia iskuja tulee eteen useampi ja aika lailla peräjälkeen.


Duncan, S. Salvation Creek: An Unexpected Life. Bantam, Sydney, 2006.



"Transitory lives like mine touch many surfaces but rarely leave a mark. So when an old skin cancer on my top lip returns, I merely shrug.
'How much of the lip will go?' I ask the doctor.
'Nearly all of it.'
He reaches for my hand but I move it away, pretend I don't see his gesture of compassion."


Duncan menettää lyhyellä varoitusajalla sielunkumppaninsa/aviomiehensä sekä veljensä muutaman päivän sisällä. Kahden Australian suurimman naistenlehden toimittajana Duncanin elämä on aiemmin koostunut jännittävistä matkoista maailman ympäri, kohtaamisista tähtien kanssa, mielenkiintoisten lehtijuttujen kirjoittamisesta, ja lööppien luomisesta. Hautajaisten jälkeen Duncan turvautuu työntekoon, ja yhä useammin myös pulloon, kunnes eräänä aamuna hän ei yksinkertaisesti pysty nousemaan sängystä ylös ja kohtaamaan arkeaan. Alkaa matka omaan sisimpään ja ihmisyyden ja elämän itsensä lähteille.


"We are silent again, for a while.
'So just how do you pronounce your name?' I ask eventually.
'Oh, I dunno. Never been able to get it right.'
'But is it So-fi-ah or Sofee-a?'
'Depends what school you went to.'
We burst out laughing. We both went to schools where snobbery was rampant and thumped our noses at it."


Vastoinkäymiset eivät suinkaan lopu kaksiin hautajaisiin tai ihosyövän syömään ylähuuleen, mutta pidättäydyn paljastelemasta enempää, jotta käänteet säilyisivät freeseinä.  

Salvation Creek on olemukseltaan hyvin australialainen tarina ja Duncanin ääni kertoo dramaattisista kohtaloista ausseille tyypilliseen tapaan: teeskentelemättä, huumorilla ja rohkeasti. Tuloksena on helposti lähestyttävä kirja, joka vie lukijaa vuorotellen valoihin ja varjoihin, syvälle murheen alhoon ja korkealle onnen kukkuloille, muistuttaen siitä, kuinka kaikki on suhteellista. Itsestäänselvyyksistä voi tulla kiitollisuuden aiheita, kun taas aikaisemmin tavoiteltavat asiat saattavat menettää hehkunsa. Tuntuu ehkä oudolta sanoa näin, mutta minulle Salvation Creek on viihdyttävä hyvän mielen kirja, vaikka se kertookin suurelti kuolemasta ja menetyksestä realistiseen sävyyn. Kuoleman kanssa käsikynkkää kulkee kuitenkin elämä, ja elämässä tärkeimmät asiat: terveys, itsetunto, rakkaus ja luonto.


"'My sense of security is gone,' I tell Sophia on the phone.
'Well, that's not a bad way to live,' she says.
'Next you're going to tell me it's another bloody gift!'
She laughs her big, fat, gorgeus belly laugh.
'Ah, darlin'. That's exactly what it is. Only fools think they're promised more than the moment they're in. And the only absolute cure for life is death.'"


Kun mikään ei ole enää kuin ennen, kun mikään ei ole enää varmaa, hyppää Duncan koiransa ja kissansa kanssa autoon ja lähtee etsimään paikkaansa maailmassa. Uusissa ympyröissä jonkin aikaa seilattuaan, hän löytää itsensä Pittwaterista, saariyhteisöstä Sydneyn edustalla. Vaikka välimatka suurkaupunkiin on sen verran lyhyt, että siellä voi 'piipahtaa' töissä ja ostoksilla, käydään elämään käsiksi täysin eri tahtiin ja asenteella. Piipahtelu kun tapahtuu veneillä, sillä autoilla ei ole asiaa Lovett Bayhin ja Scotland Islandille. Sekä saarilla että merellä ollaan luonnonvoimien armoilla. Duncanin kuvaukset pittwaterlaisista ovat meheviä ja aiheuttivat välittömän hingun päästä käymään paikan päällä (jossa Duncan yhä asuu).


"In the city, weather is to be endured. At Lovett Bay, it is better than television, a constant source of movement and change. Is it a day to sling on wet weather gear for a walk, to huddle in bed under feather quilts until the sun reaches the bay? Is it a day when the prevailing wind shucks all the boats with their noses pointing to Scotland Island, or a day when the wind, bad-tempered and erratic, spins them first one way and then another, like confused and cranky two year olds. Is it a day when bush flattens out in the heat and turns so crisp it crackles underfoot? Or is it a day when the sun strikes molten hot after rain and the earth steams until each breath feels like sipping soup. You fling off shoes, wriggle toes in spongy grass and feel anchored to the land."


On tunnustettava, että muutamassa kohdassa lorauttelin kyyneleitä ja piti niistää nenä. Duncanin ihmiskuvaukset ovat hauskoja ja tarkkoja. Pittwaterin kaunis ja herkkä luonto herää eloon Salvation Creekin sivuilla. Parasta antia on kuitenkin Duncanin kova työ itsensä kanssa ja rohkeus poiketa kaavasta oman elämänsä suhteen. Näin, vaikka en voinutkaan aivan suoraan Duncanin tilanteeseen samaistua. Nostan kuitenkin hattua. Kirja jää hyllyyn.

No comments:

Post a Comment

Suuri kiitos kommentistasi!