Sunday, November 17, 2013

Helmiä pimeydessä

Kiireisen naisen kassiin on sarjisten lisäksi mahtunut novelleja. Anne-Maria Latikan Tuulensuoja ja muita novelleja on kulkenut mukana muutaman viikon. Aina, kun on ollut tarvetta ja tilaisuus siirtyä akuutista kiireestä ja vuorenkorkuisista ongelmista muihin mielellisiin maisemiin, olen pujahtanut rannalle ja lukaissut novellin tai puolikkaan. Tuohon ei tarvita kuin puoli tuntia, mouruavat aallot, aurinkoa iholla ja hiekan lämpö jalkapohjissa. Tauoilta olen palannut sorvin ääreen uudistuneena ihmisenä. Suosittelen - ympäristöstä ja säästä riippuvilla variaatioilla tietenkin. Yhteinen tekijä on kirja, joka vie mielen muille raiteille hetkeksi.


Latikka, A-M. Tuulensuoja ja muita novelleja. WSOY, Helsinki, 2013.



Latikan novelleissa kuljetaan rutinoituneessa arjessa, jota törkkimään saapuu jotain epätavallista, asiat muljahtavat ylösalaisin. Eri ammattikunnat ja niiden mukaiset roolit ja tehtävät vilisevät sivuilla: taksikuskit, yksityisetsivät, papit, lääkärit, kirurgit - ja sitten tietenkin ihmiset niiden sisällä. Kuinka paljon ammatin alta uskaltaa ja voi paljastaa itseään, yksilöä? Kuinka tuttu ja turvallinen muuttuu vieraaksi ja ahdistavaksi?


 "Autojen takavalot loittonivat. Vilma jäi yksin hämärään puistoon, jonka läpäisi tapahtumien ja ihmisten läsnäolo. Muhkurainen tammi ojenteli oksiaan niistä järkkymättä. Puut juurtuivat paikoilleen, pysyivät, Vilma ajatteli, niiden energia ei mennyt jatkuvaan elämänlangan jännittämiseen, sanojen ja tekojen kuluttavaan luomiseen."
(Novellista: Ensimmäinen askel.)


Pidin Latikan selkeästä kielestä ja novellit olivat juuri sopivan napakoita. Kaikkien tarinoiden loppuihin ihastuin. Vaikka välillä tuntui, että joissakin kohdissa uudenlaisia ilmauksia oltiin hiukan keksimällä keksitty, ilmestyi sivuilta eteen tasaisin väliajoin, aina yllättäen, jotakin niin kaunista, runollista, oivaltavaa, suurta ja upeaa, että oikein kirpaisi syvältä sisimmästä.


"Hän puuskutti keuhkoihin ilmaa, kuunteli ahnasta hengitystään, kuivuneita palkeita, joita poltti. Hän tunsi ruumiissaan, miten riuhtoi itseään irti taulusta johon Hänet on maalattu kiinni, jalat ponnistelevat ja tuuli vinkuu korvissa, kun Hän putoaa,

putoaa vapaana seinältä, vihdoin, tuhansien vuosien jälkeen, miljoonien katseitten jäljet selässään."
(Novellista: Kutsu.)


Kaikissa tarinoissa leijailee ytimessä ihmisen perustavanlaatuiselta tuntuva yksinäisyys. Eivät toiset odota, välitä, pidä huolta, tai arvosta. Helposti siirrytään tai siirretään liitosta, tilanteesta tai paikasta toiseen. Unohdetaan, ja jätetään olkaa kohauttamatta palavat rauniot kytemään taakse. Koetaan ja kärsitään asiat omassa sisimmässä, mutta syvimpiä tuntoja ei jaeta kenenkään kanssa. Arvaillaan, oletetaan, tai ei edes yritetä ymmärtää. 


"Ja silloin se tapahtuu: kuulen tähtien äänen. Se putoaa hitaasti ja ehdottomana taivaalta, aaltoilee ja hehkuu ympärillä, soi lumisessa yössä. Vaikka en pysty myöhemmin kuvailemaan ääntä mitenkään, kuulen sen aina, kun katson poikaani."
 (Novellista: Isän kädessä.)



Mistään kevyestä ilopillerikokoelmasta ei siis ole kyse. Asetelmista löytyy avioliittojen rapautumista, syrjähyppyjä, vanhuutta, kuolemaa, vammautumista, jämähtämistä - maustettuna vahvasti tuolla edellämainitulla kipeällä yksinäisyydellä. Ollaan paikassa, jossa toista ei voi tavoittaa, ja jopa käden ojentaminen toisen suuntaan tuntuu miltei mahdottomalta. Tuota synkkyyttä Latikan tarjoilemat kauniit helmet aika ajoin kirkastavat.


 (Kannen suunnittelijan nimeä en kirjasta äkkiseltään löytänyt, mutta minusta se on hieno!)

2 comments:

  1. Tämä kiinnostaisi kovasti, pitänee hankkia luettavaksi. Ja olen samaa mieltä, kansi on hieno - jotenkin puhutteleva!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minäkin ihastelin kantta kovasti. Joo, kokeiluun vain, kirjasta löytyy paljon ihasteltavaa ja ajateltavaa.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!