Wednesday, December 4, 2013

Vapinaa ja vipinää Kanchenjungan varjossa

Maailman kolmanneksi korkeimman vuoren helmoihin, Nepalin ja Intian rajalle, sijoittuu henkeäsalpaava Kiran Desain The Inheritance of Loss, joka kiilasi nopeasti lempikirjojeni kärkijoukkoon. Heti alkuun sijoitettu Jorge Luis Borgesin runo Boast of Quietness sai minut pysähtymään ja viipymään parissaan monta tuntia, ennen kuin viimein tohdin kääntää sivuja eteenpäin ja siirtyä Desain kuljetettavaksi.



Desai, K. The Inheritance of Loss. Hamish Hamilton, Camberwell, 2006



"Outside, passionately colored birds swooped and whistled, and the Himalayas rose layer upon layer until those gleaming peaks proved a man to be so small that it made no sense to give it all up, empty it all out. The judge could live here, in this shell, this skull, with the solace of being a foreigner in his own country, for this time he would not learn the language.
He never went back to court."


Kalimpongin pikkukaupungin laidalla asuu eläkkeelläoleva tiukankuivakka tuomari, Jemumbhai Patel, koiransa Muttin kanssa. Yrmy Jemumbhai on vetäytynyt maailmanmenosta syrjään hitaasti, mutta varmasti rappeutuvaan kartanoonsa, ja haluaa pysyä muista ihmisistä mahdollisimman kaukana. Mutt on kaikkien ihmissuhteiden rakas ja uskollinen korvike, kunnes portille ilmestyy Jemumbhain miltei unohtama nuori tyttärentytär Sai, jonka vanhemmat ovat kuolleet onnettomuudessa Venäjällä. Pitkin hampain tuomari ottaa orvon tytön taloon, sillä muitakaan vaihtoehtoja ei ole.


"But she smiled, he saw, only out of politeness, and he felt a flash of jealousy as do friends when they lose another to love, especially those who have understood that friendship is enough, steadier, healthier, easier on the heart. Something that always added and never took away."


Kartanon mailla majaansa pitää myös ikänsä raskasta työtä tehnyt kokki, joka pitää Jemumbhain (ja Muttin) taloudesta ja ruokailusta huolta. Kokki elää köyhyydessä ja kurjuudessa odottaen päivää, jolloin hänen ainoa ylpeydenaiheensa, poikansa Biju, tulee noutamaan hänet mukaansa Amerikan ihmemaahan. Kirjeet kulkevat hitaasti mantereelta toiselle ja kuljettavat vain sokerikuorrutetun todellisuuden mennessään. Menetettävää ja velvollisuuksia on liikaa todellisuuden paljastamiseksi.

"Menestynyt" Biju taas ajelehtii pakon edessä huonopalkkaisesta työstä ja asuinpaikasta toiseen yhtenä New Yorkin valtavan monikulttuurisen siirtolaistyövoiman muurahaisena. Elämä on selviytymistä yhteiskunnan alimmilla portailla, joilla taistelu on armotonta. Työehdoista on turha purnuttaa, sillä epätoivoisia riittää ja heitä tulvii jatkuvasti maahan lisää. Yhteiskunta avautuu rankasti jakaantuneena ensimmäiseen ja kolmanteen maailmaan, ja uudet siirtolaiset tuovat kotimaidensa konfliktit ja ennakkoluulot mukanaan sekametelisoppaan. Arki repii Bijun silmiä auki kerta kerran jälkeen.


"When he arrived at JFK as Rasheed Zulfickar, he saw the very same officer who had deported him waiting at the desk. His heart had beat like a fan in his ears, but the man had not remembered him: 'Thank God, to them we all of us look the same!'" 


 Sain kasvaessa, oudossa tuomarin, kokin ja koiran huushollissa tarvitaan opetusapua. Kylän eksentriset rouvat ovat huolehtineet Sain opetuksesta, kunnes matematiikassa ja fysiikassa edetään umpikujaan. Paikallinen nuori mies Gyan saakin tehtäväkseen jatkaa tästä eteenpän. Odotettavasti ilmaan puhkeaa nuorten hehkuva romanssi, mutta Gyanin jäädessä huonon sään vuoksi yöksi, puhkeaa jotain muutakin: tuomari ei saakaan nukuttua. Gyanin nuoruus, köyhä alkuperä ja hänen älynlahjojensa lupaus paremmasta tulevaisuudesta irrottaa tulpan Jemumbhain muistissa eikä hän yhtäkkiä saa pyyhittyä pois omaa nuoruuttaan mielensä päältä. Muistot purskahtelevat häpeää, pelkoa, yksinäisyyttä, ahdistusta vihaa ja paineita. Nuori Jemumbhai opiskelemassa Englannissa, jonne hän ei kuulu, vaikka kuinka yrittäisi. Nuori Jemumbhai palattuaan vuosien jälkeen Intiaan, jonne hän ei enää sopeudukaan takaisin.


"One day he found footprints on the toilet seat - she was squatting on it, she was squatting on it!- he could barely contain his outrage, took her head and pushed it into the toilet bowl, and after that point, Nimi, made invalid by her misery, grew very dull, began to fall asleep in the heliographic sunshine and wake in the middle of the night."


Tuskallisia, epäonnistuneita romansseja ja tyytymättömyyttä omaan tai vieraaseen kulttuuriin purjehtii sisään ja ulos kirjan henkilöiden elämässä. Omaa paikkaa ei ole helppo löytää, varsinkin kun rajat ovat häilyvät: britit Intiassa, intialaiset Britanniassa, nepalit Intiassa, intialaiset Nepalissa. Ajasta riippuu, kuka kulloinkin on vallassa ja siksi  'kotona'. Kalimpongissakin alkaa tapahtua: nepalilaiset asukkaat alkavat vaatia omaa valtiotaan - Gorkhaland for Gorkhas! Yhtäkkiä pieni yhteisö pirstaloituu, ystävät valitsevat puolensa, säännöt ja arvot muuttuvat. Viha, halveksunta ja väkivalta kuohahtelee samalla kun rajoja koetellaan kepeillä.


"What was a country but the idea of it? She thought of India as a concept, a hope, or a desire."


The Inheritance of Loss tarjoilee kitkerää rakkautta, maahanrysähtäneitä unelmia, heräämistä todellisuuteen, politiikan (ja elämän) epävarmuutta, kulttuurien ja uskontojen välissä sukkulointia, siirtolaisuuden kipupisteitä, kolmannen ja ensimmäisen maailman suhteita ja identiteettikriiseilyä huimassa paketissa. Nautin joka sivun lukemisesta kuin myös Desaille tyypillisestä mustasta huumorista sekä mielenkiintoisesta henkilökaartista. Kirjan lopun tapahtumat olivat kamaluudessaan huvittavat ja muistuttivat minua tyylillisesti Desain ensimmäisestä romaanista, johon rakastuin jo aiemmin.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

2 comments:

Suuri kiitos kommentistasi!