Thursday, February 28, 2013

Mukavuuksia

Kymmenen ihanaa lempiasiaa –haaste saapui hiukan aikaa sitten sekä Mari A:n kirjablogista, että Opuscolosta. Marin musavideoita kannattaa muuten käydä kurkkaamassa, jos haluaa energiselle tuulelle ja Opuscolon ihanista vastauksista ja kuvista saa taas tarpeen mukaan juuret ja siivet :-)
 
Haasteen säännöt siis menevät tällä lailla:

1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa.
2. Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille
      3. Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Päätin nyt jättää sellaiset ylevät, henkisemmät ja syvällisemmät asiat pois listalta ja keskityn vain dekadenssiin ja materiaan ;-) Asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Minut saavat hyvälle tuulelle seuraavat ihanat asiat:

1.       Hajuvedet
Rakastan kauniita tuoksuja. Kylppärin nurkkaukseni kielii, että lempituoksuni ovat kukkaisia ja puuterisia. Jostakin syystä kaikki tuonlaiset hajuvesipullot näyttävät olevan vaaleanpunaisia? Suosikkejani ovat tällä hetkellä L’Occitanen Delice des Fleurs, Cerisier Princesse ja Fleurs de Brignoles. Poikkeuksen tuoksumaailmaani tekee Diptyquen Eau Duelle, joka on pippurinen ja mausteinen.

Kuva: http://www.ehow.com/how_2034434_pheromones-perfume.html


2.       Kynsilakat
En juurikaan osaa/jaksa meikata. Kun yritän, minusta tuntuu aina, että näytän aivan klovnilta! Sama reaktio tulee myös ammattilaisen työn seurauksena, eli oikeanlainenkaan meikkaaminen ei sovi minulle. Kynsilakoista kuitenkin pidän. Oikeastaan kynsilakkahuuma syntyi vasta mini-me:n ja muiden ikäistensä inspiroivana. Eri väreillä on kiva kikkailla ja hyvintehty lakkaus piristää vakavan arjen harmautta.


Kuva: http://nymag.com/fashion/fashionables/67269/


3.       Kukat
Ei tarvitse olla leikkokukkia. Minusta on ihanaa katsella kauniita puutarhoja ja nuuskia kukkien tuoksua ohikulkiessani. Oikeastaan pidänkin enemmän elävistä, kasvavista kukista. Leikkokukat ovat toki kauniita, mutta tulee suru puseroon, kun ne lopulta nuupahtavat.


Kuva: http://www.abc.net.au/news/2012-09-24/carnival-of-flowers2c-toowoomba/4276948


4.       Elokuvat
Edullinen transportaatio ajassa ja paikassa. Melkein kuin pieni ruumiistairtautuminen. Mielenliikutuksia, elämyksiä, tajunnan laajentumista. Voisin asua elokuvateatterissa. Koskee tosin vain hyviä elokuvia.


Alkuperästä ei tietoa...
  

5.       Ruumiin liike
Ei rehkimistä tai pakkopullaa, vaan luonnollista, parantavaa liikettä. Pieni venytys tai hypähdys silloin tällöin pitää päänupin kunnossa ja mielenkin vetreänä. Toivon olevani isona tai chi –mummo!


Kuva: http://people.howstuffworks.com/tai-chi.htm


6.       Kauniit teekupit
Käyttötaidetta. Kauniista kupista virtaa ja tarttuu kauneus. Kun se on vielä täynnä hyvää teetä ja hetki on kiireetön, voi kokemusta verrata meditaatioon.

Kuva: http://www.weddinggiftsdirect.com.au/tea-and-coffee-services/jasper-conran-for-wedgwood/


7.       Pyörä
Maailman paras keksintö. Sillä pääsee saastuttamatta paikasta toiseen ja ehtii katsella maisemiakin.



Kuva:  http://melbournecommunities.org.au/whatbike.html


8.       Korvatulpat
Ilman niitä en voisi nukkua sitä vähääkään, minkä saan nukuttua. Kulkevat mukana aina ja tulee paniikki, jos ovat unohtuneet. Niillä tilkitsen muun maailman pois pääni sisältä ja saan kauan kaipaamaani hiljaisuutta ja rauhaa. Joskus käytän niitä päivisinkin, jos on liian meluisaa. Silloin tällöin ne ovat unohtuneet päähän esim kauppareissuilla, mutta ohikulkijoiden katseista huomaa aika äkkiä, milloin näin on käynyt ;-)


Kuva: http://www.globaltravelproducts.com.au/store/alpine-swimsafe-reusable-earplugs.html


9.       Hyvälaatuiset, kauniit lakanat
Ja puhtaat vielä! Tuovat aina hymyn huulille ja lupauksen, toiveen nautinnollisista yöunista. Valitettavasti olen sellaisessa elämäntilanteessa, että muuta äksöniä lakanoissa tuskin tulee tapahtumaan :-D


Kuva: http://www.manchesterwarehouse.com.au/bed/sheets/lux-koln-400thc-egyptian-cotton-sheet-set-range


10.   Kylpyamme tai sauna
Jompikumpi, tai vaikka molemmat on oltava. Taattu rentoutus ja puhtaus, kehon ja mielen nollaus.
 

Kuva: http://www.bornrich.com/entry/top-10-high-tech-luxury-bathtubs-drench-with-gizmos-and-of-course-water/


Aika monella on tämäkin haaste jo kiertänyt, joten tarjoan tätä nyt vapaasti kaikille halukkaille!

Tuesday, February 26, 2013

Lähiöangstia


Tämä uutinen, ja varsinkin sen loppu oli kuin suoraa jatkoa viikonloppuna ahmaisemalleni  Anu Juvosen Lähiöoksennukselle. Luin kirjan kuumeenomaisesti ja aikamatkasin ala- ja yläastevuosiin Suomessa.  Oi, kuinka nautinnollista olikaan lukea kaikista niistä pikkujutuista, jotka silloin olivat kovin tärkeitä: pankkien säästöklubit, tuoksupyyhekumit, Levi’s –farkut, permanentit, moonbootsit, mansikanpoiminta, Dingo ja Gunnarit. Juvonen on onnistunut naulaamaan tuon ajan ympäristön täydellisesti. Tämä taitaa myös olla ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut, jossa olen itse elänyt päähenkilöiden ikäisenä lapsuutta ja nuoruutta samassa ajassa. Mutta en samassa paikassa: lasten ja nuorten Kannelmäki avautuu ahdistavan kärpästenherramaisesti.


Juvonen, A. Lähiöoksennus. Minerva, Helsinki, 2013.


“Haaveilin aina koko vuoden seuraavan kesän lomista, joita ei koskaan tullut. Isä vei minut ja veljeni syysiltaisin mielikuvitusmatkalle Jugoslaviaan. Adrianmeren lämpimässä illassa hotellin parvekkeella söisimme iltapalaksi vaaleaa höttöistä patonkia, pippurista salami ja puristaisimme mehua tuoreista appelsiineista. Olisimme raukeita uituamme aallloissa koko päivän, vatsa täynnä grillipihviä ja mansikkajäätelöä.”


Rahasta on pula, varsinkin kun suuria poliittisia ja business-suunnitelmia pursuava isä muuttaa naisystävänsä luokse hyvinvoivaan unelmien Töölöön jättäen Katjan, isoveli Peten ja vaimonsa Kannelmäkeläiseen kerrostaloon.  Apuun tulee ukki, joka asuu lähiössä talvet ja mökillä kesät.

Kirjassa kuljetaan Katjan mukana ala-aseelta yläasteelle. Paras lapsuudenkaveri, Mirri, ja yläasteelta saatu ystävä, Sanna, kasvavat yhdessä lähiön kovassa koulussa. Missä ovat vanhemmat? Juoppoja, kuolleita, lähteneitä, uskontoon hurahtaneita, tai aina töissä, vaikka rahat eivät koskaan riitä. Tukea ei vanhemmilta voi odottaa: he eivät ymmärrä, huolestuvat, tai ovat surullisia jo valmiiksi. Kirjassa luovitaan ystävyyden, ihastusten, unelmien, itsensäpaljastajien, hyväksikäyttäjien, pahisten, syrjäytyneiden ja luusereiden karikoissa.


“Bellua ei sitten kannata polttaa ollenkaan, se on kuin vetäis vuoristoilmaa. Saa koulussa vaan huonon maineen. – Ja muista vetää henkeen, sä et todellakaan haluu sellaista mainetta, että vedät vain poskareita, Mirri opasti, kun kävelimme kohti kerrostalomme takana sijaitsevaa metsikköä.”


Tupakkaa on saatava, ja pää sekaisin, melkein keinolla millä hyvänsä. Pojista haaveillaan, mutta ei Kantsun pojista, vaan joistakin muista, muualta. Unelmien toteutuminen on toisten kohdalla epätodennäköisempää, kuin toisten. Suomalainen alkoholikulttuuri näyttäytyy kaikessa järkyttävyydessään ja säälittävyydessään Lähiöoksennuksen sivuilla. Minua puistatti ja suretti. Ja samalla se on totta! Lukiessa mietin sitä, kuinka täällä on todella harvinaista, että tuon ikäiset teinit hengaisivat missään ulkona itsekseen tai porukoissa pimeän tullen. Jotain hyvää tässä hyysäyksessäkin!


Sunnuntainen lukumaisema. Sivujen välissä noin kilo hiekkaa.


“Historian opettajamme Maikki lähti sairauslomalle. Hän oli Siiri Angerkosken näköinen kokovartaloneuleisiin pukeutunut pallo, joka ainoana koulun opettajista sai luokan mielenterveyspotilaat, pienestä asti hakatut ja kaltoin kohdellut lapsirauniohuligaanit kuriin.”


Juvonen kirjoittaa lennokkaasti ja hauskasti. Surullisia ja järkyttäviäkin asioita käsitellään sellaisella teini-ikäisen olankohautuksella varustetulla toteamistyylillä, vaikka välillä maailma toki koskettaa syvältäkin. Asiat vain ovat niin, Kantsu on oma maailmansa. Mitään ei kauhistella tai sen suuremmin analysoida, mutta syyt pahoinvointiin ja toivottomuuteen sekä niiden jatkumiseen sukupolvelta toiselle tulevat harvinaisen tehokkaasti esiin rivien välistä, kirjan hahmojen kohtaloista.


“Mirrin vanhemmilla oli nimittäin tapana viettää illat sohvalla poltellen ketjussa tupakkaa, ja Mirrin tehtävänä oli näissä perheen yhteisissä tv-illoissa vääntää sätkiä vuorotellen vanhemmilleen.“


Mahtavan lisän Lähiöoksennukseen antavat lukujen alkuun valitut otteet Kannelmäkeläisestä Tanotorvi-lehdestä. 80- ja 90 –luvuilla julkaistuista kirjeistä ja artikkeleista lohkaistut kappaleet kuljettavat lukijan syvemmälle aitoon, oikeaan Kannelmäen tunnelmaan ja  tukevat hienosti Juvosen fiktiivisten lähiönuorten selviytymistarinaa. Ainoa miinuksentapainen tulee ehkä hiukan töksähtävästä lopusta: jotenkin sujuva tarina jatkui alusta loppuun saakka samalla tempolla, ja tämä lukija lennähti viimeiseltä sivulta liian rivakasti ulos.

Suosittelen lämpimästi tätä nopealukuista kirjaa kirjahirmujen välipalaksi, mutta erityisesti suositukset menevät kaikille 70-luvulla syntyneille, luettuanne tiedätte miksi.

Ajatuksissani nyt

Ystävät Port Hedlandissa ja sukulaiset ja ystävät Sunshine Coastilla. Rajua menoa, luonnon voimaa.

Monday, February 25, 2013

Satunnaista vinksin vonksin

Georgian Jenni bastardisoi kahdeksan random-asian haasteen, nakkasi sen Sydneyn Annalle, josta se tuli tänne autiomaan taakse. Haastehan menee (nykyään) näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa. - Kiitos Anna, ja anteeksi viivästys!
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle. - Tuntuu, että haasteita on kiertänyt kaikkialla niin mielettömään tahtiin viime kuukausina. Jätän tämän siis lepäämään.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta. - Sorry, olette varmaan jo kaikki tehneet tämän!
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi. Näytä kahdeksan satunnaista kuvaa kuvateksteineen. - OK!

Kuvahaaste sopiikin nykytilanteeseen oikein mukavasti. Minulla on nyt viimeaikojen teknisten ongelmien vuoksi pieni konekammo. Tai oikeammin tekniikkainho. En edes jaksa yhdistää tuota irrallista kovalevyä tähän koneeseen ja alkaa kaivelemaan aikaisempia kuvia ja dokumentteja sen uumenista. Ajatuskin ahdistaa. Siksi tämä haaste tehdäänkin viimeisten parin-kolmen viikon aikana otetuilla kännykkäräpsyillä. Näin ikään:


Kuvassa puu täynnä valkoisia kakadujen sukulaisia, jotka aiheuttavat puuraukkojen täystuhon. Kulkevat  meluisissa laumoissa kausittain. Autoja ei kannata parkkeerata tämännäköisten puiden alle.

Auringonlaskun värittämiä pilviä eilen illalla. Kaunista oli.

Ranskalainen pariskunta päätti kiertää Aussilan ympäri vanissa. Sydneystä olivat lähteneet. Nukkuivat tuolla takana ja harmittelivat, kun eivät tajunneet, kuinka kuuma kesä voi olla. Kohti kuumempia seutuja olivat vielä menossa. Bless.

Teetaulu. En ottaisi seinälle, mutta kiva se on silti.

Kirjapaketista muodostui luovissa käsissä läppäri. Rakastan eritysesti tuota Enter-painiketta :-)

Torstai-iltana lähdimme kaveriporukalla melomaan ja polskimaan. Oli ihanaa.

Lämpötila laski yön aikana 20 astetta ja aamulla koko naapurusto hikoili sumussa.

Koulun portilla. Niin suloinen. Ei parkkeeraamista, vain kiss ja drive.

Niin kuin huomaatte, jotain on yhä päin prinkkalaa joko koneessani tai bloggerissa, joka ei suostu asettamaan kuvia oikein päin. Sama meno jatkuu siis täällä päässä. Ei voi oikein sanoa muuta kuin OMMMMMMMMMMMM.

Harmonisin zen-terveisin,

Sannabanana

Sunday, February 24, 2013

Tuuliajolla



Kun kaikki tuntui kaatuvan päälle, loppui luku- ja kirjoitusintokin. Korjattujen auton, läppärin ja kännykän kotiinpaluu aiheutti minussa jonkinlaisen stressinpurkureaktion, minkä johdosta olin jo kahdeksan aikaan illalla aivan raato. Nukuin kerrankin kuin tukki ja silti haukottelin kaiket päivät. Tapahtunut laittoi ajattelemaan kuinka sitä onkin kovin riippuvainen tekniikasta arkielämässä. Kaiken kukkuraksi ajoitus oli sellainen, että jouduin kävelemään tytön kanssa koulumatkat 40-asteen helteessä ja sitten fillaroimaan koulusta töihin. Kauheaa sumplimista kaiken suhteen – ja hiki virtasi!

Tilanteeseen sopivasti lukuvuoroon osui jotakin sellaista, johon ei tarvinnut investoida suuria energiamääriä, mutta joka kiinnosti silti in its aloofness (onko tälle sopivaa suomennosta?). Ihastelin Anjali Josephin kykyä  imaista lukija kirjan ympäristöön niin vaivattomasti, kirjoittaessani Josephin ensimmäisestä romaanista Saraswati Parkista. En osaa sanoa kuinka hän sen tekee. Pienillä, ytimeen osuvilla yksityiskohdilla, joita ei kuitenkaan ole liikaa? Huomaamattomasti arkisista paikoista tulee elävä, vaikka näennäisesti ihmisten tarinat ovat kuitenkin ne tärkeimmät. Saraswati Parkia lukiessa olin miltei käsinkosketeltavassa Mumbaissa; kaduilla, asunnoissa, puistoissa. Toinen romaani, Another Country, kuljetti minua päähenkilön, Leelan, mukana Pariisissa, Britanniassa ja Intiassa. 


Joseph, A. Another Country. Fourth Estate, London, 2012.


“She dressed, came out of the hut, and locked the door. The world appeared, bright blue, yellow and green. Coconut palms, and long fallen fronds on the sand; a man in a hoisted-up lunghi washing under a tree; a clothes line; a bird shouting; a couple of crows on the ground fighting over a piece of coconut shell.”

Leela ajelehtii maasta ja ihmissuhteesta toiseen. Another Country oli ehdottomasti haastavampaa luettavaa kuin Josephin edellinen. Ei kuitenkaan tekstin vuoksi, vaan sen valtavan suuren osan, joka jää sanomatta. Alkuvaiheessa pääni meni hieman sekaisin: olivatko joidenkin kappaleen tapahtumat takaumia? Keitä nämä ihmiset olivat? Jonkin aikaa luulin lukevani menneisyydestä, kunnes tajusin pienestä viittauksesta, että ajassa oltiinkin menty koko ajan eteenpäin. Minun oli myös vaikea hahmottaa Leelan ikää – jossakin kahden- ja kolmenkympin välillä? Hän vaikutti usein kovin nuorelta ja päämäärättömältä. Lukiessa minua vaivasi se, etten tajunnut ollenkaan mitä hän oikeastaan halusi? Saattaapa olla, ettei Leela halunnutkaan mitään.

Pariisissa hän oli kielikoulussa. Luulin aluksi, että oppilaana, mutta sitten paljastui, että  hän olikin yksi opettajista. Tapahtumasta ja paikasta toiseen siirrytään suuremmin varottelematta tai lukijaa valmistelematta. Leelan päätöksiä ja tapahtumapaikasta ja ihmissuhteesta toiseen pomppimista ei liiemmin analysoida Leelan tai muidenkaan toimesta. Siksi Leela jäikin minulle kovin vieraaksi, ainakin motivaatioiltaan ja tunteiltaan. En ymmärtänyt hänen ratkaisujaan ja syitä niihin. Minua seikka hiukan ärsytti ja Leelan tarina ei siksi vienyt mukanaan sen syvemmin. Kukaan muukaan kirjan hahmoista ei tullut läheiseksi. Oli kuin olisin kurkistellut ikkunaverhojen takaa toisten elämää, mutta niin, että ne toiset tiesivät minun seuraavan heitä, eivätkä siksi halunneet paljastaa itsestään juuri mitään.
 

“She put an arm around her head, slid a little away from Simon, and examined him. The skin around his eyes frightened her in the mornings; it looked so old and belaboured. When they were both awake, cooking, drinking, talking, even in bed, the presumption of parity in their ages held; she was never certain enough of herself to know how they related to each other. Now, though, she was appalled by what time could do: how it gathered and stayed on the skin.”


Toisaalta nautin samasta asiasta: kirjan liidosta jossakin vapauden ja riippumattomuuden rajamailla, sitoutumattomuudesta, irrallisesta ajelehtimisesta, jatkuvasta liikkeestä, satunnaisista kohtaamisista, jotka eivät usein johda mihinkään. Potentiaalisesti suurista ja musertavistakin tunteista päästään nopeasti yli: usein paikkaa tai partneria, koko ulkoista tilannetta vaihtamalla. Joseph kirjoittaa kauniisti, tilanteet elävät, ympäristö on selkeänä silmieni edessä. Mustasukkaisuutta, kateutta, rakkaudennälkää, epävarmuutta podettiin silloin tällöin. Leelan siteet Britanniaan ja Intiaan mahdollistavat elämän jatkumisen kummassa vain, tai vaikka vuorotellen. Molemmissa hän on yhtä aikaa vieras ja paikallinen. Pariisissakin eletään tavallista arkea, jota voisi jatkaa, jos huvittaisi. Vaikka Leelasta itsestään ei kirjassa saa valtavasti irti, laittaa Another Country ajattelemaan yleisemmin koulutettujen keskiluokkaisten nuorten aikuisten elämää, vaihtoehtojen runsauden ajoittain aikaansaamaa halvaantumista ja turtumista.


“The me was slippery, it would not be found, the I, she waited for it. Another car passing, voices. There is a story that connects that place and that person with this one, with now. Somehow I got here. But I don’t want to tell that story, and besides I don’t remember all of it.”


Another Country on viileällä ja neutraalilla otteella kirjoitettu soljuva kuvaus kasvamisesta, ihmissuhteista, ystävyydestä, modernista monikulttuurisesta arjesta, kuulumisesta, valinnoista ja niiden vapaudesta. Ja kaikkiin edellisiin liittyvästä ahdistuksesta ja epävarmudesta. Syvälle niihin ei kuitenkaan päästä, mutta pinnan ylläkin voi nauttia vauhdikkaasta matkasta ja hetkittäisistä kohtaamisista. Tykkäsin ja en tykännyt, enemmän kuitenkin tykkäsin.