Mietteitä muoteista

Pakko oli pullauttaa pikkuisen kirja-asiaa muun näpyttelyn lomassa. Siivosin luettujen pinoa ja en halua unohtaa! Michael Cunninghamin tyylikkään ja tummasävyisen The Hoursin lukaisin ahmattitahtiin lomalla. En ole nähnyt kirjaan perustuvaa elokuvaa, mutta olen kuullut siitäkin positiivisia kommentteja. Cunningham imaisi minut mukaan tarinan syvään ja synkkään kieputukseensa ensi lauseista alkaen. Miten joku osaakaan kirjoittaa ja juonia niin hienosti? Pulitzereita ei ilmeisesti jaella ihan kenelle tahansa :-)

"Here they are, on a day early in the Second World War: the boy and his mother on the bridge, the stick floating over the water's surface, and Virginia's body at the river's bottom, as if she is dreaming of the surface, the stick, the boy and his mother, the sky and the rocks. An olive-drab truck rolls across the bridge, loaded with soldiers in uniform, who wave to the boy who has just thrown the stick. He waves back. He demands that his mother pick him up so he can see the soldiers better; so he will be more visible to them. All this enters the bridge, resounds through wood and stone, and enters Virginia's body. Her face, pressed sideways to the piling, absorbs it all: the truck and the soldiers, the mother and the child."

(lainaus ensimmäisen luvun lopusta.)

Cunningham, M. The Hours. Picador, New York, 2000 (1998).

Reilu viisikymppinen Clarissa Vaughan, asuu viihtyisästi puolisonsa Sallyn kanssa kauniissa asunnossa New Yorkissa. Clarissa on päättänyt järjestää illalla juhlat vanhan ystävänsä, Richardin, kunniaksi. Suosittu, sairas runoilija on saanut palkinnon elämäntyöstään. Päivän mittaan Clarissa ehtii juhlajärjestelyjen lomassa sekä muistella nuoruuttaan, jonka tiivis osa Richard oli, sekä arvioida elämäänsä suhteellisen menestyneenä, varakkaana, keskiluokkaistuneena kustantajana. Ovatko elämän valinnat olleet oikeita, ovatko elämän puitteet aidot?

"She always surprises you this way, by knowing more than you think she does. Louis wonders if they're calculated, these little demonstrations of self-knowledge that pepper Clarissa's wise, hostessy performance. She seems, at times, to have read your thoughts. She disarms you by saying, essentially, I know what you're thinking and I agree. I'm ridiculous, I'm far less than I could have been and I'd like to be otherwise but I can't seem to help myself."

Mrs Brown taas elää kiiltokuvaelämää Los Angelesissa 40-luvun lopulla: onnellinen aviomies, kaunis talo ja äitiään palvova pieni poika. On oltava vaimo ja äiti, joka sopii kuvaan. Vatsassa kasvaa uusi vauva ja mielessä mörkö: kaikki on niin taivaallisen hyvin, miksi selittämätön tyytymättömyys, epävarmuus, oudot mielihalut ja levottomuus?

"When her husband is here, she can manage it. She can see him seeing her, and she knows almost instinctively how to treat the boy firmly and kindly, with an affectionate maternal offhandedness that seems effortless. Alone with the child, though, she loses direction. She can't always remember how a mother would act."

Toipilas Virginia Woolf kirjoittaa Mrs Dallowayta maaseudulla, poissa Lontoon liiaksi stimuloivasta humusta ja houkutuksista. On muistettava syödä ja olla kukkumatta kaikkia öitä. Mies pitää hellää ja määrätietoista huolta epävakaasta vaimostaan, joka on liiankin tietoinen niistä normaaliuden rajoista, joiden sisällä sopii täysjärkisen ihmisen elämänsä viettää. Onneksi on sentään kirjoittaminen.


"She can feel the headache creeping up the back of her neck. She stiffens. No, it's the memory of  the headache, it's her fear of the headache, both of them so vivid as to be at least briefly indistinguishable from an onset of the headache itself. She stands erect, waiting. It's all right. It's all right. The walls of the room do not waver; nothing murmurs from within the plaster. She is herself, standing here, with a husband at home, with servants and rugs and pillows and lamps. She is herself."

Lukumaisemaa Ubudista: riisipeltojen keskellä sijaitseva pikkuinen tuoremehukuppila/kahvila.

Kirjassa vuorotellaan näiden kolmen tarinan välillä, ja ne kietoutuvat Woolfin oman elämän ja Mrs Dallowayn juonen johdattelemina kutkutellen toisiinsa. The Hours tutkailee naisten elämää eri aikoina: erilaisia mahdollisuuksia ja odotuksia, muotteja, joihin kaikki pyrkivät mahtumaan, ja jos eivät mahdu, ovat ainakin kipeän tietoisia niiden olemassaolosta. Mikä on tarpeeksi, mikä riittää ja kenen vuoksi teemme mitä teemme? Ennen kaikkea löysin kaikista tarinoista heijastelua epävarmuudesta, elämästä, jonka eläisi toisella tavalla jos uskaltaisi, ja jos ympäristö olisi sallivampi. Rajoja törkitään ja yllätyksellisyydestä ei ole puutetta. Onnellisia loppuja ei tosin ole - ajateltavaa sitäkin enemmän.

Lyyti kirjoittaa nyt vain!

Kirjoituspatouma on vihdoinkin purkautunut ja näppis sauhuaa. Ja onneksi niin, sillä mietin jo, pitääkö töissä tehdä taas viime hetken muutoksia siinä tapauksessa, että minun on mahdotonta siirtää ajatuksiani paperille. Auttoikohan asiaa se, että raahasin yli 20 kiloa kirjoja kotiin joka ilta siinä toivossa, että inspis iskisi joskus keskellä yötä? Ja sitten roudasin aamulla ne samat 20 kiloa takaisin toimistolle, usein koskemattomina. Vai ehkä pato purkautui eilisen ulkoilmalounaan ansiosta? Katselimme kukkuloilta kuinka synkät sadepilvet vyöryivät mereltä maalle. (Kuvia myönemmin). Ei siis tarvitse varmaan selittää, että stressivoltit ovat olleet hiukan korkeat, yhdistettynä vielä siihen autolla törmäilyyn ja jälkiseurauksiin.

Luettuja kirjoja polttelee pinossa useampi (The Hours, A Visit from the Goon Squad, The Last Australia Day, The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, Mitä Miten Zen ja The Waterboys), ja kaikista haluaisin ehdottomasti blogata. Nyt täytyy kuitenkin vain maanisesti takoa näppistä työn merkeissä niin kauan kuin pääkoppa sallii. Blogikirjoihin palaan siis hiukan myöhemmin, samoin niihin Bali-juttuihin, nyt kun tuli tajuttua sekin, mistä kuvien venymisessä oli kyse :-)

Kuvituksena hiukan sunnuntain nautinto-messujen herkkuja, joita oli pakko maistella. Mistähän ihmeestä niitä lisäkiloja tuleekaan, en ymmärrä?

Vastustamaton cupcake-kokoelma.

Kaverin kädessä kotona tehtyä mansikkasurvosta kanelisen letun päällä + kermaa, jätskiä ja manssuja.

Viikonloppuvilskettä

Bali-postaukset ovat viivästyneet, sillä tappelen kuvien kanssa. Jostakin syystä ne 'leviävät' kun laitan ne postaukseen ja olen tajunnut, että se johtuu siitä,että olen avannut ja kääntänyt kuvat oikeinpäin käyttäen joko Microsoft Office Picture Manageria tai Windows Photo Vieweriä, tai molempia. Jossakin vaiheessa blogger menee sekaisin, eikä tykkää lopputuloksesta. Ongelma on se, kuinka saada tilanne korjattua? Minulla ei ole aikaa kuvien jatkuvaan kääntelyyn ja tallennukseen molemmissa ohjelmissa ja sen jälkeen bloggerissa kokeiluun. Omalla ruudulla kuvat näyttävät kummassakin ohjelmassa olevan oikein päin ja muutenkin normaaleilta. Eli siis Bali-postaukset ovat on the back burner niin kauan, kun ehdin koklailla mikä auttaisi.

Viikot hurisevat mieletöntä tahtia. Työhommat pitävät kiireisenä ja pientä ahdistusta on myös ilmassa. Tekemistä on paljon enemmän kuin kuvittelimme, mutta deadline on ja pysyy samana. Liekö stressitilanteen synnyttämä vaiva, mutta kärsin yhtäkkisestä kirjoitussulusta: paperille ei tule mitään vaikka päässä pursuaa kaikenlaista. Apua! Toivon tämän olevan pikaisesti ohimenevä tila. Ahdistusta ei auta ollenkaan se, että raportin kaksi muuta tekijää naputtelevat menemään kuin vettä vain. Neuvoja patoutuman purkamiseksi otetaan siis ilolla vastaan.

Asiasta kolmanteen. Meille on talvi tullut kauhean nopeasti tänä vuonna. Odottelimme vielä lämpöpiikkejä, mutta turhaan. Parina yönä mittari on laskenut jopa kahdeksaan asteeseen! Ilman eristeitä rakennetussa talossa se on jo aika kylmä. Yövarustukseni olikin seuraavanlainen: untuvapeitto, flanellipyjama, villasukat ja untuvatöppöset. Lämmitintä en ole vielä laittanut päälle, kun vielä ei ole edes keskitalvi! Kärsin usein nukkumaanmennessä kylmistä varpaista ja nuo aikoja sitten Suomesta ostamani töppöset ovat muuttaneet mukanani maasta toiseen. Lämpimässä ilmastossa asuessa on ollut ihanaa, että tuosta jalkojen palelusta ei ole tietoakaan suurimman osan vuotta, mutta talvisin saan täälläkin silti aina muistutuksen vaivastani. 

Yövarusteet, näillä tarkenee :-)

Talvessa on kuitenkin paljon hyvääkin, niin kuin esimerkiksi seuraavat asiat: villahuivit, villapaidat, talvisaappaat, kynttilät, entisestäänkin lisääntynyt teenjuonti, mausteisen papu-linssikeiton suurkulutus ja kylmän sään kasvit. Istuttelin muutama viikko sitten innoissani salaatinsiemeniä ja ne putkahtivat terhakkaina maan pinnlle nopeasti. Kuinka ollakaan, yhtäkään ei ole enää jäljellä! Jokin tuntematon olio naposteli ne suihinsa yön pimeydessä. Otetaan uusi yritys. Etupihalle istuttelin hiukan uutta katseltavaa: kaksi Silver Nuggetia ja yhden Wins Wonderin. Molemmat ovat australialaisia natiivikasveja, joita olen päättänyt alkaa suosimaan järkisyistä. Ne tulevat toimeen niille oikeassa ilmastossa ilman suurempia vaivoja. Etupiha on muutenkin hankala puutarhurointipaikka. Asumme hiekkadyynillä, joten ohuen multakerroksen alla on vastassa puhdasta hiekkaa. Ravinteet ja vesi siis lorisevat läpi maan uumeniin. Lisäksi asumme meren rannalla ja voimakas merituuli puhaltaa mullat sun muut helposti mennessään. Etupiha saa eniten aurinkoa kesäaamuisin. Talvella se on talon varjossa oikeastaan koko valoisan ajan. Kesäkuumalla piha on kuin pätsi, vaikka aurinko ei siihen suoraan porotakaan. Haastavaa siis. Toivottavasti nuo uutukaiset selviävät. Silver Nuggetit tykkäävät puolivarjostakin ja sopivat rannikon ilmastoon. Niistä tulee aikuisina puolenmetrin kokoisia palleroita. Kukat ovat keltaisia. Wins Wonder taas on lintujen ja perhosten mieleen. Pensaassa on kauniit raidalliset lehdet ja kukat ovat syvän pinkit. Molemmat selviävät vähällä vedellä.  

Uutta kotia odottelemassa.

Maatyyppi: hiekka.

Tähän väliin on esiteltävä vanha tuttavani, jonka suureksi ilokseni bongasin hiljattain sattumalta luontaistuotekaupassa: Kentecon Buddha Tears. Nyt queenslandilaisen ystäväni ei enää tarvitse lähetellä minulle näitä jasmiiniteekanistereita ja elämänlaatuni parani kertaheitolla. Kentecon pallerot ovat aina olleet ensiluokkaisen aromikkaita. Ohjeen mukaan teekannuun riittää 3-4 palleroa, mutta minä pidän voimakkaammasta mausta ja valmistan teetä kaksinkertaisella vahvuudella. Teepalleroisia voi myös sujauttaa 4 kappaletta teemukiin ja valmistaa teen suoraan siinä. Määrästä saa ainakin kaksi haudutusta. Ah ja nam, suosittelen!

Siinä ne lepäävät puhelinkopin edustalla.

Rakkaat palleroiset.

Ja vielä hiukan fiinin kupposen fiilistelyä.

Samaan syssyyn jaan myös uuden ihanan löytöni. Perjantai-iltana herkuttelimme pizzalla ja eräästä vanhasta kasviskeittokirjasta löysin mitä herkullisimman, helpon täytteen: nopeasti marinoitavat kesäkurpitsaviipaleet. Viipaloin n. 2,5 cm paksun kesäkurpitsan juustohöylällä ohuiksi pyörylöiksi, laitoin ne kulhoon ja sekoitin mukaan reilun lorauksen oliiviöljyä, teelusikallisen kuivattuja timjaminlehtiä (ruukkutimjami kuoli!), yhden murskatun valkosipulinkynnen ja teelusikallisen raastettua sitruunankuorta. Annoin maustua pöydällä sillä aikaa kun valmistin ja kohotin taikinan. Pizzan päälle laitoin kurpitsaviipaleiden lisäksi punasipulia, savulohta ja bocconcini-juustoa. NAM, kokeilkaa! Kuvaa en viitsi laittaa, koska jostain syystä pizzakuvani näyttävät aina niin kököiltä, ettei niistä saa lainkaan oikeanlaista (= taivaallista) kuvaa.

Lauantaina meillä olikin sitten hiljainen garage-sale, eli päätin vihdoin käydä kaikki vanhat lastenvaatteet ja -varusteet läpi ja päästä niistä eroon. Vaikka aamulla ostoksilla liikkui vain kourallinen ihmisiä, sain illalla muutaman puhelun ja kaikki suurimmat myytävät onneksi löysivät uuden hyvän kodin. Kaksi isoa jätesäkillistä vaatetta lähti hyväntekeväisyyteen, samoin kaksi laatikollista kirjoja. Ihanaa, lisää tilaa! Tykkään kovasti garage saleista: mikä sen mukavampaa kuin istuskella ulkoilmassa teekupin ja kirjan kanssa ja jutustella satunnaisten ohikulkijoiden kanssa. Rentouttavaa kuin mikä!

Mini-me:n kenkäsatoa. Lempiväri tullee selväksi.

Menossa The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society.

Koko viikonloppu ei ole kuitenkaan mennyt yhtä iloisissa merkeissä. Erittäin rakkaat ystävämme muuttavat Sveitsiin ja olemme viettäneet 'viimeisiä hetkiä' heidän kanssaan. Pikkukavereiden uskomattoman hyvä ystävyys tulee toivottavasti säilymään välimatkasta huolimatta. Onneksi on skype, sähköposti ja kirjeet. Tytöt ovat ainoat kaverukset, joilla ei monen vuoden ystävyyden aikana ole koskaan ollut ainuttakaan riitaa tai edes erimielisyyttä, vaan he osaavat sopia asiasta kuin asiasta sekunnin sadasosassa, molemmat toisiaan kunnioittaen. Sitä on ollut mahtavaa seurata. Vein tyttöset ravintolaan syömään leikkikenttäsession jälkeen. Iltasella ehdimme vielä katselemaan auringonlaskua ja kastelemaan tennarit rantavedessä juoksennellessa ennen kuin oli hyvästihalien aika. Tulee kova ikävä :-(

Horisontti vinossa, mutta hauskaa ja kaunista oli!

Ihanat kaverukset <3

Suloista sunnutaita kaikille. Me lähdemme mini me:n kanssa uimahallin kautta Ladies Indulgence -messuille vapaaehtoistöihin. Ystävä järkkää nuo jokavuotiset hemmottelumessut ja olen mukana ensi kertaa. Toivottavasti työn lisäksi (lipunmyynti ja show bagien jakaminen) pääsemme hiukan kurkistelemaan ja jopa nauttimaan antimista!

Torstai-illan regressiosessio

Tänään ehdin töistä lähtiessä kokeilla, miltä tuntuu ajaa teräspylvääseen. Vauhtia onneksi oli vain noin 2km/h. Työpaikan parkkikselta käännyttäessä tielle edessä oli jonkinlainen kaivuuhomma. Työmiehet olivat parkkeeranneet  huoltoautonsa ei-parkki-ruutuun ja tietä oli kavennettu oranssein noidanhatuin. Minä mietin, kuinka mahdun yleensäkään kääntymään liikenteen joukkoon, sillä ilman mitään esteitä tilaa on juuri sen verran, että siihen kykenee. Tajusin, että on siis sahattava ees taas jonkin verran. No, kiltisti sitten odottelin työmiehen ohjeita, hän kun aloitti reippaasti liikenteenohjauksen. Oikealla puolellani oli sellainen vajaan metrin korkuinen teräspylväs, samassa paikassa kuin aina. Minä odottelin kuitenkin ajovuoroani sellaisessa kulmassa, että ihan auton vieressä oleva pylväs jäi sivupeilin ja tuulilasin ja sivuikkunan välissä olevan kaistaleen taakse näkymättömiin. Unohdin siis täysin sen olemassaolon. Kun työmies sitten viittilöi minua eteenpäin, hänkin sellaisesta suunnasta, ettei nähnyt pylvästä, kuuluikin karmeaa rutinaa ja auton kylki sai samalla uuden lookin. Ei kiva. Mieskin on tietty just nyt reissussa 2 viikkoa, mikä on toisaalta ihan hyvä juttu, sillä olo ei paranisi ollenkaan siitä kuittailusta, jolle muuten takuulla altistuisin.

Vakuutusasioiden, potentiaalisen autottomuuden ja tulevan laskun suuruuden miettimisen sijaan ajattelin taantua onnellisempaan ja huolettomampaan aikaan elämässäni. Sinisen linnan kirjaston Maria ja Opuscolon Valkoinen kirahvi listasivat kymmenen parasta lastenkirjaklassikkoa. Minä heti perässä!

• C.S. Lewis: Narnia
• A. Lindgren: Veljeni Leijonamieli ja Ronja Ryövärintytär
• T. Jansson: Vaarallinen matka ja Näkymätön lapsi
• E. Blyton: Viisikko-sarja
• E. Beskow: Elsa Beskowin satuja -kokoelmakirja oli meillä lapsena kovassa käytössä, ja sieltä suosikkini oli satu, jossa tytön hiuksissa kasvoi kukkasia. Valitettavasti en muista nimeä.
• J. de Brunhoff: Babar
• R. Adams: Ruohometsän kansa
• N. Inger: Seuraavana ratsastaa Piglet Ek

Jos kymmentä suosikkia listailisi ensi viikolla, voisi sisältö olla hiukan erilainen. Kaikki ylläolevat ovat kuitenkin kirjoja, jotka muistan vieläkin, siis reippaasti yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua lukemisesta. Se on jotain se! Kaikki ne lukufiilikset ja -tilanteet tulvahtavat mieleen otsikoita katsellessa. Taidan vielä meditoida hiukan lisää noita lapsuuden lukukokemuksia, ennen kuin palaan aikuisten ahdistavaan ja byrokraattiseen maailmaan alkaessani väsätä vahingonkorvaushakemusta.

Duunissa nauratti tämä :-)

Aamun pehmentäjä

Minua on helppo miellyttää. Äitienpäivänä aamiaispöydästä löytyi kaksi ihanaa lahjapussia. Lupician paketista löytyi kaikenlaisia teeherkkuja. Heti suorilta pääsi kokeiluun - ja hienoissa kupeissa vielä - Momo Oolong Super Grade, jossa taiwanilaiseen oolongiin on sekoitettu ruusunlehtiä ja japanilaista persikka-esanssia. Sekoitus on kaunista, pehmeää ja makeaa herkkua. Juuri sopivanlaista lohtuterapiaa äkkiä kylmentyneisiin, kiireisiin aamuihin, kun mieli tekisi yhä vain jatkaa uneskelua peittojen ja tyynyjen lämpöisissä uumenissa.

Herkkuja ja ylläreitä.

Momo Oolong Super Grade kaikessa kauneudessaan.

Aamut ovat nyt niin kylmät, että teekin jo höyryää. Onneksi ei sentään hengitys!

Oolong kestää aamu-unisen tokkuroinnit keittiössä eikä ole moksiskaan, vaikka kaadan veden heti sen kiehuttua keittimestä kannuun. Kauniit, suuret lehdet ja makoisa tuoksu. Yleensä en pidä ruusunlehdistä teesekoituksissa, mutta tässä tapauksessa persikka on sen verran voimakas, ettei ruusun vieno tuoksu ja maku saa minua heti ajattelemaan saippuaa... Makunystyräni arvioivat, että oolongin ja persikan osuus kokemuksessa on miltei 50-50, eli persikkakammoisille tämä ei sovellu. Haudutuksia olen saanut sekoituksesta ainakin neljä, eli riittoisaakin vielä.

Kaksikorvaiset, hopeareunuksiset kupposet ovat "investointiteeastiastoni" eli japanilaisen Noritaken Dakota-sarjaa.

Purtavaa

Eilisen postauksen teemaan sopivasti löysin erinomaisen Linköpingin yliopiston verkkojulkaisun Culture Unbound - Journal of Current Culture Researchin teemaosan Literary Public Spheres. Se löytyy täältä (pdf). Kannattaa erityisesti katsastaa Ann Steinerin kirjoittama  Personal Readings and Public Texts: Book Blogs and Online Writing about Literature. 

Siinä käsitellään tutkimustiedon pohjalta juuri noita eilisen postauksen teemoja: kirjablogeja, -bloggareita, amatööri- ja ammattilaiskirjoittajia sekä blogien suhdetta markkinoihin. Tutkimusaineisto on Ruotsista vuodelta 2009. Hirmuisen mielenkiintoinen tutkimus, jossa otetaan hienosti huomioon kirjablogien moninaisuus ja muuttuvuus, mikä tietenkin tekee ilmiön tutkimisesta hankalaa.

Tutkimuksen mukaan ruotsalainen peruskirjabloggari on seuraavanlainen. Kuulostaa tutulta:   

"Other general observations that can be made concern age and gender. The book bloggers are usually, in cases where age is presented, between 30 and 40 years. This is a higher average age than bloggers in general, as most blog creators are between 16 and 24 years (Findahl 2009: 31). Accordingly, book bloggers more often have families, and they also generally have university degrees and jobs. Furthermore, most of them live in smaller towns around the country, although quite a few live in one of the three larger urban areas: Stockholm, Göteborg, or Malmö.

The book bloggers are also almost all female. Among the single bloggers, 75% of those who state their sex are women and only 8% men. These figures concur with blogging in general, as women spend more time on creating and updating blogs than men do, but women are even more common among book bloggers than they are in the rest of the blogosphere." 

Ja tietenkin odotan mielenkiinnolla myös sitä, että pääsen lukemaan Hanna Pudaksen ja Katja Jalkasen kirjablogikirjaa, jossa kirjabloggaamista tutkitaan suomalaisesta perspektiivistä.

Kiivasta keskustelua kirjablogeista (ja piilotetuista ansioista)

Päädyin mutkan, eli Ja kaikkea muuta -blogin mielenkiintoisessa postauksessa olevan linkin kautta Anna Amnellin blogikirjoitukseen, jossa kirjabloggaaminen nähdään työnä ja bloggaajat mainostajina. Kirjablogeja koskevasta pohdinnasta ja railakkaista yleistyksistä tekee erikoisen sellainen fakta, että kirjoittaja tunnustaa, ettei itse juurikaan lue kirjablogeja. Itsepäisenä inttäjänä roikuin mukana keskustelussa, joka silloin tällöin näyttäisi venyttelevän logiikan ja aika-paikka-jatkumon rajoja.

Itse asia taitaa olla jo aika moneen kertaan kaluttu kirjablogeissa jo aiemminkin, eli millaista  rahallista hyötyä bloggari saa blogatessaan. Amnell lisäsi kirjoitukseen myöhemmin toiveen siitä, että kirjabloggaajat kirjoittaisivat aiheesta. Hän kokee, että kirjabloggarit loukkaantuivat kirjoituksesta ja että aihe on tulenarka. Lisäyksessä Amnell myös linkittää muotiblogeja koskevia linkkejä ja kysyy, miksi kirjablogit olisivat erilaisia.

On muistettava, että kyse on ainoastaan Amnellin asiaan liittyvistä pohdinnoista postauksessa ja  kommenttikentässä, eikä siis minkäänlaisesta virallisemmasta, mietitystä lausunnosta. Kyseessä on siis ennemminkin kirjablogeihin liittyvät mielikuvat ja kysymykset, kuin faktat. Mielenkiintoista kerrassaan!

Olen helposti kuohahtavaa sorttia. Onneksi pinta tasaantuukin yhtä nopeasti :-) Keskustelu ja avoimuus on mielestäni avain ymmärrykseen. Monet Amnellin ajatuksista tuntuivat suorastaan vääriltä ja tasapäistivät monenkirjavaa kirjabloggarijoukkoa. Voi tietenkin olla, että ymmärsin kaiken sanotun aivan päin honkia. Minä puhun nyt ainoastaan omalta kohdaltani aiheesta ja siitä, mikä minua ärsytti. Maaliskuisen synttäripostauksen yhteydessä useampi esitti toiveen postauksesta, joka käsittelisi yhteistyötä kustantajien kanssa. Nyt siis ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Self-portrait - tai portin koristelua.

Amnellin mukaan kirjabloggarina:

- olen (tietämättäni) vapaa-ajallani töissä tutkijana tai mainostajana jollekin muulle taholle. Kenelle, se on vielä epäselvää.

- jos en ole töissä bloggaajana, olen vähintään vapaaehtoistöissä. Harrastus ei ole hyväksyttävä vastaus, vaikka itse niin kuvittelisinkin.

- luen paljon/ainoastaan kirjoja, joista en oikeasti pidä, mutta joita mainostan silti positiiviseen sävyyn (eli toisin sanoen valehtelen ja johdan harhaan?). Minä kun olen ollut sellaisen harhaluulon varassa, että ihan itse valitsisin luettavani kirjastoista, kirjahyllystäni, kirjakaupoista, julkaisuluetteloista jne. Amnellille kirjabloggaus näyttäisi olevan raskasta työtä nimenomaan sen vuoksi, että pitää lukea paljon huonoja kirjoja ja kirjoittaa niistä, vuosi vuoden jälkeen.

- minun kuuluisi saada korvaus PR-työstäni. Ja ehkä jo saankin, mutta piilottelen tuota faktaa.

- en voi olla ylirasittunut töissä ja minun on oltava varakas, koska kirjoitan kirjablogia. Myös opiskelijan on mahdotonta kirjablogata, koska opiskelijat ovat varattomia. Toisaalta saatan epätoivoissani kirjoittaa kirjablogia juuri varattomuuteni vuoksi, koska taidan saada siitä rahaa.

- saatan viedä työn lehtien ammattimaisilta kirja-arvostelijoilta ja saatan kuvitella olevani parempi kirjoittaja kuin ammattitoimittaja.

Muutama kirjabloggari yritti tuoda esille omaa kokemustaan kirjabloginsa kirjoittamisesta, mutta jotenkin keskustelu pysyi silti suurin osin eri planeetoilla. 

Arvostelukappaleita ei suoraan tuotu kirjoituksessa esille, joten en ole varma nähdäänkö ne sitten sellaisena palkkana, jonka vuoksi kirjablogeja voidaan pitää työnä? Varmaa on, ettei arvostelukappaleilla elä, vaikka lukisi 24/7 ja söisi niitä illalliseksi. Voiko niitä laskea edes taskurahaksi? Mikä on esimerkiksi kymmenen kertaalleen luetun kirjan rahallinen arvo, vuosiansioni?

Eri kustantajilla on omat arvostelukappalekäytäntönsä. Web-sivuilta tai ottamalla yhteyttä tiedotukseen, voi saada selville, kuinka homma toimii. Oman 'kirjatyöläiskokemukseni' mukaan arvostelukappaleita on tietty määrä ja silloisen työnantajani puolesta ne jaettiin tiedotusvälineiden edustajille, yleensä samoille kuin aina ennenkin. Bloggarit eivät ole (ymmärrettävästi) kiinnostuneita sellaisten kirjojen aihepiireistä, joiden tekemisessä olen ollut mukana, joten tuolta puolen aitaa ei ole kokemusta blogikäytännöistä. 

Blogikokemuksen perusteella taas jotkut kustantamot ovat valinneet muutaman bloggarin, joille he lähettävät pyydettäessä, harvemmin pyytämättä, arvostelukappaleita. Bloggari voi siis arvioida mikä kirja kutkuttelee sillä tapaa, että sen lukemisesta nauttisi ja että siitä mahdollisesti haluaisi kirjoittaakin. Toiset kustantamot ovat avoimia useammille blogeille. Jotkut blogit ilmoittavat, että ottavat bloginsa aihepiiriin liittyviä arvostelukappaleita vastaan, joilloin pallo on kustantajilla ja kirjailijoilla. Koska kustantamoiden kuluissa yritetään kaiken järjen mukaan säästää, pyritään tietenkin maksimoimaan potentiaalinen hyöty, eli se, että kirjasta toivottavasti myös kirjoitetaan (ideaalitapauksessa hyvin ja mielenkiintoisesti) ja että kirjoituksen näkisi mahdollisimman moni. Näkyvyyden lisäämiseksi jotkut kustantajat linkittävät joitakin blogiarvioita facebook- tai kotisivuillensa. Ymmärrettävästi pitkään jatkuneet kirjablogit, joissa on suuri lukijamäärä ja taitava bloggaaja ovat sellaisia, joihin lähetetään arvostelukappaleita mieluummin kuin aivan uuteen kirjablogiin, jota lukevat bloggarin lisäksi hänen äitinsä ja pari kaveria. Tärkeää on kuitenkin huomata, ettei arvostelukappalekäytännön yhteydessä kirjoiteta sopimusta bloggaamisesta, kirjoituksen sisällöstä tai sävystä, jatkosta, tai mistään muustakaan. Yleensä arvioija saa pitää käytännön syistä arvostelukappaleen. Rahapalkkioista en ole koskaan kuullut.

Minä merkkaan arvostelukappalepostaukset tunnuksella, vaikka en muiden kirjojen kohdalla mainitse, mistä lukemani kirja on peräisin (ostettu, lainattu, käytetty, saatu jne). Tunsin, että se on reilu keino välttää mahdolliset salaliittoteoriat, vaikka suoraan sanottuna minua ei kiinnosta, mistä arvosteltavat kirjat ovat peräisin, kun itse luen kirjablogeja. Ehkä se johtuu siitä, että niissä blogeissa, joissa arvostelukappaleet on merkitty, en ole huomannut minkäänlaista kirjan alkuperästä riippuvaista eroa kirjoituksissa. Omista lukukokemuksista kerrotaan samalla tavoin kuin muutenkin, kritiikkiäkin annetaan. Tärkein pointti 'kustantajayhteistyössä' taitaa olla se, että ainoa, hyvän tahdon varaan jätetty velvoite taitaa olla kustantamon informointi, jos kirjasta on blogannut. Ilmoitan siis postauksen tehtyäni kustantamon yhteyshenkilölle, että postaus on nyt luettavissa osoitteessa x.

Jotkut kirjabloggarit eivät lue arvostelukappaleita ollenkaan.

Joskus kirjailijat ottavat itse yhteyttä bloggariin ja tarjoavat teoksiaan arvosteltaviksi. Näihinkään pyyntöihin ei (ainakaan oman kokemukseni mukaan) liity sopimusta, ainoastaan mahdollisuus arvioida kirja, jos se kiinnostaa. Nämäkin merkkaan arvostelukappaleiksi blogissa.

Ylivoimaisesti suurin osa lukemistani kirjoista on kuitenkin joko kaupasta tai divarista itse ostamiani kirjoja. Sen jälkeen tulevat kirjastoista tai ystäviltä lainatut kirjat. Arvostelukappaleita luen määrällisesti vähiten. Sellaiset kirjat, joita rakastan, jäävät hyllyyn, muut menevät vaihtoon divariin ja suomenkieliset lahjoitan hyvään käyttöön erään Suomi-Seuran kirjastoon muiden ulkosuomalaisten iloksi. Lainatut kirjat tietenkin palautan, aina.

Onko bloggaaminen sitten työtä? Tai: teenkö työtä huomaamattani? Minä olen jo aikaisemmin, monen muun kirjabloggaajan tavoin, kirjoittanut siitä, miksi aloitin oman blogini:

"Haastoin itseni blogin myötä normaalilukemisen lisäksi lukemaan useammin sellaista kirjallisuutta, jota kohtaan en ole aiemmin tuntenut vetoa. Toiveissa onkin uusien kirjalöytöjen ja hedelmällisen keskustelun aikaansaama horisontin laajennus ja ajattelutapojen virkistys.

Kirjojen lisäksi blogissa nautitaan hyvästä teestä ja aussielämästä, jota vietetään tällä hetkellä länsiaustralialaisessa pikkukaupungissa.

Australiansuomalaisena pyrin blogin kautta myös pitämään yllä suomen kielen taitoa ja pysymään mukana sen muutoksissa."

Tavoite on toteutunut ja totetutuu edelleen: luen laajemmin ja kokeellisemmin, nautin keskusteluista sekä luen ja kirjoitan säännöllisesti suomeksi. Mitä bloggaamisesta jää käteen? Kirjablogi on ihana, hedelmällinen harrastus, jonka kautta olen tutustunut virtuaalisesti mielenkiintoisiin ihmisiin ympäri maailmaa. Olen myös saanut loistavia lukuvinkkejä ja oppinut tulkitsemaan ja näkemään joitakin lukeamiani kirjoja eri tavalla blogikeskustelujen seurauksena. En koe lukevani enemmän blogin vuoksi, mutta luen tietoisemmin, ajatuksella. Merkkaan mielenkiintoisia kohtia, hienosti kuvattuja tapahtumia, eläväisiä lauseita. Kirjablogi on mahtava tapa kirjata ylös luettuja kirjoja ja muistuttaa itseä siitä, mitä jostakin aikaisemmin luetusta kirjasta ajattelikaan. Blogin ansiosta kirjat tuntuvat jäävän elämään mieleen pidemmäksi aikaa.

Kirjablogeja on perustettu monista eri syistä ja niitä kirjoittavat ihmiset, joiden taustat ovat hyvin kirjavat. Lukemisesta nauttiminen ja lukukokemusten jakaminen on oman mutuni mukaan kaikissa keskiössä ja sellainen 'perimmäinen syy' bloggaukseen.

Olen päivisin töissä ja minulla on perhe. Minulla on muitakin harrastuksia. Blogissakin kirjoitan kirjojen lisäksi myös teestä ja elämästä yleensä. Joskus olen tekemättä mitään. Alani on sen verran stressaava, että keskimäärin siinä jaksetaan vuosi-puolitoista, ennen kuin haetaan jo muita töitä.  Työnantajani tiedostaa asian ja pyrkii tukemaan muurahaisiaan. Olen itse ottanut askeleita paremman jaksamisen suuntaan. Kirjablogi on yksi niistä. Sen, ja lukemisen ansiosta ajatukset eivät jää iltaisin junnaamaan työasioihin. Lukeminen ja bloggaus rentouttaa, virkistää ja avartaa mieltä.

Kaikenlaisista asioista bloggaaminen on suosittua. Nopealla googlaamisella blogilista.fi -sivustolta löytyi yksinkertaisilla hakusanoilla ('kirjat', 'urheilu' jne) seuraavaa:

- Kirjablogeja 1275
- Urheilublogeja 1387
- Musiikkiblogeja 3410
- Meikkausblogeja 405
- Tyyliblogeja 2287
- Muotiblogeja 4774
- Kissablogeja 876
- Koirablogeja 1460
- Puutarhablogeja 812
- Sisustusblogeja 2914

Uskallan huoletta yleistää, että suurin osa blogeista on harrastusblogeja, joita kirjoitellaan omaksi huviksi ja omaan tahtiin. Jotkut blogit ovat kuitenkin alkaneet kehittyä ammattimaisempaan (palkallisen työn merkityksessä) suuntaan samalla, kun lehdet ja portaalit ovat ilmestyneet nettiin ja alkaeet palkata bloggareita leipiinsä. Olenko väärässä, jos arvioin, että suurin osa tuohon kategoriaan kuuluvista blogeista taitaa olla muoti-, lifestyle- ja sisustusblogeja? Jälleen oman mutun mukaan näyttäisi siltä, että portaali- ja lehtibloggarit eivät kuitenkaan tienaa kovin paljoa kirjoituksillaan: melkein kaikilla on 'oikea' työ ja bloggaamisesta ansaitaan vain sivutuloa. En tiedä, kuinka tulot muodostuvat tuollaisesta hommasta; maksetaanko palkkaa postausten määrän, vierailijoiden määrän tai jonkun muun perusteella? En myöskään tiedä millaisia asioita sisältyy työsopimukseen. Ne muutamat blogit, joita olen seurannut ja jotka ovat hypänneet palkallisiksi eivät ole onneksi muuttuneet sisällöltään. Varmaan päinvastaisia esimerkkejäkin löytyy, vai löytyykö? Ainoana lisänä olen huomannut harvakseltaan ilmestyneet mainospostaukset, joissa kerrotaan esimerkiksi lehden tilaustarjouksesta. Minua asia ei ole huolestuttanut.

Bloggareita taidetaan lähestyä aika usein markkinointifirmojen puolesta kaikenlaisten tajouksien puitteissa. Koska en bloggaa ansaitsemismielessä, olen kohteliaasti kieltäytynyt tarjouksista. Valitettavasti en osaa sanoa, mistä tarjouksissa olisi tarkalleen ottaen ollut kyse, sillä emme jatkaneet ajatustenvaihtoa niinkään pitkälle. Muistan Jorin kirjoittaneen viime vuonna samasta asiasta ja googlettamalla löytää paljon muidenkin bloggarien ajatuksia kaupallistumisesta. 

Blogien markkina-arvo on mielenkiintoinen juttu. Itse en kolme vuotta sitten edes tiennyt, että blogeja on olemassa! Luulen, että omasta ystäväpiiristäni vain muutama prosentti lukee blogeja säännöllisesti tai edes sattumalta. Ehkä tämä on maakohtainen juttu, Suomessa blogit saattavat olla kauhean suosittuja? Tiedän, että esimerkiksi Ruotsissa blogeilla kuulemma tienataan, mutta toisaalta ruotsalaisbloggareiden omaisuus taitaa kertyä blogin lisäksi muualtakin. Menestyvällä blogilla ainakin saa näkyvyyttä, jota viisas bisnesajattelija osaa varmasti hyödyntää muissa projekteissaan. Yritykset ja markkinoijat eivät tietenkään tekisi lainkaan blogiyhteistyötä, ellei siitä olisi myös heille hyötyä. Kuinka paljon sitä hyötyä syntyy verrattuna muihin markkinointikeinoihin, en osaa sanoa. Muotiblogien esittelemiä ostoksia tehdään varmasti enemmän kuin esimerkiksi kirjapostausten seurauksena, siitäkin syystä, että lukemista voi lainata kirjastosta. Samoin 30 euron kirjasta saatu voitto on varmasti paljon pienempi, kuin 30 euron vyöstä saatu voitto, kun katsotaan valmistuskuluja. Muodissa on enemmän ilmaa kuin kirjoissa. Hih, nyt alkoi naurattaa: mikseivät kustantajat ole brändänneet itseään tehokkaammin, niin, että löytyisi ihmisiä, jotka hienostellen sanoisivat 'Ostan ja luen ainoastaan X-kustantamon kirjoja'. 

Minä luen jonkin verran muotiblogeja ja suosittujen blogien kirjoittajille näyttää kulkevan aika paljon lahjoja valmistajilta. Ne blogit, joita luen, ovat avoimia asian suhteen. Samat blogit ovat myös nykyään portaalien leivissä. Lahjojen raha-arvo verrattuna esimerkiksi kirjojen arvostelukappaleiden arvoon taitaa olla moninkertainen. Minusta on mukava lukea tuotearvioita ja saada ostosvinkkejä, vaikka aika harvoin mitään tosin ostan, ihan siitä käytännön syystä, että usein suomalaisissa blogeissa mainittuja tuotteita ei ole täällä :-) Muotibloggareiden saamat lahjat eivät hetkauta minua suuntaan tai toiseen. Käytän omissa hankinnoissani omaa järkeä, samoin lukiessani blogipostauksia.

Ok, nyt alkaa aika loppua ja postauskin venyä sen pituiseksi, etten enää muista, mistä alussa kirjoitin :-) Jatketaan keskustelua kommenttilootassa. Olisi mukava kuulla ajatuksianne, vai onko tämä jo läpikotaisin kaluttu luu?

Rakkauden sätkynuket

Rakkauteen, 'rakkauteen' ja sen kyltymättömään nälkään voi kadottaa itsensä ja oman arvonsa. Se ei ole hyvä juttu. Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua tutkiskelee rakkautta kahden nuoren naisen, Kiiran ja Kristan, rakkaussuhteiden kautta.

Krista on voittaja. Teräksenkova nainen, joka tietää, mitä onnelliseen, menestyksekkääseen elämään kuuluu. Krista tietää myös kuinka sen voi saavuttaa kovalla, suunnitelmallisella työllä ja kärsivällisyydellä. Sillä suunnalla hän on päässyt jo pitkälle: täydellinen nainen, täydellinen ura, täydellinen elämä. Mies ja perhe vielä puuttuu, mutta sekin on järjestelykysymys ja työn alla. Kristan uudessa työpaikassa on nimittäin Harri, joka sopii Kristan suunnitelmaan. Shakki alkaa.

"Hän rakastaa minua. Hän rakastaa minua, koska hän käy luonani aina kun ehtii, koska minä olen hänen turvapaikkansa, koska hän on valmis valehtelemaan vaimolleen, järjestämään meille hetkiä, vaikka se on hankalaa, koska hänellä on luonani oma hammasharja ja kahvikuppi, koska hän tietää, että tekisin mitä vain hänen hyväkseen, koska luemme ennen nukkumaanmenoa samaa kirjaa, ja vaikka teemme sen eri paikoissa, se tuo meidät lähelle toisiamme."

Pöyhönen, K. Hän rakastaa minua. WSOY, Helsinki, 2013.

Lomittain Kristan kertomuksen kanssa rakkautta tarkastellaan myös hiukan nuoremman Kiiran kautta. Paluu vaihto-oppilasvuoden jälkeen Wyomingista Turkuun ei suju siloisesti. Edeltävään vuoteen on sisältynyt intensiivinen ja kiihkeä ystävyyden- ja rakkaudentäyteinen suhde Sheenan ja Jonin kanssa. Paluulento Suomeen on repinyt Kiiran sijoiltaan, paiskannut toiseen todellisuuteen, kauaksi kaikesta, millä on merkitystä. Vuoden aikana kertyneiden liikakilojen kanssa kamppaillessaan Kiira muistelee Wyomingin tapahtumia: liftireissuja, villihevosia, piikkipalloja preerialla, ja kolmen ihmisen luomaa minimaailmaa, jossa kaikille riitti rakkautta, kunnes...

"Tyhjä koti ja eteisen hämärä. Suljen oven perässäni, nostan lehden lipastolle, edessä uusi päivä. Valahdan lattialle. Karhea matto poskea vasten.

Lopulta nousen, riisun märät vaatteet kylpyhuoneen lattialle, päästän ammeeseen höyryävää vettä, laskeudun lämpimään vaahtoon. 

Vasta kylmän väistyttyä huomaan, miten väsynyt olen. Silti en uskalla mennä nukkumaan (koskaan ei voi luottaa, etteivät unet olisi pahempia kuin todellisuus)."

Ihastuin Pöyhösen vaivattomaan, kevyenkauniiseen tyyliin, ja taitoon kuvata ihmisiä ajatuksineen. Sanat iskevät taitavasti tilojen, tunnelmien ja toimintojen ytimeen: pienellä määrällä on mahdollista maalata koko edessä aukeava kangas. Hän rakastaa minua on juonellisestikin punottu kokoon aikas jännästi.

Kiiran ja Kristan tarinoissa kipuillaan, hekumoidaan, matkustetaan, kuritetaan itseä, ollaan mustasukkaisia, kasvetaan, ja uskaltaudutaan lopulta katsomaan todellisuutta silmiin; ei enää puuduttavaa silmänlumetta tai itsepetosta. Suhteet vanhempiin ja ystäviin ovat ristiriitaiset, kukaan ei oikeasti ymmärrä tai voi auttaa. Nuorten naisten tarinoista paistaa yksinäisyys ja ulkoiset paineet, kuoren sisällä muhii epävarmuus ja toivo: hän rakastaa minua, jos olen 'oikeanlainen'.

"Ehkä sillä mitä todella tapahtui on väliä. Sillä, etten koskaan astunut kevyesti maaliviivan yli, etten koskaan edes päässyt maaliin, etten jaksanut noudattaa suunnitelmaa, että heti kun varpaat alkoivat mustua, lopetin, vetäydyin sivuun reitiltä, siirryin ontuen kauemmas katsojista, istuin kivelle, ja sitten kävelin hitaasti, paljain jaloin metsän läpi, istuin odottamaan bussia."

 

(Loistavaa lomalukemista, ja arvatkaapas onko hieman ikävä noita lukumaisemia? Kuva otettu day bediltä, jolta aukenivat viidakkonäkymät, ja jolla voi lukemisen lomassa ottaa herttaiset nokoset...)

Ubud - arki narikassa

Sanurista ajelimme keskemmäksi Balia, kukkulaiseen ja viidakkoiseen Ubudiin. Olimme vuokranneet ystäväperheen kanssa varsinaisen luksuspiilopaikan Villa di Abingin, jossa loppuloma olisi voinut sujua kuin pienessä taivaallisessa kuplassa. Silloin tällöin maltoimme sentään kivuta rappuset ylös ulkomaailmaan. Reissu oli ystäväperheen viides Balin-matka, eli olimme hyvässä seurassa senkin takia. Villan henkilökunta oli äärimmäisen ystävällistä ja avuliasta. Aamuisin pöytään saattoi tilata herkulliset aamiaiset puolen tunnin varoitusajalla. All time favourite taisi olla ananasletut ja tuore hedelmämehu.

Näkymä saapuessamme <3

Näkymä alas day bed - terassilta.

Altaalla.

Suomessa talot on rakennettu tiiviiksi kylmän talven vuoksi ja Australiassakin tulee, ainakin kesäisin, vietettyä liikaa aikaa sisällä ilmastointilaitteiden luomassa siedettävässä lämpötilassa. Balin lämpötila on taas elämälle ihanteellinen ja taitaa pyöriä siinä 20-30 asteen välillä vuoden ja vuorokauden ympäri. Modernimmat talot ovat avaria, ja ulko- ja sisätilan erot ovat sen vuoksi häilyviä. Minulle jäi kova ikävä ihania kylppäreitä, joissa sai samalla ilmakylvyn puhdistautumisen lisäksi. Samoin makuuhuoneiden suuret ikkunat ja ovet häivyttivät rakennuksen rajat. Hyönteis- ja liskokammoisille en asumismuotoa tosin suosittele: söpöjä geckoja juoksenteli siellä täällä ja aamuhämärässä lepakot kiitivät olohuoneen läpi. Sammakot ja etanat pysyivät sentään ulkopuolella (en tiedä miksi), ja sisältä löytyi vajaan kahden viikon aikana ainoastaan yksi iso hämis.

Yksi makuuhuoneista, Princess Room.

Princess Roomin kylppäriä.

Master bedroom.

Coconut Roomin suihku.

Master bedroomin suihku.

Master bedroomin kylpyammenäkymät.

Balilaiseen hinduperinteeseen kuuluu olennaisena osana kukot ja kukkotappelut. Vaikka Indonesian hallitus kielsi kukkotappelut (ja muun vedonlyönnin) 80-luvulla, Balin rituaaliset kukkotappelut ovat yhä sallittuja uskonnollisten juhlien yhteydessä. Siksipä kukkoja onkin kaikkialla, joko lemmikkeinä tai tappelukukkoina. Niistä pidetään hyvää huolta ja niillä ylpeillään. Kukkojen määrä tarkoittaa myös aikaisia ja meluisia herätyksiä, joihin mekin totuimme. Villamme ympäristössä taisi asustella ainakin 50 kukkoa, jotka kiekuivat reippaasti joka käänteessä. Yllättävää kyllä, jatkuvaan kiekumiseenkin tottuu, joten meluhaitta jäi lopulta pieneksi. Koska Balilla on hurjasti myös metelöiviä liskoja, sammakoita ja hyönteisiä, erehtyvät kukot usein vuorokaudenajasta. Kiekumista kuulee siis oikeastaan koko ajan :-) Meidän 'kotikadun' temppelissä, tai oikeastaan sen edessä kadulla, juhlittiin yhtä monista hindufestivaaleista monen päivän ajan. Sivukujalla järkätiiin myös kukkotappelu, mutta pysyin syrjemmällä, sillä tapahtuma näytti varsin miesvoittoiselta.

Iltaisin taas saatoimme kuunnella hentoista lätsähtelyä: lukuisten kukkivien puiden kukat tipahtelivat illan hiukan viiletessä rappusille ja kuistille. Aaahhh, paratiisi!

Juhlajärjestelyt kadulla.

Viereisen temppelin tuimailmeinen Ganesha.

Juhlaeväitä kannetaan paikalle.

Nämä kauniit 'roskat' lakaistiin pois joka aamu.

Ystävämme tuttava sattui olemaan ruokatoimittaja, ja lähetteli meille hyviä ravintolavinkkejä päivittäin. Me olimme tietenkin enemmän kuin halukkaita testailemaan. Harmikseni monet ehdotetuista ravintoloista oltiin selvästi suunnattu turisteille ja jotenkin tuntui omituiselta illallistaa paikassa, jossa ei näy paikallisia laisinkaan. Hinnatkin olivat näissä hienosti designatuissa paikoissa luonnollisesti normaalitasoon nähden aika korkeat ja tunnelma sellainen, että olisin oikeastaan voinut istua minkä tahansa maan suuremmassa kaupungissa. Ei siis sellainen kokemus, jota reissatessani janoan. Mainittakoon näistä länsimatkaajien suosimista, kokeilemistamme paikoista: Bali Buddha, Nomad, Casa Luna ja Clear Cafe. Ruoissa ei kuitenkaan ollut mitään valittamista, oikein hyvää oli, mutta toisaalta ei parempaa kuin 'normaaliravintoloissa'. Länsimaisia ruokalajivaihtoehtoja on näissä ravintoloissa luonnollisesti enemmän. Esteettisenä elämyksenä nuo illallispaikat olivat hyvin ravitsevia myös :-)

Ubud on nykyään tunnettu joogakouluistaan, ateljeistaan ja ekoajattelustaan. Siispä monilla Ubudin pääkaduilla ei ole pulaa tredikkäistä kahviloista, putiikeista ja joogakouluista, sekä saman arvomaailman jakavasta käyttäjäkunnasta. Sivuun tarvitsee tosin astua vain askel tai kaksi, ja löytääkin itsensä jo vanhemmasta ja - uskallanko sanoa - aidommasta Ubudista.

Putiikki, jossa kaikki on tehty vanhoista autonrenkaista.

Bali Buddhan sisustusta.

Informatiivinen indonesialaisten herkkujen maistelutarjotin.

Virkistävä inkivääri-minttu-sitruunaruohojuoma palmusokerisiirapin kera.

Erikoisuusmaisteluja - riisipallerot ja 'vihreät' satay-kastikkeessa.

Tuoretta chaita ja pannaria.

Vaikuttava liikenneympyrä. Myyttisiä monumentteja löytyi hiukan kaikkialta.

Katuruokaa.

Aikaisin aamulla seikkailunhaluiset voivat nauttia turistittomasta ja tiiviistä markkinahumusta kolmessa kerroksessa. Ubud Marketsista haetaan ruokaa, mausteita, kukkasia, koristeita ja vaatteita. Turisteille suunnatut kojut avaavat ovensa vasta hiukan myöhemmin. 

Ihan meistä kulman takana sijaitsi myös uskomattoman herkullista ruokaa valmistava pikkuravintola, jonne oikeastaan osuimme sattumalta. Myöhäisestä aamusta iltaan saakka avoinna oleva Puteri Minang Padang Food tarjoileee superedullista ja superherkullista oikeaa indonesialaista ruokaa. Yksi puoli buffetista on täynnä kasvisruokia, toinen liharuokia. Tuota pikkupaikkaa on oikeasti jo ikävä, ja onkohan kummallista tunnustaa, että pelkästään sen vuoksi voisin matkustaa takaisin Balille? Yllätykseksemme huomasimme reissun jälkeen, että vaatimattoman oloinen ja konstailematon ruokala oli pari vuotta sitten The Guardianin Ubudin kymmenen parhaan ravintolan listalla!

Terälehtiä, sipulia, chiliä...

Illalliseksi kana tai kaksi.

Kukkasia ja valmiiksipakattuja uhrilahjoja.

Vihannestori.

Kalatiski.

Perinteisesti valmistettu possu merenelävien kanssa.

Vaatimattoman näköisen Puteri Minang Padangin edusta illalla.

Lounas ennen...

... ja jälkeen :-)

Joka puolella bongailin kaikenlaista kaunista ja mielenkiintoista. Ihastuin ikihyviksi balilaiseen arkkitehtuuriin, sisustukseen, puutarhoihin ja erityisesti upeisiin koristeellisiin kaiverruksiin ovissa, taloissa, temppeleissä ja sisäänkäynneissä.

Hei, ihan tavallinen ovi vain...

Ovi ja pelottava leijona, vai onko tuo lohikäärme?

Vaatimaton kotikadun räätäli ja kaunis sisäänkäynti.

Ubidin katunäkymää ja tietty skootterit kulkuneuvona.

Iltapalaa jumalille ostos- ja ravintolakompleksin keskellä.

Syömisen, juttelun, lukemisen, bananagramsin pelaamisen, uimisen ja haahuilun lisäksi kävimme myös muutaman kerran ihanissa hieronnoissa. Paikoista ei taida olla pulaa missään Balilla. Lapsoset laitoimme pariin otteeseen lasten joogaan apinoimaan, sitä ennen he olivat käyneet katselemassa oikeita apinoita Ubudin Sacred Monkey Forestissa. Sieltä tultiin takaisin hauskojen tarinoiden kanssa: kuinka apina oli yrittänyt napata iskän iPadin ja kuinka toinen yritti nyppiä kirppuja tytön hellemekon rimpsuista.

Nämä Bali-postaukset taitavat sittenikin laajentua. Laitan vielä hiukan lisää juttua Ubudin keskustan ulkopuolelta, fillarireissulta kylämaisemmista maisemista, ja sitten vasta siirrytään Bali-turismiin ja mielenkiintoisiin kulttuurijuttuihin.

Niin kuin ennen reissua mainostin, töissä on kovaa kiirettä ja ohjelmassa intensiivistä tutkimus- ja kirjoitushommia. Sen seurauksena tuntuu, ettei suomen kieli oikein luista, kun on koko päivän mielessä (ja takaraivossa koko hereilläolon ajan) tekstiä ja ajatuksia enkuksi. Eli pahoittelut kökkösuomesta... Ongelma saattaa kestää heinäkuulle saakka :-(