Thursday, October 31, 2013

"And I realised I had heard him calling out to God in every way he knew how ever since I could remember."

*Hehkutusvaroitus*

Olen korviani myöten rakastunut, uponnut toisiin sfääreihin, poissaoleva, naurettavan iloinen ja onnellinen! Sokkona kirjastossa (nimen ja kannen perusteella tietenkin!) valittu, mielenkiintoiselta vaikuttava kirja osoittautui upeaksi matkaksi Afganistaniin, Iraniin, Turkkiin ja kotoisempaan Melbourneen, mutta myös myrskyisään ja intensiiviseen rakkaustarinaan, josta kukaan ei selviä ehjänä. Ülgezer tarjoilee mielen synkkyyttä ja järkkymistä, jonka vaikutukset vavahduttavat kaikkia ympärillä. Pelkkä rakkaus ei riitä, kun on kyse vainoharhoista, riippuvuuksista ja ikivanhoista perinteistä, jotka repivät eri suuntiin. Kaikki tuo annetaan sivuilla niin kauniisti ja vahvasti, että sydäntä pusersi useassa kohdassa.



Ulgezer, A.M. The Memory of Salt. Giramondo, Sydney, 2012.


"And when the trumpeter opened his eyes, she could've sworn he looked straight at her. The rest of the show was a kind of mesmeric fanfare. She and the musician exchanged such glances through the darkness that before they'd even met they'd begun to dream each other into being."



Suurin osa tarinasta kerrotaan aikuisen Alin suulla, kun hän liikkuu ajassa taaksepäin seuraten vanhempiensa rakkaustarinaa. Australialaisen nuoren lääkärin, Macin ja turkkilaisen muusikon (ja mystikon) Aykutin tiet kohtaavat Kabulissa joskus 60-luvulla (oletan). Rakkaus leimahtaa sydämissä ja matka jatkuu hitaasti maitse kohti Turkkia ja Aykutin perhettä. Yhteisen matkan varrella alkaa kuitenkin ilmetä tummempia piirteitä, jotka elämää suurempi rakkaus ja tietoisuus kulttuurieroista kuitenkin siloittaa pois, ainakin aluksi.



 "He looked at us from across such a gulf of solitude that I knew at this moment, despite our efforts, neither Mac nor I could ever cross it. He had become a long-distance runner as he laughed, running out to the farthest reaches of himself. Setting fire to the landscape as he ran. His fingers trembled and he cried through cough and spittle flecks, 'Ah well that's the life. That's the death.' Then baring his teeth in a weird sort of smile he leant on the table and announced in a low theatrical voice, 'That's it then Mac. I'll be seeing ya.'"



Ali etsii vaikeasti tavoitettavaa isäänsä tämän menneisyydestä ja yhteisistä kokemuksista. Muistoissa palataan lapsuuteen, nuoruuteen, tapaamisiin, yhteisiin lomiin ja juttutuokioihin Macin kanssa. Saksaa puhuva isoisä, islamilaiset sanonnat, hengittävät kaupungit ja tunteiden palo kuljettavat tarinaa ja Alia eteenpäin (ja joskus taaksepäin). Ailahteleva ja yllättävä isä näyttäytyy maagisena ja karismaattisena hahmona, jota tavallisen elämän kahleet ja konventiot tuskin koskettavat. Hän kulkee omaa polkuaan, joka lukijastakin tuntuu ainoalta mahdolliselta, todelta. Joskus isä on fyysisesti edessä, mutta silti poissa. Jossain, jonne vain harva, jos kukaan muu voi päästä. Ja sitten on kaikkialle ulottuva musiikki, kieli, joka vie mukanaan, maasta toiseen ja aina vain uusia ovia avaten.



"It was as if he were a bird who had alighted on the branches of my life for a moment before flying off to a distant mountain outside of time. Then all was silent in the branches above and I understood that we had existed before, beyond and after what we had come to call the word."



Ajan kuluessa asetelma muuttuu: isä vanhenee, lapsi vahvistuu. Isästä löytyy herkkyyttä, heikkouksia ja haavoittuvuutta aikuisen pojan silmin. Australiassa kasvaneen Alin tutkimusmatka isänsä elämään saa hänet samalla tuntemaan itsensä ja kulttuurisen taustansa syvemmin. Istanbul aukeaa uudella tavalla sukulaisten, kielen ja vanhempien rakkaustarinan kautta, mutta menneisyyden tonkiminen pulahduttaa esille myös syvää surua ja vihaa, jonka purkautumista ei voi estää. Melbourneen asettuvat palaset ovat masentavat: baarien ja kauppojen yläkertoja, yksinäisyyttä, melua ja likaa. Toisaalta myös ruusun terälehtiä, seiniin sprayattuja rukouksia ja hullunhauskoja päähänpistoja.


Alice Melike Ülgezer on melbournelaiskirjailija, joka on työskennellyt Turkissa, Syyriassa ja Egyptissä (muunmuassa kamelinajajan opissa!). Niin kuin oikeasti rakastunut, en malta odottaa, että  Ülgezer kirjoittaa lisää. Vaikutuin ja ihastuin, piste. Kirjan maailma on seurannut mukana jo viikkotolkulla, niin kuin aina hienojen tarinoiden kohdalla - ah!

Sunday, October 27, 2013

Erilainen urheilu-urakka

'Rättipoikki' on saanut sanastossani uuden merkityksen. Viimeiset 24 tuntia on kulunut vuosittaisen Relay for Life -tempauksen parissa. Cancer Councilin organisoimalla tapahtumalla kerätään rahaa syöpätutkimukseen ja syöpää sairastavien tukemiseen. Relay for Lifessa 10-15 henkilön viestitiimit juoksevat tai kävelevät tauotta 24 tunnin ajan. Jokaisella tiimillä on oma teemansa, jonka mukaan he koristelevat telttansa ja valitsevat asunsa. Meidän teemamme oli tänä vuonna sirkus ja tiimiläisistä löytyi muun muassa tirehtööri, klovneja, tiikereitä ja akrobaatteja. Koska miltei puolet tiimistä ei h-hetkenä päässytkään paikalle ravaamaan, tarkoitti se aika hektistä vuorokautta meille osallistujille. 


Olimme aloittaneet rahankeruun jo muutama kuukausi sitten työpaikoilla ja kaupungilla. Suurin keräystapahtumamme oli aarteenetsintä, jonka järjestimme muutama viikonloppu sitten. Aarteenetsintä oli perhetapahtuma, johon pystyi osallistumaan autoittain. Runomuotoon kirjoitetut mystiset vinkit johdattivat etsijät eri paikkoihin ja joka rastille oli järjestetty hauskoja aktiviteetteja. Hulvattoman mukava iltapäivä, josta lapset nauttivat täysin siemauksin!



sannabanana
Yksi meistä oli karuselli!

sannabanana
Alkuparaatia.

sannabanana
Yksi suosikkitiimeistäni oli tuo Dr Who-henkinen.

sannabanana
Meidän sirkustelttaa yövalaistuksessa.


Tapahtuma alkoi aamupäivällä syövästä selvinneiden kulkueella ja pimeyden laskeutuessa pidettiin liikuttava kynttiläseremonia menehtyneille. Kynttilöin ja rakkaiden muistoille kuvitetuin viestein reunustettu rata sai illalla ja yöllä juoksevat ja kävelevät mietteliäiksi. Puheissa muistutettiin, kuinka tilastojen valossa puolet aussimiehistä ja kolmannes aussinaisista sairastuu jonkinlaiseen syöpään jossakin vaiheessa elämäänsä. Pelottavan kuuloista. 

Tapahtumasta jäi kuitenkin päällimmäiseksi hyvä mieli. Rahaa onnistuimme yhdessä keräämään valtavasti ja ulkotapahtumassa levitettiin tietoa esimerkiksi ihosyövän riskeistä sekä liikunnan ja terveellisten elämäntapojen merkityksestä syöpäsairauksien ennaltaehkäisyssä. Suurimman osan lenkistä saimme kipittää live-musiikin säestämänä ja kun aamun pikkutunnit saapuivat, väsymyksen humalluttama huumori aiheutti röhönauruista viihdettä. 

Meidän tiimissä otimme vuorotellen kahden-kolmen tunnin nokoset, ja sitten urakka taas jatkui. Kun astuin taas remmiin neljältä aamulla, oli meno radalla jokseenkin erilaista kuin alussa: 15 tunnin urheilu näkyi ja tuntui, mutta sisulla ja kunnioituksella mentiin eteenpäin. Uskon, että moni yllätti ja ylitti itsensä.

Yölla swagissä oli hytitsyttävän kylmä, sillä lämpötilan laskiessa nurmikon kosteus yhdistettynä napakkaan tuuleen kävi tiukasti luihin ja ytimiin. Onneksi mukana oli villasukat ja jakinkarvainen shaali lämmikkeenä.

24 tuntia kuluivat vilahtaen ja lopussa tuntui, että energiaa olisi riittänyt vaikka toiseen samanmoiseen heti perään. Karu totuus pajastui kuitenkin kotona. Lounaaksi suuri kulho nuudeleita, Epson-suolakylpy kangistuville jaloille ja allekirjoittanut vaakatasoon. Vaakatasosta nouseminen olikin sitten hetken kuluttua miltei mahdotonta. Uni tuli pyytämättä ja jäsenet olivat yhtäkkiä sen verran lyijyiset, että esimerkiksi käden liikuttaminen vaikutti utopistiselta muutamaan tuntiin. Päiväunien jälkeen alkoivat jalkapohjien pienet lihakset tuntua nuijituilta. Vuorokauden kävely ja juoksu olikin jättänyt jälkensä, oho! Jännä kuinka mielen ja motivaation ollessa korkealla, ruumis vain tottelee kiltisti. Väsymyksestä ei nimittäin ollut tietoakaan viestin aikana! Nyt illalla on aikomus vielä venytellä ja ehkä käydä pienellä kävelyllä, etten ole aivan krampissa aamulla. Viikolla on nimittäin tarkoitus vetää taas täyttä höyryä eteenpäin...

Sunday, October 20, 2013

Buumimaisemia

Lupailin aikaisemmin epäromanttisia kuvia taannoiselta työmatkalta. Täältä pesee! Länsi-Australian osavaltio on väkiluvultaan pieni ja kooltaan valtava. Sama pläntti tuottaa myös melkein puolet Australian vientituloista ja viimeisen vuoden aikana WA on ollut miltei ainoa osavaltio, jossa uusia työpaikkoja on ollut tarjolla suuressa mittakaavassa.  Syynä on valtavat mineraalivarastot maan alla. Varsinkin rautamalmi on pitänyt (koko maan) talouden reippaasti plussan puolella viimeisen kymmenen vuoden ajan. Plussan puolella saattaa olla todellinen understatement, sillä Länsi-Australiassa ei ole rahasta pulaa, ainakaan niillä, jotka ovat jollakin muotoa kaivostoiminnassa kiinni. Lisää WA:n kaivosbuumista löytyy esimerkiksi täältä ja aikaisemmin tänä vuonna todettiin buumin olevan jo ohitse.

Suuressa mittakaavassa kaivellaan myös Pohjoisterritoriossa (onkohan tämä suomea?) ja Queenslandissa. Kaivostoiminnan kannattavuus riippuu tietenkin tuotteen hinnasta, mikä riippuu kysynnästä, mikä riippuu siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Meidän maisemissa on muutamat pienemmät kaivokset laittaneet pillit pussiin ja projektit toistaiseksi jäihin. Länsi-Australian kuumin buumipesäke on kuitenkin pohjoisempana Pilbarassa. Pilbaran kaivoskaupungit, kuten Karratha ja Port Hedland ovat tulleet monille tutuiksi uutisista valtavan kaivostoiminnan vuoksi.

Kaivostoiminnalla ja buumilla on useita positiivisia ja negatiivisia seurauksia, jotka vaikuttavat tavallisten ihmisten arkeen. Viimeisin asiasta tehty tutkimus löytyy täältä. Henkilökohtaiselta pohjalta negatiivisimmat seuraukset omassa arjessa ovat ehdottomasti järkyttävän kalliit hinnat. Kun asuimme Karrathassa muutama vuosi sitten, maksoimme vanhasta paritalon puolikkaasta (3 makuuhuonetta) vuokraa 1272 euroa viikossa. VIIKOSSA! En tiedä missä nykyvuokrat pyörivät, mutta oletan, ettei kauheasti laskua ole tapahtunut, vaikka buumi onkin ehkä kuihtumassa.

Kun vierailin kuun alussa Port Hedlandissa, yövyimme alkeellisessa caravan parkissa. Missään muualla ei ollut vapaita huoneita. Maksoin kopperosta 196 euroa yöltä. Saman hintainen oli yö neljän tähden hotellissa Perthin keskustassa. Molemmat ylikalliita, koska kysyntä ylittää tarjonnan moninkertaisesti. Aamiainen ei tietenkään kuulu hintaan. Buumin päättyminen ei ainakaan tuntunut hinnoissa eikä näkynyt katukuvassa. Tervetuloa Länsi-Australiaan!


Aamuaurinkoa rannalla.

Rannan köynnöskasvit kukassa.

Luksusmajoitukseni. Oma kopperoni oli noin puolet kuvan mökin koosta.

Pilbaran värit: punainen hiekka ja sininen taivas.

Hedland oli täynnä työmaita. Kaikkialle on uusia siltoja ja teitä tulossa.

Pilbaralle tyypillisiä satojen vaunujen malmijunia.

Hedlandista saa malmin lisäksi myös suolaa :)

 

Saturday, October 19, 2013

"Most people don't see half of what's in front of them"

Heti aluksi ihan alkuun, eli Ben Aaronovitchin uusimman, Broken Homes, symppikseen omistuskirjoitukseen:

"This book is dedicated to all the people who get up and do something about it, whatever 'it' is and however small the thing it is they do."

Tulin tuosta heti hyvälle mielelle. Vaikka en ole sarjan uusinta odotellutkaan kuin kuuta nousevaa, oli siihen tartuttava, kun sen bongasin kirjaston tärppihyllyssä. Broken Homes on siis jatkoa PC Peter Grantin Lontooseen sijoittuville fantastisille ja dekkarimaisille seikkailuille, eli Rivers of London ja Moon Over Soho sekä Whispers Undergroundille. Aiemmista osasista tutut hahmot ja oliot jatkavat tässäkin kulkuaan Lontoon luonnollisissa ja yliluonnollisissa maisemissa, mutta toki muutama uusi erikoinen tuttavuus on heitetty mukaan soppaan. Peter ja Lesley muodostavat Nightingalen kanssa London Metropolitan Policen puolisalaisen yliluonnollisten rikosten yksikön, joka kutsutaan paikalle, kun tapahtumat vaikuttavat niin oudoilta, että järki ei yksinkertaisesti riitä. Broken Homesissa tällainen tapaus on esimerkiksi ikään kuin sisältäpäin palanut ruumis. Tukikohdassaan Follyssä Peter ja Lesley treenaavat taikuutta ja latinaa Nightingalen johdolla. Latinaa tietenkin siksi, että loitsut ja ikivanha ammattikirjallisuus aukenisivat selkeämmin..



Aaronovitch, B. Broken Homes. Gollancz, London, 2013.


"In the old days I expect it was all right to chant in Latin and wave your hands about, but modern, up-to-date, image-conscious magical practitioner likes to be a little more discreet. These days we mutter them under our breath which makes us look like nutters instead. Lesley wears a Bluetooth earpiece and pretends to be talking Italian, but Nightingale doesn't approve - it's a generational thing."


Kun parin muun ruumiin lisäksi kaupunkisuunnittelija, Richard Lewis, kääntyy kannoillaan tullessaan ylös maanalaisesta, rullaportailee takaisin laiturille ja sitten hyppää kuin transsissa metron alle, alkaa vyyhti avautua. On selvää, että taikuus on tuttua muillekin kuin follylaisille ja kolmikko pyrkiikin jäljittämään piileskeleviä velhoja, jotka ehkä käyttävät taikuutta ikäviin tarkoituksiin. Johtolangat vievät Thamesin eteläpuolelle, Elephant and Castlen asuinalueelle ja tarkemmin sanottuna tunnetun arkkitehdin, Erik Strombergin, suunnittelemaan Skygarden Estateen. Skygarden on ollut purku-uhan alla jo jonkin aikaa, mutta pytinki on pysynyt pystyssä ja ainakin osittain asutettuna. Peter ja Leslie muuttavat Skygardeniin tutkimaan, miksi suuntaviitat sojottavat säännöllisesti erikoista rakennusta kohti.


"'If the tower is indeed the fulcrum of this case,' said Nightingale, 'it must follow that the Faceless Man will be taking an equal interest. Now that we know he's working with a trained Night Witch it could be extremely unwise if we didn't operate as a mutually supporting unit.'
I unpacked that to mean - I need to be close enough to intervene before you get yourselves killed.
Me and Lesley exchanged glances."  


Kirja etenee nopeaan tahtiin ja näppärällä katuhuumorilla eikä taianomaisia ihmeellisyyksiä ja kummallisuuksia enää sen kummemmin ihmetellä. Tästä neljännestä osasta puuttuivat onneksi kaikki avuttomat-naiset-kohtaukset, jotka varsinkin edellisessä ärsyttivät. Oikeastaan seikka on uusimmassa toisinpäin, eli Aaronovitch on varmaankin lukenut aikaisemmat blogipostaukseni, eh-heh :) Viehkeä ja salaperäinen Lontoo ja sen historia on yhä keskeisesti esillä, eli kirja on loistava paikka- ja tapahtumabongailuunkin.


"In 1666, following an unfortunate workplace accident, the city of London burnt down. [...] The city would be made a fit place for the gentlemen of the enlightenment, those tradesmen they required to sustain them, and the servants needed to minister to them. Everybody else was expected to wander off and do whatever it is unwanted poor people were expected to do in the seventeenth century - die presumably,"


Tarinassa vipertävät muiden muassa venäläinen noita, antisankari Faceless Man, keväästä humaltunut puun henki, edellisestä osasta tuttua maanalaista porukkaa, sekä tietenkin Lontoon joet, jotka järjestävät hiukeat ja hauskat kevätjuhlat. Tätä kirjoittaessani havahduin kuitenkin siihen, etten loppujen lopuksi tainnutkaan tajuta, kuinka kaikki kirjan ruumiit liittyivät yhteen, vai liittyivätkö ne? Joitakin ratkaisemattomia keissejä taisi jäädä kokonaan avoimiksi, eivätkä ne tunnu mitenkään olennaisilta kokonaisuuden kannalta. Hmmm, ehkä hienoista yli-innostusta erikoisissa olosuhteissa menehtyneiden ruumiiden suhteen siis havaittavissa. Kirjan loppuun on muuten pujotettu sellainen yllätys, että meikäläinen ainakin äimistyi - ja sen perusteella uskallan arvailla takuulla jatkoa. 



(Kiiltävää) lukumaisemaa.

Monday, October 14, 2013

Suloista sivutuotetta

Nythän näitä postauksia pulppuaa kuin liukuhihnalta :) Syynä taitaa olla tarpeeseen tullut neljän päivän loma, ah! Kerrankin lomalla on aika mennyt hitaasti. Sillä lailla, että on ehtinyt tehdä kaikenlaista ja kelloa katsoessa on aina ollut vielä lisää aikaa. Täydellistä! 

(Viimeistä päivää viedään tänään, ja sitten on astuttava taas kaoottisen virtaan työpaikalla.)

Pääskykupposissa on kellunut viime päivinä japanilaista herkkua, eli Chakoanin Ureshino Gyokucha Ochatamaa. Gyokuchalla tarkoitetaan teepalleroisia tai teehelmiä, jotka syntyvät, kun senchaa rullataan koneellisesti neulasiksi. Palleroiksi kiertyneet lehdet kerätään talteen, ja niitä kutsutaan nimellä gyokucha tai tamacha. Helmet eivät ole yhtä tiukalla kerällä kuin esimerkiksi gunpowderissa, mikä kai selittyy sillä, että gyokucha on 'vaatimaton' senchan sivutuote. Väriltään gyokucha on gunpowderiin verrattuna selkeästi vihreämpää.

Minä pidän palleroiksi kieputetuista vihreistä teistä senkin vuoksi, että haudutusajan kanssa ei tarvitse olla niin tarkka. Pallot saavat unohtua veteen hiukan pidemmäksi aikaa, sillä niiden avautuminen hidastaa lehtien hautumista. Näistä Ureshinon alueella kasvaneista helmistä sain helposti kolmekin maukasta haudutusta. Kauniin kirkasta ja miellyttävän kevyttä hyvänolon teetä, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän, kitkeryyttäkin vain nimeksi, vaikka maku ei ole missään nimessä pliisu.

Harmikseni ehdin haudutella koko pussukan ennen kuin huomasin, että gyokuchaa olisi voinut napostella ihan sellaisenaankin, välipalana! Ensi kerralla sitten...



sannabanana
Kupponen kaunista ja maukasta gyokuchaa.
 




Sunday, October 13, 2013

Aussipossuja

Juuri kun pääsin kauhistelemasta ranskalaisia huutelevia machoja, sattui sopivasti silmiin hiukan vastaava kokoelma kotomaasta, eli Australian seksistisimmät kommentit viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta - klik -. Varoituksen sana ennen klikkailua: jotkut ovat oikeasti shokeeraavia, varsinkin, kun kohteena ovat alaikäiset tytöt. 

Yllättävää kyllä, tuore pääministeri Tony Abbott ei (ainakaan vielä) yltänyt möläytyksillään top 20:een, mutta samassa tilaisuudessa hänet palkittiin arvonimellä 'repeat offender', eli tuttavallisemmin 'Clinton'.

The Ernie Awards (for sexist behaviour) on vapaaehtoisvoimin toimiva instituutio, joka on vuosittain 'palkinnut' julkisuuden henkilöitä jo 21 vuoden ajan. Ehdokkaita asetetaan esille edeltävän vuoden seksistisimmistä kommenteista ja käytöksestä. 


"At the beginning of each year we fear that no one will say anything terrible during the year so we won’t be able to have an “Ernies”. We are never let down. While men continue to say terrible things about women, there will be an “Ernies”."


Ernies kantaa vanhan Australian työväenliiton silloisen sihteerin, Ernie Ecobin nimeä. Ecob kunnostautui pulauttamalla 80-luvulla eetteriin sellaisen totuuden, että naisia ei pitäisi päästää keritsemään lampaita työkseen, sillä eiväthän naikkoset mitään töitä haluaisi tehdä, kun vonkailisivat vain seksiä päivät pitkät, jolloin miehetkään eivät saisi töitä tehtyä. Kun Ecob poistui tehtävästä vuonna 1993, juhlistivat muutaman naiset tapahtumaa lounaalla - ja Ernie Awards syntyi. Nykyään Erniet julistetaan NSW Parliament Housen hostaamissa illallisjuhlissa, jonne kuka tahansa voi ilmoittautua. Tilaa on 300-400 ruokailijalle. Seuraavan vuoden ehdokkaita voi äänestää Erniesin web-sivuilla (linkki ylempänä). Abbottin aikakaudella ei takuulla tule olemaan puutetta ehdokkaista!

Naishenkilöt, jotka möläyttelevät, saavat Ernien sijaan Elainen, ja henkilöt, jotka yrittävät korjata tilannetta, voivat saada Good Ernien.

Onko muualla vastaavaa?



sannabanana
Tykkään esim tästä naisesta.

Saturday, October 12, 2013

Fantastinen fantti

Ensi kerran törmäsin kauniiseen fanttiin jonkun supermarketin alennusmyynnissä. Fantteja olisi saanut puoleen hintaan! Harkitsin, ja olin olevinani järkevä. Fantti kavereineen jäi alekoriin. Hiukan tapahtuneen jälkeen luin sattumalta Sarpun blogista samaisesta teestä, joka oli kuulemma hyvää. Arvatkaa harmittiko, kun en siinä vaiheessa enää muistanut, missä teet olivat olleet alennuksessa!  Sen jälkeen fantteja ei ole näkynyt missään, kunnes muutama viikko sitten bongasin pienen fanttikokoelman paikallisen erikoisherkkukaupan hyllyllä. Hintaa Williamson Tean kauniisti koristelluille elefanttipurnukoille on tosin kertynyt railakkaasti niiden matkatessa Britanniasta tänne meidän kaukaisille syrjäteille. Ihan uteliaisuudesta oli pakko tarkistaa, kuinka paljon ekstraa tuli pulitettua, ja niinhän teepurnukan hinta on liki kolminkertainen emämaan myyntihintaan verrattuna! Kohtelen siis näitä kullanarvoisia teepussukoita tietyllä arvokkuudella :-) 

Paikallisessa herkkukaupassa valikoimaa ei ollut liiemmin, ainoastaan kolmea erilaista mustaa teetä oli tarjolla. Minä nappasin mukaani kauniin sinisen elefantin, eli Earl Greyn. Purnukka ei ole täysin ilmatiivis, mutta niin kaunis, että olen katsellut sitä mielelläni työpöydän vieressä olevassa kirjahyllyssä, jonne se on jäänyt asumaan. 


sannabanana
Kaunis elefantti kantamuksineen.



Williamsoneiden teefarmarius juontaa juurensa 1800-luvun lopun Intiaan, jonne he perustivat ensimmäiset plantaasinsa. Elefanttityövoima kuului tuolloin olennaisena osana teenviljelyyn, ja siksi Williamson Tea onkin pitänyt elefantin logossaan. Nykyään Williamson Tean tee tuotetaan tosin Intian sijaan Keniassa, ja logon elefanttikin on muuttunut intialaisesta afrikkalaiseksi. Williamson Tean web-sivuilla on enemmän infoa yhtiön teeviljelmistä. 

Sitten makuun. Olen nautiskellut Earl Greytä viileinä iltoina ja aamuina hunajan kanssa - meidän kevät on nimittäin myöhässä. Purkin avatessa hulmahtaa ilmoille huumaava bergamotin tuoksu, mutta itse tee on tyypillistä pussipiperrystä. Ei mitään valittamista tosin, mutta hirmuisesti alkoi kiinnostamaan Williamson Tean irtolehtiteet, sillä yli 140 vuotta kokemusta teentuottajana varmasti maistuu jossain. Tämä pussiversio on aromikasta, voimakasta ja virkistävää perusteetä. Nyt olisi vain vastustettava herännyttä halua kerätä enemmän kauniita elefantteja kirjahyllyä somistamaan, eikunsiis jonkinlaiseen hyöytykäyttöön! 

Friday, October 11, 2013

When you wish upon a star...

Blogger melkein jo pelittää normaalisti, ainoastaan alareunan Pinon päällimmäisenä -kirjaa en edelleenkään saa päivitettyä. Muistakin ongelmista olen päättänyt ottaa muutaman päivän taukoa, kun eivät ne murehtimalla kuitenkaan ratkea!

Tähän keventyneeseen fiilikseen sopii mainiosti reissupostaus elokuisesta Hong Kongista. Mainitsinkin ennen lomailua, että mini-me on ollut viimeajat harvinaisen tietoinen HK:n Disneylandistä. Neljä visiittiä oltiin onnistuttu tekemään ilman disneylyä, mutta tällä kertaa oli otettava härkää sarvista. 



sannabanana
Vesisuihkussa surffaava Mikki oli oikeasti hieno!


Meillä oli pitkä, suunniteltu seisahdus HK:ssa juuri tätä tarkoitusta varten, mutta lentokenttävirkailijat päättivät järkätä hiukan jännitystä elämään. Koska varasin lennot aika myöhään (enkä ole miljonääri), jouduimme reissaamaan HK:iin kiertotietä, eli Shanghain kautta. Laukut lähtivät Hki-Vantaan priority check-inistä matkaan, ja saimme siellä varmistuksen, että ne lentelisivät itsekseen Aussilaan saakka. Shanghaissa oli edessä supernopea vaihto, jota jo valmiiksi stressasin. Onneksi lento oli aikataulussa ja matelimme turvatarkastusten, tullin ja maahanmuuttoviranomaisten jonoissa kohti seuraavaa konetta. Viimeisellä tiskillä kuitenkin paljastui, etteivät laukkumme siirrykään automaattisesti Shanghain kentällä eteenpäin, vaan meidän olisi täytynyt napata ne mukaamme saapuessamme! Helsingistä oltiin kuulemma annettu väärää infoa. Voihan itku ja hampaidenkiristys! Koska aikaa ei ollut hukattavaksi, alkoi hullu laukka lentokenttähenkilökunnan kanssa samaa reittiä takaisin. Laukut löytyivät yksinäisinä liukuhihnalta. Tässä vaiheessa olin jo aika toivoton ja todella väsynyt. Helppo vaihto oli muuttunut helvetilliseen rumbaan, jonka aikana kävimme kaikki jonot läpi kolmeen kertaan, ja viimeisellä kerralla mukana olivat myös vuorenjärkäleen kokoiset ja painoiset laukut! 

HK:n lento oli jo täyteen buukattu ja lähdössä siinä vaiheessa, kun saavuimme takaisin check-iniin. Aurinko päätti onneksi paistaa hikiseen ja huohottavaan risukasaan, ja meidät asetettiin business-luokasta löytyviin ainoisiin vapaisiin istuimiin. Huh! Vihdoinkin matka saattoi jatkua. Harmillista oli ainoastaan se, että lento oli niin lyhyt. Ehdin ottaa mininokoset ja nautiskella ihanista herkuista, sekä erityisesti miettiä, että seuraavalla kerralla pitkät matkat on tehtävä business-luokassa, maksoi mitä maksoi. Hyvästi kärsimys ja puutuneet jalkat/särkevä niska! Makuuasennossa matkustus sopii minulle paremmin kyseisellä reitillä :-) 


sannabanana
Kivoja palloja, joita ei onneksi tarvinnut ostaa logistisista syistä.


Puolenpäivän jälkeen laskeuduimme ihanaan Hong Kongiin. HK on yksi lempilomapaikoistani: suurkaunpungin vilinää, hyvää teetä, ikivanhoja perinteitä, toimiva julkinen liikenne, uskomattoman herkullista ruokaa, moninaisia shoppailu- ja ikkunaostosmahdollisuuksia, kaunista luontoa, upeita näköaloja, edullista luksusta, luovuutta ja kekseliäisyyttä sekä henkisesti sopiva sekoitus maanista energiaa ja syvää rauhaa. Me olemme aina saaneet kaikkialla HK:ssa osaksemme asiantuntevaa ja erittäin ystävällista asiakaspalvelua, joten tuo seikka on olennainen osa meidän Hong Kongiamme. Lähipiiristä löytyy tosin toisenlaisiakin kokemuksia, joten sataprosenttisesti en uskalla vannoa asian suhteen.

Luksusistuimista irtauduttuamme oli toimittava ripeästi: hellevaatteet päälle käsimatkatavaroista, päiväviisumit käteen ja lentokenttähenkilökunnan puheille. HK:n lentokentällä on maailman paras henkilökunta: tietävät kaiken ja kirjoittavat kaiken ylös englanniksi ja 'kiinaksi'. Pian siis selvisi, minne voimme laittaa käsimatkatavarat säilöön, kuinka paljon se maksaa, missä on lähin ATM käteistä varten, kaikki mahdolliset reitit Disneylandiin, niiden hinnat ja kestot, sekä pääsylippujen hinnat (ja huom: mehevä alennus lentokentältä päiväretken tekijöille!). Salamana matkaan siis! 

Liikennettä ei ollut nimeksikään, joten matka taittui taksilla yllättävän kevyesti. Oikea valinta siis tällä kertaa. Junallakin olisi päässyt parin vaihdon kautta. Sisäänpääsylläkään ei ollut jonoa, joten kohta kirmasimmekin jo disneymäisen musiikin saattelemina porteista sisään unelmien ihmemaahan! Tai kirmasimme ja kirmasimme: elokuussa HK:n kuuma ja kostea sää on kuin paksua puuroa, eli aika hitaaseen tahtiin taisimme tosiasiassa edetä. Hiki siis virtasi solkenaan paahtavan auringon alla ja kylmät (kalliit) juomat tekivät kauppansa.


sannabanana
Tällä kojulla asioimme useampaan otteeseen. Oikeasti olisin halunnut sukeltaa tuonne joukkoon.

sannabanana
Tuonnekin olisi tehnyt mieli pulahtaa...

sannabanana
Mad hatter's tea pot, josta kurkkaa hiiri :-)

sannabanana
Onneksi varjoisia ja vetisiä lepopaikkoja löytyi sieltä täältä.


Ja hauskaahan siellä oli, aikuisenkin mielestä. HK:n Disneyland on sopivan pieni, eli koko päivää aamusta iltaan ei siellä tarvitse viettää. Sopiva huvipuistoaika taitaakin lähinnä riippua laitteiden edessä olevista jonoista, jotka olivat valitettavasti aika karmean pitkät: 45 minuutista tuntiin. Olimme liikkeellä lauantaita, eli viikolla laitteisiin pääsee todennäköisesti nopeammin. Pitkät jonotusajat olivat harmilliset, sillä me rajallisen ajan vierailijat jouduimme luopumaan joistakin haaveistamme, jos aioimme palata takaisin lentokentälle ajoissa seuraavaa lentoa ajatellen. Hiki virtasi jonottaessa ja kaduimme sitä, että olimme jättäneet sateenvarjon laukkuun. Varjoa olisimme nimittäin kaivanneet kovasti porotuksessa. Pääsimme loppujen lopuksi pyörimään vinhasti teekupeissa ja kiitämään avaruusaluksilla. Puksuttelimme myös (tylsällä) junalla.


sannabanana
Juhuu, jipii! Näillä pääsi yllättävän lujaa!

sannabanana
Junassa hauskinta oli toiset turistit!

sannabanana
Sateen/auringonvarjot jonossa.


Elokuussa Disneylandissä oli vesiparaati, joka toi ihanaa helpotusta kuumuuteen. Paraati oli oikeasti upea, eli sitä ei kannata missata! Kaupallisuutta ei Disneylandistä tietenkään puutu, ja mekin sorruimme ostoksille yhteen (kymmenistä) samankaltaisista liikkeistä saaliinamme perinteiset Minni-korvat ja uusi hieno koulureppu. 


sannabanana
Paraatissa roiskittiin vettä. Enemmänkin olisi voinut!

sannabanana
Ihana Tuhkimokin roiskutteli hajuvettään!



Kuumuuden ja kosteuden yhdistelmä sekä Disney-vipinä vei mini-me:ltä mehut totaalisesti pois. Reppana nukahti sikeästi taksiin ja sain raahata mukanani puoliunessa hoipertelevaa 6-vuotiasta loppumatkan. Oikeasti ehdin jo huolestua, että saikohan raukka lämpöhalvauksen, mutta diagnoosi todettiin vääräksi seuraavana aamuna saapuessamme takaisin kotikamaralle, jolloin minä olin se unissakävelevä zombie ja mini-me pirteä kuin peipponen :) Eli sellainen oli pikavisiittimme Disneyn ihmeelliseen maailmaan!
 

Thursday, October 10, 2013

"Here we go round the mulberry bush..."

Mitenkähän näinkin tärkeä 'eväs' on jäänyt huomaamatta? Nimittäin mulperinlehdet! Kiinassa ja Intiassa mulperinlehteä on käytetty jo ikiajat verensokeria tasoittavana, viilentävänä ja puhdistavana lääkkeenä, muun muassa. Minä maistelin Yunomilta tilattua Kuwachaa, jonka tummanvihreä väri toi mieleen jonkinlaisen taikajuoman. 


Sato-perheen tuottamalla mulperiteellä on juurensa kahden vuoden takaisessa maanjäristyksessä ja sitä seurannessa tsunamissa, joka pyyhkäisi perheen kodin ja työpaikan mennessään. Mulperiteen viljely tarjosi Satoille uuden alun. Heidän tarinansa voi lukea täällä.


Neulamaisiksi rullatut lehdenpalat aukenevat haudutuksessa ja tuloksena on raikas ja voimakas juoma. Tämä maistuu kovin terveelliseltä, ja vieläpä sellaisella hyvällä tavalla :) Hiukan ruohomainen, aavistuksen makea maku muistuttaa kovasti perinteistä senchaa, mutta tätä voi hörppiä huoletta mihin vuorokaudenaikaan tahansa, sillä kofeiiniä ei mulperiteessä ole laisinkaan. Teetä saa muuten myös jauheena.


sannabanana
Matkalla pataan.

sannabanana
Valmista taikajuomaa.

sannabanana
Ihastuin Suomessa näihin hauskoihin Tigerin kolmen euron halpismukeihin.

Tuesday, October 8, 2013

Houston, we have a problem here...

Minulla on bloggerissa (muun elämän ohella) nyt sellaisia ongelmia, etteivät postaukset näytä onnistuvan! En saa linkkejä laitettua, kuvakeet puuttuvat usein täällä 'luontikentässä' ja joitakin sivupalkkien osia ei saa päivitettyä. Odotellaan siis parempia hetkiä. Ja toivotaan, että alkaa pelittää taas piakkoin. Kiitos, jos jaksatte odotella... 


Sunday, October 6, 2013

Pinnalla pysyttelyä


Tämä ihailtavan elämän- ja kuolemanmakuinen kirja tuli imaistua melkein yhdeltä istumalta! Susan Duncanin omaelämäkerrallinen Salvation Creek: An Unexpected Life nykäisee lukijan mukaansa nopeatempoiseen, miltei epäuskottavuutta hipoviin tapahtumiin. Kerta toisensa jälkeen elämän aallokko tuntuu lyövän Susan Duncanin merenpohjaan, josta on taas ponnisteltava ylöspäin. Lukiessa uskottavuuden kanssa ei kuitenkaan ollut ongelmaa, eivätkä tapahtumat sinänsä olleet mitenkään eriskummallisia, kyllähän tuollaista ikävää sattuu. Mielenkiintoiseksi ja samalla järkyttäväksi tarinan tekee se, että Duncanin ollessa 44-vuotias alkaakin tapahtua vauhdilla: suuria ja elämää mullistavia iskuja tulee eteen useampi ja aika lailla peräjälkeen.


Duncan, S. Salvation Creek: An Unexpected Life. Bantam, Sydney, 2006.



"Transitory lives like mine touch many surfaces but rarely leave a mark. So when an old skin cancer on my top lip returns, I merely shrug.
'How much of the lip will go?' I ask the doctor.
'Nearly all of it.'
He reaches for my hand but I move it away, pretend I don't see his gesture of compassion."


Duncan menettää lyhyellä varoitusajalla sielunkumppaninsa/aviomiehensä sekä veljensä muutaman päivän sisällä. Kahden Australian suurimman naistenlehden toimittajana Duncanin elämä on aiemmin koostunut jännittävistä matkoista maailman ympäri, kohtaamisista tähtien kanssa, mielenkiintoisten lehtijuttujen kirjoittamisesta, ja lööppien luomisesta. Hautajaisten jälkeen Duncan turvautuu työntekoon, ja yhä useammin myös pulloon, kunnes eräänä aamuna hän ei yksinkertaisesti pysty nousemaan sängystä ylös ja kohtaamaan arkeaan. Alkaa matka omaan sisimpään ja ihmisyyden ja elämän itsensä lähteille.


"We are silent again, for a while.
'So just how do you pronounce your name?' I ask eventually.
'Oh, I dunno. Never been able to get it right.'
'But is it So-fi-ah or Sofee-a?'
'Depends what school you went to.'
We burst out laughing. We both went to schools where snobbery was rampant and thumped our noses at it."


Vastoinkäymiset eivät suinkaan lopu kaksiin hautajaisiin tai ihosyövän syömään ylähuuleen, mutta pidättäydyn paljastelemasta enempää, jotta käänteet säilyisivät freeseinä.  

Salvation Creek on olemukseltaan hyvin australialainen tarina ja Duncanin ääni kertoo dramaattisista kohtaloista ausseille tyypilliseen tapaan: teeskentelemättä, huumorilla ja rohkeasti. Tuloksena on helposti lähestyttävä kirja, joka vie lukijaa vuorotellen valoihin ja varjoihin, syvälle murheen alhoon ja korkealle onnen kukkuloille, muistuttaen siitä, kuinka kaikki on suhteellista. Itsestäänselvyyksistä voi tulla kiitollisuuden aiheita, kun taas aikaisemmin tavoiteltavat asiat saattavat menettää hehkunsa. Tuntuu ehkä oudolta sanoa näin, mutta minulle Salvation Creek on viihdyttävä hyvän mielen kirja, vaikka se kertookin suurelti kuolemasta ja menetyksestä realistiseen sävyyn. Kuoleman kanssa käsikynkkää kulkee kuitenkin elämä, ja elämässä tärkeimmät asiat: terveys, itsetunto, rakkaus ja luonto.


"'My sense of security is gone,' I tell Sophia on the phone.
'Well, that's not a bad way to live,' she says.
'Next you're going to tell me it's another bloody gift!'
She laughs her big, fat, gorgeus belly laugh.
'Ah, darlin'. That's exactly what it is. Only fools think they're promised more than the moment they're in. And the only absolute cure for life is death.'"


Kun mikään ei ole enää kuin ennen, kun mikään ei ole enää varmaa, hyppää Duncan koiransa ja kissansa kanssa autoon ja lähtee etsimään paikkaansa maailmassa. Uusissa ympyröissä jonkin aikaa seilattuaan, hän löytää itsensä Pittwaterista, saariyhteisöstä Sydneyn edustalla. Vaikka välimatka suurkaupunkiin on sen verran lyhyt, että siellä voi 'piipahtaa' töissä ja ostoksilla, käydään elämään käsiksi täysin eri tahtiin ja asenteella. Piipahtelu kun tapahtuu veneillä, sillä autoilla ei ole asiaa Lovett Bayhin ja Scotland Islandille. Sekä saarilla että merellä ollaan luonnonvoimien armoilla. Duncanin kuvaukset pittwaterlaisista ovat meheviä ja aiheuttivat välittömän hingun päästä käymään paikan päällä (jossa Duncan yhä asuu).


"In the city, weather is to be endured. At Lovett Bay, it is better than television, a constant source of movement and change. Is it a day to sling on wet weather gear for a walk, to huddle in bed under feather quilts until the sun reaches the bay? Is it a day when the prevailing wind shucks all the boats with their noses pointing to Scotland Island, or a day when the wind, bad-tempered and erratic, spins them first one way and then another, like confused and cranky two year olds. Is it a day when bush flattens out in the heat and turns so crisp it crackles underfoot? Or is it a day when the sun strikes molten hot after rain and the earth steams until each breath feels like sipping soup. You fling off shoes, wriggle toes in spongy grass and feel anchored to the land."


On tunnustettava, että muutamassa kohdassa lorauttelin kyyneleitä ja piti niistää nenä. Duncanin ihmiskuvaukset ovat hauskoja ja tarkkoja. Pittwaterin kaunis ja herkkä luonto herää eloon Salvation Creekin sivuilla. Parasta antia on kuitenkin Duncanin kova työ itsensä kanssa ja rohkeus poiketa kaavasta oman elämänsä suhteen. Näin, vaikka en voinutkaan aivan suoraan Duncanin tilanteeseen samaistua. Nostan kuitenkin hattua. Kirja jää hyllyyn.

Thursday, October 3, 2013

Aussien top 100

Aussit aanestivat aikaisemmin tana vuonna suosikkikirjojaan.  

Get Reading! -kampanjan kokoama sadan suosituimman lista loytyy taalta.

Mina jatka duunailua talla kertaa tallaisissa maisemissa:


sannabanana
Kokouspaikan nakoala ulapalle. Lampoa 36.

Lisaa vahemman romanttista kuvamateriaalia Port Hedlandista on tulossa  kunhan kotiudun...