Friday, April 25, 2014

Aikamatkailua Joenjoen virrassa

Meilläpäin sataa vettä, on satanut jo eilisestä iltapäivästä lähtien. Aivan ihanaa! Harmaa taivas ja sateen ropistelu ja lorina on niin harvinaista, että se tuntuu luksukselta.

Jokin aika sitten osui kohdalle kirja, jonka parissa viihdyin mainiosti, ja joka laittoi hieman ajattelemaankin. (Kuvassa kirja makaa piknikviltillä puun varjossa. Tuo aika tuntuu niin kaukaiselta nyt sateen keskellä).

Vasta luettuani huomasin kuinka takakannessa todetaan romaanista karun kuuloisesti: "Se näyttää, miten saamelainen kulttuuri ja kansa vähitellen tapetaan, kun ensin otetaan pois uskonto, sitten kieli ja elinkeinot. Koskettavien yksilötarinoiden kautta se kasvaa kokonaisen kansan kohtalon kuvaukseksi." Minä taisin lukea rivien välistä myös positiivisemman viestin: kuinka paljon olennaista kuitenkin säilyy, vaikka ympärillä kaikki muuttuu.

Päivi Alasalmen Joenjoen laulussa liikutaan kronologisesti kolmessa ajassa 1500-luvulla, 1800-luvulla ja nykyajassa Inarin ja Pajalan seuduilla. Saamelaisuutta tulkitaan ja koetaan vuoroin sisältä ja ulkoa useamman kertojan kokemusten kautta. Viidessäsadassa vuodessa paljon on ehtinyt tapahtua ja maailma on monella tapaa eri.


Alasalmi, P. Joenjoen laulu. Gummerus, Helsinki, 2013.



Kulttuurien kolahtelu alkaa, kun nuori Soruia löytää rannasta puolikuolleen pirkkalaisen, joka raahataan enemmän tai vähemmän vastakahoisesti kylän kotaan toipumaan. Haavoittunutta hoivatessa lempi leimahtaa ja ihmetellään eroja ja yhtäläisyyksiä puolin ja toisin. Rakkauden huumassa yhtä paljon paljastuu kuin piilotetaankin. Syvimmät motiivit ja ratkaisut heijastavat lopulta kovin erilaisia näkökantoja.


"Minä lauloin, kunnes näin miehen saapuvan takaisin tähän maailmaan. Hän oli ehtinyt nähdä Jabme aimon, kuolleiden valtakunnan, ja hänen silmissään asui säikähdys. Hänen silmänsä olivat muuttuneet sinisiksi, ne olivat haaleat kuin keväinen pakkastaivas, enkä ollut nähnyt kellään sellaisia silmiä." 


Pikakelataan 1800-luvulle. Laestadius kipuilee uskonasioiden ja uuden talonpaikan kanssa. Mukana dilemmoissa pyörivät Jumala, vaimo, seurakunta, saamelaiset, alkoholin kirot ja kaukana asuvat viranomaiset sekä jopa itse kuningas Oslossa. Ahkera tunteella saarnaaja kulkee omaa tietään ja katsoo mennessään maailmaa hiukan putkinäköisesti.


"- Ja iso pirtti, jonne mahtuu paljon kirkkokansaa kuulemaan Herran sanaa.
-Herran sanaa hyvinkin. Herra Laestadiuksen, hän sanoi ja nauraa kihersi. En tiennyt, esittikö hän tyhmää vai ilkeilikö tieten tahtoen. Kersti piti naamansa peruslukemilla, enkä osannut siitäkään päätellä, kumpaa lajia Sammolin sutkaus oli." *


Hypätään nykypäivään ja Sami Uddasin rikkinäiseen elämään Tampereella. Rosoja aletaan siloitella pakenemalla Lappiin, jossa henki kulkee kevyemmin ja sydänkin virkoaa. Kirjan aiemmat tapahtumat taustoittavat sitä, missä ollaan nyt ja kuinka vähemmistökulttuuri sinnittelee näkymättömyyden, ennakkoluulojen, unohduksen ja muistojen verkossa - mutta kuitenkin elossa!


"Hyvä tuuleni oli saman tien pois pyyhkäisty. Raivo hyökyi mustasta mielestäni, eikä se päässyt pakoon etelään eikä pohjoiseen, ei sisään eikä ulos. Tarrasin kiinni Jussan ranteeseen ja väänsin häneltä puhelimen pois. Sitten paiskasin sen seinään. Noukin lattialta SIM-kortin ja nielaisin sen."


Alasalmen tarina kulkee niin, että tartuin kirjaan aina mielenkiinnolla joka tauon jälkeen. Varsinkin ensimmäisen osan (kuvitellut) ihmiskohtalot ja tarinan kulku kiinnostivat minua niin valtavasti, että kirjan pariin palaaminen iltaisin ohitti monet muut riennot. Alasalmi on ripotellut sivuille sen verran runsaasti tietoa saamelaisesta elämäntavasta, että lukiessa rivilukija oppii väkisinkin jotain uutta. Historiallista tutkimusta on siis taustalla, ja Laestadiuksen (oikean historiallisen henkilön) ollessa kyseessä faktatietoa oli minun makuuni jopa hiukan liikaa, tai ainakin sen esiintuominen Laestadiuksen minämuotoisten mietteiden kautta tuntui välillä hiukan keinotekoiselta survomiselta. Moniin henkilöihin ja varsinkin kulttuuria käsitteleviin 'kohtauksiin' olisin myös toivonut hiukan lisää ulottuvuuksia hyvis-pahis -akselille. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli kuitenkin monella tapaa antoisa, mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä. Kirjan viimeisen osan luettuani alkoi janottaa kuulla lisää Suomen saamelaisten elämästä ja nimenomaan heidän omasta näkökulmastaan. Kirjasuosituksia otetaan vastaan.  


* Häiritsikö muita kirjan lukeneita tuo 'naama peruslukemilla'? Minusta tuntui, ettei se oikein sopinut 1800-luvulle :)

No comments:

Post a Comment

Suuri kiitos kommentistasi!