Monday, June 2, 2014

Terävä sysäys sisuskaluihin

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names) oli isku palleaan. Luin sen heti Americanahin jälkeen ja ne sopivatkin peräkanaa luettavaksi monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on mielestäni se, että (niin kuin molemmissa tähdennetään) länsimaisesta vinkkelistä Afrikka on helposti yksi paikka ja afrikkalaiset siirtolaiset ovat sen vuoksi 'samanlaisia'. Näinhän ei tietenkään ole tosimaailmassa, eikä näissä kahdessa kirjassakaan, joissa lähtökohdat ja kokemukset eroavat toisistaan suuresti. Jotain samaa löytyy tietenkin myös: asioita, joita kaikki maahanmuuttajat kohtaavat ja joutuvat käsittelemään. Americanah käsitteli siirtolaisuutta ja yhdysvaltalaista rotuarkea huumorilla, ärtyneenä ja älyllisesti haastaen, mutta Me tarvitaan uudet nimet ryömi ensimmäiseltä sivulta suoraan ihon alle ja sisuskaluihin, niin, että lukeminen tuntui vahvasti mahanpohjassa, sydämessä ja kyynelkanavissa. Paljolti tämä johtuu siitä, että äänessä on lapsi. Lapsi, joka näkee nälkää ja liikaa kaikkea muuta ikäisekseen.


Bulawayo, N. Me tarvitaan uudet nimet. Gummerus, Helsinki, 2013.



"Budapestissa on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä, että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi." 

Kulta asuu äitinsä kanssa Paratiisissa, zimbabwelaisessa hökkelikylässä. Isä on lähtenyt Etelä-Afrikkaan töihin, eikä hänestä ole kuulunut aikoihin. Kulta etsii syötävää ja leikkii kaveriporukassaan, samalla kun olosuhteiden kovertamat laihat vanhemmat yrittävät selviytyä, haaveilevat muutoksesta tai vain hengittävät, tyhjä katse silmissään. Lapsille ei riitä aikaa, hyvä jos on tarjota jokapäiväistä ruokaa. Uskonnosta ja taikauskosta ammennetaan jonkinlaista toivoa tai edes selityksiä. Hökkelikylässä käy avustusjärjestö tuomassa ruokaa ja kiinalaisia leluja sekä pudistelemassa päitään. Läheisellä rikkaalla asuinalueella taas kasvavat herkulliset guavat, joilla saa mahan täyteen, ainakin guavakaudella.


"Voinko minä ottaa teistä kuvan? nainen kysyy. Me ei vastata koska me ei olla totuttu siihen että aikuiset kysyy meiltä lupaa. Me vain katsotaan laihaa naista, sen tukkapörröä, kävellessä maata laahaavaa hametta, hameen alta pilkistäviä nättejä jalkoja, kultaista Afrikka-korua, suuria silmiä, sileää ihoa, jossa ei ole arven arpea osoittamassa että se on elävä ihminen, nenään pantua korvarengasta ja T-paitaa, jossa lukee: Pelastakaa Darfur."

Silloin tällöin Kulta muistelee aikaa, jolloin hän asui oikeassa talossa, jossa oli oikeita huonekaluja. Sitten kaikki muuttui. Poliittiset levottomuudet syineen ovat kaukana lapsen todellisuudesta, mutta niillä on siihen suora vaikutus. Kaikki voi muuttua hetkessä. Yhdysvaltoihin muuttanut Fostalina-täti on kuvitelmissa pelastava enkeli, ja niin Kulta lopulta astuukin koneeseen, joka lennättää hänet ihmemaahan. Ruokaa ja ostettavaa siellä on valtavasti, mutta mikään muu ei olekaan niin kuin unelmissa. Alkaa nuoren tytön sopeutuminen uuteen maailmaan, jossa on lunta ja kaikkea muutakin vierasta.  


"Jeesuksella on naisen tukka ja se hymyilee ujosti pää vähän kallellaan. Huomaa kyllä että se haluaa tosissaan näyttää hyvältä kuvassa. Sillä oli ennen siniset silmät mutta minä väritin ne yhtä ruskeiksi kuin omat silmäni ja kaikkien muidenkin silmät jotta se olisi normaali."


Bulawayo kuljettaa tarinaa Kullan  kertomana, mutta lukujen välissä on sydämeen jyrähtäviä muutaman sivun lukuja, jossa kerrotaan yleisemmin tapahtumista: levottomuuksista, pakolaisuudesta ja siirtolaisuudesta, unelmista, raatamisesta, ikävästä, ihmisyydestä, vaikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta. Näitä rakastin, ja niistä löytyy kirjan viesti ytimekkäästi ja kokonaisvaltaisesti. Vaikka takana ei olekaan poliittista levottomuutta, armotonta köyhyyttä ja edessä vuoren kokoisia ennakkoluuloja ja kulttuurieroja, herätteli Me tarvitaan uudet nimet myös monessa kohtaa kaukana asuvan ulkosuomalaisen tuntoja.


"Yleensä miehet yrittävät esittää koko ajan vahvaa. He olivat kuin puita: he kulkivat selkä suorana, pää pystyssä, kädet rauhallisesti sivulla ja painaen jalat tukevasti maahan. Luotettavat, Jerikon muurien kaltaiset miehet. Mutta kun he menivät metsään tarpeilleen eikä kukaan nähnyt, he luhistuivat kuin sortuvat tornit ja itkivät yhtä surkean murheellisina kuin unohdetut jalkavaimot."

 
Uskallan jo nyt sanoa, että tämä on yksi vuoden parhaimmista lukemistani. Kiitos Gummerukselle, jossa joku arvasi, että tulisin tästä tykkäämään!


2 comments:

  1. Tama alkoi kiinnostaa niin valtavasti, etta laitan listalle ' hommattava pian', kiitos vinkista ja hyvasta analyysista!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oi kuules, toivon, että tulet pitämään tästä yhtä paljon kuin minä! Oikein harmittaa, että olin jättänyt tämän niin pitkäksi aikaa hyllyyn odottelemaan.
      Ei helppoa luettavaa tuon tunteenpaljouden vuoksi, mutta mielestäni kirja on tavoittanut jotain tärkeää ihmisyydestä ja tuo sen hyvin esille.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!