Thursday, November 27, 2014

Mutku mä luulin, että...

Tervetuloa nykyisen lempiaiheeni pariin! Parin viime vuoden aikana on tullut mietittyä paljon sitä, missä määrin ihmissuhteemme voivat olla puhtaasti oman pään sisäisiä juttuja; kuvitelmia, toiveita, haaveita, pelkoja, tulkintoja ja selityksiä? Varsinkin sellaisissa ihmissuhteissa, joihin liittyy vahvoja tunnelatauksia tai pitkä historia, saattaa se, miten asiat oikeasti ovat hautautua kaiken muun alle. Voi kuulostaa hassulta, mutta minusta on terveellistä välillä havahtua ja ainakin yrittää katsoa kumppania ja muita läheisiä hiukan 'kauempaa'. Mitä toinen oikeasti sanoi tai teki, missä oikeasti mennään? Jokainen meistä kun on jatkuvassa hitaassa liikkeessä ja muutoksessa tässä maailmassa. Elämä heittää meitä ja meille joskus hellemmin joskus rajummin. Jos on jo itse vankasti sitä mieltä, että jokin ihmissuhde ei toimi/kyllä toimii, kaikki suodatetaan helposti omien ruusunpunaisten tai kakanruskeiden rillien läpi. Selitetään asioita itselle parhaiten tai pahimmin päin, ei haluta nähdä asioita, jotka pilaavat omat kuvitelmat ja suunnitelmat. Kuvitelmat ja suunnitelmat voivat koskea itseä, toisia, meitä. Jossakin vaiheessa tulee luultavasti herätys: viimeistään silloin, kun todellisuus ja oma maailma eivät kerta kaikkiaan enää kohtaa. Selitykset ovat loppu, rillit riisuttava silmiltä ja on oltava objektiivisempi: kuinkas sitten kävikään? Asiat näyttäytyvät uudessa valossa, joka on karuudessaan silti häikäisevä ja puhdas.


Mikäs tässä elämän vesillä purjehtiessa? (Hieno antikvariaattilöytö).


Sari Pullisen Kohta kaikki alkaa sopi tällaisiin mietteisiin mainiosti. Oikea (vaikka varsin dramaattinen) malliesimerkki! Kirsillä on suuri rakkaus, kaunis unelma  ja selvät sävelet sen tekemiseksi todeksi. Valssin toinen osapuoli vain ei saa sävelestä kiinni ja kompastelee. Silti on niin ihanaa ja suurenmoista olla yhdessä ne pienetkin varastetut hetket. Vuodet vierivät, odotukset kiipeävät korkeammalle ja korkeammalle. Kirsin elämässä tuntuu olevan vain yksi päämäärä, yksi askel onnellisuuteen. Sitä rakennetaan ja odotetaan hiljaa ja kärsivällisesti tietäen, kunnes:


"Mutta olipa kuinka tahansa, tapahtuipa mitä rahansa, en voi enää pidätellä, sillä nyt ne tulevat, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat, ne tulevat! Kaikki sisälleni sullotut äänet murtautuvat minusta ulos."


Pelastakaa itse itsenne!


Ja sitten: romahdus. Vaivalla kyhätty korttitalo hajoaa. Enää ei ole 'sitten kun' ja samalla katoaa tulevaisuus, vai oliko sitä edes olemassa? Kirsi toipuu hitaasti sydän pirstaleina Villa Maariassa, merenrantakaupungissa, jonka tunnelman Pullinen tavoittaa niin ihanasti, että minusta tuntui kuin olisin ollut siellä minilomalla lukiessani. Villa Maaria linkittyy myös Kirsin lapsuuteen ja isään. Alkaa rakennustyö ilman niitä ruusunpunaisia laseja: mitä oikeasti oli ja miksi? Mitä rakkaus on, ja välittäminen? Takaumien kautta katsellaan ihmissuhteen rakentumista heppoisille oljille, joiden varaan kasattiin paljon. Rakkautta ja avioliittoja tarkastellaan mielenkiintoisesti myös Kirsin perheen eri sukupolvien kautta.



Pullinen, S. Kohta kaikki alkaa. Gummerus, Helsinki, 2014.



"Jäit yöksi. En malttanut nukahtaa, en poistua hetkeksikään siitä rakastettuna olemisen tunteesta, vaikka kaikkia jäseniä jomotti urakan jäljiltä. Koko yön valvoin. Katselin, kuinka hämärä ensin piilotti sinut minulta ja sitten aamu toi sinut taas takaisin, ja juuri ennen kuin lähdit, nukahdin hetkeksi."


Voin kuvitella, että tämä on kirja, joka jakaa mielipiteitä. Minä pidin Pullisen kauniista, unenomaisesta kielestä kovasti. Lääke- ja tunnetokkurassa tuskaileva nainen, joka yrittää elvyttää sydäntään ja itseään jälleen toimivaksi ihmiseksi on täydellinen kaikessa epäloogisuudessaan. Suomi, vuodenajat ja pikkukaupunki huokuvat sivuilta todellisina. Minä ahmin niihin viittaavia lauseita nostalgian ja kaipuun kourissa. Dramatiikkaa, ravistelua ja synkistelyä ei tarinasta puutu: on veristä puukkoa ja perhesurmaa. Eivät ne minua häirinneet, mutta minusta tuntuu, että kirja olisi ollut riittävä niitä ilmankin, tai edes toista. Tai ehkä vain halusin lillua siellä Kirsin pään sisällä ilman ulkomaailman ja ruumiin raadollisuutta?

16 comments:

  1. Todella aiheellista pohdintaa!
    Minulla oli teininä yksi äärimmäisen rakas ystävä, jonka kanssa kaikki oli mielettömän hauskaa ja helppoa - siihen asti, ettei enää ollut. Vuosia myöhemmin luin vanhoja kirjeitä, enkä ollut tunnistaa niiden "äänensävyä". Kuka on tämä kärsimättömän oloinen kirjoittaja, joka ei selvästikään olisi jaksanut paneutua noihin minulle silloin tärkeisiin aiheisiin?

    Samaten vauhdikkaimpien juhlimisvuosien tärkeimmät ystävät ovat säilyneet omissa muistoissa tärkeinä ja läheisinä. Sinä päivänä, kun tajusin etten minä koskaan ollut samalla tavalla tärkeä heille, tuntui kuin sydän olisi kutistunut kivusta.

    Joten allekirjoitan kyllä täysin nuo värilliset silmälasit.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä sain hiukan aikaa sitten teininä itse kirjoittamiani kirjeitä ystävältä takaisin. Voihan huh! Muutosta on todellakin onneksi tapahtunut ;) En muistanut olleeni sellainen, eli ehkä itseäänkin katselee 'selitysrillien' takaa, ainakin joskus. Hienoa pystyä näkemään oman itsen muutos noin konkreettisesti ja kirjallisena , haha :)

      Kyllä nuo hetket, joissa todellisuus paljastuu ovat kipeitä, mutta kasvattavat samalla.

      Delete
  2. Kuulostaa ihan siltä, että ollaan perusasioiden jäljillä. Siirtyy lukulistalleni!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kerro sitten, miten sulle kävi lukiessa!

      Delete
  3. Sinulla on kyllä mainiot lukumaisemat. Niitä ei koskaan lakkaa ihailemasta :)

    Kirja vaikuttaa siinä mielessä varsin mielenkiintoiselta että minulle se näyttäytyy arviosi perusteella ihan alienina. Rakkausjutuissa(kin) olen aina säilyttänyt realistisuuteni. Ystävistäni uskon lähtökohtaisesti hyvää (koska en näe järkeä olla jonkun ystävä, jos ei hänestä pidä) ja puukkoa on tullut selkään muutamaankin otteeseen.

    Mutta siis kirjasta... olisikohan tässä kirja, joka saisi minut repimään hiuksia päästäni turhautuneena. :D Melkein voisi ihan uteliaisuudesta kenties joskus hamassa tulevaisuudessa kokeilla. Mielenkiintoinen arvio siis, kiitos!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Oih, luulen, että tämä tosiaan ei taida olla sinun kirjasi. Varmaan liikaa sellaista hidasta tunnevellomista ja märehtimistä sinulle! Itsellä taas osui hermoon, kun olen samanlaista tässä harrastellut, vaikka tilanne eri kuin kirjan päähenkilöllä :)

      Delete
  4. (Sinulle on tunnustusta blogissani)

    ReplyDelete
  5. Hieno arvio, kiitos tästä! Kaikkein tärkein ihmissuhde taitaa olla sittenkin se suhde itseen, sen kauttahan ne muut tärkeät suhteet sitten joko elävät ja hehkuvat tai kituvat kuoliaksi. Eikä loppunut suhde ole aina epäonnistunut suhde...

    ReplyDelete
    Replies
    1. Näin on, tismallen. Siihen kirjassakin päädytään: ei kannata kituutttaa ja laittaa toista jalustalle keskipisteeseen. Silloin mennään metsään. Itsetuntemustahan tosin tuollaisesta epäonnistumisprosessista saa onneksi suuren määrän, jos jaksaa asioita hiukan miettiä!

      Delete
  6. Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta kirjalta. Noiden vääristävien lasien pohdinta oli mielenkiintoista. Välillä olen huomannut, että kipeiden asioiden äärellä on tosiaankin helppo laittaa päähän kakanruskeat lasit ja siirtää niiden kautta pahaa oloa muihin. On helpompi nähdä toinen pahana ja syyllisenä kuin tarkastella kriittisesti omia toimia. P.S. Blogissani on sinulle haaste.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä harrastan usein draamalasien kautta kiikarointia. Kaikki on joskus kovin disastrous :) Lupaus uudeksi vuodeksi: nuo rillit roskikseen tai ainakin vahvuudet tarkistettava ;)
      Jee, ihana haaste! Meillä on sama Kunnaksen lempiruno, mutta etsin jonkin toisen tähän!

      Delete
  7. Minä pidin paljon Pullisen kielestä, ja maiseman hän maalaa eläväksi. Mutta voi tosiaan arvata, että kirja jakaa lukijoita. Minä kuitenkin pidin. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva kuulla! Minä tosiaan lukiessa tunsin ihan selvästi olevani niissä maisemissa, ihan kuin olisin ollut minilomalla Suomessa :)

      Delete
  8. Olipa hienoa pohdintaa ja tuttuja ajatuksia itsellenikin. Luulen, että jokainen värittää ihmissuhteitaan jossain määrin - kuka enemmän, kuka vähemmän - koska meillä kaikilla on niin erilainen ajatusmaailma ja tausta. Olen itse ollut joskus oikein mahdottoman epärealistinen: on tuntunut, että olen kirjoittanut koko tarinan (= ihmissuhteen) päässäni sellaiseksi kuin olen halunnut. En ole nähnyt totuutta, ja tuskin olisin halunnutkaan nähdä. Se minun kirjoittamani versio kun oli niin paljon kivempi. :-)

    Nyt kun oikein asiaa miettimään rupesin, niin en oikeastaan usko, että kaksi ihmistä voi koskaan täysin kohdata toistaan. En oikein tiedä itsekään, mitä tarkoitan, mutta kai jotain sellaista, että toista ihmistä ei ehkä koskaan voi täysin ymmärtää - ellei se ihminen satu olemaan minä itse.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tuo epärealistisuus ja oma käsikirjoittelu on tuttua hommaa :)
      Samaa mieltä tuosta kohtaamisesta. On varmasti ihania ja kauniita hetkiä, jolloin kaikki natsaa, mutta kokonaisuudessaan me kai seikkaillaan kaikki hiukan omilla risteilevillä poluillamme ja erilaisissa mielenmaisemissa.
      Itsensä ymmärtäminen, siinäkin on kyllä haastetta!

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!