Friday, January 31, 2014

Huh

Täällä kiristellään hampaita kiireen ja myllerryksen keskellä. Blogiin palataan heti kun löytyy seesteisempi hetki ja energiaa saatu hilattua nollasta hiukan ylöspäin. 

Ei kamaluutta ilman jotain hauskaakin: huomasin ilokseni, että joku kiva sielu oli laittanut Pinon päällimmäisen ehdolle Super Saverin parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi, kiitos <3 

 Kovassa seurassa ollaan tuolla listalla. Olisi mukava, jos saisi äänestää useampaa kuin yhtä blogia kaikissa kategorioissa. Teenhöyryisten ja kirjantäyteisten harhapolkujen vuoksi finaalisijat ovat varmasti ulottumattomissa, mutta silti, äänestää saa, jos huvittaa! Linkki tuossa alla. Sieltäpäs löytyy muuten listoilta aika paljon mielenkiintoista uutta luettavaa...

Nyt meikänainen lähtee liottamaan itseään kylpyyn, kirjan kanssa tietenkin. Ja ehkä viinilasillisen myös. Onneksi on viikonloppu. Huh.


Travel Blog Awards 2013! Kiinnostaako äkkilähdöt etelään? Meiltä saat ne edullisesti.

Wednesday, January 29, 2014

Genmaichaa avaruuspölyllä

Tai sitten ihan tavallisella matchalla :) Kuumina kesäpäivinä olen käyttänyt pitkästä aikaa kylmähaudutusta hiukan aikaa sitten ostamani genmaichan inspiroimana. Aikaisemmin olen juonut ainoastaan genmaichaa, joka koostuu senchasta ja paahdetusta riisistä, mutta tässä uudessa tuttavuudessa on mukana myös matcha-jauhetta.


Anteeksi kuvan huono laatu, mutta jotain osviittaa se antaa matchan peittämästä sekoituksesta.


Väriltään sekoitus on kirkkaan vihreää ja matchan voimakas väri tulee luonnollisesti esiin myös itse juomassa. Kylmähaudutuksessahan lehdet haudutetaan kuumentamatta viileässä vedessä. Koska kuuma vesi vetää lehdistä tanniinin tehokkaammin, tulee kylmähaudutetusta teestä hiukan hempeämpää. Jääteen tekemiseen kylmähaudutus on loistava metodi: teestä tulee itsestään hiukan makeampaa eikä energiaa ja aikaa kulu vedenkeittoon ja sitten taas sen viilentämiseen. Tätä teetä olenkin juonut nyt ainoastaan kylmänä ja olen jostakin syystä arastellut 'normaalihaudutuksen' kokeilua. Arastelu saattaa myös liittyä sääolosuhteisiin, sillä mitään kuumaa ei tee mieli edes ajatuksen asteella.


Riisit jäävät kellumaan pinnalle joksikin aikaa, matcha liukenee ja sencha istuu pohjalla.

Kylmähaudutuksessa haudutusaika on ymmärettävästi aika pitkä. Tähän Fukujuenin Iyemon cha-teehen olen käyttänyt filtteröityä (?) huoneenlämpöistä vettä ja sitten siirtänyt teekannun jääkaappiin muhimaan. Hauduttaa saa ainakin tunnin ja olen useamman kerran jättänyt lehdet kannuun koko päiväksi lisäten vettä sitä mukaa kun teetä tulee juotua. Teesekoitusta olen laittanut saman verran kuin olisin käyttänyt kuumahaudutuksessa ja hyvää on ollut. Johtuu varmasti myös siitä, että matcha sekoittuu heti kättelyssä veteen ja antaa makua. Yleensähän kylmähaudutuksessa ja jääteessä käytetään hiukan enemmän teetä, jotta maku ei jäisi kovin pliisuksi.



Valmista. Väri ei varjosta johtuen pääse hohkaamaan kirkkaana, mutta ylemmästä kuvasta näkyy oikea sävy.

Tämä on ollut aivan loistavaa, piristävää ja terveellistä janojuomaa, kun veden litkiminen alkaa kyllästyttää helteessä. Vaihtelua saa lisäämällä teesekoitusta, jos kaipaa vahvempaa juomaa, tai heittämällä mukaan vaikka sitruunaa. Mitään mintunlehtiä en tähän jääteehen lisäisi, sillä paahdettu riisi ja minttu tuntuvat jotenkin omituiselta yhdistelmältä, vaikka mistäpä sitä tietää!  Minä en ole kaivannut tähän mitään ekstraa.

Nyt olisi muuten kyllä sellainen täpinä, että tuonne Kiotoon pitäisi joskus päästä 'opintomatkalle', kun katselin noita Fukujuenin kaupan sivuja, ja muitakin asiaan liipaten...

Sunday, January 26, 2014

Luovuuden olemusta

pohdiskelee Juha T. Hakala kirjassaan Luova laiskuus - anna ideoille siivet. Tehtävä ei ole helppo, sillä aika pian selviää, että luovuus on kuin öljytty ankerias: olemassa kyllä, mutta erittäin vaikea saada pysymään otteessa ja tarkastelun kohteena. 



Hakala, J.T.: Luova laiskuus. Gummerus, Helsinki, 2013.


Mitä edellytyksiä luovuudelle tarvitaan? Kuinka opetella ja ruokkia luovuutta? Nuo kaksi kysymystä kiinnostivat minua ja kirjasta löytyykin paljon pohdintaa ja esimerkkejä niihin liittyen. Tutkimusaiheen liukkaudesta ja monimutkaisuudesta johtuen, mitään piinkovia faktoja on turha odottaa: luovuutta ei edelleenkään voida laittaa purkkiin ja kaupan hyllylle. Ideoita kuitenkin löytyy siihen, millaisilla konsteilla luovia ratkaisuja voidaan kutsua esiin pääkopasta. Nyrkkisääntönä on katsoa asioita eri kantilta, pilkkoa tehtävät pieniin osiin ja antaa luppoaikaa aivoille, jotka pelkällä kurttuotsaisella keskittymisellä eivät kykene mihinkään uuteen.   


"Huomaatteko: Ajasta ja kiireettömyydestä puhuessaan Nobel-tutkijat - muutkin kuin Simon van der Meer - olivat tämän kirjan sanomalle uskollisia. He korostivat oikean mielentilan, rentoutumisen merkitystä. Oivallus tai idea tulee, kunhan kykenee hetkeksi irrottautumaan arjen paineista, jopa kokonaan unohtamaan työhuolensa."
 

Luova laiskuus on kirjoitettu sellaisella kaverinomaisella puhetyylillä. Minusta tuntui lukiessa niin kuin olisin kuunnellut inspiroivaa luentoa. Hakala esittelee suuren määrän konkreettisia esimerkkejä oikeasta elämästä havainnoillistaakseen luovien ihmisten toimintatapoja ja sitä, millaisissa olosuhteissa mullistavat keksinnöt ja uudet ratkaisumallit ovat syntyneet. Kirjassa kuullaan muun muassa nobelistien ja kirjailijoiden ajatuksia luovuudesta, tapoja ratkaista gradurimakauhu ja hyviä vinkkejä luovan ajattelutavan viekoittelemiseksi esiin.


"On nimittäin muistettava, että luovuus ilmenee aina erilaisuutena. Jos on tottunut säännöllisesti antamaan palttua erilaiselle ja uudelle tavalle katsella elämää ja maailmaa ympärillään, tulee samalla antaneeksi palttua luovuudelle."


Luova laiskuus rohkaisee kyseenalaistamaan ja kokeilemaan. Luovuuteen tavitaan aina myös hiukan rohkeutta, sillä niin kuin yllä lainasin: luovuus ilmenee erilaisuutena, ja kaikkia erilaisuus ei miellytä. Luovuuden avulla ollaan kuitenkin edistetty monia asioita ja päästy maailman huipulle monella alalla. Oli hienoa tajuta, että luovuus ja älykkyys eivät ole sama asia, vaikka molemmilla voi menestyä ja molemmista on takuulla hyöty. Lohdullista on myös se, että tukalasta lapsuudesta seuraa stressin ja ahdistuksen lisäksi usein myös aimo annos luovuutta, sillä haastavista lähtökohdista ponnistavat lapset tarvitsevat sitä selvitäkseen tavallisistakin tehtävistä.


"Väitän, että kiire on pääosin oma aikaansaannoksemme. Se on subjektiivinen tila, päähämme jumiutunut itsepintainen pinne. Jatkuavan tunnetilana kiire synnyttää pitkäkestoisen stressin, joka on myös muulla tavoin turmiollista - eikä vähiten aivoillemme."


Uuuh, tuo oli vaikeaa kuulla. Tuntuu, että tehokkuus helposti yhdistetään kiireeseen työpaikoilla ja siitä on tullut osa työkulttuuria. Ymmärrän kyllä tuon subjektiivisenkin osan kiireessä, ja monesti illalla harmittelen, että jonkin kivan ja rentouttavan tekeminen oli lopetettava siksi, kun oli muka jo kiire johonkin muualle. Työpäivistä nyt puhumattakaan. Taisin lukea kirjan juuri oikeaan aikaan, eli keskellä jonkinmoista kriisiä (joko taas...), jossa yritän pähkäillä uutta suuntaa työn (ja kaiken muunkin) suhteen. Huomasin, etten osaa edes kuvitella alaa, jossa ei olisi vaatimuksena jatkuva tehotuottaminen, josta seuraa kiire, josta taas (ainakin minulla) seuraa stressi. Jos joku osaa viitoittaa minua johonkin inhimillisemmän ja tarkoituksellisemman tekemisen suuntaan, olkaapa hyvä! Hakalakin kuvaa työyhteisöjä ja asenteita, jotka suorastaan tappavat luovuuden. Onneksi kirjassa annetaan kuitenkin ohjeita siihen, kuinka asiaa voidaan muuttaa parempaan suuntaan.

Minä hiukan karsastin laiskuus-sanaa kirjan nimessä. Ei kirjassakaan väitetä, että laiskottelemalla mitään saataisiin aikaan. Luovuus tarvitsee aikansa ja 'perusturvansa' ilmestyäkseen. On osattava nollata ja rentoutua, vaikka aivot kuitenkin raksuttavat jossakin alitajunnassa. Monille on varmasti tuttu tilanne, kun johonkin ongelmaan ponnahtaa ratkaisu jollakin aivan asiaan liittymättömällä hetkellä: tiskatessa, vessanpöntöllä, saunassa, kesken hyvän leffan.

Luova laiskuus on erinomaisen hyvä opas esimerkiksi graduahdistuksesta kärsiville. Hakala työskenteli pitkään graduohjaajana ja kirjasta löytyy aivan konkreettisia ohjeita, joiden avulla jättiläismäisestä hommasta saadaan opiskelijan kokoinen. Kaikkein parhaiten mieleeni on jäänyt kuitenkin kuvaus siitä, kuinka Hakalan isä 'pelasti' jäihin pudonneen tuuran. Silkkaa luovaa nerokkuutta!

Saturday, January 25, 2014

From little things...

Nyt viime kuukausina olen havahtunut muutamaan perustavanlaatuiselta vaikuttavaan juttuun elämässä. Yhdestä tekee mieli kirjoittaa tänne blogiinkin, nimittäin siitä, kuinka pienillä asioilla voi olla aivan yllättävän suuri merkitys. Tämä tuli mieleen, kun sain yllätyspostia ystävältä, joka asuu nykyään pitkän matkan päässä. Paketissa oli kirja ja kortti, ja kortissa tietenkin kirjoitusta. Korttia lukiessa tulvahtivat silmiin kyyneleet: ystävä kertoi siinä, kuinka parin viime vuoden aikana kaikenlaiset pienet jutut: sanomiset, tekemiset ja muistamiset olivat auttaneet hänet vaikean elämäntilanteen läpi.


"...kaikki se tuki, ja huolella valitut, rohkaisevat, sielua hoitavat lahjat, jotka lähetit viime vuonna...."


Aamulla pihapalmussa sinistä taivasta vasten nökötti pinkki galah.



Ehkä tämä oivallus on monelle itsestäänselvyys, mutta minulle asian tajuaminen oli jonkinlainen valaistumiskokemus. Olin kaverini ylistävistä ja äärettömän kauniista sanoista liikuttunut, mutta ennen kaikkea valtavan yllättynyt, sillä enhän ollut tehnyt juuri mitään! En todellakaan ollut ajatellut pelastavani ystävääni ongelmilta tai edes ajatellut, että tekemisilläni voisi olla mitään sen suurempaa merkitystä, tai että ne edes välttämättä tarjoaisivat minkäänlaista helpotusta hankalaan tilanteeseen. Ajattelin vain, että muutama juttu voisi häntä piristää ja ottaa ajatukset pieneksi hetkeksi pois solmusta.


"... en tiedä kuinka selvisin, mutta ilman positiivista energiaasi luulen että en ehkä olisi voinut selvitä lainkaan!"


Iltalenkkimaisemaa.


Halaus, kuunteleva korva, ystävällinen sana, ajatuksella valittu lahja, tilanteeseen sopiva ajatelma. Joskus pelkästään se, että kertoo olevansa tukena tarvittaessa, riittää. Auttamisen (tai ystävyyden) ei tarvitse olla mikään konkreettinen projekti, jolla on päämäärä. Ei tarvitse järjestää toisen asioita kuntoon tai kertoa mielipidettä siitä, kuinka pitäisi ajatella tai mitä pitäisi tehdä. Totta kai 'isolle' ja kohdennetulle avullekin on toisinaan tarvetta: on kiva saada kaveri kantamaan muuttokuormaa tai kääntämään maata, auttamaan lastenhoidossa tai renkaanvaihdossa.


"Sanotaan, että totuus vapauttaa meidät, mutta sen löytäminen, tietäminen ja hyväksyminen, sekä omien monimutkaisten ja joskus kivuliaiden totuuksiemme mukaan eläminen on jotakin samaan aikaan mahdotonta, mutta toisaalta ainoa tapa elää!"  



Aika se vain kuluu, valuu kuin hiekka sormien välistä. Täällä ollaan vain kerran. Ainakin tällaisina.


Eikä tärkein apu tule aina kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä. Siksi juuri pienistä asioista voi tulla valtavan suuria. Vuosikymmen sitten eräs silloinen ystäväni sanoi minulle hiukan ohimennen, että älä murehdi, kaikki tulee olemaan hyvin. Kyseessä ei ollut mikään sydänystävä. Henkilö ei edes tarkalleen ottaen tiennyt, millaisessa elämäntilanteessa silloin tuskailin. Emme edes puhuneet mitään syvällisiä. Mikä lie kuudes aisti sai hänet noin sanomaan? Noista muutamasta sanasta tuli minulle kuitenkin kyseisen vuoden ajaksi lyhyt mantra, johon palasin aina nukkumaanmennessä. Ja se auttoi. Rauhoitti. Sain unen takaisin. Asiat alkoivat pikkuhiljaa järjestyä. Jostakin syystä tuo lausahdus toimi silloin paremmin kuin mikään muu tuki ja konstit, joita olin saanut ja kokeillut aikaisemmin. Ystäväni ei olisi mitenkään voinut tietää, kuinka valtava merkitys hänen sanomisillaan on ollut elämässäni.



Näihän se menee.


Näiden pienten, mutta suurten asioiden juju onkin siinä, että niiden antaja ei koskaan tekohetkellä voi tietää sitä, kuinka suuria niistä tulee. Olen nyt päätellyt, että koska pienet, ystävälliset teot ja sanat eivät maksa mitään ja ovat muutenkin suhteellisen vaivattomia, niitä kannattaisi viljellä avokätisemmin, aina kun mahdollisuus tulee mieleen. Yksinäiselle parikin vaihdettua sanaa tai hymy voi merkitä suunnattoman paljon. Huonosta itsetunnosta tai masennuksesta kärsivälle kohteliaisuus, kehu tai vaikka kaupan oven avaus voi sytyttää hetkeksi valon pimeään. Tuollaiset tarpeet ja tilanteet eivät näy päälle. Kuinka monta kertaa tulee jätettyä jotakin pientä, avuliasta tai mukavaa sanomatta tai tekemättä: 'no, kyllä se selviää itsekin', 'ehkä se vaivaantuu', 'ei kannata, kun se on jo lähdössä', 'ehkä se ajattelee, että mä oon ihan outo', 'ei viitsi vaivata', 'ujostuttaa', 'kyllä se kysyis, jos tarvis apua' tai 'no ei sillä ole niin paljon väliä, antaa olla.'



Ystävältä saatu ihana 'tukitaideteos' - mm. tämän voimin porskutetaan eteenpäin :)



Muistan aika monta mukavaa tai elämäntilanteeseen sopivaa lausahdusta, jotka joku ventovieras tai puolituttu on minulle sanonut joskus vuosia sitten bussissa, juna-asemalla, kaupan jonossa, kampaamotuolissa tai jonkun pöydän ääressä. Näillä pienillä viisauksilla on ollut enemmän tai vähemmän merkitystä elämässäni, mutta olen 99% varma siitä, että toinen osapuoli ei edes muista, mistä juttelivat, kun se oli jotain niin pientä. Itselleni ei ainakaan tule lainkaan mieleen, mitä itse noiden kohtaamisten aikana pulisin. Toivottavasti tuli sanottua jotain yhtä lailla merkityksellistä takaisin :)


Sama toimii tietenkin helposti myös toisinpäin, pieneltä tuntuva, ajattelematon kritiikki, täyttämätön lupaus tai tiuskaisu voi jäädä elämään pitkäksikin aikaa toisen elämässä. Kiinalaisen sananlaskun mukaan:

Water and words...
Easy to pour, impossible to recover. 


En nyt kuvittele muuttuvani äititeresaksi tai dalailamaksi, ja ehkä koko postaukseen olisi pitänyt muutenkin laittaa cheesy-varoitus! Menköön tukalan helteen piikkiin. Mutta aion yrittää parhaani, jotta minusta tulisi asteen verran ymmärtäväisempi, ystävällisempi ja kiitollisempi ihminen. Loppuun vielä viestiä sivuten Paul Kellyn From Little Things Big Things Grow, joka on meillä usein töissä, ja muutenkin, antamassa inspiraatiota:



Wednesday, January 22, 2014

(Minulle) mystistä kevät-banchaa

Nyt voisi joku viisaampi auttaa: senchasta poimitaan keväällä ensimmäinen sato, shincha ja myöhemmin kesän ja syksyn välillä toinen ja kolmas sato, bancha. Shincha on tuoretta, makeaa ja pehmoista; kevään ensimmäisiä lehtiä, joilla on kova kysyntä ja korkeampi hinta. Bancha taas on saanut kasvaa pidempään auringon alla, lehdet ovat suurempia ja niissä on siksi enemmän katekiinia (antioksidantti). Minä makustelin Ogose-viljelmän Organic Spring Banchaa ja mietin samalla kevät banchan mysteeriä, eli mitä lehtiä siihen oikeastaan poimitaan? Annetaanko ensimmäisten lehtien kasvaa hiukan pidempään kevät-banchaa varten? Vai käytetäänkö jo talvehtineita lehtiä? Ja jos vanhempia lehtiä käytetään, kerätäänkö shinchat kuitenkin ensin päältä pois keväällä? Taidanpa ottaa tästä tarkemmin selvää, ellei joku opasta kommenttikentässä!


sannabanana
Kauniita vahvanvihreitä lehtiä valmiina pataan.

sannabanana
Haudutuksen jälkeen, arominsa antaneina.

sannabanana
Kupposessa. Väri oli luonnossa kyllä paljon vihreämpi, eikä tuollainen kuvan 'olmi' :)


Bancha on Japanissa yleensä edullisempaa arkiteetä, mutta tämä keväällä poimittu on hiukan erikoisempaa tavaraa. Organic Spring Bancha on sellaista teetä, jota saisi olla aina kaapissa makunystyröiden putsaamiseksi. Maku on konstailematon ja vahvahko, makeaan vivahtava, eikä kovin 'ruohoinen'. Haudutuksen pituudella ja veden lämpötilaa vaihtamalla äkeys on tietenkin säädeltävissä. Sain lehdistä kaksi haudutusta, molemmat noin 80 asteessa. Tämä tee on itselleni juuri sopiva sellaiseen tarkemmin määrittelemättömään, yleiseen vihreän teen kaipuuseen. Luulen, että kevät-banchaa voisi tarjota myös miellyttävänä maistiaisena vihreän teen juontia aloitteleville.

Nyt aion kyllä hankkia kotiin jonkun hyvän opuksen, jossa kerrotaan tarkemmin japanilaisesta teestä ja josta löydän kätevästi vastauksia näihin mysteereihin. Hihkaisen kyllä täällä, jos sellaisen löydän.

Sunday, January 19, 2014

Pelin henki

Tammikuun viimeisenä kaksiviikkoisena tällä mantereella on läimitty palloa vuodesta 1905. Australian Open* tuo maailman tennishuiput meidän kesähelteisiin. Suomesta mukana on (jo kai) perinteisesti ainoastaan Jarkko Nieminen. Missä luuraavat suomalaiset tennistähdet? Tänä vuonna Melbournessa on ollut kisan aikana KUUMA. Mediassa on puhuttu ilmastonmuutoksesta, ja peli puhallettiin poikki, kun mittarissa ylittyi 43 asteen raja. Puhumattakaan kansainvälisestä paheksunnasta. Onko tuntikausien pelaaminen terveellistä, kun on niin kuuma, että muovipullot sulavat kiinni kenttään, pallopojat/tytöt kupsahtavat ja pelaaja hallusinoi  Snoopyn hengailemaan verkon toiselle puolelle? 

Meillä on nyt toista päivää taas 42 astetta päivällä. Onneksi on meri ja ilmastointi, eikä tarvitse pelata tennistä :) Nyt iltasella näkyi rantahiekalla kymmenittäin polttelevia meduusoja, joten toinen helpotus saattaa olla poissa pelistä huomenna.


sannabanana
Näissä maisemissa, eikä edes tungosta.

sannabanana
Piipahdettiin myös yhdellä keskustan rannoista pulahtamassa.


* Jostakin syystä tykkään tuosta Australian Openin sivustosta tosi paljon!

Saturday, January 18, 2014

Yllätyksellistä kipuilua rinnassa

Rakastuin Michael Cunninghamin The Hoursiin, joka oli lomalukemisena Balilla viime vuonna. Muutama vuosi sitten ilmestynyt By Nightfall löysi sen vuoksi helposti tiensä lukupinoon. Lukemisen aloitin heti Shire Hellin  jälkeen ja epäilin jo, ettei siitä tulisi mitään, sillä vaikka kirjat ovat kaikin puolin aivan erilaiset, molemmissa taustalla häilyvät hyvätuloisten seurapiirit paineineen. Jotenkin tuntui, että kiintiö tuollaisesta asetelmasta oli täynnä. Cunninghamin kerronta oli kuitenkin niin mukaansatempaavaa, etten pystynyt jättämään kerran aloitettua kirjaa kesken, ja pian olin siinä jo niin sisällä, että kaikki muu jäi jonnekin unholaan.  


Cunningham, M. By Nightfall. Farran, Straus and Giroux, New York, 2010.


New Yorkin taidepiireissä suhteellisen menestyksekkäästi uraa luoneet Rebecca ja Peter Harris ovat mukavassa avioliitossa ja asuvat viihtyisässä asunnossa. Kaikki on keski-ikäistyvän pariskunnan tilanteessa hyvin ja elämään pitäisi olla kaikin puolin tyytyväinen: aviokumppani on tullut tutuksi vuosien varrella, suhteessa on rakkautta, ja työ on mielenkiintoista ja stimuloivaa, vaikka siihen suhtautuukin nyt vanhemmiten hiukan realistisemmin. Taidemaailma ja New York ovat tietenkin jatkuvassa muutoksessa ja säälimätön kilpailu on aina käynnissä, joten laakereille ei voi asettua makoilemaan. Ainoa kipeä kohta sydämessä on vanhemmistaan pesäeron tehnyt tytär Bea, joka asuu Bostonissa ja on päättänyt elää vanhempiensa mielestä hiukan käsittämätöntä elämää.


"He has twenty minutes. Nineteen, now. He is impossibly fortunate, frighteningly fortunate. Your troubles, little man? Think of them as an appetizer that didn't turn out quite right. You should sing and frolic, you should make obeisance to any god you can think of, because no one has put a tire over your shoulders and set it on fire, at least not today."


Näennäinen tuttuus, turvallisuus ja tottumukset alkavat kuitenkin rakoilla, kun Peterin ja Rebeccan luokse saapuu Ethan, lempinimeltään Mizzy, eli Rebeccan reilusti nuorempi, ongelmallinen veli. Komea, rakastettava ja älykäs Mizzy etsii vielä paikkaansa maailmassa. Odotukset ovat aina olleet korkealla ja Rebeccan perheen kauhistukseksi huumeista on löytynyt helpotusta paineiden alla useaan otteeseen. Japanista meditoimasta palaava veli on epämääräisesti päättänyt saada jalkansa taidemaailman oven väliin ja Rebecca sekä Peter ovat molemmat valmiina nostamaan Mizzyn jollakin keinolla jaloilleen.


 "And there, on his face, is the clearest of convictions: I don't want to be a monk and I don't want to be a lawyer but more than anything I don't want to end up like these two."


By Nightfall kerrotaan hienosti Peterin kautta, ja Cunningham on onnistunut istuttamaan lukijan hänen päänsä sisään: arkiset tapahtumat ja Peterin mielen muodostamat assosiaatiot ja tunteet ovat soljuvaa, joskus hiukan tajunnanvirtamaista luettavaa. Samalla paljastuu se, kuinka ihmissuhteissa itse ja toinen ovat aina lähtökohtaisesti erit, olemukseltaan vieraat kaikista läheisyyden kokemuksista huolimatta. Kirjassa pohditaan ja kyseenalaistetaan taidemaailmaa, uusien sukupolvien otteita, lahjakkuutta ja vaikutusvaltaa. Mizzyn saapuminen ja  saa Peterin miettimään perheitä, nuoruutta, elämää, valittuja teitä ja sitä millaisia uusia, yllättäviäkin mahdollisuuksia on vielä jäljellä.


"Oh, all you immigrants and visionaries, what do you hope to find here, who do you hope to become?"


Cunningham suuntaa kohdevalon perhedynamiikkaan*, sisarussuhteisiin, vanhenemiseen, rakkauteen ja avioliittoon. Kaiken taustalla kummittelevat menestyspaineet ja kysymykset siitä, kuinka paljon on niiden alttarilla sopivaa uhrata. Vaikka asetelma ja aihe on aika klassinen, aihetta ei käsitellä mitenkään tavanomaisesti, vaan meheviä yllätyksiä kyllä löytyy. Rosoista arkea, yllätyksellisyyttä ja oi-niin-kaunista elämänfilosofointia tarjoiltiin sivuilta juuri sopivassa suhteessa.  Oli huimaa viettää muutama päivä reflektoivana, keski-ikäistyvänä newyorkilaismiehenä, jonka sydäntä alkaa puristaa yksi jos toinenkin seikka. 


"... but here they are, two men standing in a rich lady's garden, a little unsure about how exactly they got here and entirely unsure about what to do next, except to return to what they were doing before, which feels, at the moment, intolerable."

*Peterin isä on muuten 'vaguely Finnish'.

Sunday, January 12, 2014

Kieroja huijareita

Silloin tällöin käy näin. Tulee huijatuksi.

Supermarketista mahdollisia flunssia ja unettomia öitä varten hankittu kamomillatee, jossa on pakkauksen kansitekstin mukaan mukana hiukan sitruunaa. Todellisuudessa teen vahvin maku on muutenkin voimakas ja aromikas lakritsanjuuri. Minä sentään tykkään lakritsanjuuresta, mutta entä ne, jotka sitä inhoavat ja perustellusti kuvittelivat ostaneensa sitruunaisen kamomillateen?  


Camomile with a hint of lemon... yeah, right!


Entäpäs tämä: mieleni teki sellaista perus-senchaa. Kiireessä nappasin mukaani kaikki ulkoiset merkit täyttävää Yoko-teetä. Purkissa kerrotaan sisällä olevan Japanese fresh green tea ja Japanese style green tea Sen-Cha. Ehkäpä nuo kiinalaiset kirjainmerkit olisivat voineet minut havahduttaa? Tai tuo style. Petyin syvästi, kun kotona huomasin pikkuprintistä, että tee onkin valmistettu Kiinassa. Juuri kun tarkoitukseni oli ostohetkellä vähentää Kiinassa valmistettujen teiden juontia...



Japanilaista tuoretta vihreää teetä?

Vai japanilaistyylistä?

Yoko ja kuvakin viittaa Japaniin. Tulin huijatuksi.


Onko muilla samankaltaisia harhaanjohtamiskokemuksia teeostoksilla?

Saturday, January 11, 2014

Lämpimin terveisin...

Mittarissa on tänään näyttänyt tältä:


Neljänkymmenenviiden jälkeen tämänhetkinen kolmekymmentä tuntuu jo melkein viileältä!

Ja siksi päivää on vietetty suurimmaksi osaksi täällä:


sananbanana
Aamuysiltä meni jo neljäkymppiä rikki. Oli ihanaa kävellä suoraan viileään veteen.

Voimassa on suurimmassa osassa osavaltiota kuumuuden ja tuulen vuoksi Total fire ban. Pieniä puskapaloja on syttynyt siellä täällä, mutta onneksi ne on saatu pidettyä aisoissa. Jääteetä ja jäätelöä on meillä kulunut. Onneksi huomenna pitäisi olla paluu inhimillisempään päivälämpötilaan. Mukavaa viikonloppua!

Thursday, January 9, 2014

Seurapiirisihinää

Chick litin suhteen olen edistynyt ja nyt raportoinkin ylpeänä siitä, että luulen hiffanneenni genren olemuksen. Lukaisin parina iltana Rachel Johnsonin Shire Hellin, joka on jatkoa (tarkistamaton oletus) aikaisemmalle Notting Hellille. Nyt kun lukemisesta on kulunut jo jonkin aikaa, on mielenkiintoista makustella mitä kirjasta jäi mieleen.



Johnson, R. Shire Hell. Penguin, London, 2008.



Ralph ja Mimi lapsineen ovat jättäneet Lontoon Notting Hillin pölyt taakseen ja ostaneet maatalon idyllisestä Dorsetista. Hyvätuloisten hienostelu ei kuitenkaan jää pois kuvioista. Koko tarina perustuu monimutkaisiin pienen kylän seurapiiri- ja ihmissuhdekoukeroihin. Kirjassa kertojina toimivat vuoronperään Mimi ja hänen 'ystävänsä' Rose, joka on muuttanut alueelle muutamaa vuotta aikaisemmin.


"I can - just - survive without being surrounded by cafes, shops, girly boutiques, spas, chi-chi delis, world class restaurants, cinemas, clubs, vintage markets and all the delights that Notting Hill had to offer.
But going without my lovely, rich, fair-weather London FRIENDS (especially you of course) is almost too much."


Johnsonin juttu kulkee ja minun oli vaikea laskea kirja alas kun uni alkoi painaa silmiä. Kirja oli viihdyttävä ja hauska, ja sai ajan kulumaan siivillä. Aina teki mieli tietää kuinka asiat sujuvat ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitään syvällisempää analyysiä suurista aiheista, kuten rakkaudesta, ystävyydestä, uskollisuudesta, ekologisuudesta, raiskauksesta tai abortista on turha odottaa, vaikka ne sivuilla vilahtavatkin. Niin ei ole kai tarkoituskaan. Kirjan hahmojen elämässä tärkeintä kun ovat brändit (mainitaan säännöllisesti aina tavaroista ja paikoista puhuttaessa), ulkonäkö, vaikutelma, omaisuus, vaikutusvalta ja raha. Myös kuuluminen tuottoisiin tuttavapiireihin on ensisijaista. Turha kai mainitakaan kilpailuvietistä tuon kaiken edellämainitun suhteen...


 "I keep quiet, obviously, because I have a cleaner, Joan, and Mimi knows I have a cleaner, but our relationship has not and may to be honest never reach the point where I will make the ultimate sacrifice and allow my cleaner to work for her."


En osannut samaistua Roseen tai Mimiin eivätkä he hahmoina ole kovinkaan mukavia, vaan lähinnä pintaliitäjiä, jotka tuntuivat huolehtivan enimmäkseen siitä, mitä muut heistä ja heidän perheestään ajattelevat. Lukemisen sujuvuuttateen tuo ei kuitenkaan vaikuttanut. Yksi seikka, mikä hieman häiritsi lukiessa oli se, että molempien naisten "äänet"  ja ajattelutavat olivat niin identtiset, että menin jatkuvasti sekaisin sen suhteen kumpi oli kertojana aina siihen saakka, kunnes mukaan tuli jotakin henkilökohtaisempaa. Tarinan viihdyttävyyden ja etenemisen kannalta tuokaan ei tosin edes haitannut. Olisi kuitenkin ehkä ollut mielenkiintoisempaa, jos nuo kaksi hahmoa olisivat olleet jollakin perustavammalla tavalla erilaiset.


"...and then I hear Ralph talk about the closure of some random pipeline between Belarus and Moscow and I think, bo-ring! Who cares if West Germany can't get enough oil?"


Dorsetiin muuttaville on kuulemma kolme vaihtoehtoa, "shag, drink or ride." Suurin osa taitaa harrastaa kaikkea kolmea. Tarinan edetessä monimutkaiset suhdekuviot alkavat kirkastua ja uusia syntyy kaiken aikaa. Ystävyyssuhteet kuulostavat surullisilta: suurimmaksi osaksi toisille ollaan ystävällisiä koska a) siitä tulee hyvä vaikutelma b) niin kuuluu tehdä c) siitä voi olla hyötyä. Mistään sen syvällisemmästä ei ole kyse ja pinnan alla tapahtuu jatkuvaa vertailua ja kamppailua paremmuudesta milloin milläkin kriteerillä. Huh, kuinka stressaavaa!

Perheiden miehet ja lapset ovat hiukan taka-alalla, kaikki kuullaan kahden äidin näkökulmasta. Tietenkin myös lasten määrällä kilpaillaan. Ideaalitapauksessa teräsvaimoilla on ainakin neljä lasta, ura, omaisuutta ja miljoona muuta menestyksekästä projektia käynnissä. Mimin ja Rosen perheiden lisäksi tutuiksi tulevat useat muut kylän persoonalliset asukkaat ja heidän tarkoin varjellut salaisuutensa.

"Mirabel is looking at us during all this with curled lip. 'I don't understand,' she says. 'All these people are your friends, and you've invited them to Daddy's party, so why are you saying horrible things about them if you don't want to sit next to them, like, behind their backs? You're both so mean."


Avioliitot rakoilevat, selän takana käy suhina ja kuhina, näyttäydytään tilaisuuksissa ja järjestetään omia, ihmetellään läheisen ekokommuunin elämää, shoppaillaan netissä ja yritetään kuulua joukkoon. Kaikki paikalliset osaavat tietenkin ratsastaa hienoilla hevosillaan ja lennättävät arvovieraita omalla helikopterillaan Lontoosta landelle rentoutumaan ja harrastamaan. Naistenvälisestä kommuniaatiosta ei puutu ivallisia ja tarkkaan harkittuja piikkejä aina tilaisuuden tullen ja joskus olin huomaavani jopa elämäntapaan kohdistettua piilotettua kritiikkiä rivien välissä - tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa tämä oli mainio ja mukaansatempaava aivot narikkaan -kirja, jota lukiessa ei tullut mietittyä mitään realistista.

  

Sunday, January 5, 2014

Yhtä juhlaa!

Koko tämä vuosi tullaan juhlimaan, nimittäin Tove Janssonia (1914-2001), sillä hänen syntymästään on kulunut sata vuotta!

Tove Janssonin juhlavuoden kunniaksi Pinon päällimmäisen vuoden ensimmäisessä kirjapostauksessa ihastellaan uutta, hienoa Tuula Karjalaisen kirjoittamaa elämäkertaa, Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta.


Karjalainen, T. Tove Jansson - tee työtä ja rakasta. Tammi, Helsinki, 2013.


Olen ollut Tove Jansson -fani niin kauan kuin muistan. Ihan pienenä lapsena meille luettiin Muumi-sarjiksia, niitä tummia ja salaperäisiä, täynnä jännitystä ja mysteerejä, joista sai ottaa huilaustaukoa muumitalossa tai Mamman helmoissa. Samoihin aikoihin ehdottomaksi suosikkikuvakirjakseni nousi Vaarallinen matka, jonka osaan vieläkin sana sanalta ulkoa. Muut muumitarinat tulivat elämääni hiukan myöhemmin, ja silloin minua kiehtoivat varsinkin Näkymätön lapsi ja Taikatalvi. Aikuisempana ahnehdin Janssonin aikuisnovelleja ja tulin tietoiseksi hänen urastaan taidemaalarina.

Aikaisempaa, Boel Westinin kirjoittamaa elämäkertaa [Sanat, kuvat, elämä. Schildts & Söderström, 2008 (2007)] en ole koskaan lukenut, joten lähdin tutustumaan Toven omaan elämään ikään kuin puhtaalta pöydältä, lukuunottamatta korkeiksi kivunneita odotuksia, innosta täriseviä käsiä ja pakahtuvaa sydäntä. Kirja itsessään on jo ulkoasultaankin niin kaunis ja mukavan tuntuinen kädessä, että lukemisen aloittaminen melkein pelotti - entä jos en tykkäisikään?! Muuten, seepianvärisessä kannen kuvassa Tove näyttää mielestäni aivan isoäidiltäni, mikä tuo mieleen mukavia muistoja lapsuudesta.

Se, että ruotsalaiset ehtivät kirjoittaa Toven elämäkerran ensin, sopii jotenkin kaavaan: muumitkin saivat ensiksi suosiota länsinaapurissa ja muualla maailmalla, ennen kuin Suomessa niistä innostuttiin. Samoin kirjojen suomennokset laahasivat pitkään pahasti jäljessä. Tuota aiempaa tilannetta on hankala kuvitella nyt myöhemmin, kun muumit tuntuvat lähes kansallisaarteelta ja ovat niin näkyvästi läsnä kaikkialla Suomessa.

Kirjassa edetään suhteellisen kronologisesti Janssonin lapsuudesta taiteilijakodissa sodan varjostamaan nuoruuteen ja opiskeluihin, kuvataan kehitystä taiteilijana, myötäeletään hankalissa rakkaussuhteissa, haukotaan henkeä muumien suosion räjähdyksessä, kriiseillään maalaustaiteen ja sarjakuvataiteen vaatimusten ristipaineessa, haaveillaan ja matkustellaan, masennutaan ja iloitaan, rakastutaan seesteisesti, luodaan omin ehdoin ja viihdytään Harun saarella luonnonvoimien armoilla, kuuluisuudelta paossa. Ennen kaikkea kuitenkin tehdään luomistyötä, ja nimeomaan taidetta taiteen itsensä vuoksi. Karjalainen kirjoittaa alkusanoissaan elämäkertaa varten tehdystä tutkimuksesta osuvasti:


"Mikään ei koskaan pysähdy ja aika muuttaa myös menneen. Joskus tuntuu, että etenkin mennyt on altis muutoksille. Ihmiseen ja taiteeseen on lukemattomia näkökulmia eikä elämässä ole juonta. On vain hajanaisia perättäisiä, limittäisiä, rinnakkaisia, toisensa esiin nostavia tai peittäviä tapahtumia. Mitä enemmän niitä tarkastelee, sitä moninaisemmaksi kuva tulee."


Karjalainen mainitsee, kuinka ylläoleva korostuu Janssonin tapauksessa, sillä monilahjakas taiteilija ei säästellyt itseään, vaan oli monessa mukana kaiken aikaa. Janssonin ura alkoi jo varhain ja hän työskenteli samanaikaisesti usean erilaisen projektin parissa. Mielestäni Karjalainen on onnistunut runsaasti kuvitetun elämäkerran kanssa mainiosti: teksti on sujuvaa ja mielenkiintoista, kuvituksista paljastuu Janssonin työn (ja elämän) moninaisuus ja aiheissa on menty riittävän syvälle, kuitenkin ilman tirkistelyn tuntua. Miltei kolmesataa sivua lennättää lukijan mukanaan muun muassa sota-ajan Helsinkiin, taiteilijoiden hippoihin, (ahtaisiin) taiteilijapiireihin, inspiroiville matkoille Ruotsiin, Ranskaan ja Italiaan, sekä piirtämään liukuhihnasarjakuvia Lontooseen.

Toven ja hänen taiteilijaäitinsä läheinen suhde kantaa läpi kirjan, niin kuin varmasti kantoi läpi Toven elämänkin. Naisen ja naistaitelijan osa suomalaisessa yhteiskunnassa ei aina ollut ruusuinen näkymä. Allaolevat mietteet Tove kirjoitti ystävälleen Eva Konikoffille:


"Mieleeni tulevat kaikki miehet, jotka ovat halveksineet ja haavoittaneet... koko miesten lojaali ja suojeltu, etuoikeutettu yhteisö, heidän kykenemättömyytensä ja piittaamattomuutensa... En ehdi heitä ihailla ja lohduttaa enkä halua teeskennellä, etteikö kyse olisi vain kulisseista. Säälin heitä. Pidän heistä - mutta en halua kuluttaa elämääni näytöksissä, joiden läpi näen... Ja miten käy maalaamiseni jos menen naimisiin. Koska minulla, kaikesta huolimatta, on kaikkien naisten synnynnäiset vaistot lohduttaa, ihailla, alistua ja luopua omastaan. Joko minusta tulee taiteilija tai huono vaimo."


Toven ääni tulee kirjassa kuuluville nimenomaan Konikoffin kanssa käydyn kirjeenvaihdon ansiosta. Hyvä venäjänjuutalainen ystävä lähti Suomesta Yhdysvaltoihin sotienvälisen painostavan ilmapiirin vuoksi, toinen ystävä, Sam Vanni, vaihtoi juutalaisen nimensä samasta syystä. Tee työtä ja rakasta tuo varsinkin sodanajan Suomen arjen hyvin eläväisenä lukijan eteen: miehet ovat rintamalla ja uutisia odotetaan sydän sykkyrällä. Useita ystäviä ja sukulaisia menetetään taisteluissa ja sota luo toivottoman synkän ilmapiirin maan ylle. Sota on myöskin jäänyt elämään Toven isän sisälle. Opiskeluaika Tukholmassa tarjosi helpotusta sodanaikaiseen ahdistukseen:


"Kun on kuusi vuotta vain kiehunut omassa liemessään, tuntuu aivan uskomattomalta päästä jälleen ulos. Aluksi vain kuljeskelin ympäri kaupunkia, kuin puolihumalassa. Nautin neonvaloista, vilinästä, ihmeellisistä näyteikkunoista, katselin, nuuhkin ja vedin sisään tuhat uutta vaikutelmaa. Löysin itsestäni naisellisen koreuteni syvyyden, niin kauan tukahdutettuna olleen. Arvaa miten hauskaa oli vihdoinkin ostaa kenkiä!"


Kirjassa henkilökohtaisen ja laajemman historian yhteys toisiinsa tulee taidokkaasti esille. Ristiriitaiset rakkaussuhteet Tapio Tapiovaaran ja Atos Wirtasen kanssa saavat leimansa paitsi luonnollisesti persoonista, myös ympäröivästä yhteiskunnasta: sodan vuoksi Tove jaksaa kärsivällisesti ymmärtää ja olla kiltti Tapiovaaraa kohtaan, vaikka tämän käytös aiheuttikin suurta surua ja tuskastumista. Wirtanen taas kokee yhteiskunnallisen vaikuttamisen kutsumuksen politiikassa ja toimintatavaksi jonkinlaisen ylimaallisen objektiivisuuden, johon intensiiviset tunteet eivät enää mahdu. Rakkaussuhteista Tove saa kuitenkin myös paljon, ja monet Toven läheiset päätyvätkin esimerkiksi Muumilaaksoon muodossa tai toisessa. Suhde Vivica Brandleriin sytyttää Toven kynttilän ja kun hän myöhemmin kohtaa Tuulikki Pietilän, palaa rakkauden lämmin nuotio vihdoin tasaisesti ja kauniisti.

Taiteilijan työ on Tovelle elinehto; samoin vapaus, 'loisto' ja rehellisyys, jotka on säilytettävä sekä taiteessa että elämässä ympärillä kuohuvista aatteista ja ilmiöistä huolimatta. Aina Toven elämäntapa ja tuotanto ei sopinut yksi yhteen ympäristön odotusten kanssa. Naimattomuus, pasifismi, lesbous, kertomuksellinen taide ja feminismi eivät olleet kovassa huudossa. Kuitenkin hänen onnistui omassa elämässään pitää kiinni periaatteistaan, omimmasta itsestään, jonkinlaisella tyylikkäällä luonnollisuudella ja siten vaikuttaa rauhanomaisesti asenteisiin ilman tarvetta nousta barrikadeille julistamaan. Lesbous oli kuitenkin jonkinasteinen tabu vielä pitkään. Suomessa vuoteen 1971 saakka homous oli tuomittava rikos ja vielä vuoteen 1981 saakka homoutta pidettiin sairautena.

Tämä kirja on oikea aarreaitta myös Muumilaakson hahmojen synnyn ja vaikutteiden suhteen. Janssonin omat kokemukset ja kohtaamiset muiden kanssa löysivät usein tien hänen tuotantoonsa. Kirjan kautta avautui myös mielenkiintoinen ikkuna minulle aiemmin lähes tuntemattomaan suomalaiseen taidemaailmaan ja poliittiseen ilmapiiriin, varsinkin Toven uran alku- ja keskivaiheiden aikoihin.

Juhlavuoden aikana aion lukea kaikki omasta hyllystä löytyvät Janssonin kirjoittamat ja häneen liittyvät kirjat uudelleen. Olen iloinen, että rupeama sattui alkamaan tästä kirjasta. Nyt nimittäin tunnen, että koko tuotanto aukenee minulle aivan uudella tavalla tietäessäni enemmän kirjoittajasta ja hänen elämästään. Samalla osallistun Opuscolon mainioon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen. Matka Janssonin kirjakiusauksella kohti uusia seikkailuja on siis alkanut!


"Sitten Muumipeikko nousi tuolille ja sanoi. Minä kohotan nyt maljan Nuuskamuikkusen kunniaksi, joka tänä yönä vaeltaa kohti etelää, yksin, mutta varmasti yhtä onnellisena kuin mekin. Toivokaamme hänelle hyvää teltanpaikkaa ja kevyttä sydäntä."











Friday, January 3, 2014

On arvonnan aika!

Melbourne-postauksen lopussa ollut teearvonta tuntui jääneen usealta huomaamatta. Siksi arvonnasta tulikin "arvonta", sillä jännitys jäi puuttumaan :-)

Chai ja genmaicha "arvottiin" siis kolmen osallistujan kesken.

Ta-da-da-dat-ta-daa!

http://www.youtube.com/watch?v=LmD_ssy-YM8


Genmaicha lähtee Reetalle.
Chai päätyy Valkoiselle Leijonalle.
Ja koska:
a) osallistujia oli vain kolme
b) minä hamstrasin chaita reippaanlaisesti
c) Anne on niin mukava
matkustaa kolmas pakettin Annelle etelään.

Onnea voittajille, ja laittakaas osoitteet tulemaan  :)

Täällä laitetaan elämää hiukan uuteen järjestykseen. joten bear with me. Tänä vuonna pyrin pitämään seuraavista tavoitteista paremmin kiinni: