Sunday, June 29, 2014

Hulvatonta menoa

Juuri sopivaa kepeänhauskaa luettavaa, kun ympärillä väkeä lakoaa kuin heinää kaikenlaisten talvipöpöjen kynsissä: Graeme Simsionin The Rosie Project. Jostain lentoyhtiön lehdestä bongasin kirjan ensimmäisen kerran ja nimi jäi mielen perukoille kytemään. Kirpparilta löytyi sitten itse kirja, ja lauantaina ehdin jälleen riippukeinuun lorvailemaan teekupin kanssa.



Simsion, G. The Rosie Project. The Text Publishing Company, Melbourne, 2013.


Aspergerin syndroomasta ehkä kärsivä professori Don Tillmann on tuskastunut tuloksettomaan deittailuun. Miksi käyttää kallisarvoista aikaa tutustumiseen ja treffailuun, kun kaikki lässähtää jossakin vaiheessa triviaaleihin asioihin, kuten jäätelömakuun, tanssitaitoihin tai kasvissyöntiin? Optimaalisen partnerin löytämiseksi ja samalla ajan säästämiseksi Don laittaa ammattitaitonsa peliin ja laatii monisivuisen kyselylomakkeen, jonka toivoo potentiaalisten naisystävien täyttävän. Näin Don voi jo alkuvaiheessa rajata pois henkilöt, joiden arvomaailmat tai käytännöt eivät ole yhteensopivia hänen omansa kanssa. Don lähestyy rakkautta (ja elämää) rationaalisesti ja tieteellisin keinoin. Gene, Donin casanovamainen ystävä, ja hänen vaimonsa Claudia antavat vinkkejä ja samalla hiovat sekä vaimo-projektia että Donia ihmisystävällisemmiksi.


"'Where do you hide the corkscrew?' she asked.
'Wine is not scheduled for Tuesdays.'
'Fuck that,' said Rosie.
There was a certain logic underlying Rosie's response. I would only be eating a single serve of dinner. It was the final step in the abandonment of the evening's schedule."


Kun hänen työhuoneensa ovesta putkahtaa sisään kaikin puoli epäsopiva Rosie ja he päätyvät yhdessä illalliselle (tai melkein illalliselle) tapahtuu jotain, mikä on varsin hankalasti selitettävissä. Don järkeilee ja lokeroi, sekä yrittää ymmärtää ympäröiviä sosiaalisia sääntöjä ja käsittämättömien tunteiden mukana liehuvia ihmisiä vaihtelevalla menestyksellä. Mielestään monilta osin "fucked-up" Rosie ja Don päätyvät selvittämään mielenkiintoista mysteeriä epätavallisin keinoin. Tuloksena on pääasiassa yliopistomaailmaan sijoittuvia varsin hulvattomia tapahtumia ja keskusteluita, jotka saivat useammassa kohdassa minut purskahtelemaan nauruun. Tästä saisi loistavan romanttisen komedian ja vaikka taustalla vaeltaa se perinteinen ja onnellisesti päättyvä rakkaustarina, mitään muuta tavanomaista ei tästä kirjasta löydy. Virkistävä kerrassaan!


"While the lobster died, Rosie continued her sniffing around. She opened the pantry and seemed impressed with its level of organisation: one shelf for each day of the week, plus storage spaces for common resources, alcohol, breakfast, etc, and stock data sheet on the back of the door.
'You want to come and sort out my place?'
'You want to implement the Standardised Meal System?'
Despite its substantial advantages, most people consider it odd."
 

The Rosie Project tutkailee rakkautta, tunteita, jokapäiväisiä konventioita ja maailmaa hiukan erilaisten kiikareiden läpi. Minulla on pari työn kautta tutuksi tullutta ihmstä, jotka tunnistin kyllä Donin kuvauksesta. Toisen nimi on jopa melkein identtinen kirjan päähenkilön kanssa! Olikin mielenkiintoista päästä kurkkaamaan hiukan aspergerin syndrooman kanssa elävien arkeen - ja huomata kuinka käsittämättömän epäloogisesti suurin osa elämästä täällä maapallolla vietetään!

Kustantajan sivuilla voi muuten testata, kuka kirjan hahmoista muistuttaa sinua eniten sekä testata, kuinka hyvin suoriutuisi Donin partneritestistä - klik!


Friday, June 27, 2014

Erään kirjan tarina

Hyllyssä oli jo pidemmän aikaa poltellut Geraldine Brooksin People of the Book. Olin säästellyt kirjaa sopivaa hetkeä varten ja odotukset olivat korkealla. Kaikin puolin täydellisestä lukukokemuksesta olin haaveillut jo jonkin aikaa, sillä takakannen puolesta kirja vaikutti nappiosumalta meikäläiselle: historiaa, museoita, kulttuureita, kirjoja, arkistoja ja hippu jännitystä. Mutta nyt täytyy sanoa, että ensimmäisten sivujen jälkeen kurkussa alkoi kuristella karvas pettymys. Ensimmäiseksi alkoi ärsyttää nykyajan (90-luvun) kertojan, australialaisen Hannan ääni. Niin todella stereotyyppistä aussiblaa-blaata, joka tuntui liian alleviivatulta: olemme nykyajassa ja Hanna on australialainen, moderni nainen. Seuraavaksi ärsytti suunnattomasti se, että Hanna, menestynyt konservaattori, alkaa nuoleskella kansainvälisen kollegansa sormia ravintolassa hiukan sen jälkeen kun he ovat tavanneet ensimmäistä kertaa ammattimerkeissä Sarajevossa. Mitä mieltä olette tällaisesta:


"He reached over then and wiped a smear of grease off my cheek. I stopped laughing. I reached for his hand before he could withdraw it, and turned it over in my own. [...käsien ja sormien kuvailua...] I bought them to my lips and licked them, slowly, one by one. His green eyes regarded me, asking a question anyone could understand."


Yäk! Mutta kun olin päässyt alkuinhotuksen ylitse, alkoi kirjasta onneksi löytyä hyviäkin puolia. Koko tarinaa ei nimittäin kerrota Hannan suulla, vaan Sarajevoon sijoittuvasta työkeikasta saa alkunsa matka aikakoneella. Keskiajalta peräisin oleva juutalainen rukouskirja on pelastettu sodan jaloista ja Hannan tehtävänä on dokumentoida kyseinen harvinaisuus. Konservaattorin ammattitaidolla kirjasta löytyykin lukuisia mielenkiintoisia johtolankoja sen menneisyydestä. Lukija pääsee niiden mukana kurkistamaan kirjan valmistumisen lukuisiin palapelimaisiin vaiheisiin, ja samalla Euroopan ja Lähi-Idän myllerryksiin sekä varsinkin kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden suhteisiin eri paikoissa ja eri aikoina yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta. Hurjan mielenkiintoista siis.



Brooks, G. People of the Book. Harper Collins, Sydney, 2009 (2008).


"These stories, intriguing as they were, he had to put from him. Instead he had to put himself into the mind of Giovanni Domenico Vistorini, a hunter's mind, fierce in pursuit of the slightest hint of heresy. A suspicious and perhaps a hostile mind. Aryeh hoped that Vistorini, the scholar, would appreciate the book for its beauty and its antiquity."   


Minulle parasta antia olivat nämä kuvaukset menneistä ajoista ja paikoista, ja siitä kuinka asiat maailmassa muuttuvat nopeastikin poliittisten myllerrysten seurauksena, nyt ja aikaisemmin. Mielenkiintoista oli myos lukea konservaattorin arjesta ja erilaisista historiallisista valmistustekniikoista. Sen sijaan Hannan oma tarina jätti minut valitettavasti täysin kylmäksi. Miksi minusta tuntuikin, että kaikki oli jotenkin epäuskottavaa hänen kohdallaan? Hannan rakkaussuhteet, vaikea suhde kylmään ja urahulluun äitiin sekä mysteerinä säilyneeseen isään ei vain saanut minua ollenkaan mukaan imuunsa.


"Years ago, we watched Lebanon fall apart and said, 'That's the Middle East, they're primitive over there.' Then we saw Dubrovnik in flames, and we said, 'We're different in Sarajevo.' That's what we all thought. How could you possibly have an ethnic war here, in this city, when every second person is a product of a mixed marriage? How to have a religious war in a city where no one ever goes to church?"


Kirja oli täällä Australian Book Industryn Awardsin vuoden kirja (2008), eli yleisönsä tämä on kyllä löytänyt. Kirjan taustalla on myös epäilemättä kunnioitettava määrä tutkimusta, samoin kuin linkkejä tositapahtumiin mikä käy ilmi jälkisanoissa. Johtuen omista ennakko-odotuksistani, harmittava pettymyksen maku jäi kuitenkin minulle mieleen ylimmäksi, ja siksi People of the Book ei jää hyllyyn, vaan saa jatkaa matkaansa divariin ja sieltä toivottavasti jonkun toisen, sopivamman lukijan hyppysiin.

Monday, June 23, 2014

Bonjour!

Ranskalaislinja jatkuu :) Kirjojen lisäksi teevalikoimastakin on löytynyt viehättäviä (melkein aitoja) ranskistuttavuuksia. Harney & Sonsin Paris on herätellyt minua talviaamuisin pehmeydellään sekä vankalla annoksella kofeiinia (kahvinjuojat huom: tämä siis verrattuna vihreään teehen). Parisissa sekalaiseen mustaan teehen on lisätty luonnollisia ja keinotekoisia vaniljan, 'hedelmien' ja 'sitrusten' aromeja. Minua aina hiukan ärsyttää ja epäilyttää tällainen epämääräisyys sisällysluetteloissa, mutta siitä huolimatta pidän tänä talvena Parisista kovasti.


sannabanana
Tyylikäs purnukkakin tuo ranskalaisfiilistä.

Niin kuin olen aikaisemmin maininnut, minulle mustat teet alkavat maistua vasta kylmemmällä säällä, eli näillä nurkilla näin käy yleensä kesäkuusta syyskuuhun. Paris on huumaavan tuoksuista herkkua: lehtiä tuoksutellessa ylimpänä leijuvat mustan teen, vaniljan ja sitruunan aromit tasapainoisena. Teen valmistuttua vanilja pomppaa esille hiukan vahvempana ja muodostaa mustan teen kanssa pehmoisen ja lämpimän yhdistelmän. Väri on uskomattoman kaunis kuparinen. Metsästän tuoksusta kaikkea, mitä kylmänä aamuna kaipaa: villaviltti, takkatuli, hyvä seura, vapaapäivä. Harmikseni nuo jäävät liian usein unelman asteelle, vaikka tee tarjoaakin pikkuisen lohtua lupauksessaan. Ekstramakeutuksena olen käyttänyt hunajaa, mutta tee ei sitä välttämättä kaipaa lainkaan, sillä makeutta piisaa itse sekoituksessakin tarpeeksi.



sannabanana
Väriltään niin kaunista tämä tee!


Viikonloppuna mini-me istutti itselleen Jamie Oliver -puutarhan ja iloitsee jo kahden päivän kuluttua pikku taimista. Takapihalta saimme jo satoakin: retiisit alkavat olla valmiita. Minä aion nyt nauttia kahden päivän lomasta ja huomenna menen kauneusrentolaan hoidattamaan itseäni kolmeksi tunniksi. Koska olen sen arvoinen, vai miten se nyt meni?


sannabanana
Täällä kasvaa ainakin korianteria ja basilikaa.


sannabanana
Olen aika ylpeä näistä pikkuisista!

Sunday, June 22, 2014

Voittofiiliksiä

Viime viikosta on selvitty! Se, että voi nukkua hiukan pidempään, lukea kirjaa huvikseen ja ajatella omaa elämää koskevia asioita, tuntuu luksukselta. Tänään ei ole tauotonta kiirettä, ei ole kriittisiä ongelmia mielen päällä ja jatkuvaa tarvetta reagoida yllättäviin tilanteisiin. Tunteja ei leimaa konfliktit ja niiden strategiset siloitteluyritykset. Tällaisen rupeaman jälkeen sitä arvostaa omaa aikaa ja tavallista arkea taas moninkertaisesti. Ei niin, että tässä ehtisi laakereilla lepäilemään kovinkaan kauan: samaa on tiedossa jatkossakin, mutta onneksi jotain tuli saavutettuakin kaiken raatamisen ansiosta. Nyt on sentään tarpeellinen hengähdystauko, aaaaaahhhhhh!

Hyvin nukuttujen unien jälkeen bloggarikin on siis vironnut juuri sopivasti arvonnan suorittamiseksi. Osallistujia oli tällä kertaa vain kourallinen, joten arvonta suoritettiin perinteisellä 'nimet paperilapuilla kulhossa' -menetelmällä. Voittajaksi osui tällä kertaa Marjatta - onnea voittajalle! Jos voittokirja kiinnostaa, laitatko Marjatta osoitteesi minulle emaililla sannascupoftea@gmail.com. Kiitos kaikille osallistuneille!

Kuvituksena räpsyjä muutaman viikon takaisilta high tea -kutsuilta. Teemana oli Ihmemaan Liisan Mad Hatter ja kuuden hattupäisen hengen voimin lähdimme mukaan kemuihin. Teekannuja täytettiin kaikenlaisilla kokeiluilla ja mahat täyttyivät pääasiassa makeilla herkuilla. Tällaiset kutsut tekisi mieli järjestää joskus kotonakin!


Koristelua Ihmemaan hengessä.

Kakkusia piti maistella.

Teevalikoimaa....

Ja tietenkin piti jotain juodakin.

Jokainen pari sai jakaa tällaisen valikoiman, josta jäi aika reippaasti viemisiä kotiinkin.

 

Saturday, June 21, 2014

Ajatusten kahleita

Voguen kannessa keimaileva, yliluonnollisen hurmaava äiti, joka kääntää päät kaikkialla, minne hän meneekin. Patterin vieressä sikiöasennossa makaava, yliannostuksen ottanut laiha ja likainen äiti, johon ei saa yhteyttä. Louisen äiti on sellainen, jolta voi odottaa mitä tahansa. Louisen äiti on kuin salaperäinen myytti, muiden ulottumattomissa ja yläpuolella. Ainakin Louisen ja monen muunkin mielestä.


Levy, J. Tapaaminen Sorbonnen aukiolla. WSOY, Helsinki, 1997 (1995).



"Äiti valehtelee. Siinäpä se. Se on hänen lääkkeensä ikävystymiseen tai epäloogisuustautiin. Todellisuudella ei ole mitään tekoa, millään ei ole mitään väliä: äiti polttaa marijuanaa aamukahvilla, unohtaa sydä illalla, nukahtaa bussiin."


 Kahdeksantoistavuotias Louise odottelee äitiään kahvilassa Sorbonnen aukiolla. Kello tikittää eikä äitiä kuulu. On aikaa ajatella. Lapsuutta, nuoruutta, äitiä, isän ja äidin suhdetta, äidin rakkaussuhteita, omaa orastavaa ihastusta. Loppujen lopuksi melkein kaikkea hallitsee kuitenkin äiti. Ristiriitaista, sillä eihän äiti edes välitä, huitelee vain ties missä! Muiden ihmisten tullessa mukaan kuvioihin Louise tuntuu vertaavan kaikkia äitiinsä tai suhteessa häneen. Eikä kukaan yllä samalle viivalle. Hän puolustaa äitiään kuin naarasleijona. Ja samalla vihaa tätä. Halveksuu. Mutta ennen kaikkea rakastaa ja toivoo, toivoo, toivoo jostain sielunsa syvyydestä.


"Aika ajoin kuumetta: äiti kuluttaa itseään loppuun alkoholilla, lääkkeillä tai pikkuvarkauksilla ja katselee raskain silmäluomin omaa ruumistaan, nauttii siitä tavallaan. Äiti heilahtelee kuin heiluri tuskasta iloon. Joskus minua vapisuttaa: kummalle puolelle hän kaatuu."


Luin Justine Lévyn Tapaamisen Sorbonnen aukiolla (Le rendez-vous, suom. Annikki Suni) yhdeltä istumalta. Intensiivistä tekstiä ja niin hienosti kuvattuja hankalia, ahdistavia ihmisiä, että lukiessa tunsin kietoutuvani äidin ja tyttären epätavallisen suhteen kiemuroihin yhä tiukemmin ja tiukemmin. Louisen hemostunut odottelu, ristiriitaisten ajatusten aallokossa rimpuilu ja pienet askeleet äidin kynsistä itsenäisyyteen pitävät otteessaan kannesta kanteen. Taidokasta kerrassaan. Ihastuin kirjailijaan, kun taas kirjan hahmot itsekkyyksissään ja riippuvuuksissaan aiheuttivat minussa turhautumista, sääliä ja ärsytystä. Vaikka kirjan lukee nopeasti ja kieli soljuu, kyseessä ei ole mikään kevyt tarina. Tämä olisi muuten antoisa luettava lukumaratonille! Minuakin on yllätyksekseni alkanut himottaa maratoonata tänä kesänä (tai siis talvena), saa nähdä löytyykö jostakin aikaa ensi kuussa... Tällä kirjalla osallistun kuitenkin nyt alkajaisiksi Vive la France -haasteeseen.



Vihdoin hiukan vapaa-aikaa! Sen kunniaksi kukkasia.
 

Thursday, June 19, 2014

Autiomaan reunalta takaisin meren ääreen...

... on vienyt bloggarin tie kuluneen reilun viikon aikana. Kiirettä pukkaa, mutta tulin tänne pikaisesti muistuttamaan arvonnasta, joka päättyy sunnuntaina. Samoihin aikoihin päättyy myös maailman intensiivisimmltä tuntunut ja erityisen hankala työrupeama, joten bloggari pystyy sunnuntaista alkaen hengittämään hitaammin ja syvemmin, ainakin hetken aikaa... Tämä vuosi on töiden (ja muidenkin asioiden) puolesta aivan hullu!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin :)


sannabanana
Aurngonlaskua karuissa maisemissa.

sannabanana
Lämpötila vain 10 astetta, ja kylmenemässä.

sannabanana
Kohti erästä päämäärää...

sannabanana
Lounaspaikkakeidas, ympärillä 200 astetta Intian valtamerta.

Thursday, June 12, 2014

Ranskalaista, tunteella

Anne Wiazemskyn Hymni rakkaudelle (Hymnes a l'amour, suom. Annikki Suni) käynnistyy Annen ja hänen veljensä käydessä läpi äitinsä kuolinpesää. Papereiden joukosta löytyy isän vanha testamentti, jota ei koskaan pantu käytäntöön. Huomio kiinnittyy tuntemattomalle geneveläisnaiselle jätettyihin esineisiin, joiden joukossa on Edith Piafin Hymni rakkaudelle -levy. Wiazemsky lähtee selvittämään mysteeriä ja toteuttamaan isänsä tahtoa. Kuka on tuo nainen ja miksi isä omisti henkilökohtaisia tavaroitaan hänelle?


Wiazemsky, A. Hymni Rakkaudelle. WSOY, Helsinki, 1998 (1996).



"äidin asunto porte de Saint-Claudin lähellä on muuttunut elottomaksi romuvarastoksi, jossa leijuu viiltävä suru. Minä yritän veljeni kanssa tyhjentää sitä huonekaluista, kirjoista, kaikesta mitä äiti oli hankkinut vuosien varrella, kaikesta mitä hän oli perinyt vanhemmiltaan: arvokasta roinaa, joka omalla tavallaan kertoo useista sukupolvista, monista elämänkohtaloista."


Kirjassa liikutaan Annen lapsuusmuistojen varassa, joiden kautta avautuu näköala turhautuneeseen avioliittoon, jossa lapset siirretään sivummalle uran ja rakkaudennälän tieltä. Kirjassa riudutaan ja reagoidaan dramaattisesti aikuisten puolelta. Lapset havainnoivat ja pysyvät poissa jaloista, elävät sitä arkea, mihin ovat kaikessa erikoisuudessaan tottuneet.


"Katselen äitiä, niin kaunista ja niin poissaolevaa äitiä, kuuntelen musiikkia jota hän soittaa, sanoja joita hän lausuu huolellisesti kuin koulussa, ja minu sydäntäni kuristaa. Kuristaa niin kovasti etten tiedä, onko se iloa vai surua."


Hymni rakkaudelle on mielenkiintoinen tutkimusmatka nuorena kuolleen isän elämään. Yhdistelmä lapsuusmuistoja ja isän tunteneiden ihmisten kommentteja. Testamentin potkaisemana levoton lapsuus joutuu suurennuslasin alle, muistellaan tilanteita ja itselle tärkeitä ihmisiä. Lukiessa on kuitenkin koko ajan tunne siitä, että taustalla on valtavan paljon muutakin, sellaista, johon lapsi ei pääse käsiksi, ja jota ei koskaan saa tietää.  


"- Olette oikeassa, teidän isänne oli hyvin venäläinen: mielettömän kiihkeä, avokätinen, mutta myös ahdistunut ja hermostunut, ei pysynyt aloillaan, poltti koko ajan.  Iloinen ja tarmokas mies, joka saattoi yhtäkkiä sulkeutua ja vaieta pitkään ja kieltäytyä vastaamaan kysymyksiin."


Kirjan kuvaama elämä vastaa ranskalaisista elokuvista saamaani mielikuvaa intohimojen ja tunteiden mukana ajelehtivista ihmisistä, ja lapsista, jotka kasvavat dominoivien vanhempien varjossa. Kun rakkaus tempaisee mukaansa, ei vaihtoehtoja ole ja kaikki muu saa väistyä sen tieltä. Ranskalaiskirjailijoiden teoksia olen lukenut varsin vähän, mutta korkkaan tällä kirjalla Vive la France -haasteen, joka - kauheaa! - päättyy jo lokakuussa. Nyt äkkiä lisää ranskalaisia kehiin!

Monday, June 9, 2014

Itkupillin tunnustuksia

Kaikesta huolimatta tunnustan heti alkuun olevani pohjimmiltani auttamaton romantikko, jonka silmät kostuvat helposti kaikesta vähänkin tunteellisesta ja erityisesti kaikenlaisista rakkaudenosoituksista. Rakkaus ja toisista välittäminen on vain niin ihanaa ja tärkeää ja olennaista ja tekee maailmasta ja hetkistä paremman. Niiden hetkellisenkin puutteen tuntee jokainen, ja toivottavasti niiden läsnäoloa ei kukaan vähättele. Kaikille maailman lapsille rakkauden ja välittämisen soisi olevan itsestäänselvyys.

Olen viime viikkoina vetänyt oikein rakkausvärisuoran kirjarintamalla: runoja, novelleja ja haaveilua, sekä kaiken kruununa taustalla kovalla ja jatkuvasti soiva fado. Jos tuolla yhtälöllä ei ala sielussa värähdellä, kannattaa mennä tarkastamaan pulssi :D

Rakkautta on tietenkin monenlaista, ja siihen voi myös sekoittua kaikenlaista muuta. Ihmiset ja ihmissuhteet ovat niin monimutkaisia, ja rakkauteen ja muihinkin tunteisiin opitaan perheissä tai olosuhteissa, joissa vanhemmat/huoltajat kantavat menneisyytensä perinteitä. Joskus mitä tahansa voi erehtyä luulemaan rakkaudeksi. Näihin fiiliksiin palataan myöhemmin, mutta nyt keskitytään siihen aitoon, hyvään, euforiseen ja nautinnolliseen.

Rakkausputki alkoi riippukeinussa Tommy Tabermannin ihanan kokoelman Elämä ottaa kädestä parissa. Tarkoitus oli ihan vain lukaista muutama ajatus muun tekemisen ja lukemisen lomassa, mutta niinhän siinä kävi, että en pystynyt lopettamaan ja oli haettava nenäliinoja käden ulottuville. Heijasin keinussa ja vuoroin niiskuttelin, vuoroin hymyilin.


Tabermann, T. Elämä ottaa kädestä. Gummerus, Helsinki, 2014.



"Olet juuri niin paljon
kuin olet hyvä ja kaunis.
Olet juuri niin paljon
kuin uskallat antaa."

Ote kirjassa Luovuuden lumous julkaistusta runosta.


Elämä ottaa kädestä on Tabermannin runoja, tekstejä ja proosaa järjesteltyinä inspiroivien otsakkeiden alle. Teemoina ovat muun muassa hyvyys, läheisyys, rakkaus, rohkeus, onni ja ilo. En voi sille mitään: Tabermannista on tullut yksi suosikeistani. Teksteissä mennään asian, eli elämän, ytimeen. Niin kuin kirjan takakannessa todetaan: 'elämä on loppujen lopuksi pirun yksinkertaista'. Ei tule kenellekään yllätyksenä, että kirjan teksteissä puolustetaan kaikkea sitä pehmeää, kaunista ja hyvää, mitä ihmisissä ja ihmisyydessä on, ja jota monesti halveksutaan tai yritetään peittää tai kovettaa. Tabermannin ajatuksissa on jotain hyvin samaa kuin toisen suosikkini, aussikommentaattori Michael Leunigin elämänfilosofiassa. Onneen ei tarvita paljoa, mutta sen on oltava aitoa. Yhteiskunta ja nykyaika ovat helposti kovia orjapiiskureita, jolloin jää ihmisten vastuulle ja haasteeksi herätä, huomata ja olla rohkeasti rakastava ja hyvä toisille ja itselleen. Pidän Tabermannista juuri siksi, että hän herättelee arjen tekoihin eikä vain leijaile pilvilinnoissa.


"Ja jos tämä Suomi joitakin sotajoukkoja tarvitsee, niin sellaisia nopean toiminnan joukkoja, jotka käyvät pitämässä vanhuksia kädestä, syöttämässä ja juottamassa, joilla on hetki aikaa kuunnella lasta tai auttaa taakkansa alle uupuvaa huoltajaa. Sellainen Suomi syntyy muuttamalla asenteita ja rakenteita, puhumalla ääneen ja tekemällä päätöksiä."

Ote puheesta eduskunnassa, 2007.


Elämä ottaa kädestä inspiroi, lohduttaa, rohkaisee, koskettaa ja antaa toivoa. Pidin kovasti siitä, että kokoelmassa on kaikenlaisia tekstejä, jotka on sommiteltu sopivien teemojen alle. Koska imaisin kirjan kerralla läpi, minua kuitenkin hämmensi hiukan se, että muutaman kerran sama teksti oli useamman teeman alla, vaikka se tietenkin molempiin aiheisiin sopikin. Noh, pikkujuttu, ja tosiaan asian bongaaminen johtui siitä, että luin kaiken innolla ja ajatuksella putkeen. Kirja on nyt jäänyt yöpöydälle asumaan ja saa ollakin siinä. Tabermannin sanoihin on hyvä palata uudestaan ja uudestaan. 

Thursday, June 5, 2014

Myöhäiset synttärit

Pinon päällimmäisen 2-v synttärit menivät ohi maaliskuussa ilman minkäänlaista juhlistusta. Tapahtumaan oltiin kyllä varauduttu, mutta en vain yksinkertaisesti ehtinyt laatimaan yhteenvetopostausta saatika järjestämään arvontaa. Koska kuluneena blogivuotena on tullut luettua niin mukavia kirjoja sekä maisteltua herkullisia teitä, linkkailemiseenkin olisi kulunut tuhottomasti aikaa, jota löytyi tarpeeksi vasta nyt. Painetaan nyt siis 'rewindia' ja teeskennellään hetki olevamme maaliskuun puolivälin tienoilla :)


sannabanana
Tuo meren sini....


Tämä myrskyisä ja kiireinen vuosi on vaikuttanut selvästi lukemiseen. Ehdin kirjoittaa blogiin vain 44 kirjasta! Kirjailijoiden sukupuolijakauma meni taas aika lailla tasan: mieskirjailijoita oli 23 ja naiskirjailijoita 24. Minusta tuo tasapuolisuus on todella mielenkiintoista: enhän tosiaan ajattele kirjailijan sukupuolta lainkaan lukemista valitessani.

Niin kuin sanottu, kirjavuosi on ollut kaikesta kiireestä ja myllerryksestä huolimatta nautinnollinen. 

Seuraavista kirjoista tykkäsin kuin hullu puurosta ja mielestäni 'kaikkien' pitäisi lukea nämä (extrasydämet itselleni erityisen rakkaille):



Ja näistäkin pidin aika hurjasti:



sannabanana
Horrocks on lättänä perheranta. Surffipaikat löytyvät hiukan kauempaa.



Lukemista (ja elämää muutenkin) ovat vauhdittaneet tai rauhoittaneet seuraavat ihanat teet:



Kolmas vuosi on lähtenyt käyntiin sekavissa merkeissä. Seuraavat kaksi kuukautta tulen olemaan usein reissussa työn vuoksi, mikä tulee kai vaikuttamaan lukemiseen jonkin verran. Toisaalta, jos en aja, voin lukea kyydissä. Myös lentokoneessa liidellessä ja terminaalissa odotellessa saa usein hyvin luettua. Aika näyttää millaiseksi seuraava lukuvuosi muodostuu. Kaikenlaista herkkua löytyy kyllä hyllystä!


sannabanana
Mini-me oli änkyrällä tuulella yökylän jälkeen. Olivat kukkuneet puoleen yöhön, ja sen huomasi!



Ne, jotka ovat jaksaneet lukea loppuun saakka, voivat palkinnoksi osallistua arvontaan! Toisen blogivuoden kunniaksi arvotaan rekisteröityneiden ja ahkerasti kommentoivien kesken  Camellia Cha:n hauska ja informatiivinen Curiosi-tea. Arvontaan voi osallistua kommentoimalla ja linkkaamisesta saa vielä lisäarvan. Aikaa on sunnuntaihin 22. kesäkuuta saakka.


(Kuvituksena vajaan parin kuukauden takaisia kuvia Horrocks Beachiltä, jonne lähdimme lounastamaan kahden himosurffarin kanssa. Oih, kesä ja lämpö voisivat tulla taas takaisin!)

Monday, June 2, 2014

Terävä sysäys sisuskaluihin

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names) oli isku palleaan. Luin sen heti Americanahin jälkeen ja ne sopivatkin peräkanaa luettavaksi monestakin syystä. Yksi tärkeimmistä on mielestäni se, että (niin kuin molemmissa tähdennetään) länsimaisesta vinkkelistä Afrikka on helposti yksi paikka ja afrikkalaiset siirtolaiset ovat sen vuoksi 'samanlaisia'. Näinhän ei tietenkään ole tosimaailmassa, eikä näissä kahdessa kirjassakaan, joissa lähtökohdat ja kokemukset eroavat toisistaan suuresti. Jotain samaa löytyy tietenkin myös: asioita, joita kaikki maahanmuuttajat kohtaavat ja joutuvat käsittelemään. Americanah käsitteli siirtolaisuutta ja yhdysvaltalaista rotuarkea huumorilla, ärtyneenä ja älyllisesti haastaen, mutta Me tarvitaan uudet nimet ryömi ensimmäiseltä sivulta suoraan ihon alle ja sisuskaluihin, niin, että lukeminen tuntui vahvasti mahanpohjassa, sydämessä ja kyynelkanavissa. Paljolti tämä johtuu siitä, että äänessä on lapsi. Lapsi, joka näkee nälkää ja liikaa kaikkea muuta ikäisekseen.


Bulawayo, N. Me tarvitaan uudet nimet. Gummerus, Helsinki, 2013.



"Budapestissa on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. Me ei syöty mitään aamulla ja tuntuu siltä, että joku on ottanut lapion ja kaivanut vatsani typötyhjäksi." 

Kulta asuu äitinsä kanssa Paratiisissa, zimbabwelaisessa hökkelikylässä. Isä on lähtenyt Etelä-Afrikkaan töihin, eikä hänestä ole kuulunut aikoihin. Kulta etsii syötävää ja leikkii kaveriporukassaan, samalla kun olosuhteiden kovertamat laihat vanhemmat yrittävät selviytyä, haaveilevat muutoksesta tai vain hengittävät, tyhjä katse silmissään. Lapsille ei riitä aikaa, hyvä jos on tarjota jokapäiväistä ruokaa. Uskonnosta ja taikauskosta ammennetaan jonkinlaista toivoa tai edes selityksiä. Hökkelikylässä käy avustusjärjestö tuomassa ruokaa ja kiinalaisia leluja sekä pudistelemassa päitään. Läheisellä rikkaalla asuinalueella taas kasvavat herkulliset guavat, joilla saa mahan täyteen, ainakin guavakaudella.


"Voinko minä ottaa teistä kuvan? nainen kysyy. Me ei vastata koska me ei olla totuttu siihen että aikuiset kysyy meiltä lupaa. Me vain katsotaan laihaa naista, sen tukkapörröä, kävellessä maata laahaavaa hametta, hameen alta pilkistäviä nättejä jalkoja, kultaista Afrikka-korua, suuria silmiä, sileää ihoa, jossa ei ole arven arpea osoittamassa että se on elävä ihminen, nenään pantua korvarengasta ja T-paitaa, jossa lukee: Pelastakaa Darfur."

Silloin tällöin Kulta muistelee aikaa, jolloin hän asui oikeassa talossa, jossa oli oikeita huonekaluja. Sitten kaikki muuttui. Poliittiset levottomuudet syineen ovat kaukana lapsen todellisuudesta, mutta niillä on siihen suora vaikutus. Kaikki voi muuttua hetkessä. Yhdysvaltoihin muuttanut Fostalina-täti on kuvitelmissa pelastava enkeli, ja niin Kulta lopulta astuukin koneeseen, joka lennättää hänet ihmemaahan. Ruokaa ja ostettavaa siellä on valtavasti, mutta mikään muu ei olekaan niin kuin unelmissa. Alkaa nuoren tytön sopeutuminen uuteen maailmaan, jossa on lunta ja kaikkea muutakin vierasta.  


"Jeesuksella on naisen tukka ja se hymyilee ujosti pää vähän kallellaan. Huomaa kyllä että se haluaa tosissaan näyttää hyvältä kuvassa. Sillä oli ennen siniset silmät mutta minä väritin ne yhtä ruskeiksi kuin omat silmäni ja kaikkien muidenkin silmät jotta se olisi normaali."


Bulawayo kuljettaa tarinaa Kullan  kertomana, mutta lukujen välissä on sydämeen jyrähtäviä muutaman sivun lukuja, jossa kerrotaan yleisemmin tapahtumista: levottomuuksista, pakolaisuudesta ja siirtolaisuudesta, unelmista, raatamisesta, ikävästä, ihmisyydestä, vaikeuksista ja epäoikeudenmukaisuudesta. Näitä rakastin, ja niistä löytyy kirjan viesti ytimekkäästi ja kokonaisvaltaisesti. Vaikka takana ei olekaan poliittista levottomuutta, armotonta köyhyyttä ja edessä vuoren kokoisia ennakkoluuloja ja kulttuurieroja, herätteli Me tarvitaan uudet nimet myös monessa kohtaa kaukana asuvan ulkosuomalaisen tuntoja.


"Yleensä miehet yrittävät esittää koko ajan vahvaa. He olivat kuin puita: he kulkivat selkä suorana, pää pystyssä, kädet rauhallisesti sivulla ja painaen jalat tukevasti maahan. Luotettavat, Jerikon muurien kaltaiset miehet. Mutta kun he menivät metsään tarpeilleen eikä kukaan nähnyt, he luhistuivat kuin sortuvat tornit ja itkivät yhtä surkean murheellisina kuin unohdetut jalkavaimot."

 
Uskallan jo nyt sanoa, että tämä on yksi vuoden parhaimmista lukemistani. Kiitos Gummerukselle, jossa joku arvasi, että tulisin tästä tykkäämään!