Wednesday, December 30, 2015

Kurjen siivellä (Itä-Aasia lukuhaaste)

Japanilaisesta ja kiinalaisesta taiteesta tutut kauniit, myyttiset ja majesteettiset kurjet liihotelkoot meidät ensi vuoden lukuhaasteen pariin. Kurki on monelle Itä-Aasiassa hyvän onnen, pitkän iän ja uskollisuuden symboli. Alueen myyteissä ja kansantaruissa kurjet ovat myös hyvin edustettuina. Itä-Aasian kirjallisilla aarteilla herkutteleva lukuhaaste ei kuitenkaan rajoitu ikivanhoihin tarinoihin, vaan ne uskaliaat, jotka hyppäävät kurjen siivelle, voivat lukea mitä tahansa seuraaviin maihin tai alueille sijoittuvaa: Kiina, Japani, Taiwan, Hong Kong, Macao, Mongolia, Pohjois- ja Etelä-Korea. 

Tässäpä siis faktat Kurjen siivellä matkustaville:

1. Kohdealue: Kiina, Japani, Taiwan, Hong Kong, Macao, Mongolia, Pohjois- ja Etelä-Korea. 

2. Kirjailijan ei itse tarvitse olla itäaasialainen, vaan riittää, että tapahtumapaikka tai aihe sijoittuu Itä-Aasiaan tai käsittelee jollakin lailla itäaasialaista kulttuuria joko Itä-Aasiassa tai muualla. 

3. Haaste lähtee käyntiin 1. tammikuuta 2016 ja kestää 30. joulukuuta 2016 saakka.

4. Haasteeseen voi ilmoittautua mukaan tähän postaukseen kommentoimalla. Jos sinulla ei ole omaa blogia, voit kertoa lukemastasi kommenttikentässä tai sähköpostilla. Perinteen mukaisesti ahkerin lukija palkitaan juhlallisesti. 

Viime vuosien luetuista monien japanilaisten ja kiinalaisten kirjailijoiden tuotokset ovat jääneet mieleen vahvimmin ja siksi mieli tekeekin ensi vuoden aikana keskittyä tähän alueeseen perusteellisemmin. Lukumaratonin aikana luettu Ogawan Revenge oli huippuhyvä, samoin aiemmin nautitut Mishiman Death in Midsummer ja The Sailor Who Fell from Grace with the Sea. Murakamin What I Talk About When I Talk About Running oli mielenkiintoinen ja olen vihdoin päässyt Murakami-kammostani kuuntelemalla myös karmivan ja salaperäisen 1Q84:a äänikirjana (vielä kesken, kesto melkein 47 tuntia!). Julie Otsukan The Buddha in the Attic oli vaikuttava ja nykyään yksi lempikirjoistani Mishiman kirjojen lisäksi. Modernia japanilaista taidetta ja designia ihastelin täällä.  Kohta kolme vuotta olen lukenut Midorikawan Natsume's Book of Friends -mangaa ja olen nykyisin täysin ihastunut, piinkova fani. Ensimmäinen, epävarma manga-postaukseni löytyy muuten täältä. 
On myös mainittava Kankimäen ihqu Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Yöpöydältä löytyy edelliseen liittyen Sei Shonagonin The Pillow Book, josta haasteen myötä myöhemmin lisää... Kiinalaisista  Yiyun Lin A Thousand Years of Good Prayers ja Gold Boy, Emerald Girl vakuuttavat ja iskivät jonnekin syvälle, samoin Xiaolu Guon A Chinese-English Dictionary for Lovers ja I Am China.
Wu Miang-Yin The Man with the Compound Eyes oli erilaisuudessaan mielenkiintoinen ja samalla ensimmäinen taiwanilaiskirjailijan kirjoittama kirja, jonka olen tietääkseni lukenut. Muitakin haasteeseen sopivia kirjoja löytyy blogista, tässä vain omia suosikkejani. Olen muuten tästä haasteesta todella innoissani myös siksi, että Itä-Aasiahan on mielenkiintoisen kirjallisuuden lisäksi teenpalvojan Mekka.
 
Jos kiinnostuit, lukuinspiraatiota löytyy esimerkiksi täältä, täältä, täältä (Japani), täältä (Kiina), täältä (Etelä-Korea), täältä (Etelä-Korea), täältä (Hong Kong), täältä (Hong Kong), täältä (Taiwan), ja täältä (Taiwan). Pohjoiskorealaisista, macaolaisista ja mongolialaisista kirjailijoista en löytänyt kätevää koostetta, mutta yksilöjuttuja löytyy netistä kohtuullisesti.

Kirjavinkkejä otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa milloin vain vuoden aikana. Mitäs sanotte, lähdettekö liitoon?


sannabanana/pinon päällimmäinen
Halukkaat, hypätkää mukaan liitelemään!
 




Monday, December 28, 2015

Jälkilöylyjä

Löylyjäpä hyvinkin: keskellä päivää rakas kotikaupunki oli hetken aikaa maailman kuumin paikka, mutta sitten Marble Bar meni taas ohi. Onneksi maraton ei jatkunut tälle päivälle, sillä mitään en ole saanut luettua! Päivä on kulunut puhtaasti rannalla hikoillessa ja meressä viilentymässä. Kun lämpö laski 36 asteeseen, avasin optimistisesti ikkunat ja ovet, sillä 45:n jälkeen tuuli tuntui mukavan vilvoittavalta. Mutta sitten lämpötila lähtikin taas nousuun, ja täällä sitä hikoillaan koneen ääressä kuin saunassa. Kaveri kyseli jo, että pitäiskö toimittaa tänne vihta?! Kohta lähden taas mereen tai sitten vaatteet päällä kylmään suihkuun. Same same but different. Jos siis hanasta tulee edes kylmää vettä...

Maratonfiiliksiä.

En osannut lukea kovaa tahtia tai kovinkaan paljoa kelloa katsellen. Minulle riitti, että luin paljon ja aina kun voin - ja se oli ihanaa. Seuraavaa maratonia ajatellen (kyllä, aion tehdä tällaista uudelleen!!!) opin sen, että kirjoja kannattaa valkata etukäteen aika suuri pino, ja sellaisia, joita oikeasti himottaa lukea. Sitten voi tarpeen vaatiessa vaihdella ja valita fiiliksen mukaan. Aikaa ei tee mieli kuluttaa jahkailuun maratoonatessa, tai pakkolukemiseen.

Ainoa negatiivinen asia maratonissa oli se, että aikaa ei ollut kirjanjälkeiseen fiilistelyyn ja jälkimauista nauttimiseen kun kunkin kirjan sai luettua. Pidin toki jonkin verran paussia, mutta aika ripeästi tartuin seuraavaan, kun kuitenkin takaraivossa oli tietoisuus siitä, että aikaa ei ole rajattomasti tässä 'projektissa'. Etukäteen olin ajatellut, että postaisin parin tunnin välein edistymisestä, mutta sellainen ei käytännössä tuntunut hyvältä, jos oli lukuimu päällä ja keskeyttäminen olisi ärsyttänyt liikaa (tai ajantaju katosi kokonaan muutenkin...). 

Seuravan kerran jos maratoonaan, niin sen on oltava talvella, tai ainakin asunnossa, jossa on ilmastointilaite!

Luettuja sivuja kertyi minulle 1015 ja olin siihen ihan tyytyväinen. En muistanut laskea sivuja lukiessani, vaikka eihän tässä sellaista sääntöä ollutkaan. Oli ihanaa lukea kunnolla ja suhteellisen rauhassa. Kuumuus vain ajoi talosta ulos vilvoittelemaan, mikä johti pidempiin taukoihin lukemisessa. Minusta myös tämä viikon kestävä maratoonausperiodi on mukava juttu, sillä nyt ehtii seuraamaan muidenkin maratoneja, kun kaikki eivät ole nenät kirjassa samaan aikaan. Tässä postauksessa on päivitetty lista osallistujista, jos kiinnostaa mennä kurkkimaan muuallekin. Osa on jo maratoonannut, osa on juuri matkalla ja toiset ovat kohta lähtöviivoilla.

Välipäivien lukuiloa kaikille, ja kiitos maratoniin osallistujille! Lukekaa rauhassa :)


Vihdoin viileässä vedessä!

Päivän näkymät, välillä vedessä.
 

 


Sunday, December 27, 2015

Hikihän tässä tulee!

Maratonin toinen päivä on alkanut hitaasti kuumissa merkeissä. Aamulla olen kastellut laatikkopuutarhaa takapihalla ja nyt lämpöä on jo 37. Jossakin vaiheessa on taas otettava viilennystauko rannalla, jos vain maltan. Yoko Ogawan Revenge (Kamoku na shigai, Midara na tomurai. Käännös: Stephen Snyder) on kutitellut sillä tavalla ihanasti jo ensilauseillaan. Tai oikeastaan jo sisällysluettelosta lähtien. Tässä on taikaa, olen koukussa!

Ogawa, Y. Revenge. Harvill Secker, London, 2013 (1998).


09:00 - 13:00

Täällä on luettu ja kauhisteltu lämpötilaa, neljäkymppiä on mennyt rikki. Onneksi Revengen läpi kulkee jäätävä virtaus, joka saa mielen irtautumaan arkiolosuhteista. Tämä on ollut ehdottomasti lukumaratonin voimakkain kirja, joka vei minut mukaansa hämärille kujille, jossa kuolema vilahtelee osana elämää joka toisella sivulla. Kauneus ja kauheus ovat tässä lomittain. Eteerinen virheettömyys ja mielen synkkien lokeroiden koukerot vaihtelevat, kun niitä katsotaan useammasta kuin yhdestä perspektiivistä. Nerokasta. 11 tarinaa kiertäytyvät löyhästi toistensa ympärille. Olen kuunnellut viime viikoina Murakamin 1Q84a äänikirjana ja tunnelmissa, rytmissä ja hahmoissa on jotain samaa. Kokemus isolla K:lla. Lempikirja-ainesta. The Girl with the Dogs vahvana kakkosena maratonin kirkkaimpina helminä.

Nyt lähdemme uimahalliin, koska rannan varjoton kärvennyt ei tällä hetkellä kiehdo. Uimakassiin tulee mukaan Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, joka paljastui yllätyksekseni joulupaketista. Pitkästä aikaa uunituore kirja. En malta odottaa, kansikin on niin hieno!  


Itäranta, E. Kudottujen kujien kaupunki. Teos, Helsinki, 2015.

13:00 - 17:00

Huh! Yllättävä takaisku: lukukielen vaihtaminen on saanut maratonnopeuden hyytymään. Luulen, että suurin ongelma on siinä, että sanat poikkeavat normisanastosta, sillä kyse on fantasiamaailmasta, jossa seikkailee jos jonkinlaisia öttiäisiä erilaisissa paikoissa. Tavailen siis kaikkea huolella ja hartaudella ja uppoan syvemmälle ja syvemmälle mystiseen mielikuvitusmaailmaan.


Lukemista polskimisen lomassa, ihana viileys!

17:00 - 22:00


Vau, millaiseen seikkailuun Kudottujen kujien kaupunki minut veikään. Tämä jäi maratonin viimeiseksi kirjaksi, sillä en saanut luettua kovin rivakkaan tahtiin. Kirjassa kun rakennettiin kokonainen uusi maailma, jonka suhteen oli oltava tarkkana, jotta siitä saisi jonkinlaisen käsityksen. Ehkä kuumuuskin teki tehtävänsä ja iltapäivällä olo oli nuupahtanut. Haaveilin jopa nokosista, mutta en sitten maratonin vuoksi kehdannut, kun siitä olisi pitänyt raportoida täällä ;-)

En ollut pitkään aikaan lukenut mitään tällaista, jossa melkein kaikki oli yllättävää ja uutta, lukuunottamatta pyöreää kivipöytää, jonka ääressä Neuvosto kokoontui. Itäranta on luonut saareen tiiviin kudosten ja seittien verkoston, jossa Eliana, nuori kutoja, oppii näkemään todellisuuden, menneen ja tulevan jännittävien ja mystisten tapahtumaketjujen seurauksena. Tämä on toinen todellisuus, jossa ikiaikoja sitten toiset lajit kutoivat ja hallitsivat, sitten toiset, ja taas toiset. Kaikki omine sääntöineen ja tapoineen. Nyt Unennäkijät ovat hyljeksittyjä sairaita, mutta millainen sairaus unennäkö on? Liittoutumia, salaisuuksia, luottamusta ja sen puutetta, ikivanhoja tekstejä, ahneutta ja naamioita. Painajan kädet kurkulla ja paljastavia tatuointeja. Kaiken alla ja ympärillä myrskyää voimakas suolainen meri, joka sanoo viimeisen sanan, niin kuin on sanonut ennenkin.

Lähdimme vielä iltakävelylle rannalle katselemaan auringonlaskua ja viilentymään. Maraton on osaltani ohi. Huomiseksi taas luvattu yli 40 asteen hellettä. Bring it on!

Maratoonasimme myös dyyneillä kaiken lukemisen vastapainoksi. Siis ainakin 10 minuuttia :)

Saturday, December 26, 2015

Ready, set, go!

Lukumaraton on startannut, vaikkakin letkeästi. Aamusella nukuimme pitkään (jee!) ja sitten ajelimme hakemaan laatikollisen mangoja, jotka ovat vihdoin kypsyneet meidänkin hoodeilla. Myrskyinen tuuli on vihdoin laantunut ja päivä tuntuu jo aamusta aika kuumalta. Luvassa on 36 astetta, mutta veikkaan näppituntumalla, että kuumempaa on tulossa. Osa päivästä vietetään siksi rannalla vilvoitellen, ja tietty lueskellen. 

 09:30 - 11:00

 
Njam, nämä saavat kypsyä vielä muutaman päivän.


Thomas, J. Calypso summer. Magabala Books, Broome, 2013.


Aamupalaksi hedelmäsalaattia ja vihreää teetä, lukuohjelmassa Jared Thomasin Calypso Summer, jolla osallistun samalla Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Vasta 65-sivua on tätä nuortenkirjaa takana, ja kirja on vienyt mennessään. Kyle 'Calypso' Summers on eteläaustralialainen nuori Nukunu-mies, joka etsii paikkaansa maailmassa. Thomas kirjoittaa niin suorasukaisesti mutta syyttelemättä aboriginaalinuorten elämästä Adelaidessa, että saa varmasti monenkin lukijan kiemurtelemaan ajoittain tuoleissaan. Kirja voitti State Library of Queenslandin Black & write! -palkinnon vuonna 2013. Parempaa oikolukua kyllä kaipaisin, sillä valitettavan monta lipsahdusta on käynyt silmään jo tässä vaiheessa. Mutta nyt takaisin tarinan vietäväksi... 

Kuulemiin! 


11:00-13:00

Calypso on nyt loppumetreillä, lounassuklaat (!) syöty ja rantakassit pakattu. On ollut mukava matkata kirjan mukana muun muassa 'edellisen elämäni' maisemiin, Semaphoren rantaan Adelaidessa. Luulen, että jonain 15-vuotiaana olisin pitänyt tästä kirjasta aivan hurjasti! Toivon, että niin aboriginaalinuoret, kuin muutkin aussinuoret tarttuisivat tähän kirjaan. niin helppotajuisesti on tässä laitettu suuria asioita pakettiin koskien aboriginaalinuorten elämää osavaltion pääkaupungissa. Hienon hienoista moraalituputusta on tosin aistittavissa, en tiedä tarttuisinko nuorena tuohon, vai olisinko niin kiihkoissani romanssista, etten moista huomaisi. Isoja aiheita käsitellään tässä faktuaalisesti osana arkea: maaoikeuksia, Stolen Generationin repimiä perheitä, arkipäivän rasismia, kuulumattomuutta valtavirtaan, kuilua oman ja valtakulttuurin välillä, paluuta perinteisiin ja oman kulttuurin arvon ja tietotaidon opettelemista.

Nyt rannalle, parin tunnin kuluttua taas lisää! Rantakassiin otetaan mukaan Anna Funderin The Girl with the Dogs.


13:00-16:00

Aamun aavistelu osui oikeaan ja mittari kipusi 38.8 asteeseen. Koska talossa ei ole ilmastointia, on tällaisissa tapauksissa parasta hypätä mereen ja pysyä kaulaan saakka upotettuna kunnes lämpötila hiukan viilenee. Kotiahan yritän pitää mahdollisimman viileänä niin pitkälle kuin mahdollista, eli verhot, ovet ja ikkunat ovat kiinni. Kun kuumia päiviä on muutama peräjälkeen ei mikään enää auta ja silloin otetaankin käyttöön toiseksi paras tekniikka, eli ovet ja ikkunat ovat auki, niin että hyöty otetaan irti jokaisesta helpottavasta tuulenhenkäyksestä. Huomenna taitaa tulla tuokin eteen...

Polskiessa tuli kauhea nälkä ja tilanne on nyt korjattu. Rannalla korkkasin myös Funderin The Girl with the Dogsin, joka on osa Penguin Specials -sarjaa. Minä törmäsin näihin Specialseihin vasta hetki sitten ja kirjakaupasta olisi tehnyt mieli napata näitä mukaani useampi. Ovatko teille tuttuja? Lukumaratonkirjoiksi nämä ovat mainioita, sarjassa kun julkaistaan tekstejä, jotka ovat 'liian lyhyitä kirjoiksi, liian pitkiä lehdissä julkaistaviksi.' Rakastan tätä Funderia, pituutta vain tosin 57 sivua, janosin lisää. Itse kirjasta lisää hiukan myöhemmin, ja seuraavaksi silmien eteen nousee Haurun Paperinarujumala.


Räpylät jalkaan ja menoksi!

Funder, A. The Girl with the Dogs. Penguin, Australia, 2014.

Lukumaisemaa...

16:00-18:00

Anna Funderin All That I Am on yksi lempikirjoistani ja tämänpäiväinen The Girl with the Dogs vaikutti minuun yhtä vahvasti. Teksti on aikaisemmin julkaistu nimellä Everything Precious, ja kertoo armottomasta keski-iän kriisistä niin taidokkaasti, että haluaisin oikeastaan lukea tämän  alleviivauskynän kanssa kerta toisensa jälkeen. Pieneen pakettiin on saatu vaivattoman tuntuisesti sijoiteltua kaikki: vanhenevat vanhemmat, pienet lapset, teinit, väljähtynyt (?) parisuhde, mustasukkaisuus, nykyajan vaatimukset töissä ja kotona, keski-iän mukanaan tuomat räväytykset ystäväpiirissä, haaveilut siitä, jos olisi aikaisemmin valinnutkin toisin... Takuulaatua.


Haurun Paperinarujumala sai taas haukkomaan henkeä vahvalla tunnelmanluonnillaan. Minun piti googlata heinoslaisuus - kuinka kiehtovaa ja erikoista, toiminta jatkunee yhä vieläkin. Ouluun sijoittuva tarina saa kaiken tuntumaan iholla: on talvi, on tehtävä Jumalalta, on kiire pelastua ja koota ympärilleen ne muut onnelliset, jotka viestin ajoissa kuulevat. On kylmät sormet, syntisten hepeneiden pelko, sielun palo - vuoroin kylmä ja kuuma. Paperinarujumala on nopealukuinen, 95 harvaanaseteltua sivua.


Hauru, H. Paperinarujumala. Like, Helsinki, 2013.


Nyt illallisen valmistukseen, ja sitten vuorossa on Ian McEwanin The Daydreamer.

18:00-22:00

Oi voi, päivän viimeiseksi kirjaksi The Daydreamer oli kovin epäsopiva. Olen aika varma, että saan painajaisia uniini. Aika jännä sana tuo 'painajainen', muuten. Mikä niissä painaa ja mitä? Mutta asiaan. Mahassa ainakin painaa herkkupitsa ja jälkkärisuklaat, joita sulattelin pienellä lenkillä muutaman korttelin ympäri. Kohtasimme lenkillä myös yllättävän ystävällisen ja komean siamilaisen kissan, joka juoksi meitä kohti pimeässä naukuen ja sitten kellahti silitettäväksi eteemme! Jotenkin tuo epätavallinen kissakohtaus pimeässä sopii The Daydreamerin tunnelmaan. Kirja koostuu seitsemästä kappaleesta, eli 'Peter storysta', joiden päähenkilö nuori Peter-poika on. Alkusanoissa McEwan kertoo, kuinka luki kappaleet lapsilleen niiden valmistuttua ja otti vastaan paranteluehdotuksia sekä huomioi reaktioita tavoitteenaan luoda lastenkirja, josta aikuisetkin oikeasti nauttisivat. McEwan maalailee klassista iltasatulukuhetkeä, joka hänen mielestään on aikuisille usein mielekäs vain siksi, koska he näkevät lastensa nauttivan. Muutoin iltasadut eivät ehkä aikuisia aidosti kiinnostaisi. Siksi tämä kirja. 
Mutta ei minulle! Minulle ei tulisi mieleenkään lukea tätä lapsille, ainakaan vilkasmielikuvituksellisille, sillä seurauksena olisi takuulla vuosien painajaiset ja traumat. Itse sain todella kirkkaita kauhuelokuvaideoita näistä tarinoista, joissa kyllä hienosti osataan rakennella sydämenlyöntejä tihentäviä tunnelmia ja sellaista kammottavaa odotusta ja pelottavaa aavistelua. Roald Dahlin synkimmät potenssiin kymmenen.


McEwan, I. The Daydreamer. Vintage, London, 1995 (1994).

Nyt menen peloissani peiton alle ja luultavimmin herään johonkin nukkeaiheiseen painajaiseen jossakin vaiheessä yötä. Tai näen ihmisiä ja eläimiä, jotka riisuvat vetoketjuilla varustetut kuorensa! Kuulemiin taas huomenna. Kuvitustakin on sitten taas tiedossa, nyt on netti niin hidas etten jaksa latailla.    

Ihana lukupäivä!

Thursday, December 24, 2015

Rauhaa maailmaan -lukumaraton

Mitä jos kaikki maailmalla hampaat irvessä aseiden ja elämää kuristavien ajatusten kanssa heiluvat ja huutavat ihmiset pitäisivat tauon? Heittäisivät aatteet ja vaatteet, pyssyt ja pommit naulakkoon, keittäisivät teetä, valitsisivat pinon kirjoja, istahtaisivat nojatuoliin, sohvalle tai palmun alle, heittäytyisivät sängylle, hiekalle tai nurmelle makaamaan, ottaisivat hyvän asennon, viereen kulhollisen herkkuja ja alkaisivat tavailla jonkin loistavan kirjan ensimmäistä sivua. Lähtisivat tarinan matkaan, sitten toisen. Lukisivat monesta näkökulmasta, eri ajoilta, eri paikoista. Lukisivat totta ja kuvitelmaa, historiaa ja haaveita, lukisivat itselle tuttua ja sitten sitä haastaavaa tekstiä.  Ajattelisivat rauhassa, keskustelisivat ja kyseenalaistaisivat itsensä ja toiset. Nauraisivat välillä itselleen. Ihmettelisivät vähän.

Tässä paljastui utopistinen ja ajankohtainen jouluhaaveeni. Rauha maailmassa.

Vaikka rauhaa ei voi hetkessä tuoda koko maailmaan, tai ainakaan minä en keksi kuinka se tehtäsiin, on sentään mahdollista luoda sitä pienemmässä mittakaavassa ympärilleen. Haaveesta inspiroituneena julistankin, että 26. joulukuuta lähtee hiljaisesti ja nautinnolla käyntiin Rauhaa maailmaan -lukumaraton. Teemaan sopivasti aikataulu on joustava, eli maratonlenkkejä käydään viikolla 26. joulukuuta - 2. tammikuuta.




Käsi ylös kuinka moni on valmistautunut joululomaan muutamalla kirjalla, joita ei ole ehtinyt kuluneen vuoden (tai kahden, kolmen!) aikana lukea? Ehkä tiedossa on myös kovia, kirjanmuotoisia paketteja, joihin on aikaa käydä heti käsiksi? Lieneekö uudenvuodenlupauksesi tarttua kirjaan edellisvuotta ahkerammin vuonna 2016? 

Minulla lukeminen on jäänyt tänä vuonna hiukan vähemmälle ja joululomaa kohti mentäessä lukuhimo on yltynyt sietämättömäksi. Lukumaratoneista en ole aikaisemmin välittänyt, mutta nyt sormet syyhyten himoitsen taas kirjojen kimppuun käymistä. Sen vuoksi tuntuu, että tuloksena on ihan luonnollinen lukumaraton ilman suorituspaineita ja täynnä lukemisen ja laiskottelun iloa. Ainoa muutos normaalikäyttäytymiseen lienee se, että raportoin täällä lukemisesta sitä mukaa kun etenen sivuilla 42 tunnin aikana alkaen aamusella 26. joulukuuta.

Mukaan tuomaan rauhaa on ilmoittautunut muutama muukin blogi, joissa siis maratoonataan rennoin sivunkäännöin jossakin vaiheessa maratonviikon aikana:

 Todella vaiheessa
Yöpöydän kirjat
Oksan hyllyltä
Lukijan roolissa
Kirjainten virrassa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Taikakirjaimet
Kuuttaren lukupäiväkirja
DesdemOna
Villasukkamurmelin kirjablogi
Kirjakko ruispellossa
Kirja hyllyssä
Orfeuksen kääntöpiiri
Eniten minua kiinnostaa tie
Anun ihmeelliset matkat
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Bibliofiilin päiväunia
Kirjoja ja kakkuja
Mari A:n kirjablogi
Hyllytontun höpinöitä 

Minun alustava lukupinoni näyttää tältä:



Thomas, J. Calypso Summer
Funder, A. The Girl with the Dogs
Hauru, H. Paperinarujumala
McEwan, I. The Daydreamer
Naipaul, V.S. India: a Wounded Civilization
Xenophobe's Guide to the Finns
Ogawa, Y. Revenge


Oikein iloista, rauhaisaa ja ihanaa joulua kaikille, ja tervetuloa maratoonaamaan kanssani heti joulun jälkeen! Nyt täällä laitetaan teetä kannuun ja rojahdetaan riippukeinuun heijaamaan kirjan kanssa :-)



Tarinoita tavaroista

Vihdoin sain loppuun Edmund de Waalin The Hare with Amber Eyes: a Hidden Inheritance. Olen lukenut kirjaa kitkutellen viikkokaupalla. Syynä hidasteluun oli muun 'elämän' (lue: työn) lisäksi itse aihe: de Waal on keraamikko, joka kirjoittaa pienistä netsukeista, jotka ovat olleet perheen hallussa muutaman vuosisadan. Eikä minkä tahansa perheen, vaan Ephrussien, jotka ovat rikkauksineen ja suhteineen loistaneet Euroopan eri maiden kuumimmissa seurapiireissä. Vaikka keskiössä ovatkin omaisuus ja tavarat, sinänsä minulle hiukan puiseva aihe, itsekin käsillään luovaa työtä tekevä de Waal osaa kirjoittaa esineistä ja rakennuksista mielenkiintoisesti, kauniisti ja sellaisella asiantuntijan innolla, joka tarttuu lukijaankin.


de Waal, E. The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance. Vintage, London, 2011 (2010).


Pienet, taidokkaasti kaiverretut netsuket päätyvät kirjailijan haltuun tämän isosedän kuoltua Japanissa. De Waal alkaa seurata langanpäätä taaksepäin aikomuksenaan selvittää kuinka ne päätyivät suvun haltuun. Tavaroiden lisäksi puhutaan tietenkin ihmisistä, joille ne kuuluivat ja siitä ajasta, jonka ympäröiminä he elivät. Suurin osa meistä tavallisista tallaajista ei pysty samaistumaan Ephrussien elämään ja ympäristöön: kulta kimaltelee, julkisivut on puunattava kuntoon, juhlavia rakennuksia pykätään Euroopan metropoleihin ja tuttavalista on täynnä taide- ja liikemaailman who-is-who-hahmoja. Synkän varjon suvun historiaan heittää natsien valtaannousu, seikka joka tietenkin vaikutti juutalaissuvun kohtaloon julmasti ja dramaattisesti. Ei asema ympäröivässä yhteiskunnassa aina ollut heppoinen natsiajan edelläkään, ja tämä olikin omalla kohdallani yksi kirjan mielenkiintoisimmista anneista: kuinka kansanryhmä voidaan leimata ulkopuolelta, vaikka sisällä sydämessä kokee olevansa yksi muista ja on ollut integraalisesti osa yhteiskuntaa vuosikymmeniä. Kuinka poliittiset muutokset voivat hetkessä vaikuttaa ihmisten elämään äärimmäisen voimakkaasti ja yllättäen. Kuinka sellaiset perheet ja suvut, joiden juuret ja jäsenet ovat levinneet ympäri Euroopan, olivat varsin kummallisessa tilanteessa maailmansotien aikaan: uskollisia asuinmaalleen, mutta samalla virallisesti sodassa omia perheenjäseniään vastaan.


 "How objects are handed on is all about story-telling. I am giving you this because I love you. Or because it was given to me. Because I bought it somewhere special. Because you will care for it. Because it will complicate your life. Because it will make someone else envious. There is no easy story in legacy. What is remembered and what is forgotten? There can be a chain of forgetting, the rubbing away of previous ownership as much as the slow accretion of stories. What is being passed on to me with all these small Japanese objects?"


De Waal matkustaa ympäri Eurooppaa tutkien netsukeiden vaiheita ja sukulaistensa elämää vieraillen arkistoissa ja vanhoissa arvoasunnoissa. Menneisyydestä heräävät henkiin eri persoonat ja ajanjaksot, perheen pyrkimykset ja toiveet. Seikkaillaan Tokiossa, Wienissä ja Pariisissa. Kaveerataan Renoirin kanssa ja kuunnellaan Wagneria. Minua hidasti ja ahdisti ajoittain kaikki kullan kimallus, luksus ja loisto, raskaat huonekalut, arvotaide, virallisenoloiset illalliskutsut, sekä liike-elämän että suvun vaatimukset ja viimeisen muodin mukaiset asut. Tuollaisissa olosuhteissa nuupahtaisin heti, luulen. Kirja oli aiheensa puolesta minulle kuin hiukan liian makeaa ja raskasta jälkiruokaa. Hyvää, mutta vain vähän kerrallaan nautittuna. Suosittelen kuitenkin erittäin lämpimästi. Kuvan kirjan sivuille liimaillut luikuisat muistilappuset puhukoon puolestaan.      


"All these cousins can start a sentence in one language and finish it in another. They need these languages, as the family travels to Odessa, to St Petersburg, to Berlin and Frankfurt and Paris. They also need these languages as they are denominators of class. With languages, you can move from one social situation to another. With languages, you are at home anywhere."

Saturday, November 28, 2015

Niin mustaa, mutta hauskaa

Suosikkileffaohjaajani Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories on asunut yöpöydälläni kuukauden päivät. Luin sen tietenkin kokonaan heti kirjan saatuani, mutta sen jälkeenkin olen palannut asiaan kohtalaisen säännöllisesti.

Kokoelmasta löytyy Burtonin kuvittamia ja kirjoittamia pieniä tarinoita, joista löytyy kaikki se, mistä pidän Burtonin leffoissakin: mielikuvitusta, synkkyyttä, mustaa huumoria, puoli-irrallisia ruumiinosia, kammotusta, ja kaiken ylittävää rakkautta. Pienen kirjan saa luettua alle puolessa tunnissa. Hyljeksityt, mutta silti toiveikkaat hahmot eivät aina kohtaa onnellista loppua  ja monet asiat ovat hiukan päälaellaan, niin kuin joskus oikeasssa elämässäkin, vaikka emme niitä juttuja usein halua ajatella.

Suosikkini ovat tuijottava tyttö, jonka silmämunat lähtevät ansaitulle lomalle sekä monisilmäinen tyttö, jonka ystävä kastuu kyynelistä moninkertaisesti silloin kun 'she breaks down and cries'.

Ei liian vakavamielisille tai yliherkille.


Burton, T. The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. Faber and Faber, London 2005 (1998).

Monday, November 23, 2015

Outoja aikoja

Blogi on päivittynyt jähmeästi, mutta niin on kaikki muukin elämässä. Ajat ovat oudot. Olen tuskallisen hitaasti lukenut de Waalin The Hare with Amber Eyes, josta kyllä pidän kovasti, mutta jota en jostakin kumman syystä pysty lukemaan kuin muutaman sivun kerrallaan. Hommaa on niin valtavasti kaikilla elämän osa-alueilla, joka näyttää omalla kohdallani johtaneen jonkinasteiseen halvaantumiseen. Oikein mitään en saa tehtyä, ainakaan tehokkaasti, mutta räpistelen kaiken parissa kumminkin. Pääasia, että sitä etenee edes jollakin tapaa, kai? Ja aikahan ei kuitenkaan tahmeasta aikaansaamisvauhdista huolimatta pysähdy, vaan täysin samaa tahtia tässä mennään eteenpäin kaikki, minne mennäänkin, ja työtehoista riippumatta.


sannabanana
Yhtenä päivänä rannalla....


Teetä ollaan tietenkin juotu samaan tapaan kuin aikaisemminkin. Suurin osa tosin thermoskupista joko auton ratissa tai lentokentällä, aamuvarhaisin tai iltamyöhään. On tullut todettua, että lämmin teekuppi on kuin vauvan tutti tai taaperon turvariepu, ja vaikutus parhaimmillaan varsinkin aamuisin ja illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä iltana hotellihuoneessa stressikohtauksen kourissa hyperventiloidessa törmäsin, teen kautta tietenkin, Madame Flavourin teemeditaatioihin. Suosittelen. Muutama minuutti riittää olon kohennukseen.

Turvarievulle on ollut tarvetta viimeaikaisten maailmantapahtumien vuoksi myös. Pari vuotta sitten vähensin tuntuvasti uutisten seuraamista. Telkkarista on katseltu ainoastaan leffoja, lehdet ovat pysyneet kiinni. Suurimmat ja tärkeimmät tapahtumat ovat sellaisia, että kyllä ne korviin kuuluvat. Pääasiallisia syitä oli kaksi: kyllästyminen 24/7-uutisointiin, jolloin juttuja täytyy puristaa jos mistäkin ja kaikki jää puolivillaiseksi skandaalimaiseksi pintaraapaisuksi. Uutisten kautta lähinnä sekoitetaan pakkaa ja möläytellään puolueellisesti, ajetaan asioita, toistellaan muiden juttuja, ja kukapa tietää, mitä missäkin ihan oikeasti tapahtuu ja miksi, kun aikaa selvittelyyn ei ole. Epäluulo iski.

Tonen syy on henkilökohtaisempi: ahdistuin. Mitä ja ketä se auttaa, että tiedän kaikesta maailman tuskasta päivittäin ja ajattelen näitä asioita joka aamu? Ahdistuin, koska suurin osa uutisista on juuri tuota: kamaluuksia, tai sitten tyhjänpäiväisyyksiä. Ahdistuin, koska päiviäni ja ajatuksiani alkoivat värittää selkkaukset jossakin muualla, jonkun kohtalo jossakin kaukana, avuttomuuden tunne: enhän voi tuolle asialle tehdä mitään. Ja vielä vähemmän kaikille niille asioille, jotka ovat päin honkia, uusia asioitakin saapuu listalle melkein joka päivä. Seurauksena paha olo, kuvotus, avuttomuuden aiheuttama epätoivo. Ja mikä on totuus kaikessa tässä? Missä ovat muut näkökulmat? Seuraavana päivänä moni suuri asia on jo uutisissa unohtunut, uudet karmeudet tai tyhjänpäiväisyydet täyttävät etusivut. Lopetin. Ajattelin, että elämänihän on nyt tässä. Nettiuutiset, televisio ja lehdet avaavat filtteröidyn maailman  silmiemme eteen. Kuinka monta tuntia päivässä seuraamme tuon maailman juttuja? Mitä se tekee meille, elämällemme, yhteisöllemme? Turha kai sanoakaan kuinka paljon pelkoa on ilmassa, väärää tietoa ja ennakkoluuloja tulvii joka tuutista, varaudutaan pahimpaan, koska... Kauhukuvat ja otsikot ovat muistissa. Silmät ovat ruuduilla ja sivuilla, mieli kiihtyy. Entä jos pitäisi pienen tauon? Katsoisi ympärilleen omassa maailmassaan? Ketä siellä lähellä on? Tutustuisi uusiin ihmisiin, puhuisi heidän kanssaan, tekisi jotain yhdessä? Uhkaako joku sinua, elämääsi, oikeasti, konkreettisesti? Mikä on muuttunut arjessasi? Mikä on samaa? Mikä on päänsisäistä, mikä on todistettavaa? Mitä voit ja haluat itse muuttaa? Entä jos eläisi ihan omaa elämää oikeassa maailmassa, unohtaisi uutiset hetkeksi, tutkisi itse omaa ympäristöään ja sitä todellisuutta, jossa elää ja asuu. Muodostaisi mielipiteet sen perusteella. Muuttaisi jotain, jos aihetta on, tekisi hommaa jonkin sellaisen eteen, joka on paremmaksi kaikille. Lähelläkin on avuntarvitsijoita (ja siis sitä mieltä olen, että turvapaikkaa on oikeus hakea ja auttaa täytyy siellä mistä turvaa haetaan). Kauas voi tietenkin lahjoittaa rahaa tai muuta, jos on vakuuttunut perillemenosta. Veikkaan, että tällä taktiikalla pelot puolittuvat, monet ehkä häviävät kokonaan.

Pariisin iskujen jälkeen meidän kaupunki juhli valon juhlaa. Kaikki erilaiset yhdessä.


Kuistin näkymä kuuman päivän jälkeen. Tuijottelin pilviä.



(Tiedän, etteivät uutis- ja auttamisasiat oikeasti ole noin mustavalkoisia ja kaikenlaisia variaatioita löytyy maailmalta, mutta itselleni on tämä taktiikka toiminut nyt. 18-vuotias minä saisi tosin tästä kirjoituksesta kyllä teet kurkkuun!)

Saturday, November 7, 2015

Jatkuvaa liikettä II

Kyllä sitä osataan ikiliikkua muuallakin kuin New Yorkissa! Oma elämä oli koko lokakuun sellaista, että kotona ehdimme käydä purkamassa laukut, pesemässä pyykkiä, heittämässä akvaariokaloille uudet 'viikkopalat' ja sitten taas pakkaamassa kassit. Nyt on mukava ajatella marraskuuta, ja sitä, että ohjelmassa on onneksi ainoastaan kaksi pienempää reissua ja suurin osa kuukaudesta ollaan kotinurkilla. Kyllä tuollainen jatkuva matkaaminen vie mehut, ainakin minusta. Kauhulla ajattelen esimerkiksi pomoni kalenteria. Hän taitaa viettää enemmän aikaa lentokentillä ja autoissa kuin kotona, jatkuvasti!

Pilbaran puskareissun ja Coral Bayn pikavisiitin jälkeen suuntasimme toiselle puolen mannerta Brisbaneen ystävän häihin ja sen jälkeen vielä työreissulle Shark Bayhin, jossa ehdin kaikessa tohinassa myös viettää yllärisynttäreitä. Tai siis synttärit eivät tietenkään tulleet yllätyksenä, mutta se, että työkaverit muistivat kaiken kohinan keskellä oli kyllä suoranainen ihme!

Häät pidettiin ihanassa Bundaleer Rainforest Gardensissa, jossa juuri ja juuri vältimme sateen. Kaveripiiri, jonka kanssa häitä vietettiin on sinkoutunut vuosien varrella ympäri Australiaa ja olikin mukavaa nähdä pitkästä aikaa ystäviä, jotka matkasivat paikalle Melbournesta ja Canberrasta sekä muualta Länsi-Australiasta. Uusia tuttavuuksiakin tietenkin oli vieraslistalla ja kaukaisimmat häävieraat saapuivat Intiasta ja Yhdysvalloista. Kauniiden virallisuuksien jälkeen kaikki komennettiin iästä riippumatta tanssilattialle, ja siellä myös pysyimme koko kööri sulkemiseen saakka. Oli hauskaa. Oli liikuttavaa. Oli ihanaa.






 


Jatkuvaa liikettä

Tiedättehän, kuinka kaupunginosat voivat muuttua lähes tunnistamattomiksi? Aikaisemmin joku kaupunginosa on ollut huonomaineinen, ankea tai tylsä. Mutta kahdessakymmenessä vuodessa asia voikin olla jo täysin päivastoin. Tällaiseen saumaan osuu Karl Taro Greenfeldin Triburbia, jossa seikkaillaan jonkin aikaa New Yorkissa, Manhattanilla, Tribecan kaduilla. Pikkuhiljaa kadunvarren parkissa alkaakin olla kalliimpia autoja. Yksi toisensa jälkeen kattohuoneistot uudistetaan. Hinnat nousevat. Tyyli muuttuu. Kaduilla kulkevat yhä ne alkuperäiset asukkaat, ja sitten uudet, hienommat, menestyneemmät. Joitakin alkuasukkaita onnistaa ja he sattuvat syystä tai toisesta ostamaan asunnon hyvään aikaan. Asuinpaikka on avain oikeisiin kouluihin, piireihin. Paikka on muutoksessa, samoin ihmiset, elämät. Huomaamattaan sitä voi muuttua osaksi jotakin aluksi itselle vierasta.


Greenfeld, K.T. Triburbia. Atlantic Books, London, 2012.



Triburbiassa on hiukan samanlaista energiaa kuin Jennifer Eganin A Visit from the Goon Squadissa. Tähtäinkin osoittaa samaan suuntaan: siihen, kuinka sosiaaliset eläimet Yhdysvalloissa toimivat, viihdeteollisuuden raadollisuuteen, kuinka tärkeää on menestys, raha ja maine, kuinka ottaa se, minkä kuvittelee ansainneensa, ja kuinka porskuttaa elämässä eteen- ja, aina vain, ylöspän. Goon Squad jää kuitenkin nerokkuutensa ansiosta yhä suosikkilistalla Triburbiaa ylemmäksi.


"I also married well. Brooke is a tall, strapping, freckled brunette from a vast Connecticut family in which distant relatives turn to corpses at the rate of 1 every 2,5 years, leaving us generous amounts of shares, bonds and cash."


Minusta alkuasetelma on herkullinen: monella tapaa sekalainen isäjengi, joka kokoontuu puolisäännöllisesti kahvila-aamiaiselle heitettyään vekaransa kouluun. Kaupunginosan muutosten herättämiä huomioita ja vaikutuksia käydään läpi mies mieheltä, mutta ääneen pääsevät myös puolisot ja muu lähipiiri. Minusta olisi tosin ollut mielenkiintoisempaa jos tämä olisi jäänyt miesringin näkökulmaksi, jotenkin juuri tuo alkuasetelman tuoreus (isät!) toi tähän virkistävää lisäpotentiaalia. Käsitellään ihmissuhteita, vanhemmuutta, vanhenemista, odotuksia, unelmia, mielikuvia, vaikeuksia, ulkokuoria, salaisuuksia, työkuvioiden nousukiitoa ja romahduksia - kaikkea elämään kuuluvaa. Herätellään sitä, mikä elämässä on sittenkin tärkeintä - vaikka kirjan hahmot eivät näitä heräämisiä juurikaan koe, vaan paremminkin kaikkea tätä söhellystä, jota elämäksi kutsumme, havainnoiva lukija. Ulkopuoleltahan on aina helpointa tietää missä mennään vikaan ;-).
 

Triburbia on kiivastahtinen, humoristinen, nokkela ja ajatuksiaherättävä kokoelma kohtaloita, joiden näyttämönä toimii ikuisesti liikkeessä oleva, armoton New York. Viihdyin, nautin ja kauhistelin sen seurassa.


"'Your summer plans?' Mark said before they parted.
Levi-Levy seemed surprised by this question. 'I'm going to wear lighter clothing,' he finally said."


Friday, October 23, 2015

Lennosta

Tällä taas viiletetään, tällä hetkellä odotellaan jatkolentoa lentokentällä. Määränpään myrskyn vuoksi lento lähtee myöhässä. Vaikka monilta osin Perthin lentokenttä (sekä domestic että international) on inhokkini, tykkään kuluttaa aikaa kentän kirjakaupassa ja huomasin juuri, kuinka totaalisen ulkona olen ollut tämän vuoden uutuuksista. Ovatko muut esimerkiksi huomanneet, että tänä vuonna tuli vihdoin jatkoa Gregory David Robertsin Shantaramille? The Mountain Shadow on yhtä tiiliskivimäinen kuin edeltäjänsä. Jännittää, uskallankohan edes siihen tarttua? Niin kovasti odottelin muutama vuosi sitten jatkoa, ja nyt takakannen luettuani kirja kuulosti jotenkin ihan eriltä verrattuna kultaisiin lukumuistoihini!

Bongasin myös muuta potentiaalista luettavaa, jotka laitoin korvan taakse. Tai siis napsaisin kännykameralla kansista kuvat. Tekeekö kukaan muu näin kirjakaupassa? Minulta pääsevät kyllä ilman kuvia unohtumaan, enkä usein jaksa alkaa kirjoittaa tietoja ylöskään. Toinen uutuus, joka kuumottelee, on Tim Wintonin omaelämäkerrallinen Island Home. Maailman suurin saari ja sen luonto on kuulemma pääosassa, ja Winton paljastaa kuinka Australian luonto ja hänen suhteensa siihen on vaikuttanut häneen ihmisenä ja kirjailijana. Wintonhan on kotoisin Länsi-Australiasta ja siksikin tämä muistelma kiinnostaa, sillä nämä karut maisemat ja autiot rannat ovat vaikuttaneet omaan mieleeni myös. Mietimme juuri ystävän kanssa, kuinka harvinaista on tässä maailmassa pystyä samoilemaan näillä loppumattoman tuntuisilla rannoilla ihan itsekseen, tai snorklailla korallien seassa ilman tuhansia turisteja ympärillä. 

Wintonin ja Robertsin lisäksi kentän valikoimissa kiinnostavilta vaikuttivat myös Murakamin Colorless Tsukuri Tazaki ja Pinball, Brizzin One Hundred Days of Happiness, Careyn The Chemistry of Tears ja Jhan The Water Book






Monday, October 19, 2015

Pitkä matka, pitkä aika

Edellisen viikon olin Minin kanssa reissussa. Ajomatkaa tuli muutama tuhat kilometriä, suuntana pohjoinen ja siellä sisämaa ja joenvarsi. Seurana ihmiset, joille nuo maisemat ovat olleet koti, uskonto ja osa itseä ikiajat. Reissulla oli monta merkitystä. Työhommien kautta tapasin jälleen ihmiset, jotka vuosia sitten avasivat silmäni ensimmäistä kertaa näkemään ja kokemaan tämän maan ja sen historian aivan eri tavalla. Kertoivat ja opettivat kädestä pitäen ja kärsivällisesti: tarinoita, myyttejä, uskomuksia, omaa elämää, suojaa, ruokaa, vettä, kauneutta, merkkejä, jälkiä, tärkeitä paikkoja, velvollisuuksia, vanhoja riitoja ja tapahtumia, sekä heidän henkiään, jotka kävelivät täällä kauan meitä ennen. Oli ihana halata ja kiittää, olla taas siellä, minkä tunnen sisälläni vahvimmin, vaikka monen monella maalla olen matkannut, ihmisiin tutustunut ja oppinut toisia tapoja sen jälkeen kun tuolta lähdin. Syykin reissulle oli positiivinen, mutta nyt vielä ovat sormet ja varpaat ristissä ja on odoteltava ja toivottava ennen kuin mitään muuta voi sanoa.

Lämpöä riitti yli neljäkymmentä, iltapäivisin pari ukkosmyrskyä, rankkoja reittejä nelivetureilla paikkoihin, joista vain harva tietää, ikuista tavaroiden roudaamista autoista ulos ja takaisin, liikettä varjoihin pois auringosta, litratolkulla vettä, viilentelyä joenuoman lammikoissa ja kahden erilaisen kulttuurin kohtaamista, tällä kertaa siellä toisella puolella, poissa kaupungeista ja ilmastoinnista. 

Takaisinmatkalla olin niin poikki, että iltapäivällä oli kaarrettava auto sivuun tienpenkalle, ja otettava pikanokoset ennen kuin matka taas jatkui. Koukkasimme kahteen otteeseen valtameren rannassa. Kotikontujen 28 astetta tuntuu kylmältä. Tänään Mini piti esitelmän koulussa: 'Ihmiset saavat ne maansa takaisin, jotka valkoiset heiltä veivät." Sinne päin. Kunpa asiat olisivat noin yksinkertaisia ja oikeudenmukaisia.


Teevesi kiehumassa.

Bongaa python.

Raunioita ja historiaa.

Eukalyptuksenlehtiä paksuna mattona.

Keidas karuissa maisemissa.

Coral Bay kotimatkalla. Snorkailtiin <3

Auto täytyy kai pestä...

Tuesday, October 6, 2015

Kepoista ja herkullista

Onnistunut kirjavalinta voimakkaan Open Cityn jälkeen: romanssin- ja herkutteluntäyteistä puolivakavaa muistelmaa. Marie-Morgane Le Moëlin Secrets of a Lazy French Cook sopi loiventavaksi kirjaksi kuin lasillinen krapula-aamuun (hehe, en ikinä ole oikeasti kokeillut!). 



Le Moël, M-M. Secrets of a Lazy French Cook. Harper Collins, Sydney, 2012.



Takakansi lupaa ranskalaisen journalisti-Marien seikkailuja ja sopeutumiskamppailuja Australiassa. Mieleen tuli heti Sarah Turnbullin Almost French, jonka asetelma on samankaltainen, mutta maat erit, eli aussijournalisti sopeutumassa Ranskaan. Pidin Almost Frenchin huumorista, rehellisyydestä ja kulttuurisesta syväluotauksesta kovasti ja odotin mielenkiinnolla tähän käänteiseen kokemukseen tutustumista.  Takakannesta huolimatta Australiaan sopeutuminen ei ole tässä kuitenkaan missään mielessä pääasiassa, toisin kuin Marie-Morganen lukuisat romanssit koko hänen elämänsä varrelta, joihin tutustumme kerta toisensa jälkeen. Australiaan päästään vasta kirjan puolivälin tienoilla, ja romanssin kautta tietenkin! Odotuksia tulikin korjattua heti muutaman sivun jälkeen, kun todellisuus paljastui. Le Moël kuvailee kevyellä ja korostetun (itse)ironisella otteella lapsuuttaan ja nuoruuttaan, perhesuhteitaan ja erityisesti lukuisia ihastuksiaan ala-asteelta lähtien. Muistelmissa kulkee mukana läheisesti Marien äidin, Madeleinen reseptit, joita on ripoteltu tasaisin väliajoin sivuille. Minulle nämä reseptit olivatkin kirjan parasta antia ja muutamaa aion takuulla kokeillakin. Madeleinen reseptit ovat laiskan kokin reseptejä, eli hyvää ja perinteistä, mutta hiukan helpommin ja nopeammin. Sipulikeitto, simpukat ja perunagratiini saivat oman keittiöinspiraation hyrräämään.


 "The room was silent, waiting for me to begin, and I felt like a rabbit on a road caught in the headlights of a speeding Porche (somehow, at this crucial moment, I had a thought for the poor Lucien rabbit). I turned around to see my recorder teacher, M. Jourdan, waving at me. Why was he waving? What did he want from me? I wished I could be away: reading a novel, tweezing the cat's whiskers, spying on Pierre. Or even better, spying on my elder sister while she was kissing her new boyfriend. Anywhere but here. On my right, the harpsichord player, Stéphane, was raising his eyebrows and hissing at me in a loud manner: 'Marie, whenever you want. But it's better if you want now 'cause there are still twenty kids to play after you.'"


Epäilen, että kirja on kirjoitettu hienoisen koti-ikävän kourissa, ja ranskalaisesta (hiukan stereotyyppisestä) elämänmenosta kuulemmekin runsaasti. Sillä tavoin reseptit ovat kuitenkin mukavasti kontekstissa ja ruokalajien lyhyt historia on mielenkiintoinen. Muuten kirjan kulttuurinen anti jäikin heikohkoksi, vaikka takuulla herkullisia ja räjähtäviä aineksia aussi-ranskis-akselilla olisi ollut runsaasti. Henkilötkin jäivät hiukan kiiltokuvamaisiksi, kaikenlaisista paljastuksista huolimatta. Joskus raapaistiin jotakin mehevämpää, mutta valitettavasti hampaita ei koskaan upotettu kunnolla asioihin. Paitsi Ranskassa ja Australiassa, Marie-Morganen mukana seikkaillaan romanssin kierteissä myös Kanadassa pariinkin otteeseen. Kirja osui kuitenkin itselleni sopivaan saumaan, eli kevyt välipala ja keittiöinspiraatio tuli tarpeeseen ja lukaisin tarinan ihan mielelläni.   

Saturday, October 3, 2015

Kesää kohti

Eilen illalla korkattiin oman pihan 'terassikausi'. Tätä on ollut ikävä: työntäyteisten viikkojen jälkeistä hengaamista auringonlaskun oranssissa ystävien kanssa. Pulina tai ajatuksissa hiljakseen istuminen (sen osaavat muutkin kuin suomalaiset!) jatkuu siihen saakka kunnes tulee pilkkopimeää. Silloin pöydälle nostetaan kynttilät (ja eilen pallovalotkin), ja juttu jatkuu. Vihdoin on niin lämpöistä, että shortseissa illallistettiin hytisemättä iltamyöhäiseen. Aaltojen pauhussa ja ulkoilmassa on ihana parantaa maailmaa. Viime vuonna näitä perjantain tai viikonlopun de-briefejä oli aika säännöllisesti, tänä kesänä lähipiirin kiire ja kalenterit näyttävät sellaisilta, että ihan muutamaan voi olla tyytyväinen kesän aikana. 


Valmiina toimintaan. Lautaislle saapui intialaista hieman kuvanoton jälkeen.


Viimeiset teenrippeet saivat tarttumaan tähän tärkeään aiheeseen: Suomen-reissulla kävin taas turisemassa ja nuuhkimassa Demmers Teehausissa Annankadulla. Tällä kertaa mukaan lähti Teataster Selectionin etelä-korealainen luomu-sencha. Jeju-saaren Seogwang-viljelmältä peräisin oleva sencha on raikkaan vihreää ja pienilehtistä herkkua. Minä join tätä Suomessa päivittäin aamuteenä ja sama meno jatkui täällä niin pitkään kunnes pussin pohja alkoi näkyä. Viimeisen kannullisen olin jemmannut ja tänä aamuna oli sen aika. Tämä sencha on jotenkin energisen oloista - väri kuivana sekä haudutettuna on vahvan tuoreen vihreää ja maultaan tee on kevyttä ja keväisen raikasta - juuri sopivaa aamuherättäjää. Nyt puhutaan pussin viimeisten rippeiden voimalla, mutta minusta tee ei ole maultaan hirmuisen makeaa, vaikka makeus pussin kyljessä mainitaankin (myös tuoksu on makeahko). Siksi ehkä ihastuinkin tähän luomuteehen: vaikka mausta löytyy umamia ja tuoksu huumaa, tee on silti kevyttä ja jättää hyvän tunteen juuri heränneen kielelle ja vatsaan. Tästä teestä tulee mieleen kesäiset aamut ja auringonpaiste. Bio Etelä-Korea Jeju Seogwang Sencha on limited edition, eli kiirehdi, jos kiinnostaa!


Viimeisiä viedään!


Kauniin kirkasta vihreyttä.



Kun lueskelin Jejun saaresta, alkoi tehdä mieli mennä käymään. Eristyksissä ollut saari on kuulemma kulttuuriltaan ja kieleltään aika erilainen muuhun Koreaan verrattuna. Jejulaiset ovat naisia arvostavaa matriarkaalista väkeä. Perinteisesti vapaasukeltajanaiset kun toivat leivän pöytään meren antimista saamillaan tuloilla. Vielä pari vuotta sitten Jejulla oli muutama tuhat vapaasukeltajanaista, ja suurin osa heistä oli yli kuusikymppisiä!

Tuesday, September 29, 2015

Hengästyttävää tästä maailmasta, tästä tilanteesta

Olen palannut pitkältä matkalta maailman ympäri, minua on kieputettu filosofian, tieteen, tunteiden ja todellisuuden vyyhdessä välillä New Yorkissa, välillä Brysselissä ja muistojen Nigeriassa. Olen vaikuttunut, olen hengästynyt, olen täynnä ja tulee kestämään jonkin aikaa ennen kuin pystyn tarttumaan uuteen kirjaan. Tätä on pureskeltava vielä hetki. Luin Teju Colen Open Cityä hitaasti. Ensimmäisen kolmanneksen aikana en ollut varma mitä ajatella. Pidänkö edes tästä kirjasta? Mitä tämä oikein on? Puolessa välissä olin jo koukussa, suurten oivallusten ja tuntemusten äärellä. Mutta ei tätä kirjaa voi silti ahmia, vaikka tajuaisikin sen nerouden. On edettävä andante, juuri niin kuin kirjan päähenkilö Julius kävelyillään. Klassisen musiikin termikin sopii tarinaan.


Cole, T. Open City. Faber and Faber, London, 2011.


Miten edes kirjoittaa kaikesta mitä suhteellisen lyhyt romaani pitää sisällään? 259 sivuun on mahdutettu historian syvyyksiä, ihmiskohtaloita, kansojen kohtaloita, ajankohtaisia tapahtumia, sotia, vanhentumista ja kuolemaa, ystävyyttä, solidaarisuutta, viisautta, rakkauden kipua, rasismin ja ennakkoluulojen vaikutuksia yksittäisiin ihmisiin, tiedettä ja taidetta. Ja ennen kaikkea kohtaamisia. Kohtaamisia, jotka eivät sinällään aina johda mihinkään. Ne tapahtuvat ja päättyvät, mutta herättävät ehkä ajatuksen tai tunteen. Ja voivat palata mieleen jossakin toisessa yhteydessä myöhemmin. Tai sitten eivät, vaan haihtuvat muistin mustaan kuiluun. Sellaista on elämä.


"But a book suggests conversation: one person is speaking to another, and audible sound is, or should be, natural to that exchange. So I read aloud with myself as my audience, and gave voice to another's words."


Kaikkea yhdistää tämän pienen maapallomme yhteisyys, vaikka emme asiasta olisikaan aina samaa mieltä. Ihmiset ovat aina liikkuneet ja ajatukset ja geenit sekoittuneet. Muutos on osa elämää. Juliuksen maailmassa, meidän maailmassamme, suurelle osalle tämä liike on esillä koko ajan, ajattelipa siitä mitä tahansa. Se on todellista, lihaa ja verta, elämää ja oikeutta siihen. Monenlaiset voimat sysäävät meidät liikkeelle milloin missäkin, ajat vain vaihtuvat, ja tavat.


"I wished I could meet the unseen starlight halfway, starlight that was unreachable because my entire being was caught up in a blind spot, starlight that was coming as fast as it could, covering almost seven hundred million miles every hour. It would arrive in due time, and cast its illumination on other humans, or perhaps on other configurations of our world, after unimaginable catastrophes had altered it beyond recognition. My hands held metal, my eyes starlight, and it was as though I had come so close to something that it had fallen out of focus, or fallen so far away from it that it had faded away."

Julius, nuori lääkäri, kävelee työvuorojensa jälkeen New Yorkin kaduilla. Kävellessä kaikenlaista tulee mieleen, ja joskus vain havainnoidaan ympäristöä. Ollaan Juliuksen pään sisällä, hänen ajatuksissaan, mutta ainoastaan silloin kun hän päästää meidät sisään. On taukoja, arkea kirjan sivujen välissä, josta emme tiedä mitään. Ja sitten seuraavan työvuoron loppu, seuraava kappale, joka ei jatku edellisestä, vaan astutaan kadulle jossakin. Vaikka tarina ei jatku, Juliuksen elämä ja todellisuus jatkuu. Pidin tästä rakenteesta kovasti, vaikka se alussa hämmensikin: emme heti pääse Juliukseen käsiksi, emme saa koherenttia, lineaarista kuvaa, emme saa kaikenkattavaa selitystä, aikeita, juonta. Saamme iltakävelyitä toisen pään sisällä.  

Monikulttuurisuutta, äärettömän moninaisia historioita ja tarinoita samassa pienessä tilassa (kuvitelkaa kymmenen kadulta poimittua ihmistä ja heidän perheidensä historia. Kuvitelkaa tämä siirtolaisvaltiossa, vaikka Yhdysvalloissa tai Australiassa. Koko maailma ja paikat ja ajat ovat läsnä!), jokaisten kasvojen takana sukupolvien kohtalot, edessä tulevaisuudensuunnitelmat. En kestä, tämä oli niin voimakas kirja, miten joku osaakaan!? Minä halusin keskustella Juliuksen kanssa, liittyä mukaan niihin seurueisiin, joissa hän oli osana, kuunnella, oppia, ymmärtää, olla samaa tai eri mieltä. 


"They were exactly like young people everywhere. And I felt some of that mental constriction - imperceptible sometimes, but always there - that came whenever I was introduced to young men from Serbia or Croatia, from Sierra Leone or Liberia. That doubt that said: These, too, could have killed and killed and only later learned how to look innocent. When I finally left Le Panais, it was late and the streets were silent, and I walked the three and a half miles home."


Colen kieli on kiihkotonta ja tarkkaa. Klassinen musiikki, tieteelliset teoriat, filosofiat, monikulttuurisuus, lähihistoria sekä ajankohtaiset tapahtumat kietoutuvat toisiinsa Juliuksen elämässä ja ajatuksissa. Muisti ja unet vievät Juliuksen välillä lapsuuden Nigeriaan, ajatuksiin äidistä ja isästä ja unohdetusta omasta, jota Julius hapuillen lähtee etsimään Brysselistä. Oikeasti matka on vain syvemmälle itseen. Ja kirjan loppu: Julius jatkaa kävelyretkiään tiputtaen meidät matkastaan takakannenjälkeiseen pimentoon.

Vaikutuin, ihastuin, rakastuin, hengästyin, tahdon lukea tämän uudelleen, hitaammin. Ja hittolainen, kauhistuttaa kuinka aluksi ajattelin, että pitäisikö tämä jättää kesken!

Monday, September 28, 2015

Puolivuotiskatsaus

17. syyskuuta tuli blogin (kolme-ja-)puolivuotismerkkipäivä täyteen ja perinteisesti nyt ruoditaan viimeisen 6 kuukauden luettuja ja juotuja. Paitsi että teestä postasin niin vähän, että jätän juomajutut tällä kertaa väliin... Tähän jaksoon ajoittui myös inhottava, ällöttävä ja ahdistava lukujumi sekä muutama kuukausi sen jälkeen alkanut bloggaustauko. Taukoon syynä ollut järkyttävä kiire vaikutti luonnollisesti myös lukemistahtiin, eli luettujen määrässä ei ole hurraamista. Ehdin myös lomailla heinäkuisessa Suomessa, asia, joka juuri nyt tuntuu lähinnä kaukaiselta ja epätodelliselta unelta! Hyviä kirjoja tuli silti kaikesta rikkonaisuudesta huolimatta luettua aina kun aikaa liikeni.


Perinteinen perjantain/lauantain klassikkoillallinen, kun puhti on poissa: fish and chips auringonlaskussa.



Hittolainen, tässä luettuja skrollaillessa ja valitessa huomaan, että oikeastaan kaikki viimeisen puolen vuoden aikana lukemani kirjat ovat sellaisia, jotka nostaisin tähän listalle.  Tehdään siis toisin päin: ainoat kirjat, joka eivät sytyttäneet täysiin liekkeihin tai jättäneet pureksittavaa pidemmäksi aikaa, olivat yllättäen Maya Angeloun I Know Why a Caged Bird Sings ja  ei-niin-yllättäen Aaronovitchin Foxglove Summer (sama linkki kuin edellä), joiden lukeminen ei kuitenkaan onneksi kaduta. Niistä ei vain nyt myöhemmin ole jäänyt sellaisia väristys-, yllätys- tai löytöfiiliksiä. Lukuvinkkejä etsivät voivat muutoin minun puolestani tarttua mihin vain maalis-syyskussa postaamaani. Erityismaininta on kuitenkin annettava ehdottomasti Mistryn A Fine Balancelle, joka on kertakaikkiaan huumaava taideteos. Toinen vahvasti mieleen jäänyt teos on  Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin... <3 <3 <3 Oli mukava huomata, että Kankimäki oli kirjallaan voittanut hiljattain HelMet-kirjallisuuspalkinnonkin.


Kävelyllä vanhoilla hoodeilla. On se niin nättiä. Joku patriootti lahjoittanut lipun.
 


Blogitauolla ehdin töiden lisäksi miettimään syntyjä syviä ja nyt on sen seurauksena muutosta ilmassa. Muutossiemenet on kylvetty maahan, paluuta ei ole, jokin uusi lähtee kasvamaan ja unelmat todentumaan. Eihän näin käy itsestään, vaan jotain pitää tehdäkin, että asiat oikeasti reaalimaailmassa tapahtuvat. Tekeminen on helpompaa kun suunta on jotakuinkin selvä. Kompassi kaukaista päämäärää kohti siis. Edessä on seikkailu, sillä kaikkihan me tiedämme, ettei elämässä koskaan voi kovin pitkälle etukäteen ennustaa. Pitkästä aikaa on jännä olo: siitä on kauan kun olen ottanut suuren riskin ja hypännyt kallionkielekkeeltä siivet auki ilmaan. Toivotaan että kantavat, ja että laskeudumme paikkaan joka tuntuu oikealta ja kodilta. Olo on toiveikas ja rauhallinen kaikesta huolimatta. Tuntuu niin hyvältä ja eläväiseltä :)


Kuistin simpukoita.



Ennen hyppyä on kuitenkin vielä muutama kuukausi hommaa edessä: järkkäilyä, suunnittelua, työ- ja lomareissuja ja isoja työtehtäviä, jotka on saatava vuoden loppuun mennessä kuosiin. Laakereilla ja haaveissa ei siis ehdi lepäilemään vaan täyttä höyryä mennään eteenpäin. Toivon, että aikaa löytyy myös kirjoille, ja aamun matcha-seremoniasta aion pitää kiinni kuin pelastusrenkaasta myrskyssä!



Sunday, September 27, 2015

Mistä tuulee nyt?

Olen hiljattain tutustunut nousevan auringon maan taidetuuliin. En ole millään muotoa mikään guru tai akateemikko taiteen tai designin suhteen, mutta tiedän mistä tykkään ihan rehellisessä tavis-mielessä. Minusta on muuten aika jännä huomata, että Suomessa iittaloiden, aaltojen, marimekkojen ja arabioiden ympäröimänä kasvaneena  jotain olennaista näistä tarttuu ihmiseen. Osaako kukaan selittää? Onko kyse vain aivopesusta ja silmän tottumuksesta? Joka tapauksessa: lukupinoon hivuttautui kaksi modernia japanilaista kuvataidetta (ja muutakin) käsittelevää teosta, joista olen ollut innoissani.


         Okazaki, M. Kimono Now. Prestel, Munich, 2015.  Campos, C. Japanese Illustration Now. Thames & Hudson, London, 2011.



Christian Camposin Japanese Illustration Now on koonnut yksiin viileisiin kansiin 100 japanilaisen taiteilijan ja suunnittelijan töitä. Kirjan johdatuksessa useat eurooppalaiset ja amerikkalaiset nuoret ja kauniit taidetyypit kertovat lyhyesti omista ajatuksistaan ja suhteestaan japanilaiseen taiteeseen ja suunnitteluun. On hiukan epäselvää, kuinka he ovat olleet kirja teossa mukana ja miksi heidän ajatuksensa ovat johdatuksessa. Seuraavat 430+ sivua on kuitenkin omistettu vain ja ainoastaan japanilaiselle luovuudelle.

Hurjan inspiroivan kirjan sivuilta löytyy Japanin design-taivaan tämänhetkisiä kirkkaita tähtiä, jotka ovat vakuuttaneet monella saralla. Tyylilajeja on useita valokuvauksesta tietokonegrafiikkaan ja piirustuksesta paperirobotteihin. Löytyy kauhua, realismia, mangaa, animaatiohahmoja, muotia, klassista modernisti ja fantastisia mielikuvitusmaailmoja. On seksiä, väkivaltaa, kannanottoja, ja sitten myös rauhaa ja harmoniaa. Jokainen taiteilija esitellään lyhyesti yhteystietoineen. Lisäksi mainitaan suurimmat asiakkaat, joille taiteilija on tehnyt töitä. Pidän myös kirjan muutamista taiteilijahaastatteluista ja heidän "inspiraationlähteistään", jotka on kuvattu haastatteluiden yhteyteen. Yhdessä on muuten muumimukikin :) 

Japanilainen nykytaide on rohkeaa ja räikeää. Sitä ei voi ohittaa katsomatta tai huomaamatta. Minä uppoudun näihin monikerroksisiin teoksiin kuin transsissa ja voin helposti viettää tunnin jos toisenkin tämän kirjan parissa, yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikkea on niin paljon! Ja silti kokonaisuudet ovat yhtenäisiä. Taitavaa, kaunista, kekseliästä, hirvittävää, inspiroivaa.

Manami Okazakin Kimono Now on kunnianosoitus 'käveleville taideteoksille' eli kimonoille. Kirja on jaettu perinteestä, taiteesta, muodista ja pop-kulttuurista inpiraationsa saaviin taiteilijoihin, joiden tuotokset löytyvät nyky-Japanin kimonokankaista kuin myös edellämainituissa yhteyksissä esiintyviin kimonoihin. Kirjaa lukiessa henki salpautuu: niin kauniita ovat kuvat catwalkilla, mainoksissa ja kaduilla. Sivuilta löytyy useita haastatteluita, joissa pohditaan kimonoita nykymaailmassa, niihin liittyviä merkityksiä ja mahdollisuuksia sekä inspiraatiota.

Minusta oli jotenkin hienoa, että alkusanoissa Kioton pormestari uskoo sellaisen ajan vielä koittavan, jolloin puvut ja solmiot korvataan taas kimonoilla! Kulloinkin äänessä ovat sekä japanilaiset, että ulkomaalaiset kimonoekspertit. Kimono - kuinka mielenkiintoinen ja vaativa pohja taiteilijalle! Kuvissa kimonot ovat osa arkea ja juhlaa, söpöstelyä, roolihahmoja, mielikuvituksellista muotia, taidetta ja perinteiden vaalimista.

Minua alkoi oikein himottaa joskus päästä kimonomuotishowhun, ja sitäkin enemmän haluaisin vaatekaappiini kauniin kimonon, jota voisin joskus käyttää. Kuvissa huomio kiinnittyy runsaisiin yksityiskohtiin, materiaaleihin, pintoihin ja leikkauksiin - kaikki on niin äärimmäisen tarkkaan mietittyä. Upeita, säväyttäviä kimonoita, joilla on sekä vahvat juuret, että siivet, joilla lentää maailmalle. Kirjassa kimonot seikkailevat Japanin lisäksi ainakin Alankomaissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Tykkään.         

Nämä esteetikon aarreaitat kehtaa jättää kahvipöydälle.

Thursday, September 24, 2015

Matchaa ja matkamuistoja

Iltana eräänä tuli kauhea matcha-himo. Ei auttanut kuin hakea purkki jääkaapista, kaivella esiin chasen, chashaku ja siivilä, ja sitten sekoitella vaahtoinen voimajuoma. Tietenkään tässä ei ollut mitään järkeä, sillä tuloksena oli odotetusti heikot yöunet, mutta silti tuntui, että kupillinen oli sen arvoista. Päähänpiston seurauksena välineet jäivät keittiöön esille ja niihin on ollut siitä lähtien helppo tarttua.

Näillä vauhtiin!

Tänä aamuna heräsin aikaisin. Työauton radiopuhelin oli jäänyt auki, ja heräsin joidenkin työmiesten kommentteihin toisilleen. Volyymiä oli sen verran, että ääni kaikui suljetusta autosta makuuhuoneeseen sisälle saakka. Kesti hieman aikaa tajuta, mistä oli kyse. Onneksi naapuri on tämän viikon muualla töissä. Mini-me:n koisiessa hiivin verannalla yöpaidassa, lämpimät lankut jalkapohjien alla, lintujen laulaessa. Aurinko oli juuri noussut, aamussa usvainen olo. Rakastan tällaisia arkisia rauhan hetkiä. Hiljaisesti hiippaillen varastettuja tunteja ja minuutteja, jolloin tuntuu kuin olisi ainoa ihminen tällä upealla planeetalla. Lyhyellä aamujoogalla sain kehon eloisaksi ja matcha vispattiin kupposeen. 


Minä en välittänyt, vaikka joukossa oli noita suurempiakin ilmakuplia. Lisävispauksella nekin häviäisivät ja matchankin maku paranisi kermaisemmaksi.

Aiemmassa matcha-himossani avasin vihdoin tammikuussa hankitun Ippodon Tancho-no-mukashin. Tämä kyseinen matcha on Ippodon asteikolla sieltä keskituhdista ja keskilaatuisesta päästä. Matcha-valikoimaa Ippodossa riittää: ostoshetkellä tarjolla oli 17 eri laatua, joiden hinnat vaihtelivat 400-2000 yeniin (plus verot), eli noin 3-15 euroa 20 gramman paketista. Minua jäi nyt harmittamaan etten hankkinut vertailukohdaksi toista laatua tai Kioton erikoismatchaa, jota oli myös tarjolla. (Kerroin muuten hiukan Kioton Ippodosta aikaisemmin täällä.) Tancho-no-mukashi on helposti vaahtoavaa, tummantummanvihreää ja täyteläistä. Jos makumuistiin on luottamista, tämä oli maultaan hiukan kitkerämpää ja jälkimaultaan voimakkaampaa, kuin Obubun kevyempi ja kermaisempi matcha, jota testailin taannoin. Makeus ja kitkeryys ovat silti kauniissa balanssissa. Valmistelin tämän matchan noin 80-asteiseen veteen (keittimessä säätö 85 astetta ja sitten hiukan odottelua). En tiedä miksi matchan hidas nauttiminen aamulla tuntuu niin upealta luksukselta ja saa koko maailman näyttämään jotenkin harmonisemmalta? Koska aika on yhtäkkiä vilahtanut tammikuusta syyskuuhun, luulen, että aamuinen matcha-hetki tulee olemaan osa rutiinia purkillisen loppuun saakka, sillä aikomus oli nauttia tästä ihan tuoreena...


<3 matcha :)


Tajuttuani, kuinka aikaa on taas tammikuusta vilahtanut (apua - kohtahan on jo seuraava tammikuu!) selailin hiukan haikealla mielellä kansiota, jonne olin laittanut talteen kaikenlaista Japanista kerättyä: esitteitä, kortteja, karttoja ja sen sellaista. Tekisi kovasti mieli reissata sinne uudestaan, ja nähdä, kokea sekä maistella lisää. Minusta tällaiset ohkaiset reissukansiot ovat muuten hirmu käteviä. Kerään nykyisin joka reissulta tärkeitä ja kauniita juttuja talteen ja laitan ne matkan loputtua omaan kansioonsa. Niiden avulla on helppo myöhemmin tehdä tällaisia muistelumatkoja, virkistää muistia ja antaa vaikka muille matkavinkkejä. Aikaisemmin matkoilta kerätyt jutut kierivät usein kuukausia nurkissa, pöydillä ja hyllyillä ja päätyivät jossakin vaiheessa paljon myöhemmin huonokuntoisina roskikseen. Nyt on kovin järjestelmällinen olo noiden kansioiden kanssa :)


Kaikenlaista kansiossa.

Tästä olen innoissani: Love Potion kukkii jälleen. Ensimmäinen nuppu miltei vuoteen!