Saturday, August 22, 2015

Kananlihalla sademyrskyssä

Meillä ollaan tänä vuonna saatu uskomattoman paljon sadetta. Kun tästä kaupungista lähtee ajelemaan mihin tahansa suuntaan, ei voi uskoa silmiään: vihreää, ja kaikki on kasvanut! Villikukkasia on putkahtanut esille monessa kohtaa, toivottavasti ehtisin niitä kuvaamaan blogiinkin.

Nytkin sademyrsky piiskaa ikkunoita. Minä avasin verannan isot ovet ja annan kostean tuulen puhaltaa sisään. Kohta on kuitenkin jo kesä, ja tällainen ilma muisto vain. Ihanaa kun kasvimaalaatikkoakaan ei tarvitse muistaa kastella, vaan se tapahtuu automaattisesti eikä mikään käpristy unohduksen vuoksi keltaiseksi rangaksi.

Talvilukemiseni ovat laittaneet kananlihalle. Näin Never Let Me Gon muutama vuosi sitten dvd:ltä ystävän luona. Oli jo myöhä, mutta tarina nappasi mukaansa ja muistan yhä tarkasti sen kammottavan ja ahdistavan tunnelman, jonka elokuva sai minussa aikaan. Kirjamuodossa Kazuo Ishiguron Never Let Me Go oli istuskellut jo jonkin aikaa hyllyssä odottelemassa oikeaa hetkeä, eli sellaista, kun leffan näkemisestä on kulunut tarpeeksi kauan, enkä enää lukiessa laittaisi yhden päähenkilön kohdalle Keira Knightleyä (asia piti muuten tarkastaa, ja huomasin, että muistissani oli Kate Winslet eikä Keira. Selkeästi siis aikaa leffan katsomisesta oli kulunut tarpeeksi :).



Ishiguro, K. Never Let Me Go. Faber and Faber, London, 2006 (2005).



Kirjassa seurataan kolmen ystävyksen, Kathyn, Ruthin ja Tommyn, elämää Hailshamin sisäoppilaitoksessa ja myöhemmin sen ulkopuolella, lähinnä sairaaloissa ja muissa laitoksissa. Ishiguro on sijoittanut tarinan jonnekin 50-70 -luvun Englantiin, jossa on kosteaa, koleaa ja ruskeatiilistä. Koko juttua leimaa kovin sisäänlämpiävä ahdistustunnelma: ulkomaailma on selvästi jossakin ihan muutaman sadan metrin päässä, mutta läpinäkyvän seinän takana; sinne ei koskaan pääse, tai saa mennä, sisään ja mukaan menoon. On olemassa säännöt ja velvollisuudet ja tarkoitukset ja lyhyen elämän kulku on selvä alusta saakka. Vaikka lukija ei tiedä yksityiskohtia ennen loppua, huutaa hän mielessään: Karatkaa, lähtekää pois! Tehkää mitä haluatte, vaihtakaa nimenne! Mutta huuto kaikuu kuuroille korville.


"The first time you glimpse yourself through the eyes of a person like that, it's a cold moment. It's like walking past a mirror you've walked past every day of your life, and suddenly it shows you something else, something troubling and strange."

 
Ensimmäinen huomio, mikä jää takaraivoon tarinan alkusivuilla on se, etteivät lapset mainitse vanhempiaan. Siitä alkaa Ishiguron kieputus, jossa Kathy kertoo takaumien kautta lämpimästi hieman salamyhkäisestä Hailshamista ja sen henkilökunnasta, lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä monimutkaisesta ystävyydestään Tommyn ja Ruthin kanssa. Tietenkin mukana on romansseja, mutta hiukan erikoisilla kiemuroilla. Lukijana olin kuin hiiri kissan kynsissä. Juuri kun oltiin pääsemässä mehukkaaseen kohtaan, jossa jotain paljastuisi, Ishiguro veti minut Kathyn suulla takaisin menneisyyteen 'ennen kuin voin jatkaa, on pakko kertoa tämä aikaisempi juttu, jotta tajuat mistä on kyse...'.

Vaihtoehtoja kolmikon elämässä on vähän. Pikkuhiljaa lukijalle paljastuu kaiken taustalla haamuileva Suuri Suunnitelma, jonka osasia päähenkilöt lähipiireineen ovat. Vaikka kyse on elämän ja ihmisyyden perusasioista, ei tässä olla kovin melodramaattisia. Asioista puhutaan välillä pelottavan analyyttisesti - ja aivoille annetaan samalla runsaasti pureksittavaa. Lukiessa voi miettiä ihmisarvoa ja -oikeuksia, uhrauksia suuremman hyvän eteen, rakkautta, lääketiedettä, koulujärjestelmää, vapautta ja sen puutetta ja vaikka aivopesua, noin niin kuin alkajaisiksi. Tämä on Kathyn kiertelevä ja kaarteleva muistelma ja tulkinta siitä mitä tapahtui ja miksi, tässä ei paasata tai anneta vastauksia, vaan otetaan elämä vastaan sellaisena kuin sen on eteen annettu, kyseenalaistamatta lopulta mitään. Kyseenalaistaminen jää lukijan tehtäväksi, ja mieleen jäi ainakin minulle sellainen kammottava ajatus, että mitä jos jossain, oikeasti?


"I was talking to one of my donors a few days ago who was complaining about how memories, even your most precious ones, fade surprisingly quickly. But I don't go along with that. The memories I value most, I don't see them ever fading."

2 comments:

  1. Tämä oli upea kirja! Ishiguro on niin taitava kuvaamaan hurjia tapahtumia ja tunteita vähäeleisesti ja viiltävästi.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin minustakin! Ja hirmuisesti tarjoillaan ajateltavaa samalla.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!