Saturday, September 5, 2015

Life goes on, or not.

Olen pitänyt hiljaista kirjamaratonia. Mini-me on kipeä ja olemme saaneet hengähtää sen vuoksi pari ylimääräistä, rauhallista päivää kotona. Virallinen kevät on alkanut, ja vaikka Minin yskän vuoksi en ole saanut nukuttua, olen ottanut unta kiinni aurinkoisessa riippumattopesässäni päivisin. Kaikenlaista on käynyt mielessä. Jotenkin monet pohdituttaneet asiat ovat linkittyneet viime päivien lukemiseen ja pulautankin ne nyt tähän postaukseen.

Ensinnäkin, olen melkein hengästynyt luettuani Rohinton Mistryn A Fine Balancen. Kirja oli asustellut hyllyssä jonkin aikaa ja tilliskivimäisyys (614 sivua) yhdistettynä pieneen printtiin ja kapeaan riviväliin piti minut aika kauan loitolla. Mitä ajanhukkaa tosin, tuo välttely! Heti ensimmäiseltä sivulta olin koukussa, ja luettuani olo oli sellainen, että olisi pitänyt rauhoittuakseen juosta muutama kierros korttelin ympäri. Eikö olekin ihanaa kun on sellainen kirja kesken, jota oikein himottaa lukea joka päivä? Tällainen oli A Fine Balance. Iski suoraan sydämeen, riviväleistä ja kirjaintiheydestä huolimatta.



Mistry, R. A Fine Balance. Faber and Faber, London, 1996.



En olisi ikinä arvannut, millaisiin fiiliksiin kirja minut saisi. Melkein oksettaa, kun yritän miettiä mitä tästä sanoisin. Minun on mahdotonta purkaa kirjaa niin, että tekisin sille oikeutta. Kannen Independentin lainaus, "A towering masterpiece by a writer of genius", antaa kyllä osviittaa, mutta enhän minä usko ennen kuin olen itse lukenut. Kirja sijoittuu 70-80 luvuille Intiaan, ja varsinkin järkyttävien ja levottomien 'The Emergency' -vuosien (1975-1977) ympärille (googlatkaa ja kauhistukaa). Ajanjaksoa seurataan tavallisten ihmisten perspektiivistä. Tavallisten siinä mielessä, että vaikutusvalta oman elämän suhteen on aika tiukilla, kun ei ole kauheasti rahaa lahjomiseen. Koska ollaan Intiassa, kastisysteemin vuoksi tavallisellakin on monen monta eri tasoa.


"Om felt nothing - the shack had meant nothing to him, he decided. Maybe now his uncle would agree to go back to Ashraf Chacha. He remembered Maneck, coming to visit tomorrow. He laughed mirthlessly about telling him the dinner was off - cancelled due to the unexpected disappearance of their house."


Ollaan niin monimutkaisissa yhteiskunnallisissa kudoksissa, että pyörryttää: on koko painava kastihistoria, Intian ja Pakistanin ero, hindut ja muslimit, poliitikot ja pulliaiset, rikokset ja rangaistukset (jotka eivät seuraa toisiaan), laki joka taipuu ja joustaa itsensä epämuodostuneeksi, vallanpitäjät ja voimankäyttäjät, sekä heikot ja arvottomat, joille voidaan tehdä mitä tahansa. On taistelu selviytymisestä, nöyryytykset ja tahto nousta, saada oikeutta. On ystävyyttä, himoa ja huumoria. On toivoa ja paloa, joka kerta kerran jälkeen muserretaan joko julmasti tai vain ohimennen. On hyviä aikoja ja laihoja vuosia. Se mikä on toiselle aihe onneen ja kiitollisuuteen, on toiselle säälittävää ja perikato. Taustalla jauhaa markkinakoneisto, korruptio ja poliittiset päämäärät, joista shakkilaudan pikkunappuloilla ei ole käsitystä.


"'You two have lost weight,' he observed. 'Where have you been so long?'
'Special government diet,' said Ishwar and told him about their misfortune.
'You fellows are amazing,' the sweaty cook roared over the stoves. 'Everything happens to you only. Each time you come here, you have a new adventure story to entertain us.'
'It's not us, it's this city,' said Om. 'A story factory, that's what it is, a spinning mill.'
'Call it what you will, if all our customers were like you, we would be able to produce a modern Mahabharat - the Vishram edition.'
'Please, bhai, no more adventures for us,' said Ishwar. 'Stories of suffering are no fun when we are the main characters.'" 
 

Jotenkin tuntuu väärältä kirjoittaa tähän kirjan päähenkilöistä, tai edes juonesta. Mistry on herättänyt heidät ja ajanjakson henkiin sivuilla niin, ettei tällainen pieni pätkä anna yhtään mitään. Mainitaan nyt kuitenkin, että on maaseudun nahkatyöläisistä kaupunkiin räätäleiksi siirtyneet setä ja veljenpoika; huononäköinen leski, joka yrittää pitää häätömiehet loitolla asunnostaan ja vuorilta opiskelemaan saapunut nuori mies. He tulevat lukijalle tutuiksi, mutta mukana on paljon muuta ja monia muita. Tapahtumat ja hahmot kiertyvät hienosti toistensa ympärille vuosien aikana, mutta juonikikkailu ei ole tässä missään nimessä pääasiassa. Pääroolissa on selviytyminen ja sen vaatima kamppailu sekasortoisina aikoina. Samoin se, kuinka käy yksilöille, jotka eivät tavalla tai toisella, syystä tai toisesta, asetu notkeasti ennaltamäärättyyn muottiin. Kauempaa katsoessa elämä heittelee kuin korkkia aalloilla, vaikka välillä kuvittelemme uivamme määrätietoisesti. Asioita voi tulkita optimistisesti tai pessimistisesti, mutta kuinka paljon tällä valinnalla on väliä, kuka on lopulta tyytyväisin tai onnellisin? Onko hyvää edes olemassa, ja jos onkin, voittaako se (koskaan)? En kestä: nauratti ja itketti tätä lukiessa, toiveet nousivat ja murskautuivat, oli ihanan kodikasta ja sitten taas mustaa epätoivoa, äänetöntä huutoa painajaisunessa, jossa raajat eivät liiku vaikka kuinka yrittäisi. Tämä painajaisunitunnelma kuvaa kirjan tapahtumia ehkä parhaiten. Liian suuret möröt pimeissä kulmissa, joita ei pääse karkuun.


Lukutunnelmia - rauha ja aurinko. Sivuilla oli toinen maailma.

Jättikupin kanssa verannalla miettimässä suuria juttuja. Onneksi voin.


Arvaatte varmaan, että mitkä tapahtumat maailmalla pyörivät myös mielessä tätä lukiessa. Vainottuja ihmisiä; hallitsijat, jotka voivat helposti kääntää mustan valkoiseksi ja toisinpäin riippuen kummasta on hyötyä; perusturvallisuuden hajoaminen yhteisöissä; hyväksikäyttöä, huijausta, hengenhätää, nälkää ja toivottomuutta. Paikat ja ajat vaihtuvat, mutta avun tarve on aina sama, kun on melkein kaikkensa menettänyt. Tarjoaako apua kukaan, missä ja miten? Paluumuuttajatar kysyi: 'Milloin meillä on asiat niin hyvin, että voisimme auttaa?', Akaasian alta toivotaan rauhaa, rakkautta ja tulevaisuutta kaikille, ja Marjatta on kirjoitellut samansuuntaista aika taajaan viimeaikoina.  Järkyttyneenä olen seurannut pelon- ja vihansekaista keskustelua uutisoinnin alla. Täysin rasistisesta huutelusta ja lietsonnasta on näyttänyt tulevan arkipäivää. Toisaalta on ollut helpottavaa huomata, että ehkä ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat auttaa hädän keskellä, tekevät jo niin hiljaisessa arjessaan. Elävät sellaista elämää, jossa ihmisen ihonväri, kotikieli ja uskonto ei ole se ensimmäinen asia, joka tulee toisesta mieleen. Uskaltavat kohdata toisen ihmisen. Ehkä heillä ei ole siksi enää aikaa fiktion, miltei sairaan ilkeilyn ja kauhukuvien varassa vellovaan netti'keskusteluun'? On ollut hienoa huomata, kuinka tästä huutelusta huolimatta tavalliset ihmiset ovat nousseet ja tarjonneet konkreettista apua.
    
Toinen juttu, jota mietin, ja joka on kaikunut viimeaikoina siellä täällä, ovat kaikenlaiset ajatukset siitä, kuinka se mitä oikealla tavalla pyydämme, tulee luoksemme. Täytyy vain vaihtaa ajatukset ja uskoa itseensä, ja elämäämme saapuu vääjäämättä yltäkylläisyys. Olen tällaisista asioista samoilla linjoilla Mark Mansonin kanssa (ei huumorintajuttomille, ja kiroiluvaroitus: klik ja klik.) 
Uskon toki positiivisen ajattelun ja tsemppauksen voimaan. Kun ajattelee positiivisesti, huomaa tilaisuudet helpommin ja uskaltaa niihin myös tarttua. Sillä tavoin elämään voi tulla paljon hyvää ja uutta. Silti elämässä ja maailmassa tapahtuu paljon huonoja asioita hyville ihmisille, jotka eivät sellaista ansaitsisi, eivätkä takuulla ole ajatuksillaan luoneet järkyttäviä olosuhteita tai tapahtumia itselleen tai läheisilleen. Olisi tökeröä lähetä paasaamaan vaikka lapsensa karmealla tavalla menettäneelle, että 'kannattaa ajatella positiivisesti ja tässä on varmaan joku tosi hieno oppitunti käynnissä'. Asenne vaikuttaa elämään, mutta paljon on arpaonnea myös pelissä. Siksi minusta kiitollisuus kaikesta hyvästä on tarpeen. Ei se ole monesti mikään itsestäänselvyys tai oma ansio. Ja sama kääntäen. 


11 comments:

  1. Sitä minäkin toivon, että nämä kovaa puhuvat ovat vain kovaääninen ääripää ja enemmistö on viisaammin hiljaa. Mutta ei toimettomana.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Olen ollut asian suhteen lähinnä vain kauhistunut ja toivoton, mutta eilen näkyi niin paljon juttuja ihmisistä, jotka kaikesta huolimatta auttavat ja tekevät. Usko ihmisyyteen palasi.

      Delete
  2. Minä hankin A Fine Balancen omaksi, kun Satu (Satun luetut -blogista) nosti sen yhdeksi parhaiksi koskaan lukemistaan kirjoista. Sitä sivumäärää ja fonttikokoa minäkin arastelen, mutta palan halusta lukea se mahdollisimman pian. En uskaltanut lukea sun tekstiä kauhean tarkasti, mutta selvästi kirja teki todella suuren vaikutuksen sinuunkin.

    Itseapukirjallisuus (ja melkein kai voisi jo puhua -teollisuudesta) on sellainen genre, mihin en oikein osaa suhtautua. Totta kai on mahtavaa, että moni niistä löytää uutta voimaa ja sisältöä elämään, mutta eipä se positiivinen asenne ihan kaikkeen riitä sekään.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täytyykin käydä lukemassa Satun kirjoitus. Minullekin tämä nousi kärkeen ja lempikirjaksi! Tässä arviossa ei kyllä ollut yhtään mitään juonesta, joten ei haittaa vaikka lukisit koko jutun :) Kirja herätti hirmuisesti ajatuksia ja teemat olivat kiehtovia, niistä vain vaahtosin.

      Minusta positiivinen tai optimistinen ajattelu on hyvä keino selvitä elämässä suht iloisena ja tyytyväisenä. Ja silti paskaa voi tulla niskaan ajoittain. Mikä hirvittää noissa muodikkaissa self help kirjoissa on se, että koko ajan pitäisi haluta lisää ja parempaa (ja usein vielä samoja asioita muiden kanssa) ja jos ajattelee oikein, niin kaikki käy todeksi. Luulen, että tuollainen voi pidemmän päälle ajaa ihmisiä masennukseen ja ahdistukseen ja tyytymättömyyteen, kun kaikki ei sitten tapahdukaan kuten on pyydetty, eli jotain on tehty väärin...

      Delete
    2. Linkki Satun luetut -arvioon:
      http://satunluetut.blogspot.com.au/2009/11/rohinton-mistry-fine-balance.html?m=0

      Delete
  3. Voi mikä mahtava kirjoitus. Tuntuu, että tässä on KAIKKI. Koska tuo kirja sai sinut tähän mielentilaan ja terävään oivaltamiseen, niin sehän on pakko lukea itsekin. Harva kirja vaikuttaa tällä tavalla.
    Pikaista paranemista Mini-melle!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aivan, oli todellakin voimakas tämä lukukokemus ja suosittelen lämpimästi kirjaa, koukutusvaroituksella!

      Kiitos, täällä vielä yskitään, mutta suunta on oikea :)

      Delete
  4. Voi mahdoton sentään, en ollut huomannut tätä bloggaustasi. Toisen ketjun kommentoinneista luin, että tämä oli se "KIÄH"-kirja. Huh. Kun maailma on mennyt monilta osin käsittämättömiksi. Kun toisaalta Suomen TV:ssä on ohjelma nimeltä Hottikset, jossa täydellisinä pitävät ihmiset etsivät itselleen täydellistä seuraa ja haukkuvat kaikkia muita ja toisaalta toiset ylittävät merta kumiveneessä henkensä kaupalla niin asiat ovat niin kaukana toisistaan kuin voivat olla ja valtava välimaasto vielä siinä välissä. Jatkuva parku somessa "kun ne vie meitin naiset ja työt" yms. yms., hullu hallitus, joka vie köyhemmiltä tuhkatkin pesästä, mahtimiesten uho ja mitä vielä, niin vaikea on tässä verkostossa suunnistaa.

    Em. tarkoituksena on sanoa, että luultavasti tulen tätä teosta lukiessa kokemaan läkähdystä. Ihan hyvä, jos vielä jaksaa läkähtyä. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tätä lukiessa sitä miettii ihmisyyttä ja telkkari onneksi unohtuu. Läkähtyminen on sellaista hyvänlaista, ei ahdistavaa, vaikka ruusuilla ei tässä tanssahdellakaan. Laittaa juttuja sopivasti perspektiiviin.

      Delete
  5. Oi, nyt vasta huomasin että oot kirjoittanut tästä! Tuo oma arvionpätkäni ei oikein tee kirjalle oikeutta, paitsi siinä mielessä että vaikka lukemisesta on pian jo kuusi vuotta, sen ajatteleminen tuntuu edelleen aiheuttavan pientä hengityksen salpautumista. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. No just sellainen kirja, jota ei voi unohtaa. Mietin tässä yksikin ilta kuinka muistan niin selvästi kaikki ihmiset ja tapahtumapaikat, sen asunnon ja kadun, jonka varrella paljon tapahtui. Ihan niin kuin olisin oikeasti ollut siellä paikalla! Tikahduttavan upea!

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!