Saturday, April 25, 2015

Niin kaunista, että itkettää

Minin kanssa käymme joskus tällaisia keskusteluja: mikä on niin kaunista, että alkaa itkettää? Musiikki, kaunis taide tai esineet, erityiset hetket, rakkaan ikävöinti ja erilaiset muistotilaisuudet ovat ainakin olleet usein listalla. Japanin mono no aware kuvaa tällaista haikeutta jotakin kaunista tai tärkeää kohtaan, jota ei (kohta) enää ole.

Tätä tunnelmaa ja pohdiskelua ja paljon, paljon muuta löytyy Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sivuilta. Kirja kiilasi heti sen saatuani pinon päällimmäiseksi ja lukaisin sen kiihkeästi muutaman työntäyteisen päivän aikana. Parasta kai tunnustaa jo tässä ihan aluksi olevani aivan lääpälläni tähän kirjaan!  


Kankimäki, M. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava, Helsinki, 2013.



"Voi olla, että kaikki muut ovat ymmärtäneet nämäkin asiat jo ajat sitten. Ehkä minä kärsin suorastaan vakavista ymmärtämisvaikeuksista koko elämän suhteen, ja olen selviytynyt tähän asti jollain hämärällä kepulikonstilla, todellisuudessa mistään mitään tajuamatta. Silti haaveilen jo: ymmärtäisinpä jotakin Japanissa."


Mitä tapahtuu, kun elämäänsä totaalisen kyllästynyt 38-vuotias nainen päättää irtautua arjen turvallisuudesta ja lähteä etsimään tietoa 900-luvulla eläneestä hovinaisesta, johon on opiskeluaikoina ihastunut hänen tekstiensä kautta? Ah, sydämen kuuntelu, repäisy ja seikkailu - tällä reseptillä ei voi mennä vikaan! Ja samanikäisenä voin jonkinasteisesti samaistuakin, vaikka elämäntilanteemme ovat monelta osin erilaiset.


"On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja."


Kankimäen haaveilema tutkimusprojekti saa vauhtia, kun rahoitus järjestyy ja sitä kautta matka Japaniin toteutuu. Kielitaidoton tutkimassa ikivanhaa kirjallisuutta? Näin se vain tapahtui! Kankimäki kirjoittaa rehellisenoloisesti elämästään ja tuntemuksistaan: epäilyksistä, toiveista, peloista ja innostuksesta. Mietitään kovasti sitä, onko aivan hullua lähteä tällaiselle matkalle ja tauolle palkkatyöstä. Huomasin lukiessa, että olen jotenkin välttänyt tuollaisen poteron omassa elämässäni kokonaan. Lähipiirikin taitaa olla samanlaista sakkia, sillä en usko kenenkään edes yllättyvän, jos lähtisin (taas) jonnekin huuhailemaan vuodeksi-pariksi. Itsekin tekevät samaa. Kankimäellä on työpaikka ja asunto, joihin voi palata takaisin. Huomasin terveellisesti, että ajatus olemisesta 'tyhjän päällä' on kovin suhteellinen sekin. Näitä juttuja oli mukava pohdiskella Kankimäen kanssa ja huomata eroja ja yhteneväisyyksiä. 
Kirjan toinen päähenkilö, Sei, on vahvasti mukana tekstissä, jossa vuorotellaan 900- ja 2000-luvun naisten välillä. Vaikka naisten kirjoitustyyli on kovin erilainen, vuoropuhelu on järjestelty taitavasti niin, että tarina soljuu kevyesti ja saumattomasti. Kirjassa on lukuisia viittauksia muihin Heian-kauden kirjoihin ja lopun kirjallisuuslista sai tämän lukijan hiukan epätoivoiseksi: haluaisin lukea kaiken!  
"... samaan aikaan kun Euroopassa taisteltiin barbaarisissa olosuhteissa Englannin herruudesta, toisella puolella maailmaa eräs Lady Murasaki katsoi puutarhaansa ja huomasi 'lehtien seassa valkoisia kukkia, joiden terälehdet olivat puolittain taittuneet niin kuin ajatuksissaan hymyilevien ihmisten huulet.'"   

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin avaa virkistävästi Heian-kautta Japanissa, Sei Shonagunin mysteeriä, modernia Japania ja Kankimäen omaa elämää. Tässä on kuristavaa kauneutta, seikkailun vapautta, historiallista analyysiä sekä ilahduttava pulahdus nyky-Japaniin. Rakastuin kertalukemalta (ja Piia Ahon suunnittelema kansikin on juuri niin sopiva).

Työmatkan lukumaisemaa. Ei valittamista.

P.S. Sopivasti kirjan lukemisen jälkeen postilaatikkoon kolahti ennakkotilattu Studio Ghiblin The Tale of Princess Kaguya. Guardianin arvio täällä. Ja kuinka ollakaan, Kankimäen kirja ja leffa olivat mitä parahin pari: Sein aikakausi heräsi eloon silmien edessä ja kirjan ansiosta tajusin, että oltiin Heianissa ja miksi nypittiin kulmat, puhuttiin sermien takana, haviteltiin hovielämää ja läheteltiin kosiokirjeitä. 

Thursday, April 9, 2015

Voittaja!

Eilinen arvonta suoritettiin hiukkasen myöhässä sillä yllätin itseni ja menin illalla hot yogaan hikoilemaan. Huh huh, oli oikeasti rankkaa!





Random.org valitsi synttäriarvonnan voittajaksi Sonjan! Onnea Sonjalle, ja laitahan yhteystietosi sähköpostilla niin palkinto lähtee matkaan sinua kohti.

Meillä sataa vettä ja on pilvistä. Loistava lukuilma siis, mutta työkiireet haittaavat keskittymistä ja taas on edessa reissukin. Postaamatta on ainakin seuraavat hyvät luetut: The Earthquake Bird, I Know Why the Caged Bird Sings ja Foxglove Summer. Kuulemisiin!



Meidän kuivaa rantaa.

Canberran karppeja.

Tuesday, April 7, 2015

Lukujumin katkaisija

Kirja, joka sai taas lukemisen maistumaan joltain, oli Khaleid Hosseinin A Thousand Splendid Suns. Muutaman ensimmäisen sivun jälkeen en vielä uskonut niin käyvän: meno tuntui jotenkin liian ennalta-arvattavalta, nyyhkyltä ja stereotyyppiseltä. Mutta sitten yhtäkkiä hahmot heräsivätkin eloon, en enää tiennytkään yhtä varmasti mitä tulee tapahtumaan ja aloin oikeasti välittää. Lopulta tykästyin kirjaan kovasti, niin, että taisin jossakin vaiheessa tirautella kyyneliäkin.


Hosseini, K. A Thousand Splendid Suns. Bloomsbury, London, 2007.



"Mariam lay on the couch, hands tucked between her knees, watching the whirlpool of snow twisting and spinning outside the window. She remembered Nana saying once that each snowflake was a sigh heaved by an aggrieved woman somewhere in the world. That all the sighs drifted up the sky, gathered into clouds, then broke into tiny pieces that fell silently on the people below. As a reminder of how women like us suffer, she'd said. How quietly we endure all that falls upon us."


En kuitenkaan halua johtaa harhaan: tässä on paljon sellaista vaikeiden olosuhteiden (yltiö)romantiikkaa, kurjistelua ja nostalgiaa, joka saattaa joitakin ärsyttää. Minulle suurimmaksi arvoksi nousi se, kuinka eläväisten hahmojen kautta pääsi osaksi afganistanilaista tytön ja naisen arkea eri ajankohtina, ja kuinka poliittiset ja historialliset muutokset ovat sekä yksilöiden että valtioiden asioihin vaikuttaneet. Valtavasti asiaa on nidottu yhden (tai muutaman muunkin) naisen elämäntarinaan: köyhyyttä, alistusta, toivoa, rakkautta, rauhaa, sotaa, fanaattisuutta, epätoivoa, tuskaa, pelkoa, ystävyyttä jne. Aina tällaisten jälkeen tulee se turvallinen olo, että olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia. Ja heti perään seuraa se riittämättömyyden tunne, kun tajuaa, kuinka epätasa-arvoisissa olosuhteissa täällä pallolla pyörimme, kuka missäkin.   

En osaa tai oikeastaan halua sanoa t­ästä enempää. Mutta lukekaa :)

Monday, April 6, 2015

Katse taivaalle

Viime vuonna elämäämme astui ihana pikkumies. Hän esiintyi myös täällätäällä ja täällä. Sydämemme särkyi, kun mini-me:llä todettiin kissa-allergia ja herra joutui muuttamaan uuteen kotiin muutaman tapahtumarikkaan yhteiselokuukauden jälkeen. Onneksi koti löytyi aika läheltä ja tuttavien luota, eli tapailemme yhä silloin tällöin ja olemme voineet seurata pikkukissan kasvua pojasta mieheksi. Hän oli ensimmäinen kosketukseni kissamaailmaan ja entisenä kissakammoisena ihmisenä en olisi voinut saaada parempaa opasta kissaihmiseksi. Niin ystävällinen ja leikkisä tapaus hän on. Nykyään, isompana, on havaittavissa myös äksyilyä, mikä saattaa olla tuotosta siitä, että herralla on nykyään asuinkumppaneina kaksi isoa koiraa, joita hän tehokkaasti terrorisoi :)

Sydämeen on pistänyt pariin otteeseen oikein erityisen hartaasti, kun mini-me on tunnustanut eräänäkin iltana, että "that cat meant everything to me." Onneksi huoneessa oli pimeää, sillä luulen, että reaktioni tuohon suoraan sielun syvyyksistä kumpuavaan lauseeseen oli aika vetinen. Yritin kuitenkin siinä pimeässä maatessani pysyä asiallisena ja vastata ääni vapisematta. Toisen kerran kosketti, kun mini kertoi piirtäneensä ystävänsä kanssa lemmikkinsä kouluvihkoihin. Hän oli piirtänyt muualla asuvan kissansa, ja kun oli tullut aika laittaa vihkot laatikkoon, hän sanoi, että "tears started coming from my eyes, because I miss him so much!" Tämä siis yli puoli vuotta kissan muuton jälkeen. 

Mitä opimme tästä? Allergiatestit ennen eläinten hankkimista! Ja vaikka aikaisempia reaktioita ei olisi ollutkaan! Yhäkin ihmettelen, kuinka suuri ero kissojen allergisuudessa näyttää olevan. Minin kaverilla on kissa, joka ei näytä aiheuttavan juuri minkäänlaisia reaktioita (ja tämän perusteella oletin, ettei hän olisi kissoille allerginen), kun taas toisen kissanomistajaystävän luona yöpyessä mini meni tunnissa punaiseksi kuin tomaatti eikä saanut henkeä!

Tämän pitkän kissa-alustuksen jälkeen itse asiaan, eli Thea Welshin muistelmaan The Cat Who Looked at the Sky. Ilman lyhyttä kissanomistajakauttani tuskin olisin kirjaan koskaan tarttunut. Nyt viisastuneena tiedän, että elämä kissan kanssa voi olla to-del-la mielenkiintoista :) Sydneyssä asuva Welsh kirjoittaa omasta elämästään kissojen kanssa. Hän on jo vuosia huolehtinut naapuruston kissoista, joista jotkut ovat tulleet pidemmäksi, toiset lyhyemmäksi aikaa tuttaviksi. Pysyvämmän ratkaisun ja samanaikaisen vapaan elämän toivossa Thea ja hänen puolisonsa päättävät tuttavapariskuntansa kanssa adoptoida kaksi kissanpoikaa yhdessä. Kissat tulisivat asumaan osan ajasta molemmissa kodeissa mahdollistaen omistajiensa matkustelun ja työkiireet.


Welsh, T. The Cat Who Looked at the Sky. Flamingo, Sydney, 2003.



"For example, I'd often heard that cats are loners. [...] because all of the cats with whom I had a close acquaintance were gregarious to the point of 'I know it's only mid-morning, but why don't we open a nice bottle of white and ring around and see who's free for lunch?'"


Welshin muistelmassa kissojen vuosi on jaettu vuodenaikoihin. Yhteisomistajuus ei tietenkään suju ongelmitta, ja jo kissojen nimien suhteen väännetään kättä. Kissoilla onkin eri nimet eri huusholleissa! Kirjan päärooleissa ovat kuitenkin kissat, joita tuleekin loppujen lopuksi kolme, ja heidän vierailevat kissakaverinsa. Kaikki kovin erialisia, dynaamisia persoonia, mikä tietenkin aiheuttaa lukemattomia huvittavia ja kaoottisia tilanteita. Welsh kuvailee kissoja ja tilanteita tarkkaan, minkä vuoksi en kirjaa suosittelisi ihmislle, joita kissat eivät kiinnosta. Jossakin vaiheessa kirjaa minunkin keskittymiskykyni herpaantui, mutta Welsh sai minut kuitenkin takaisin tarinan pariin. Puhutaan sopeutumisesta, muutoista, pomottamisesta, kasvusta, ulkonäöstä, tasapainosta, taidoista, ujoudesta ja itsenäistymisestä, kaiken muun muassa.


" Lying there in a bed festooned with cats I'm very aware of them all being totally conscious of each other's presence while affecting utter ignorance. 'You are actresses,' I say to them. 'You're all actresses.'"


Kissojen ensimmäinen vuosi on täynnä säätämistä ja dramatiikkaa. Niin kuin hyvissä kirjoissa aina, löytyy tästäkin muutamia suurempia opetuksia ja löytöjä elämään. Kissojen mukana kasvavat myös omistajat. Kirjasuositus kuitenkin vain kissafaneille, muille löytyy muutakin luettavaa! 

****

Muistakaapas muuten myös edellisen postauksen synttäriarvonta. Pari päivää aikaa vielä. Kiitos kaikille tähän asti osallistuneille ja kiitos myös kivoista sanoistanne :)

Näihin tunnelmiin:


Räpylät rannalla.