Wednesday, July 29, 2015

Kuinkas sitten kävikään?

Blogitauolla paiskittiin töitä niska limassa, mutta myös suunniteltiin tulevaa avoimin mielin. Niin avoimin, etten olisi etukäteen uskonutkaan! Työrintamalla on sellaiset kilimanjarot ja himalajat kiivettävänä (ja matka jatkuu yhä), että se itsessään olisi jo oikeuttanut blogitaukoon. Mutta lisäksi, kuin ruokaansa hotkiva nälkäinen koira, bloggari otti itseään niskasta kiinni ja läksi kehittymään. Ikuinen työstressi ja illuusioiden rikkoutuminen oli jo jonkin aikaa sitten saanut minut tarkastelemaan duunikompassia tarkemmin. Muutosta on ollut ilmassa, mutta koska niin moni asia kiinnostaa, on ollut hankalaa tehdä päätöksiä ja valintoja. Lisäksi nykyisessä työpaikassa niin moni asia on mahtavan hyvin, että monenmoinen kriisi kompensoituu sillä. Mutta, mutta: mahanpohjassa on kammottava tunne, stressi ei hellitä ja on aina varjona taustalla. Sisäinen inspiraatio on hukassa. Unettomuus alkoi taas heti, kun olin kiemurrellut kaksi päivää työpöydän ääressä. Tunnen hukkuvani. Onneksi apu oli lähellä. Olen saanut viimeisen vuoden-pari seurata kollegan kehitystä ihmisenä ja suuri merkitys hänen muutoksissaan on ollut eräällä henkilöllä, joka työkseen auttaa ihmisiä takaisin raiteille ja oman juttunsa kimppuun. Otin yhteyttä epävarmana. Toivoin apua valinnan tekemisessä, sillä vaihtoehdot olivat jo selvillä, mutta en osannut päättää mihin alkaa investoida aikaa ja rahaa. Mitä siis tekisin tämän nykyisen homman jälkeen? Itse itselleni antama deadline on selvä ja olen sen kommunikoinut työnantajallekin. Iso muutos meille kaikille. Ei helppoa, mutta sitten toisaalta niin totta, ettei sydämessä ole vaihtoehtoja. On lähdettävä ja tehtävä jotain muuta, mutta mitä ja missä?


Tämänkin kauniin kupposen edessä pohdiskeltiin elämää Fiskarsissa.

Olosuhteet ovat osoittaneet tiettyyn suuntaa kartalla, mikä on minullekin ok. Sitä kohti siis hiukan hapuilevin askelin. Eli aika ja paikka ovat jotakuinkin selvillä. No, järkyttävän työmäärän lisäksi sitouduin kahden kuukauden intensiiviseen rupeamaan, jonka aikana kaiveltaisiin sitä omaa juttua ja inspiraatiota jostain syvältä itsen syövereistä. Tarkoitus oli siis löytää jotain, joka laittaisi jälleen liekkeihin, mutta josta saisi myös elannon. Kurssilainen astui ovesta sisään aika päämäärätietoisena. Aikaa oli ennustettu tarvittavan noin pari-kolme tuntia viikossa ja kyllähän sellaisen jostakin puristaa vaikka väkisin.

Nuuksion metsässä oli ihana hengitellä.

Niin kuin mainitsin, olin jo kartoittanut tulevia suuntia järkevään tapaan aikaisemman työhistorian perusteella. Myös pari hiukan uudempaa aluetta kiinnosti. Olin konservatiivinen ja järkevä. Vastuu painoi harteilla, ei ole mahdollisuutta kokeiluihin ja epäonnistumisiin. Nyt pitäisi saada jostakin harkittu ratkaisu ja sitten sitä viivasuoraan toteuttamaan,

Jättikakkaroita.

Mutta kuinkas kävikään: tutkiskeltiin itseä omasta ja muiden perspektiivistä. Mikä tekee minusta minut, muiden kaltaisen, mutta silti yksilöllisen? Missä olen hyvä, mistä nautin, mitä annettavaa minulla on? Mitä olen tehnyt aiemmin? Millaiset ovat perusarvoni, mikä on minulle elämässä tärkeintä? Kartoitin tarkemmin vaihtoehtojani ja sitä kuinka niistä tulisi totta. Pari-kolme tuntia viikossa oli avuttoman vähän ja käytin pohtimiseen nelinkertaisen määrän. Sitten visualisoitiin. Minua nauratti: mitä puppua ja hörhöilyä. Täydellinen päivä jossakin tulevaisuudessa, huh huh. No, silmät kiinni ja kun tästä kerran maksetaan, niin antaa mennä.


Rakkautta Tammerkoskella.

Ja sitten tapahtui jotain yllättävää: kaikista mahdollisista vaihtoehdoista mielikuvituksessani minulle oli yhtäkkiä selvä kuin pläkki, millainen tulevaisuuden unelmieni päivä olisi. Mitä tekisin, missä, kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia myöten: tuoksut, valot, ympäristö, äänet, tunnelmat, minä itse. Ilman epäröintiä ja epäilyksiä tai valintoja ja vaihtoehtoja. Kaikki oli kohdallaan, tuntui hyvältä ja oikealta, eikä tunne ollut mitenkään heikon epäröivää, vaan erittäin vahvaa. Aivan kuin olisin oikeasti ollut siellä tulevaisuudessani! No niin, ajattelin, näinkö sitä seotaan ja aletaan hihhuliksi, uskomaan uniin? Mutta niin vain oli kokemus niin vahva, ettei se karistunut mielestä lainkaan. Päinvastoin, se alkoi rakentua todemmaksi ja tarkemmaksi ja huomasin palaavani tuohon todellisuuteen yhä uudestaan ja uudestaan, aina kun ajatuksissa oli aikaa. Mielenkiintoista kokemuksessa oli myös se, että samalla aikaisemmin laatimani vaihtoehtolista heittäytyi roskikseen kertarysäyksellä ja tilalle tuli aivan uusi tekemisen visio! sellainen, jota en olisi voinut kuvitella, mutta joka yhtäkkiä tuntui olevan just se juttu. Kuinka hemmetissä näin pääsi käymään? Ja inspiraation leiskuminen palasi ajatuksiin tästä uudesta työstä ja projektista.


Nyt ei auta kieriytyä keräksi, vaan jatkaa rohkeasti hommia niin kuin tämä toijalalainen siili :)

Nyt tuntuu, ettei paluuta ole. Matkaa toteutumiseen on vielä hurjasti, aloitanhan oikeastaan nollasta. On saatava alta pois aiemmat sitoutumiset, mutta samaan aikaan pinnan alla kytee nyt jotain uutta ja ihmeellistä. Aika näyttää, tuleeko tästä joskus jotain, mutta pienin askelin aion tätä visiota ja päämäärää kohti sipsutella. Olisihan se aika mahtavaa, jos kaikki toteutuisikin, ja siitä yllättävästä, tuntemattomasta siemenestä jossakin sisälläni puhkeaisikin jotain ihan oikeaa ja omaa. Olen päättänyt luottaa.

Tässä siis pähkinänkuoressa blogitauon saldo: raakaa työtä ja hihhulointia!


Thursday, July 16, 2015

Kesäjännitteitä

Uuuh, olenpas taas palavasti rakastunut! Nimittäin Karoliina Timosen Kesäiseen illuusiooni. Niin kuin edellisestä postauksesta käy ilmi, kirja tarttui mukaani kirjastosta ja nielaisin tarinan syötteineen ja koukkuineen. Lukija viedään kesäkuumalla veden ympäröivään saareen. Ukkostava hellesää ja ympäröivä luonto ovat vahvasti läsnä, varsinkin saaren keskellä kohoava salava.


Timonen, K. Kesäinen illuusioni. WSOY, Helsinki, 2015.
 
 
  
Klarissan avioliitto on karilla ja tilanteen selvittämiseksi hän vuokraa mökin saaresta. Tarkoituksena on saada uusi kirja alkuun ja miettiä, haluaako hän pelastaa suhteensa mieheensä. Kesäidylli on täydellinen riippukeinuineen,  yrttipuutarhoineen ja viilentävine vesineen. Naapurisaaren päällä kiertelevät varikset (vai korpit?) ja saaren kesäasukaskin tulee jonkin ajan kuluttua tutuksi. Saarelaisarki muuttuu: seuraa kihelmöiviä iltoja drinkkeineen, musiikilla maustettua flirttailua ja puoleensavetävää pelkoa.
 
 
 
"Sydän hakkaa, se on selvä. Hän yrittää tasata hengitystään ja tarkastelee oksaa. Huonosti olisi sen osuessa käynyt. Hän katsoo ylös uhkaavasti huojuvaan latvustoon. Puu pitää ääntä, huokailee ja natisee. Iho nousee kananlihalle, hän nappaa nopeasti vesikannut mukaansa ja lähtee puolijuoksua pois."
 
 
 
Nautinnolliset hetket muuttuvat kuitenkin miltei uhkaaviksi. Jotakin omituista on käynnissä. Migreeni ja helle tekevät mielestä sumuisen. Yöuinnit helpottavat ja viilentävät oloa. Timonen punoo jännittäviä kohtauksia ja tunnelmia, joissa yhdistyvät vanhat uskomukset, kummitustarinat, moderni elämä ja romantiikka. Linnut, vesi ja puut ovat elossa samalla tapaa kuin ihmisetkin. Kaupunkielämä ja muu maailma on jossakin miltei ulottumattomissa, saaren arjessa ollaan aistien, luonnon ja menneisyyden varassa.


"Odotin hiljaa, että hän lähtisi. Tuuli heilutti oksia, jokin vesilintu huusi, kärpäset ja kimalaiset surisivat, kala molskahti vedessä. Tunsin hikipisaran valuvan rintojeni väliin. Olavi tuijotti minua, vähäpukeisuuttani, kuinka hän kehtasi. Liikahdin levottomasti, Olavi tuli hitaasti minua kohti ja kurkotti kädellään, kavahdin kauemmaksi."


Ei kannata antaa keltaisen kesäisen kannen hämätä: idyllistä huolimatta Kesäinen illuusioni tarjoilee avokätisesti ahdistusta, ihmissuhdekriisejä, pelkoa, epätietoisuutta ja mystiikkaa. Minäkin odottelin pelkän kannen perusteella, takakantta lukematta, kevyttä kesäjuttua, mutta aika nopeasti huomasin, että kirjassa soudellaan myrskyisemmillä ja tummemmilla vesillä. Ulkosuomalaisille, joille veden äärellä oleva mökkimaisema on tuttu, suosittelen kirjaa erityisesti: edullinen matka kesäiseen Suomeen, joka on kuvailtu niin taitavasti, että kaiken voi tuntea iholla.  Hyvän kirjan merkki: kammottavan lopun koittaessa harmitti niin vietävästi, että kirja loppui jo.
  
 

Wednesday, July 15, 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Oho! Kun lähdin taukoilemaan, en olisi voinut kuvitellakaan, että paluu blogimaailmaan tapahtuukin Suomesta! Mutta näin on ja täällä ollaan - nauttimassa vähälumisesta kesästä :) Ensimmäisenä ostettiinkin sitten sadetakit, ja nyt toivotaan, että saataisiin hiukan aurinkoakin seuraavien kahden viikon aikana. Kiva tulla myös blogiinkin pitkästä aikaa, melkein jännittää!

Mutta nyt itse tärkeään asiaan.

Kirjastolain uudistaminen on saanut kirjabloggarit liikkeelle. Tänään julkaistaan kirjastopostaus useammassa blogissa ja La petite lectricestä löytyy koontipostaus kiinnostuneille.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä valmistelee kirjastolakiehdotuksen ja uusi laki otetaan käyttöön vuoden 2017 alusta. Uudistus on varmasti hyvä asia, sillä vanha laki on vuodelta 1998. Uudistuksen lähtökohtana on palveluiden maksuttomuus jatkossakin, mikä on kyllä helpottava kuulla. Positiiviselta kuulostaa myös se, että asiassa on konsultoitu kansalaisiakin. Erikoista on kuitenkin mielestäni se, että vaikka yksi kirjastolain muutokseen sysännyt syy on rahoituksen lisäksi digitalisoituminen, täytyi mielipiteensä mennä esittämään henkilökohtaisesti paikan päälle työpajaan, joita järjestettiin ymmärtääkseni vain muutamassa kaupungissa.


Sadetta pitämässä kirjastossa. Tässä katsastuksessa englanninkielinen valikoima.
 


Lähdin huvikseni vertailemaan Suomen ja Australian kirjastotilastoja (Australia 2012/13, Suomi 2013). 

Australiassa kirjaston ovesta astuttiin sisään 112 607 914 kertaa, kun taas Suomessa sekä sähköisiä että irl vierailuja oli yhteensä 90 768 286. Australiassa kirjastopalvelupistesuhde on 1/15 000 asukasta, Suomessa 1/6517, mukaan on molemmissa laskettu myös kirjastoautot. Australialaiset lainasivat 7.5 kirjaa vuodessa, suomalaiset 12.8. Australiassa 44% omistaa kirjastokortin, Suomessa 37,5%. Mutta hei, miten tämä voi olla totta? Eikö Suomessa kaikilla ole kirjastokortti, vai enkö vain osaa prosenttilaskua (hyvin mahdollista)? Suomen luvuissa on kyse ainoastaan 'lainaajista', eli (käyttämättömiä) kirjastokortteja voi olla varmasti enemmän. Australian kirjastoissa 'materiaalia' on 39 903 956 kappaletta, kun taas Suomessa 37 427 120 (Go Suomi, populaa kun on vain noin neljäsosa Australiaan verrattuna!).
Muita lukuja voi tarkastella Suomen osalta täällä ja Aussilan täällä.

Kirjastot kyllä ovat mainioita paikkoja monesta syystä. Minne muualle voi mennä siisteihin sisätiloihin vain olemaan rauhassa ja hiljaa (tai sadetta karkuun!)? Kukaan ei tule kauppaamaan mitään, et ole kenenkään tiellä ja istuminen ja ihmettely ikään kuin kuuluvat asiaan.
 
(Nyt alkoi naurattaa: entä jos kirjastoihin tulisi sellainen tulosajattelu myös. Kirjastotädit ja -sedät vainoaisivat asiakkaita: "Hei, voisinko auttaa? Millaista etsitte tällä kertaa? Meille on just nyt tullut tulikuuma erä dekkareita, haluatko kokeilla? Voisin lukea sulle tästä näytteen: Oli synkkä ja myrskyinen yö... Ai ei, no entä kiinnostaisko runot, tai romanssi? Nää rushdiet on ollut tosi suosittuja, sopii hyvin sun paidan väriin tää kansikin.  Hei, lainaa nyt ees yks näitä, saat ilmaiseksi! Jos lainaat viisi, kannan sun kirjastokassin!") 
 
Voit keskittyä kirjaan, katseluun, ajatuksiin, haahuiluun tai opiskeluun. Voit tehdä löytöjä kiireettömällä aikataululla tai vain olla möllöttää. Selkämyksiä katsellessa on villiä ajatella, että jokaisen kannen alla on jotain aika valtavaa: ihan oma maailmansa. Hetken kirjastontätinä työskennelleenä voin myös raportoida, että kirjaston hyllyjen välissä on myös roimasti (hiljaista) romantiikkaa!


Minäkin löysin kesälukemista :)
 

Kirjastot ovat tärkeitä paikkoja niin monille. Mieleen tulevat esimerkiksi Fritz Hoffmannin kuvat lukevista kalifornialaisista kodittomista ja muutaman vuoden takainen Zadie Smithin puheenvuoro kirjastojen puolesta. Rakastetaan siis kaikki kirjastojamme, ja annetaan sen näkyä ja kuulua!

Kirjastojen puolesta -adressin voi allekirjoittaa täällä.


Tampereen ensimmäinen kirjasto(ko?).