Tuesday, September 29, 2015

Hengästyttävää tästä maailmasta, tästä tilanteesta

Olen palannut pitkältä matkalta maailman ympäri, minua on kieputettu filosofian, tieteen, tunteiden ja todellisuuden vyyhdessä välillä New Yorkissa, välillä Brysselissä ja muistojen Nigeriassa. Olen vaikuttunut, olen hengästynyt, olen täynnä ja tulee kestämään jonkin aikaa ennen kuin pystyn tarttumaan uuteen kirjaan. Tätä on pureskeltava vielä hetki. Luin Teju Colen Open Cityä hitaasti. Ensimmäisen kolmanneksen aikana en ollut varma mitä ajatella. Pidänkö edes tästä kirjasta? Mitä tämä oikein on? Puolessa välissä olin jo koukussa, suurten oivallusten ja tuntemusten äärellä. Mutta ei tätä kirjaa voi silti ahmia, vaikka tajuaisikin sen nerouden. On edettävä andante, juuri niin kuin kirjan päähenkilö Julius kävelyillään. Klassisen musiikin termikin sopii tarinaan.


Cole, T. Open City. Faber and Faber, London, 2011.


Miten edes kirjoittaa kaikesta mitä suhteellisen lyhyt romaani pitää sisällään? 259 sivuun on mahdutettu historian syvyyksiä, ihmiskohtaloita, kansojen kohtaloita, ajankohtaisia tapahtumia, sotia, vanhentumista ja kuolemaa, ystävyyttä, solidaarisuutta, viisautta, rakkauden kipua, rasismin ja ennakkoluulojen vaikutuksia yksittäisiin ihmisiin, tiedettä ja taidetta. Ja ennen kaikkea kohtaamisia. Kohtaamisia, jotka eivät sinällään aina johda mihinkään. Ne tapahtuvat ja päättyvät, mutta herättävät ehkä ajatuksen tai tunteen. Ja voivat palata mieleen jossakin toisessa yhteydessä myöhemmin. Tai sitten eivät, vaan haihtuvat muistin mustaan kuiluun. Sellaista on elämä.


"But a book suggests conversation: one person is speaking to another, and audible sound is, or should be, natural to that exchange. So I read aloud with myself as my audience, and gave voice to another's words."


Kaikkea yhdistää tämän pienen maapallomme yhteisyys, vaikka emme asiasta olisikaan aina samaa mieltä. Ihmiset ovat aina liikkuneet ja ajatukset ja geenit sekoittuneet. Muutos on osa elämää. Juliuksen maailmassa, meidän maailmassamme, suurelle osalle tämä liike on esillä koko ajan, ajattelipa siitä mitä tahansa. Se on todellista, lihaa ja verta, elämää ja oikeutta siihen. Monenlaiset voimat sysäävät meidät liikkeelle milloin missäkin, ajat vain vaihtuvat, ja tavat.


"I wished I could meet the unseen starlight halfway, starlight that was unreachable because my entire being was caught up in a blind spot, starlight that was coming as fast as it could, covering almost seven hundred million miles every hour. It would arrive in due time, and cast its illumination on other humans, or perhaps on other configurations of our world, after unimaginable catastrophes had altered it beyond recognition. My hands held metal, my eyes starlight, and it was as though I had come so close to something that it had fallen out of focus, or fallen so far away from it that it had faded away."

Julius, nuori lääkäri, kävelee työvuorojensa jälkeen New Yorkin kaduilla. Kävellessä kaikenlaista tulee mieleen, ja joskus vain havainnoidaan ympäristöä. Ollaan Juliuksen pään sisällä, hänen ajatuksissaan, mutta ainoastaan silloin kun hän päästää meidät sisään. On taukoja, arkea kirjan sivujen välissä, josta emme tiedä mitään. Ja sitten seuraavan työvuoron loppu, seuraava kappale, joka ei jatku edellisestä, vaan astutaan kadulle jossakin. Vaikka tarina ei jatku, Juliuksen elämä ja todellisuus jatkuu. Pidin tästä rakenteesta kovasti, vaikka se alussa hämmensikin: emme heti pääse Juliukseen käsiksi, emme saa koherenttia, lineaarista kuvaa, emme saa kaikenkattavaa selitystä, aikeita, juonta. Saamme iltakävelyitä toisen pään sisällä.  

Monikulttuurisuutta, äärettömän moninaisia historioita ja tarinoita samassa pienessä tilassa (kuvitelkaa kymmenen kadulta poimittua ihmistä ja heidän perheidensä historia. Kuvitelkaa tämä siirtolaisvaltiossa, vaikka Yhdysvalloissa tai Australiassa. Koko maailma ja paikat ja ajat ovat läsnä!), jokaisten kasvojen takana sukupolvien kohtalot, edessä tulevaisuudensuunnitelmat. En kestä, tämä oli niin voimakas kirja, miten joku osaakaan!? Minä halusin keskustella Juliuksen kanssa, liittyä mukaan niihin seurueisiin, joissa hän oli osana, kuunnella, oppia, ymmärtää, olla samaa tai eri mieltä. 


"They were exactly like young people everywhere. And I felt some of that mental constriction - imperceptible sometimes, but always there - that came whenever I was introduced to young men from Serbia or Croatia, from Sierra Leone or Liberia. That doubt that said: These, too, could have killed and killed and only later learned how to look innocent. When I finally left Le Panais, it was late and the streets were silent, and I walked the three and a half miles home."


Colen kieli on kiihkotonta ja tarkkaa. Klassinen musiikki, tieteelliset teoriat, filosofiat, monikulttuurisuus, lähihistoria sekä ajankohtaiset tapahtumat kietoutuvat toisiinsa Juliuksen elämässä ja ajatuksissa. Muisti ja unet vievät Juliuksen välillä lapsuuden Nigeriaan, ajatuksiin äidistä ja isästä ja unohdetusta omasta, jota Julius hapuillen lähtee etsimään Brysselistä. Oikeasti matka on vain syvemmälle itseen. Ja kirjan loppu: Julius jatkaa kävelyretkiään tiputtaen meidät matkastaan takakannenjälkeiseen pimentoon.

Vaikutuin, ihastuin, rakastuin, hengästyin, tahdon lukea tämän uudelleen, hitaammin. Ja hittolainen, kauhistuttaa kuinka aluksi ajattelin, että pitäisikö tämä jättää kesken!

Monday, September 28, 2015

Puolivuotiskatsaus

17. syyskuuta tuli blogin (kolme-ja-)puolivuotismerkkipäivä täyteen ja perinteisesti nyt ruoditaan viimeisen 6 kuukauden luettuja ja juotuja. Paitsi että teestä postasin niin vähän, että jätän juomajutut tällä kertaa väliin... Tähän jaksoon ajoittui myös inhottava, ällöttävä ja ahdistava lukujumi sekä muutama kuukausi sen jälkeen alkanut bloggaustauko. Taukoon syynä ollut järkyttävä kiire vaikutti luonnollisesti myös lukemistahtiin, eli luettujen määrässä ei ole hurraamista. Ehdin myös lomailla heinäkuisessa Suomessa, asia, joka juuri nyt tuntuu lähinnä kaukaiselta ja epätodelliselta unelta! Hyviä kirjoja tuli silti kaikesta rikkonaisuudesta huolimatta luettua aina kun aikaa liikeni.


Perinteinen perjantain/lauantain klassikkoillallinen, kun puhti on poissa: fish and chips auringonlaskussa.



Hittolainen, tässä luettuja skrollaillessa ja valitessa huomaan, että oikeastaan kaikki viimeisen puolen vuoden aikana lukemani kirjat ovat sellaisia, jotka nostaisin tähän listalle.  Tehdään siis toisin päin: ainoat kirjat, joka eivät sytyttäneet täysiin liekkeihin tai jättäneet pureksittavaa pidemmäksi aikaa, olivat yllättäen Maya Angeloun I Know Why a Caged Bird Sings ja  ei-niin-yllättäen Aaronovitchin Foxglove Summer (sama linkki kuin edellä), joiden lukeminen ei kuitenkaan onneksi kaduta. Niistä ei vain nyt myöhemmin ole jäänyt sellaisia väristys-, yllätys- tai löytöfiiliksiä. Lukuvinkkejä etsivät voivat muutoin minun puolestani tarttua mihin vain maalis-syyskussa postaamaani. Erityismaininta on kuitenkin annettava ehdottomasti Mistryn A Fine Balancelle, joka on kertakaikkiaan huumaava taideteos. Toinen vahvasti mieleen jäänyt teos on  Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin... <3 <3 <3 Oli mukava huomata, että Kankimäki oli kirjallaan voittanut hiljattain HelMet-kirjallisuuspalkinnonkin.


Kävelyllä vanhoilla hoodeilla. On se niin nättiä. Joku patriootti lahjoittanut lipun.
 


Blogitauolla ehdin töiden lisäksi miettimään syntyjä syviä ja nyt on sen seurauksena muutosta ilmassa. Muutossiemenet on kylvetty maahan, paluuta ei ole, jokin uusi lähtee kasvamaan ja unelmat todentumaan. Eihän näin käy itsestään, vaan jotain pitää tehdäkin, että asiat oikeasti reaalimaailmassa tapahtuvat. Tekeminen on helpompaa kun suunta on jotakuinkin selvä. Kompassi kaukaista päämäärää kohti siis. Edessä on seikkailu, sillä kaikkihan me tiedämme, ettei elämässä koskaan voi kovin pitkälle etukäteen ennustaa. Pitkästä aikaa on jännä olo: siitä on kauan kun olen ottanut suuren riskin ja hypännyt kallionkielekkeeltä siivet auki ilmaan. Toivotaan että kantavat, ja että laskeudumme paikkaan joka tuntuu oikealta ja kodilta. Olo on toiveikas ja rauhallinen kaikesta huolimatta. Tuntuu niin hyvältä ja eläväiseltä :)


Kuistin simpukoita.



Ennen hyppyä on kuitenkin vielä muutama kuukausi hommaa edessä: järkkäilyä, suunnittelua, työ- ja lomareissuja ja isoja työtehtäviä, jotka on saatava vuoden loppuun mennessä kuosiin. Laakereilla ja haaveissa ei siis ehdi lepäilemään vaan täyttä höyryä mennään eteenpäin. Toivon, että aikaa löytyy myös kirjoille, ja aamun matcha-seremoniasta aion pitää kiinni kuin pelastusrenkaasta myrskyssä!



Sunday, September 27, 2015

Mistä tuulee nyt?

Olen hiljattain tutustunut nousevan auringon maan taidetuuliin. En ole millään muotoa mikään guru tai akateemikko taiteen tai designin suhteen, mutta tiedän mistä tykkään ihan rehellisessä tavis-mielessä. Minusta on muuten aika jännä huomata, että Suomessa iittaloiden, aaltojen, marimekkojen ja arabioiden ympäröimänä kasvaneena  jotain olennaista näistä tarttuu ihmiseen. Osaako kukaan selittää? Onko kyse vain aivopesusta ja silmän tottumuksesta? Joka tapauksessa: lukupinoon hivuttautui kaksi modernia japanilaista kuvataidetta (ja muutakin) käsittelevää teosta, joista olen ollut innoissani.


         Okazaki, M. Kimono Now. Prestel, Munich, 2015.  Campos, C. Japanese Illustration Now. Thames & Hudson, London, 2011.



Christian Camposin Japanese Illustration Now on koonnut yksiin viileisiin kansiin 100 japanilaisen taiteilijan ja suunnittelijan töitä. Kirjan johdatuksessa useat eurooppalaiset ja amerikkalaiset nuoret ja kauniit taidetyypit kertovat lyhyesti omista ajatuksistaan ja suhteestaan japanilaiseen taiteeseen ja suunnitteluun. On hiukan epäselvää, kuinka he ovat olleet kirja teossa mukana ja miksi heidän ajatuksensa ovat johdatuksessa. Seuraavat 430+ sivua on kuitenkin omistettu vain ja ainoastaan japanilaiselle luovuudelle.

Hurjan inspiroivan kirjan sivuilta löytyy Japanin design-taivaan tämänhetkisiä kirkkaita tähtiä, jotka ovat vakuuttaneet monella saralla. Tyylilajeja on useita valokuvauksesta tietokonegrafiikkaan ja piirustuksesta paperirobotteihin. Löytyy kauhua, realismia, mangaa, animaatiohahmoja, muotia, klassista modernisti ja fantastisia mielikuvitusmaailmoja. On seksiä, väkivaltaa, kannanottoja, ja sitten myös rauhaa ja harmoniaa. Jokainen taiteilija esitellään lyhyesti yhteystietoineen. Lisäksi mainitaan suurimmat asiakkaat, joille taiteilija on tehnyt töitä. Pidän myös kirjan muutamista taiteilijahaastatteluista ja heidän "inspiraationlähteistään", jotka on kuvattu haastatteluiden yhteyteen. Yhdessä on muuten muumimukikin :) 

Japanilainen nykytaide on rohkeaa ja räikeää. Sitä ei voi ohittaa katsomatta tai huomaamatta. Minä uppoudun näihin monikerroksisiin teoksiin kuin transsissa ja voin helposti viettää tunnin jos toisenkin tämän kirjan parissa, yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikkea on niin paljon! Ja silti kokonaisuudet ovat yhtenäisiä. Taitavaa, kaunista, kekseliästä, hirvittävää, inspiroivaa.

Manami Okazakin Kimono Now on kunnianosoitus 'käveleville taideteoksille' eli kimonoille. Kirja on jaettu perinteestä, taiteesta, muodista ja pop-kulttuurista inpiraationsa saaviin taiteilijoihin, joiden tuotokset löytyvät nyky-Japanin kimonokankaista kuin myös edellämainituissa yhteyksissä esiintyviin kimonoihin. Kirjaa lukiessa henki salpautuu: niin kauniita ovat kuvat catwalkilla, mainoksissa ja kaduilla. Sivuilta löytyy useita haastatteluita, joissa pohditaan kimonoita nykymaailmassa, niihin liittyviä merkityksiä ja mahdollisuuksia sekä inspiraatiota.

Minusta oli jotenkin hienoa, että alkusanoissa Kioton pormestari uskoo sellaisen ajan vielä koittavan, jolloin puvut ja solmiot korvataan taas kimonoilla! Kulloinkin äänessä ovat sekä japanilaiset, että ulkomaalaiset kimonoekspertit. Kimono - kuinka mielenkiintoinen ja vaativa pohja taiteilijalle! Kuvissa kimonot ovat osa arkea ja juhlaa, söpöstelyä, roolihahmoja, mielikuvituksellista muotia, taidetta ja perinteiden vaalimista.

Minua alkoi oikein himottaa joskus päästä kimonomuotishowhun, ja sitäkin enemmän haluaisin vaatekaappiini kauniin kimonon, jota voisin joskus käyttää. Kuvissa huomio kiinnittyy runsaisiin yksityiskohtiin, materiaaleihin, pintoihin ja leikkauksiin - kaikki on niin äärimmäisen tarkkaan mietittyä. Upeita, säväyttäviä kimonoita, joilla on sekä vahvat juuret, että siivet, joilla lentää maailmalle. Kirjassa kimonot seikkailevat Japanin lisäksi ainakin Alankomaissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Tykkään.         

Nämä esteetikon aarreaitat kehtaa jättää kahvipöydälle.

Thursday, September 24, 2015

Matchaa ja matkamuistoja

Iltana eräänä tuli kauhea matcha-himo. Ei auttanut kuin hakea purkki jääkaapista, kaivella esiin chasen, chashaku ja siivilä, ja sitten sekoitella vaahtoinen voimajuoma. Tietenkään tässä ei ollut mitään järkeä, sillä tuloksena oli odotetusti heikot yöunet, mutta silti tuntui, että kupillinen oli sen arvoista. Päähänpiston seurauksena välineet jäivät keittiöön esille ja niihin on ollut siitä lähtien helppo tarttua.

Näillä vauhtiin!

Tänä aamuna heräsin aikaisin. Työauton radiopuhelin oli jäänyt auki, ja heräsin joidenkin työmiesten kommentteihin toisilleen. Volyymiä oli sen verran, että ääni kaikui suljetusta autosta makuuhuoneeseen sisälle saakka. Kesti hieman aikaa tajuta, mistä oli kyse. Onneksi naapuri on tämän viikon muualla töissä. Mini-me:n koisiessa hiivin verannalla yöpaidassa, lämpimät lankut jalkapohjien alla, lintujen laulaessa. Aurinko oli juuri noussut, aamussa usvainen olo. Rakastan tällaisia arkisia rauhan hetkiä. Hiljaisesti hiippaillen varastettuja tunteja ja minuutteja, jolloin tuntuu kuin olisi ainoa ihminen tällä upealla planeetalla. Lyhyellä aamujoogalla sain kehon eloisaksi ja matcha vispattiin kupposeen. 


Minä en välittänyt, vaikka joukossa oli noita suurempiakin ilmakuplia. Lisävispauksella nekin häviäisivät ja matchankin maku paranisi kermaisemmaksi.

Aiemmassa matcha-himossani avasin vihdoin tammikuussa hankitun Ippodon Tancho-no-mukashin. Tämä kyseinen matcha on Ippodon asteikolla sieltä keskituhdista ja keskilaatuisesta päästä. Matcha-valikoimaa Ippodossa riittää: ostoshetkellä tarjolla oli 17 eri laatua, joiden hinnat vaihtelivat 400-2000 yeniin (plus verot), eli noin 3-15 euroa 20 gramman paketista. Minua jäi nyt harmittamaan etten hankkinut vertailukohdaksi toista laatua tai Kioton erikoismatchaa, jota oli myös tarjolla. (Kerroin muuten hiukan Kioton Ippodosta aikaisemmin täällä.) Tancho-no-mukashi on helposti vaahtoavaa, tummantummanvihreää ja täyteläistä. Jos makumuistiin on luottamista, tämä oli maultaan hiukan kitkerämpää ja jälkimaultaan voimakkaampaa, kuin Obubun kevyempi ja kermaisempi matcha, jota testailin taannoin. Makeus ja kitkeryys ovat silti kauniissa balanssissa. Valmistelin tämän matchan noin 80-asteiseen veteen (keittimessä säätö 85 astetta ja sitten hiukan odottelua). En tiedä miksi matchan hidas nauttiminen aamulla tuntuu niin upealta luksukselta ja saa koko maailman näyttämään jotenkin harmonisemmalta? Koska aika on yhtäkkiä vilahtanut tammikuusta syyskuuhun, luulen, että aamuinen matcha-hetki tulee olemaan osa rutiinia purkillisen loppuun saakka, sillä aikomus oli nauttia tästä ihan tuoreena...


<3 matcha :)


Tajuttuani, kuinka aikaa on taas tammikuusta vilahtanut (apua - kohtahan on jo seuraava tammikuu!) selailin hiukan haikealla mielellä kansiota, jonne olin laittanut talteen kaikenlaista Japanista kerättyä: esitteitä, kortteja, karttoja ja sen sellaista. Tekisi kovasti mieli reissata sinne uudestaan, ja nähdä, kokea sekä maistella lisää. Minusta tällaiset ohkaiset reissukansiot ovat muuten hirmu käteviä. Kerään nykyisin joka reissulta tärkeitä ja kauniita juttuja talteen ja laitan ne matkan loputtua omaan kansioonsa. Niiden avulla on helppo myöhemmin tehdä tällaisia muistelumatkoja, virkistää muistia ja antaa vaikka muille matkavinkkejä. Aikaisemmin matkoilta kerätyt jutut kierivät usein kuukausia nurkissa, pöydillä ja hyllyillä ja päätyivät jossakin vaiheessa paljon myöhemmin huonokuntoisina roskikseen. Nyt on kovin järjestelmällinen olo noiden kansioiden kanssa :)


Kaikenlaista kansiossa.

Tästä olen innoissani: Love Potion kukkii jälleen. Ensimmäinen nuppu miltei vuoteen!

Saturday, September 12, 2015

Kunnasta ja kieltä

(Hyytävä) heinäkuu vilahti Suomessa liian nopeasti ja nyt tuntuu, että lomasta on kulunut jo ikuisuus eikä vain pari kuukautta. Saimme nauttia auringosta pari päivää, mutta onneksi emme sen toivossa Suomeen matkanneetkaan :) Loma noudatti odotettavissaolevaa kaavaa, eli pääasiassa hengasimme sukulaisten kanssa ja treffasimme lapsuudenkavereita. Brooklynista kotoisin olevan, mutta australialaistuneen kollegan kanssa vietimme lisäksi viikon Helsingissä, ja siksi turisteilimme siellä kunnolla. Tietenkin kaikkea supisuomalaista piti syödä oikein urakalla myös. Muutama lisäkilo on siitä vieläkin mukana (ne pullat! Ja leivät!). Mietimme muutoksia (niin paljon tehdään automaattisesti itse, vaikka asiakaspalvelulla saataisiin ehkä niitä paljon tarvittavia työpaikkoja) ja ihmettelimme asiakaspalvelun (jos sitä oli) jyrkästi vaihtelevaa tasoa. Onneksi suurin osa jäi reilusti plussan puolelle, eli mukavat lomamuistot ovat päällimmäisenä mielessä.  


sannabanana
Myrskyistä Tamperetta.

Loman aikana huomaan aina sen, kuinka Mini-me:n suomenkieli puhkeaa kukoistukseen. Vaikka lauseiden muodostaminen on melkein mahdotonta, pystyy Mini reilun viikon kuluttua seuraamaan keskustelua ja imee itseensä uusia sanoja kuin pesusieni. Nyt kun lukutaito on sujuva, hän bongaa kaikenlaista yllättävääkin ympäriltään ihan itse. Tällä visiitillä tarttui muisttin myös ruotsia: hän oli vain itsekseen lueskellut kylttejä ja matkalippuja, joissa kaikki oli kirjoitettu kahdella tai kolmella kielellä, ja yllätti mammansa muutamaan otteeseen taidoillaan.

Kirjoittelin aikaisemmin kuvasanakirjasta, jossa opetellaan englantia ja/tai suomea Muumilaaksossa. Meidän uusimmassa kuvasanakirjassamme taas seikkailaan Mauri Kunnaksen luomissa maisemissa.  Tätä selailimme ennen lomareissua. Hullunkurisen kuvasanakirjan sisältö on tuttua Kunnasta: hauskaa ja oivaltavaa kaikkine lukuisine yksityiskohtineen. Arkipäivän sanaston lisäksi kirjasta löytyvät  myös aaveet, merirosvot, avaruus ja keskiaika. Lopusta löytyy mukava tehtävälista vastauksineen, jossa annetaan vinkkejä Herra Hakkaraisen löytämiseen eri paikoissa. Lista ja vastaukset ovat tosin vain suomeksi, eli joku kielitaitoinen tarvitaan paikalle niitä lukemaan. Hullunkurisessa kuvasanakirjassa mennään kuvituksen voimalla, eli erillisiä kirjallisia tarinoita tai johdatuksia ei ole. Kaikki Kunnaksen kirjoja lukeneet tietävät, että tuo ei ole ongelma, sillä kuvitetut aukeamat kertovat  tarinansa itsenäisesti. Kirjan sanastoa ei ole koottu yhteen (ominaisuus, mikä minusta olisi hyödyllinen taitojen testailuun tai ihan muuten vain. Toivoo siis ihminen, jonka mielestä esimerkiksi puhelinluettelojen lukeminen on ihan kivaa hommaa). Hullunkurisen kuvasanakirjan voi saada myös suomi-ruotsi -versiona.


Kunnas, M. Hullunkurinen kuvasanakirja. Otava, Helsinki, 2014.


Vertaillessani näitä kahta, sopii Muumilaakson kirja hiukan vanhemmille lapsille laajemman sanastonsa, pituutensa ja kätevän suomi-englanti-suomi-sanakirjaosan vuoksi. Tämän sanottuani täytyy mainita, että Kunnaksen kuvitusten parissa viihtyy aikuinenkin, ja molemmat kirjat ovat mielestäni aivan ihania, hauskoja ja jännittäviä, ja tuovat omia lapsuuden lukumuistoja elävästi mieleen. Kielen oppimisen puolesta Muumilaakso on hiukan kunnianhimoisempi, kun taas Hullunkurisessa on hiukan enemmän modernia sanastoa ja kuvastoa kännyköineen kaikkineen. Tällaiset kuvasanakirjat ovat mielestäni hyviä lahjaideoita kaksikielisiin perheisiin, tai sitten ihan lapsen omaa kielenopiskelua varten taustasta riippumatta.  

Tuesday, September 8, 2015

Hain vainu ja muita tarinoita :)

Tiesittekö, että tiedemiehet epäilevät, että jotkin hailajit pystyvät myös nuuhkimaan ilmaa niin kuin vainukoirat ja siten löytämään 'uhrit' vedestä nopeammin kuin odottelemalla veden alla? Eritteet kun etenevät vedessä aika hitaasti, mutta hait ovat monesti paikalla nopeammin. Entä tiesittekö, että valtameren pohjassa on tietyissä paikoissa kilometrien pituisia 'mattoja', jotka koostuvat matomaisista bakteereista, jotka mussuttavat pohjamöhnää? En minäkään tiennyt! Mutta nyt tiedän tuonkin, ja monen monta muuta mielenkiintoista faktaa valtameristä ja niiden asukkaista. Mini-me:llä ja minulla on ollut yhteinen 'iltasatukirja' viime viikkoina. Kyseessä on Michael Brightin The Shark that Walks on Land - and other strange but true tales of mysterious sea creatures, jossa käydään kiihkottomasti läpi valtamerten eläjiä mikroskooppisista jättiläisiin. 


Bright, M. The Shark that Walks on Land. Robson Press, London, 2013.



En tiedä miksi kirja on niin huippu: kaava miltei jokaisen kappaleen kohdalla on sama, eli olion nimi, latinankielinen nimi, mitat, milloin ja kuka on observoinut mitäkin, ja sitten ominaisuuksia. Tätä ei olla kirjoitettu hauskan populistiseksi, eli teksti on kuivaa, vaikka meressä ollaankin (hah, hah). Pidän kappaleiden ja lukujen lyhyehköstä pituudesta, luemme näitä muutaman ennen nukkumaanmenoa. Kirjassa mennään suoraan asiaan toisensa jälkeen ja tekstissä on paljon päivämääriä ja mittoja. Tiukkaa  ja tiivistettyä asiaa tieteellisellä otteella. Merenneitojenkin olemassaolo tyrmätään osan viimeisessä lauseessa sanoin: 'So, that's that then.' Silti kirja ei ole missään nimessä tylsä, vaan hurjan mielenkiintoinen. Asia johtuu varmaankin siitä, että valtameret asukkaineen ovat kamalan jännittäviä ja niin erilaisia maan päällä tallusteleviin eläimiin verrattuna. On veden uskomaton paine syvyyksissä, ja kylmyys ja pimeys. On pinnan ja syvyyksien väliä sahaavat ja vain jommassa kummassa viihtyvät. On pyörryttävää ajatella, että tosiasiassahan maapallomme on oikeasti meripallo ja maata on vain pikkuisen siellä täällä. Ja meille maan asukeille meren syvyyksissä on vielä vaikka kuinka paljon meille aivan tuntematonta. Vedessä olemme kömpelöitä kellujia (ja mukavia välipaloja joillekin), mikä hidastaa ymmärrystämme ja uteliaisuuden tyydyttämistä.

Kirja saa mielikuvituksen liikkeelle ja antaa ahaa-elämyksiä. Joka sivulta oppii jotakin uutta, ellei ole meribiologi. Maailmasta tulee isompi ja mystisempi: täällä on niin paljon kaikkea vielä tuntematonta! (Ja höh, miksi se on maailma, eikä merta mainita tässäkään?) Kirja on kuvitettu musta-valkopiirustuksin, joita on myös hauska katsella. Erityisesti cookiecutter sharkin naamataulu on saanut meidät nauramaan useaan otteeseen.

Ihme kyllä, kirjan oliot eivät ole tulleet uniin, eli olemme nukkuneet rauhassa vaikka voisi olettaa kaikenlaisten terävähampaisten lipuvan myös painajaisiin. Täytyy myöntää, että joitakin haikappaleita olen lukiessa hiukan sensuroinut, ettei Mini-me:n merikammo tulisi takaisin. Suosittelen lämpimästi, jos tällainen ytimekäs faktapläjäystyyli ja merenelävät kiinnostavat.


(c) sannabanana
Tuolla syvyyksissä ne lymyävät...

Saturday, September 5, 2015

Life goes on, or not.

Olen pitänyt hiljaista kirjamaratonia. Mini-me on kipeä ja olemme saaneet hengähtää sen vuoksi pari ylimääräistä, rauhallista päivää kotona. Virallinen kevät on alkanut, ja vaikka Minin yskän vuoksi en ole saanut nukuttua, olen ottanut unta kiinni aurinkoisessa riippumattopesässäni päivisin. Kaikenlaista on käynyt mielessä. Jotenkin monet pohdituttaneet asiat ovat linkittyneet viime päivien lukemiseen ja pulautankin ne nyt tähän postaukseen.

Ensinnäkin, olen melkein hengästynyt luettuani Rohinton Mistryn A Fine Balancen. Kirja oli asustellut hyllyssä jonkin aikaa ja tilliskivimäisyys (614 sivua) yhdistettynä pieneen printtiin ja kapeaan riviväliin piti minut aika kauan loitolla. Mitä ajanhukkaa tosin, tuo välttely! Heti ensimmäiseltä sivulta olin koukussa, ja luettuani olo oli sellainen, että olisi pitänyt rauhoittuakseen juosta muutama kierros korttelin ympäri. Eikö olekin ihanaa kun on sellainen kirja kesken, jota oikein himottaa lukea joka päivä? Tällainen oli A Fine Balance. Iski suoraan sydämeen, riviväleistä ja kirjaintiheydestä huolimatta.



Mistry, R. A Fine Balance. Faber and Faber, London, 1996.



En olisi ikinä arvannut, millaisiin fiiliksiin kirja minut saisi. Melkein oksettaa, kun yritän miettiä mitä tästä sanoisin. Minun on mahdotonta purkaa kirjaa niin, että tekisin sille oikeutta. Kannen Independentin lainaus, "A towering masterpiece by a writer of genius", antaa kyllä osviittaa, mutta enhän minä usko ennen kuin olen itse lukenut. Kirja sijoittuu 70-80 luvuille Intiaan, ja varsinkin järkyttävien ja levottomien 'The Emergency' -vuosien (1975-1977) ympärille (googlatkaa ja kauhistukaa). Ajanjaksoa seurataan tavallisten ihmisten perspektiivistä. Tavallisten siinä mielessä, että vaikutusvalta oman elämän suhteen on aika tiukilla, kun ei ole kauheasti rahaa lahjomiseen. Koska ollaan Intiassa, kastisysteemin vuoksi tavallisellakin on monen monta eri tasoa.


"Om felt nothing - the shack had meant nothing to him, he decided. Maybe now his uncle would agree to go back to Ashraf Chacha. He remembered Maneck, coming to visit tomorrow. He laughed mirthlessly about telling him the dinner was off - cancelled due to the unexpected disappearance of their house."


Ollaan niin monimutkaisissa yhteiskunnallisissa kudoksissa, että pyörryttää: on koko painava kastihistoria, Intian ja Pakistanin ero, hindut ja muslimit, poliitikot ja pulliaiset, rikokset ja rangaistukset (jotka eivät seuraa toisiaan), laki joka taipuu ja joustaa itsensä epämuodostuneeksi, vallanpitäjät ja voimankäyttäjät, sekä heikot ja arvottomat, joille voidaan tehdä mitä tahansa. On taistelu selviytymisestä, nöyryytykset ja tahto nousta, saada oikeutta. On ystävyyttä, himoa ja huumoria. On toivoa ja paloa, joka kerta kerran jälkeen muserretaan joko julmasti tai vain ohimennen. On hyviä aikoja ja laihoja vuosia. Se mikä on toiselle aihe onneen ja kiitollisuuteen, on toiselle säälittävää ja perikato. Taustalla jauhaa markkinakoneisto, korruptio ja poliittiset päämäärät, joista shakkilaudan pikkunappuloilla ei ole käsitystä.


"'You two have lost weight,' he observed. 'Where have you been so long?'
'Special government diet,' said Ishwar and told him about their misfortune.
'You fellows are amazing,' the sweaty cook roared over the stoves. 'Everything happens to you only. Each time you come here, you have a new adventure story to entertain us.'
'It's not us, it's this city,' said Om. 'A story factory, that's what it is, a spinning mill.'
'Call it what you will, if all our customers were like you, we would be able to produce a modern Mahabharat - the Vishram edition.'
'Please, bhai, no more adventures for us,' said Ishwar. 'Stories of suffering are no fun when we are the main characters.'" 
 

Jotenkin tuntuu väärältä kirjoittaa tähän kirjan päähenkilöistä, tai edes juonesta. Mistry on herättänyt heidät ja ajanjakson henkiin sivuilla niin, ettei tällainen pieni pätkä anna yhtään mitään. Mainitaan nyt kuitenkin, että on maaseudun nahkatyöläisistä kaupunkiin räätäleiksi siirtyneet setä ja veljenpoika; huononäköinen leski, joka yrittää pitää häätömiehet loitolla asunnostaan ja vuorilta opiskelemaan saapunut nuori mies. He tulevat lukijalle tutuiksi, mutta mukana on paljon muuta ja monia muita. Tapahtumat ja hahmot kiertyvät hienosti toistensa ympärille vuosien aikana, mutta juonikikkailu ei ole tässä missään nimessä pääasiassa. Pääroolissa on selviytyminen ja sen vaatima kamppailu sekasortoisina aikoina. Samoin se, kuinka käy yksilöille, jotka eivät tavalla tai toisella, syystä tai toisesta, asetu notkeasti ennaltamäärättyyn muottiin. Kauempaa katsoessa elämä heittelee kuin korkkia aalloilla, vaikka välillä kuvittelemme uivamme määrätietoisesti. Asioita voi tulkita optimistisesti tai pessimistisesti, mutta kuinka paljon tällä valinnalla on väliä, kuka on lopulta tyytyväisin tai onnellisin? Onko hyvää edes olemassa, ja jos onkin, voittaako se (koskaan)? En kestä: nauratti ja itketti tätä lukiessa, toiveet nousivat ja murskautuivat, oli ihanan kodikasta ja sitten taas mustaa epätoivoa, äänetöntä huutoa painajaisunessa, jossa raajat eivät liiku vaikka kuinka yrittäisi. Tämä painajaisunitunnelma kuvaa kirjan tapahtumia ehkä parhaiten. Liian suuret möröt pimeissä kulmissa, joita ei pääse karkuun.


Lukutunnelmia - rauha ja aurinko. Sivuilla oli toinen maailma.

Jättikupin kanssa verannalla miettimässä suuria juttuja. Onneksi voin.


Arvaatte varmaan, että mitkä tapahtumat maailmalla pyörivät myös mielessä tätä lukiessa. Vainottuja ihmisiä; hallitsijat, jotka voivat helposti kääntää mustan valkoiseksi ja toisinpäin riippuen kummasta on hyötyä; perusturvallisuuden hajoaminen yhteisöissä; hyväksikäyttöä, huijausta, hengenhätää, nälkää ja toivottomuutta. Paikat ja ajat vaihtuvat, mutta avun tarve on aina sama, kun on melkein kaikkensa menettänyt. Tarjoaako apua kukaan, missä ja miten? Paluumuuttajatar kysyi: 'Milloin meillä on asiat niin hyvin, että voisimme auttaa?', Akaasian alta toivotaan rauhaa, rakkautta ja tulevaisuutta kaikille, ja Marjatta on kirjoitellut samansuuntaista aika taajaan viimeaikoina.  Järkyttyneenä olen seurannut pelon- ja vihansekaista keskustelua uutisoinnin alla. Täysin rasistisesta huutelusta ja lietsonnasta on näyttänyt tulevan arkipäivää. Toisaalta on ollut helpottavaa huomata, että ehkä ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat auttaa hädän keskellä, tekevät jo niin hiljaisessa arjessaan. Elävät sellaista elämää, jossa ihmisen ihonväri, kotikieli ja uskonto ei ole se ensimmäinen asia, joka tulee toisesta mieleen. Uskaltavat kohdata toisen ihmisen. Ehkä heillä ei ole siksi enää aikaa fiktion, miltei sairaan ilkeilyn ja kauhukuvien varassa vellovaan netti'keskusteluun'? On ollut hienoa huomata, kuinka tästä huutelusta huolimatta tavalliset ihmiset ovat nousseet ja tarjonneet konkreettista apua.
    
Toinen juttu, jota mietin, ja joka on kaikunut viimeaikoina siellä täällä, ovat kaikenlaiset ajatukset siitä, kuinka se mitä oikealla tavalla pyydämme, tulee luoksemme. Täytyy vain vaihtaa ajatukset ja uskoa itseensä, ja elämäämme saapuu vääjäämättä yltäkylläisyys. Olen tällaisista asioista samoilla linjoilla Mark Mansonin kanssa (ei huumorintajuttomille, ja kiroiluvaroitus: klik ja klik.) 
Uskon toki positiivisen ajattelun ja tsemppauksen voimaan. Kun ajattelee positiivisesti, huomaa tilaisuudet helpommin ja uskaltaa niihin myös tarttua. Sillä tavoin elämään voi tulla paljon hyvää ja uutta. Silti elämässä ja maailmassa tapahtuu paljon huonoja asioita hyville ihmisille, jotka eivät sellaista ansaitsisi, eivätkä takuulla ole ajatuksillaan luoneet järkyttäviä olosuhteita tai tapahtumia itselleen tai läheisilleen. Olisi tökeröä lähetä paasaamaan vaikka lapsensa karmealla tavalla menettäneelle, että 'kannattaa ajatella positiivisesti ja tässä on varmaan joku tosi hieno oppitunti käynnissä'. Asenne vaikuttaa elämään, mutta paljon on arpaonnea myös pelissä. Siksi minusta kiitollisuus kaikesta hyvästä on tarpeen. Ei se ole monesti mikään itsestäänselvyys tai oma ansio. Ja sama kääntäen. 


Wednesday, September 2, 2015

Sulosunnuntai

Keväiset terveiset! Luvassa tällä kertaa vain fiilistelyä, vaikka hirmu tärkeäähän sekin on. Edellisviikko sujahti pyörryttävissä tunnelmissa. Kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti ja kiireellisesti ja joka suunnalla. Introvetti kaipaa kipeästi omaan yksinäiseen rauhaansa muutamaksi päiväksi latautumaan, mutta sellaista saumaa ei ole luvassa lähiaikoina. Pari hetkeä onnistuin kuitenkin varastamaan viikonloppuna: kävelyn hiekalla ennen myrskyn rantautumista ja parin tunnin riippumattosession ilta-auringossa. Oikeastaan en niinkään kävellyt tuolla rannalla, vaan istahdin muutaman sadan metrin harppomisen jälkeen hiekalle hengittämään puoleksi tunniksi. Katselin pilviä, kuuntelin aaltoja ja nautin auringosta iholla. Pidin silmällä myrskyn lähentymistä, mutta onneksi tuuli puhalsi sen rantautumaan hiukan etelämpänä niin etten kastunut.


sannabanana
Jotkut uskalsivat aaltoihin koleasta säästä huolimatta.

sannabanana
Hienot pilvet - ja sade siellä jossain etelämpänä.

sannabanana
Symppissulka.

Lauantai vietettiin mini-me:n näytelmäkerhon kanssa teatterilla. Iltapäivä- ja iltanäytökset valmisteluineen veivät aamusta iltaan ja uni tuli sekunnissa kun myöhään pääsimme kotiin. Oli hienoa nähdä lasten kovan työn ja innostuksen hedelmät lavalla, ja ennen kaikkea se, kuinka he nauttivat esiintymisestä. Minin teatteriryhmässä on laaja ikäskaala, mutta kaikki tuntuu sujuvan kuin rasvattu pikkuisten ja teinien kesken. Sellainen harrastus on kyllä hieno, jonne lapsi oikein odottaa pääsevänsä joka kerta koulun jälkeen kahdeksi tunniksi! Näytöksiä edellisellä viikolla treenattiin kaksi-kolme tuntia koulun jälkeen joka päivä, eikä sekään ollut lasten mielestä liikaa. Suuri kiitos ja kumarrus  ryhmän vetäjille, jotka osaavat pitää 6-17 -vuotiaat tyytyväisinä ja motivoituneina vuosi vuoden jälkeen - en usko että asia on itsestäänselvyys.


Rakastan tätä hetkeä, kun esirippu on vielä alhaalla ja ilmassa on sellaista kihelmöivää jännitystä ja odotusta.


Sunnuntaina teimme sitten jotain sellaista, joka on valitettavasti jäänyt tänä vuonna vähemmälle: menimme kirjastoon. Olipas niin ihanaa haahuilla rauhallisessa kirjastossa, katsella kaikenlaisia kansia ja valita luettavaa. Olen viimeiset pari vuotta keskittynyt oman hyllyn tarjontaan sillä tavoitteella, että sellaiset kirjat, joita en tule lukemaan uudelleen saavat uuden kodin ja samalla kirjamäärää saa karsittua. Siksi kirjasto on ollut hiukan pannassa, etten haalisi sieltä muuta luettavaa ja viivästyttäisi omaa projektia. Sunnuntaina annoin kuitenkin itselleni vapaat kädet ja mukaan tarttui meille molemmille kirjoja, lehtiä ja leffojakin. Hyllyjen välissä sovittiin myös viininmaistajaistreffit kaverin kanssa tälle viikolle. Kirjastot ovat kyllä parhaita!  

Saalista sulateltiin sitten riippumatossa ja toivottiin, että viikonloppu voisi jatkua vain...



Edullinen paratiisi.