Saturday, November 28, 2015

Niin mustaa, mutta hauskaa

Suosikkileffaohjaajani Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories on asunut yöpöydälläni kuukauden päivät. Luin sen tietenkin kokonaan heti kirjan saatuani, mutta sen jälkeenkin olen palannut asiaan kohtalaisen säännöllisesti.

Kokoelmasta löytyy Burtonin kuvittamia ja kirjoittamia pieniä tarinoita, joista löytyy kaikki se, mistä pidän Burtonin leffoissakin: mielikuvitusta, synkkyyttä, mustaa huumoria, puoli-irrallisia ruumiinosia, kammotusta, ja kaiken ylittävää rakkautta. Pienen kirjan saa luettua alle puolessa tunnissa. Hyljeksityt, mutta silti toiveikkaat hahmot eivät aina kohtaa onnellista loppua  ja monet asiat ovat hiukan päälaellaan, niin kuin joskus oikeasssa elämässäkin, vaikka emme niitä juttuja usein halua ajatella.

Suosikkini ovat tuijottava tyttö, jonka silmämunat lähtevät ansaitulle lomalle sekä monisilmäinen tyttö, jonka ystävä kastuu kyynelistä moninkertaisesti silloin kun 'she breaks down and cries'.

Ei liian vakavamielisille tai yliherkille.


Burton, T. The Melancholy Death of Oyster Boy & Other Stories. Faber and Faber, London 2005 (1998).

Monday, November 23, 2015

Outoja aikoja

Blogi on päivittynyt jähmeästi, mutta niin on kaikki muukin elämässä. Ajat ovat oudot. Olen tuskallisen hitaasti lukenut de Waalin The Hare with Amber Eyes, josta kyllä pidän kovasti, mutta jota en jostakin kumman syystä pysty lukemaan kuin muutaman sivun kerrallaan. Hommaa on niin valtavasti kaikilla elämän osa-alueilla, joka näyttää omalla kohdallani johtaneen jonkinasteiseen halvaantumiseen. Oikein mitään en saa tehtyä, ainakaan tehokkaasti, mutta räpistelen kaiken parissa kumminkin. Pääasia, että sitä etenee edes jollakin tapaa, kai? Ja aikahan ei kuitenkaan tahmeasta aikaansaamisvauhdista huolimatta pysähdy, vaan täysin samaa tahtia tässä mennään eteenpäin kaikki, minne mennäänkin, ja työtehoista riippumatta.


sannabanana
Yhtenä päivänä rannalla....


Teetä ollaan tietenkin juotu samaan tapaan kuin aikaisemminkin. Suurin osa tosin thermoskupista joko auton ratissa tai lentokentällä, aamuvarhaisin tai iltamyöhään. On tullut todettua, että lämmin teekuppi on kuin vauvan tutti tai taaperon turvariepu, ja vaikutus parhaimmillaan varsinkin aamuisin ja illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Yhtenä iltana hotellihuoneessa stressikohtauksen kourissa hyperventiloidessa törmäsin, teen kautta tietenkin, Madame Flavourin teemeditaatioihin. Suosittelen. Muutama minuutti riittää olon kohennukseen.

Turvarievulle on ollut tarvetta viimeaikaisten maailmantapahtumien vuoksi myös. Pari vuotta sitten vähensin tuntuvasti uutisten seuraamista. Telkkarista on katseltu ainoastaan leffoja, lehdet ovat pysyneet kiinni. Suurimmat ja tärkeimmät tapahtumat ovat sellaisia, että kyllä ne korviin kuuluvat. Pääasiallisia syitä oli kaksi: kyllästyminen 24/7-uutisointiin, jolloin juttuja täytyy puristaa jos mistäkin ja kaikki jää puolivillaiseksi skandaalimaiseksi pintaraapaisuksi. Uutisten kautta lähinnä sekoitetaan pakkaa ja möläytellään puolueellisesti, ajetaan asioita, toistellaan muiden juttuja, ja kukapa tietää, mitä missäkin ihan oikeasti tapahtuu ja miksi, kun aikaa selvittelyyn ei ole. Epäluulo iski.

Tonen syy on henkilökohtaisempi: ahdistuin. Mitä ja ketä se auttaa, että tiedän kaikesta maailman tuskasta päivittäin ja ajattelen näitä asioita joka aamu? Ahdistuin, koska suurin osa uutisista on juuri tuota: kamaluuksia, tai sitten tyhjänpäiväisyyksiä. Ahdistuin, koska päiviäni ja ajatuksiani alkoivat värittää selkkaukset jossakin muualla, jonkun kohtalo jossakin kaukana, avuttomuuden tunne: enhän voi tuolle asialle tehdä mitään. Ja vielä vähemmän kaikille niille asioille, jotka ovat päin honkia, uusia asioitakin saapuu listalle melkein joka päivä. Seurauksena paha olo, kuvotus, avuttomuuden aiheuttama epätoivo. Ja mikä on totuus kaikessa tässä? Missä ovat muut näkökulmat? Seuraavana päivänä moni suuri asia on jo uutisissa unohtunut, uudet karmeudet tai tyhjänpäiväisyydet täyttävät etusivut. Lopetin. Ajattelin, että elämänihän on nyt tässä. Nettiuutiset, televisio ja lehdet avaavat filtteröidyn maailman  silmiemme eteen. Kuinka monta tuntia päivässä seuraamme tuon maailman juttuja? Mitä se tekee meille, elämällemme, yhteisöllemme? Turha kai sanoakaan kuinka paljon pelkoa on ilmassa, väärää tietoa ja ennakkoluuloja tulvii joka tuutista, varaudutaan pahimpaan, koska... Kauhukuvat ja otsikot ovat muistissa. Silmät ovat ruuduilla ja sivuilla, mieli kiihtyy. Entä jos pitäisi pienen tauon? Katsoisi ympärilleen omassa maailmassaan? Ketä siellä lähellä on? Tutustuisi uusiin ihmisiin, puhuisi heidän kanssaan, tekisi jotain yhdessä? Uhkaako joku sinua, elämääsi, oikeasti, konkreettisesti? Mikä on muuttunut arjessasi? Mikä on samaa? Mikä on päänsisäistä, mikä on todistettavaa? Mitä voit ja haluat itse muuttaa? Entä jos eläisi ihan omaa elämää oikeassa maailmassa, unohtaisi uutiset hetkeksi, tutkisi itse omaa ympäristöään ja sitä todellisuutta, jossa elää ja asuu. Muodostaisi mielipiteet sen perusteella. Muuttaisi jotain, jos aihetta on, tekisi hommaa jonkin sellaisen eteen, joka on paremmaksi kaikille. Lähelläkin on avuntarvitsijoita (ja siis sitä mieltä olen, että turvapaikkaa on oikeus hakea ja auttaa täytyy siellä mistä turvaa haetaan). Kauas voi tietenkin lahjoittaa rahaa tai muuta, jos on vakuuttunut perillemenosta. Veikkaan, että tällä taktiikalla pelot puolittuvat, monet ehkä häviävät kokonaan.

Pariisin iskujen jälkeen meidän kaupunki juhli valon juhlaa. Kaikki erilaiset yhdessä.


Kuistin näkymä kuuman päivän jälkeen. Tuijottelin pilviä.



(Tiedän, etteivät uutis- ja auttamisasiat oikeasti ole noin mustavalkoisia ja kaikenlaisia variaatioita löytyy maailmalta, mutta itselleni on tämä taktiikka toiminut nyt. 18-vuotias minä saisi tosin tästä kirjoituksesta kyllä teet kurkkuun!)

Saturday, November 7, 2015

Jatkuvaa liikettä II

Kyllä sitä osataan ikiliikkua muuallakin kuin New Yorkissa! Oma elämä oli koko lokakuun sellaista, että kotona ehdimme käydä purkamassa laukut, pesemässä pyykkiä, heittämässä akvaariokaloille uudet 'viikkopalat' ja sitten taas pakkaamassa kassit. Nyt on mukava ajatella marraskuuta, ja sitä, että ohjelmassa on onneksi ainoastaan kaksi pienempää reissua ja suurin osa kuukaudesta ollaan kotinurkilla. Kyllä tuollainen jatkuva matkaaminen vie mehut, ainakin minusta. Kauhulla ajattelen esimerkiksi pomoni kalenteria. Hän taitaa viettää enemmän aikaa lentokentillä ja autoissa kuin kotona, jatkuvasti!

Pilbaran puskareissun ja Coral Bayn pikavisiitin jälkeen suuntasimme toiselle puolen mannerta Brisbaneen ystävän häihin ja sen jälkeen vielä työreissulle Shark Bayhin, jossa ehdin kaikessa tohinassa myös viettää yllärisynttäreitä. Tai siis synttärit eivät tietenkään tulleet yllätyksenä, mutta se, että työkaverit muistivat kaiken kohinan keskellä oli kyllä suoranainen ihme!

Häät pidettiin ihanassa Bundaleer Rainforest Gardensissa, jossa juuri ja juuri vältimme sateen. Kaveripiiri, jonka kanssa häitä vietettiin on sinkoutunut vuosien varrella ympäri Australiaa ja olikin mukavaa nähdä pitkästä aikaa ystäviä, jotka matkasivat paikalle Melbournesta ja Canberrasta sekä muualta Länsi-Australiasta. Uusia tuttavuuksiakin tietenkin oli vieraslistalla ja kaukaisimmat häävieraat saapuivat Intiasta ja Yhdysvalloista. Kauniiden virallisuuksien jälkeen kaikki komennettiin iästä riippumatta tanssilattialle, ja siellä myös pysyimme koko kööri sulkemiseen saakka. Oli hauskaa. Oli liikuttavaa. Oli ihanaa.






 


Jatkuvaa liikettä

Tiedättehän, kuinka kaupunginosat voivat muuttua lähes tunnistamattomiksi? Aikaisemmin joku kaupunginosa on ollut huonomaineinen, ankea tai tylsä. Mutta kahdessakymmenessä vuodessa asia voikin olla jo täysin päivastoin. Tällaiseen saumaan osuu Karl Taro Greenfeldin Triburbia, jossa seikkaillaan jonkin aikaa New Yorkissa, Manhattanilla, Tribecan kaduilla. Pikkuhiljaa kadunvarren parkissa alkaakin olla kalliimpia autoja. Yksi toisensa jälkeen kattohuoneistot uudistetaan. Hinnat nousevat. Tyyli muuttuu. Kaduilla kulkevat yhä ne alkuperäiset asukkaat, ja sitten uudet, hienommat, menestyneemmät. Joitakin alkuasukkaita onnistaa ja he sattuvat syystä tai toisesta ostamaan asunnon hyvään aikaan. Asuinpaikka on avain oikeisiin kouluihin, piireihin. Paikka on muutoksessa, samoin ihmiset, elämät. Huomaamattaan sitä voi muuttua osaksi jotakin aluksi itselle vierasta.


Greenfeld, K.T. Triburbia. Atlantic Books, London, 2012.



Triburbiassa on hiukan samanlaista energiaa kuin Jennifer Eganin A Visit from the Goon Squadissa. Tähtäinkin osoittaa samaan suuntaan: siihen, kuinka sosiaaliset eläimet Yhdysvalloissa toimivat, viihdeteollisuuden raadollisuuteen, kuinka tärkeää on menestys, raha ja maine, kuinka ottaa se, minkä kuvittelee ansainneensa, ja kuinka porskuttaa elämässä eteen- ja, aina vain, ylöspän. Goon Squad jää kuitenkin nerokkuutensa ansiosta yhä suosikkilistalla Triburbiaa ylemmäksi.


"I also married well. Brooke is a tall, strapping, freckled brunette from a vast Connecticut family in which distant relatives turn to corpses at the rate of 1 every 2,5 years, leaving us generous amounts of shares, bonds and cash."


Minusta alkuasetelma on herkullinen: monella tapaa sekalainen isäjengi, joka kokoontuu puolisäännöllisesti kahvila-aamiaiselle heitettyään vekaransa kouluun. Kaupunginosan muutosten herättämiä huomioita ja vaikutuksia käydään läpi mies mieheltä, mutta ääneen pääsevät myös puolisot ja muu lähipiiri. Minusta olisi tosin ollut mielenkiintoisempaa jos tämä olisi jäänyt miesringin näkökulmaksi, jotenkin juuri tuo alkuasetelman tuoreus (isät!) toi tähän virkistävää lisäpotentiaalia. Käsitellään ihmissuhteita, vanhemmuutta, vanhenemista, odotuksia, unelmia, mielikuvia, vaikeuksia, ulkokuoria, salaisuuksia, työkuvioiden nousukiitoa ja romahduksia - kaikkea elämään kuuluvaa. Herätellään sitä, mikä elämässä on sittenkin tärkeintä - vaikka kirjan hahmot eivät näitä heräämisiä juurikaan koe, vaan paremminkin kaikkea tätä söhellystä, jota elämäksi kutsumme, havainnoiva lukija. Ulkopuoleltahan on aina helpointa tietää missä mennään vikaan ;-).
 

Triburbia on kiivastahtinen, humoristinen, nokkela ja ajatuksiaherättävä kokoelma kohtaloita, joiden näyttämönä toimii ikuisesti liikkeessä oleva, armoton New York. Viihdyin, nautin ja kauhistelin sen seurassa.


"'Your summer plans?' Mark said before they parted.
Levi-Levy seemed surprised by this question. 'I'm going to wear lighter clothing,' he finally said."