Friday, November 11, 2016

Kaunistelematonta rujoutta

Hiukan aikaa sitten käytiin toisaalla keskustelua siitä, täytyykö kirjan päähenkilöistä pitää, ts saavatko päähenkilöt olla kusipäitä ja miten tämä ominaisuus vaikuttaa lukemiseen. Oma mielipiteeni on, että tottakai kaipaan kaikenlaisia ihmisiä kirjoihin samaan tapaan kuin oikeassa elämässäkin on jos jonkinlaista tallaajaa, joiden kanssa joutuu tekemisiin. Kirjahahmoissa on tietenkin se etu, että heidän sanomisillaan ja tekemisillään ei ole suoraa vaikutusta omaan elämään. Kaipaan kuitenkin sitä, että kirjassa avataan hiukan henkilön taustaa, ja toiminta- ja ajattelumalleja niin, että ideaalitapauksessa koen oppivani ja ymmärtäväni jotain uutta, tai edes että hahmo on ärsyttävyydessään uskottava, eikä ainoastaan yksiulotteisen inhottava. 

Choukitsu Kurumatanin The Paradise Bird Tattoo (or, attempted double-suicide) (Akame Shijuyataki shinju misui, käännös Kenneth J. Bryson) oli juuri tällainen kirja, jonka henkilökaartiin oli hankala samaistua millään tapaa ja kaikki hahmot tuntuivat toimivan skaalalla ärsyttävästä pelottavan kautta kuvottavaan. Mutta ei se tarinan vetävyyttä vienyt, vaan päinvastoin: halusin tietää, miten kaikessa ja kaikkien käy. The Paradise Bird Tattoo pitää kuitenkin paljon omana tietonaan ja lukija saa ajoittain pieniä tärppejä, jotka paljastavat jonkinlaisia mahdollisia tulkintoja päähenkilön, Ikushiman, menneisyydestä. 


Kurumatani, C. The Paradise Bird Tattoo. Counterpoint, Berkeley, 2010 (1998).

 
Ikushima on yli kolmekymppinen ajelehtija, joka on jättänyt normaalityöt taakseen ja samalla tipahtanut yhteiskunnan oletusten  ja hyväksynnän ulkopuolelle. Hänellä ei ole tippaakaan kunnianhimoa ja omanarvontuntokin on nollassa. Riittää kun hän pysyy suurinpiirtein hengissä. Amagasakissa Ikushima päätyy kalusteettomaan huoneeseen pujottamaan sisälmyksiä grillitikkuihin. Lukija pääsee seuraamaan passiivisen päähenkilön joutumista tilanteen kuin toisen vastahakoiseksi todistajaksi. Asuinseutu ja -talo on epäilyttävä ja täynnä juonimista, vaikeita elämäntarinoita ja rikollisuutta. Yksityiskohdat pysyvät kuitenkin salaisuuksina, saamme vain vihjeitä ja tunteen siitä, että jokin lemahtaa eikä ole ok. Alakerran tatuoija ja hänen kaunis puolisonsa Aya-chan, tulevat niin tutuiksi, kuin tässä tilanteessa ja tällaisten ihmisten kesken voi tulla. Tatuoijan poikakin, Shimpei, kauhistuttaa ja surettaa olemuksellaan. Seiko-Nesan, joka järjesti Ikushimalle työn ja asunnon, istuu vierailuillaan yleensä hiljaa tupakoiden ja hedelmiä syöden, joskus hiljaa laulaen.

"It's a painful thing for a human being to be human. I suppose it's from enduring that sorrow, or perhaps from being unable to endure it, that words are born within each of us."

Tässä uidaan joka sivulla vaaran kynsissä, mutta samalla niin välipitämättöminä, tai kovina, ettei mikään mene läpi. Lukemisen aikana oli sellainen tunne, että taustamusiikiksi olisi sopinut hyvin se Jaws-leffan hyökkäysmusa: pinnan alla pimeässä tapahtuu ja siellä vaanii vaara. Uimari taas ajelehtii ja polskuttelee pinnalla suojattomana. Tässä kirjassa ei kaunistella, ei etsitä romantiikkaa, ei haaveilla, ei tuijotella pilvenhattaroita, ei nautiskella, ei löydetä rohkaisua ja positiivisia näkökulmia. Tässä pidetään katse maassa tai seinissä, kuunnellaan salaa seinien takana, aavistellaan karuja kohtaloita, tehdään niin kuin käsketään ja nähdään eläimellisyys ihmisissä. 

"You can call yourself a loser and a fall guy and all that, Ikushima-han, but that's just intellectual crap. It only sounds like it makes sense. That woman's chanting doesn't make any sense, either; it's just gobbledygook, but you know, she's hurting like hell inside the whole time she's doing it."

Tapahtumat sijoittuvat siihen aikaan, kun Ikushima asuu Amagasakissa ja hän kertoo elämästään ja kohtaamistaan (tai paremminkin sivuamistaan) ihmisistä. Aya-chan saa jotakin heräämään, mutta kaikki hahmot pysyvät mysteereinä toisilleen. Monia (lukija mukaan lukien) kiinnostaa Ikushiman menneisyys ja tulevaisuus, mutta aneemisen ja intohimottoman (lukuunottamatta kahta seksikohtausta) tuntuinen päähenkilö ei tosiaan vakkansa kantta suuremmin raottele ja turhautuneet henkilöt astuvat vuoroin sisään, vuoroin ulos asunnosta, jonka oven lukko ei edes toimi.

Kirjan kansi on minusta harhaanjohtava: ankean kerrostalon ymmärrän, mutta alaston liehuvahiuksinen ja meikattu kaunotar ei kyllä istu tähän tarinaan sitten millään.

Kurjen siivellä liideltiin siis tässäkin, ja aion nyt pitää loppuvuoden loppukiriä haasteen suhteen. Pinossa on hurjasti  lisää japanilaisia, ja lukuhimo on niiden myötä palannut. Olen satunnaisesti ylläpitänyt luettujen listaa muutaman blogin kohdalla, mutta otathan yhteyttä, jos blogisi tai suorituksesi puuttuu haasteet-sivulta kokonaan ja olet lukenut kirjoja kurkihaasteeseen. Aika on ollut sen verran kortilla, etten ole ehtinyt seurata blogimaailmaa niin tiuhaan kuin toivoin.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

4 comments:

  1. Olen tämän joku vuosi sitten lukenut, jättänyt jälkeensä joitain mielikuvia vaikka en ihan täysillä innostunutkaan: epämiellyttävät päähenkilöt menevät mutta passiivisista ajautujista päähenkilöinä en juuri pidä.
    Lähinnä juuri sellaisen groteskiuden ja uhan fiiliksen, ja mielikuvan karusta luukusta jossa laitetaan lihaa vartaaseen päivät pitkät.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hyvin sama fiilis jäi minullekin. Ei tästä minullekaan tullut suosikkia, vaikka hyvä kirja onkin ja lukukokemus oli intensiivinen.
      Tuo jatkuva selkärangaton ajautuminen oli tässä raivostuttavaa, mutta jotenkin hyvällä tavalla, eli varmasti tuollaisiakin elämäntapoja löytyy. Pikkuisen olisi tehnyt mieli päästä sisemmälle päähenkilön mieleen ja tunteisiin tosin. Päällimmäisenähän oli apaattisuus ja ainoa motivaatio altiivisemmalle toiminnalle tuntui olevan pelko, kun sellaisia tilanteita tulineteen.
      Ja varras oli se sana, mitä etsin, eikä grillitikku :D

      Delete
  2. Kansi on kaunis, mutta johtanee tosiaan harhaan. Kansi tuo mieleeni enemmänkin intohimoa ja elämänliekkiä kuin passiivista ajelehtimista. Tämä kirja lensi kuin leppäkeihäs lukulistalleni!

    Kusipäät henkilöhahmot sopivat mielestäni kirjallisuuteen juuri samoista syistä kuin sinullakin: kaikenlaisia henkilöitä on olemassa. Tietysti minäkin kaipaan persoonan avaamista ja kuvailua eli pelkkä perusteeton kusipäisyys ei innosta. Toisaalta perusteeton hyvyyskään ei kiinnosta. "Selkärangaton ajatuminen" kiinnostaa, joten odotan saavani mielenkiintoisia ajatuksia tältä kirjalta! :D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Minä ajattelin lukiessa, että tämä on kyllä ihan up your alley :) Itse asiassa sinä olisit voinut tehdä tähän sopivamman kannenkin. Tunnelma on just sellainen tumma ja synkän odottava. Tuo oli siis kohteliaisuus :D

      Joo, hahmot ovat sellaisia kovia kokeneita, hiljaa kärsiviä ja kovakuorisia: ei mitään tyytyväisiä hedonistihekumoijia, niin kuin tuo kannen naishenkilö.

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!