Friday, May 27, 2016

Kummitusjuttu

Olipas hauska luettava tämä Michelle De Kretserin Springtime - A Ghost Story. Usein palkitun kirjailijan uusin (onko tämänkin julkaisusta tosiaan kulunut jo kaksi vuotta!) on napakka ja nopealukuinen Sydneyyn sijoittuva kummitustarina. Frances ja Charlie ovat muuttaneet hiljattain Melbournesta uusille kulmille. Keväisellä koiranulkoilutuslenkillä Frances huomaa toistuvasti eräässä puutarhassa vanhahtavalta vaikuttavan naisen koirineen. Mielikuvitus alkaa jyllätä, ja muun elämän ohessa Frances ottaa härkää sarvista kiinni selvittääkseen asian.


De Kretser, M. Springtime. A Ghost Story. Allen & Unwin, Sydney, 2014.

De Kretserin tyyli on ytimekästä ja lauseet seuraavat toisiaan putoillen ja hiukan tajunnanvirtaillen. Parin sekunnin ajan en ollut tyylistä aivan varma, mutta sitten pääsin rytmiin mukaan. Tässä maistellaan useita palasia jonkun toisen elämästä, ihmissuhteista ja paikoista. Vain kummitusjuttu jatkuu koko lyhyen kirjan läpi. Kunnon pelotusta ja kauhistusta etsiville ei kirja tarjoile juurikaan mitään, mutta sellainen kivalla tavalla jännä tämä tarina on. Tämän kauniisti tehdyn kirjan lukeminen oli minulle jotenkin palettia puhdistava kokemus: oli mukava saada jotakin taidokasta kokonaan luettua niin nopeasti ja selkeästi. Mikään ei jäänyt kaihertelemaan, vaikka teos ei missään nimessä ole mitenkään yhdentekevä. Pieneen tilaan on rakennettu tarkkoja tunnelmia liikoja lavertelematta. Tästä on hyvä lähteä seuraavan kimppuun.

"Frances called him a bird nerd. What she was really saying was, Who are you? She told him about the scrawled plea she had spotted on a wall that morning: I am human and I need love. They sat on the back steps drinking beer. Sunsets performed for them."

Monday, May 23, 2016

Terve! Ja parhauksia :)

Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet roikkua lukijoina, vaikka täällä ei ole tapahtunut mitään. Tahaton bloggaustauko on onneksi nyt päättynyt. Edellisen ja tämän postauksen väliin on mahtunut kaikenlaista: terveysongelmia (ja niiden mystinen loppuminen, hurraa!), kotiseutumatkailua, uusia työtuulia (varovasti ja vähän, vielä tekee mieli 'laiskotella', eli antaa kehon tottua rytmiin, jossa ei stressata tuhatta ja sataa, ja nukutaan yöt), tietokoneen yllättävä kuolema (luonnollisesti samalla solahtivat kuvat ja muut dokumentit jonnekin mustaan aukkoon) ja totaalinen, kammottava kirjoitusblokki. Mitään en ole saanut aivoistani irti saatika sanottua! Ahdistuksesta huolimatta kirjoja on silti tullut luettua suurin piirtein normaalitahtiin.  Niistäpä tässä siis nanoarviot. Ainoastaan hyviä, ellei ihan huippuja on onneksi osunut eteen, ja Kurjen siivelläkin on tullut pyrähdeltyä Japanissa ja Koreassa :)


Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, Helsinki, 2015 [2014])




Tästä on kirjoitettu kaikkialla mediassa niin paljon, että jokainen lisäsana tuntuu turhalta. Lyhyesti siis: pidin hurjan paljon. Suomalaiset perhettä ja historiaa käsittelevät teokset eivät ole minua koskaan suuremmin kiinnostaneet enkä taida olla vastaavaa lukenut aiemmin. Kyse on omasta ennakkoluuloisuudestani tietenkin, ja voin kuvitella, että tässäkin suhteessa on tullut menetettyä kaikenlaista.

Neljäntienristeys sai mielenkiinnon heräämään henkilökohtaisemmista syistä, sillä omasta lapsuudesta ja nuoruudesta suuri osa sijoittui kirjailijan kotipaikkaan, samoin kuin monet kirjan tapahtumatkin. Ihana ystävä taikoi avaimet sähkökirjaan, ja lähdin Kinnusen kuljetettavaksi. Ystäväni oli oikeassa: lopettaminen ei onnistu ennen viimeistä sivua. Hirmuisen taitavasti mukaan on kiedottu monenlaista, mutta kuitenkin niin, että uskottavuus ja luonnollisuus on säilynyt eikä kirja tunnu täyteenahdetulta. On homous, sokeus, miesten ja naisten roolit, sukupolvien erot, tunteet, odotukset, sota ja traumat, ja kaikki se, mikä siirtyy vanhemmilta lapsille aina vain eteenpäin ja joskus muotoaan muuttaen.

Ihastuin ja vaikutuin kirjan henkilöiden omalaatuisuudesta ja dynamiikasta sekä saumattomista siirtymistä henkilöstä ja ajasta toiseen. Kaikki langat pysyivät käsissä, juttu sujui ja kohtalot koskettivat. Elämät pursuavat sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä, ulkoisia odotuksia ja sisäisiä kiirastulia. Hurjasti välittämistä ja rakkautta, jota ilmaistaan ja etsitään eri ihmisten toimesta eri tavoin eri aikoina. Kirjan voi helposti ahmia päivässä, mutta nopealukuisuudesta huolimatta syvävaikutuksesta sydämeen ei voi välttyä.


Jan Blensdorf: My Name Is Sei Shonagon (Chatto & Windus, London, 2003)




Tämä kirja iski suoraan sieluun kauneudellaan heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Dollarilla sokkona hankittu kirppislöytö jää arvoiselleen paikalle hyllyyn ja kirjan tummanhiljaiset fiilikset säilyivät mielessä pitkään lukemisen jälkeen. Voi kuinka ihailenkaan japanilaistyylistä kauneuden, tyyneyden ja herkkyyden saumatonta sekoittumista kauheuteen, synkkyyteen ja tuskaan.

Tässä elämää ja japanilaista yhteiskuntaa katsellaan takautuvasti sairaalavuoteelta. On pieni tyttö, jonka onnellisen elämän Yhdysvalloissa katkaisee isän kuolema. Japanilainen äiti palaa takaisin juurilleen Tokioon. Hyvin toimeentuleva, mutta varsin perinteisiin rooleihin jumittunut veli tarjoaa katon pään päälle. Kaikki muuttuu dramaattisesti: äiti, ympäristö, kieli, kulttuuri, mahdollisuudet - ja jotain vielä tuotakin syvempää, jonka lukija saa tietää vasta myöhemmin. Tyttö leijuu elämänsä välimaastossa, jossakin sisäpiirien rajamailla, vuoroin hyväksyntää, vuoroin näkymättömyyttä kaivaten. Yksinäisyyttä, kulttuurieroja, mustaa masennusta, kylmyyttä, turvapaikkoja, rakkauden leimahduksia, ikivanhan suitsukekaupan rauhaa ja tummia salaisuuksia kiedottuna yhteen Tokion sykkeessä niin kauniisti, että pakahduin.
 
Blensdorfin kieli on hurmaavaa, niin, että heti kirjan aloitettuani alkoi mielessä kaihertaa, se, että näistä sanoista on päästettävä 152 sivun jälkeen irti. Siksi luin hitaasti ja kertaillen. Toivon, että moni löytäisi tämän pienen kirjan!

"In the middle of Tokyo people buy the handmade, with its echo of everything their lives lack, as a talisman, a reminder of future promise: in the spring they will go to Kudanshita to see the blossom, in autumn to Nara for the leaves, and someday they will get out of the city altogether, and find themselves again."


Kent Haruf: Our Souls at Night (Picador, London, 2015)




Tämä teille, jotka kaipaavat jotakin lämmintä ja rohkaisevaa, kirjaa täynnä iän tuomaa selkeyttä ja suoruutta. Tämä oli yllätyshelmi kirjaston hyllyltä. Uusi kirjailijatuttavuuskin, jolta haluan ehdottomasti lukea aikaisempaa tuotantoa tämän lukemani perusteella. Surku kyllä uutta ei ole tulossa, sillä Haruf menehtyi 2014.

Our Souls at Night on kirja läheisyydestä, huolenpidosta, ystävyydestä ja rakkaudestakin. Perspektiiviä antaa leskeytyneiden päähenkilöiden, Addien ja Louisin, elämänkokemus. Addie ja Louis asuvat pikkukaupungissa saman kadun varrella. Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, ja sitä on edessäkin. Kun Addie ehdottaa jotakin yllättävää, Louis lähtee mukaan. Kuunvalossa valkenee moni asia elämästä, ihmissuhteista, vanhemmuudesta, itsevarmuudesta, vanhenemisesta, menetyksistä ja asioiden tärkeysjärjestyksestä. Ihana kirja, joka menee suoraan asiaan ja onnistuu olemaan jotenkin helpottava, kaunis ja kevyt ilman minkäänlaisia korulauseita. Lukuseuraksi kuppi teetä ja villasukat, kainaloon hyvä kaveri.

"We're not even old news. We're not even news of any kind at all, old or new, Louis said.
Do you want to be news?
No. Hell. I just want to live simply and pay attention to what's happening each day. And come sleep with you at night.
Well, that's what we're doing. Who would have thought at this time in our lives that we'd still have something like this. That it turns out we're not finished with changes and excitements. And not all dried up in body and spirit."


Yukio Mishima: Thirst for Love (Vintage, London, 2009 [1950])




Thirst for Love (Ai No Kawaki, käännös: Alfred H. Marks) ei jotenkin käynnistynyt kohdallani. En minä löydä oikeasti mitään moitittavaa, kyse taitaa paremminkin olla vain ajoituksesta. Oma lukuhetken fiilis ei johtanut odottamaani imuun. Tai ehkä juoni oli sillä tavalla imuton, että pääasiassa kaikki tapahtuu hiukan pysähtyneessä ahdistavassa tilassa maaseudulla, mikä ei saanut minua toivomiini liekkeihin. Mutta tietenkin luin, ja mielenkiinnolla siltikin. Mishiman taito kuvata tilanteita ja kiellettyjä ja salattuja tuntemuksia kun on taidetta.

Etsuko muuttaa maalle edesmenneen miehensä isän, Yakichin, talouteen. Saman katon alla asuu myös muuta perhettä ja palvelusväkeä. Isän rautaisen tahdon ja auktoriteetin alla kaikkien elämä menee eteenpäin urillaan ja Etsukosta tulee kyselemättä Yakichin puoliso. Kaikki todellinen elämä tuntuu tapahtuvan piilossa, ovien, ilmeiden ja pääkoppien tiukkojen kuorien takana. Päällimmäisenä mielessä ja tavoitteena on harmonisen kuoren ylläpito, kaikin keinoin. Käsittämättömistä syistä Etsuko kiinnittyy palavasti nuoreen Saburoon, työmieheen, jonka kanssa ei jaa mitään muuta yhteistä kuin asuinpaikan.

Mustasukkaisuutta, pettymyksiä, katkeruutta, epäoikeudenmukaisuutta, valtapeliä, epätoivoa ja tuskaa ei sivuilta puutu. Palava intohimo ja tuskastuminen saa aikaan tapahtumavyöryn, joka johtaa kammottaviin seurauksiin. Pieni, mutta painava teos. Tunnen vieläkin hienoista hengenahdistusta, kun tämän lukufiilistä muistelen. Tarvitsee oikeanlaisen tunnetilan ennen kuin nappaa, epäilen.

"As she reflected and her gaze was caught by the masses of people moving there on the selling floor among multitudes of things, she momentarily slid into a reverie. Her dreams knew only happy things; misfortune frightened her."  


 Han Kang: The Vegetarian (Portobello Books, London, 2015 [2007])



    
 Whoa! Tähän tutustuin Kartanon kruunaamattoman lukijan ansiosta. Tiesin, että kirja tarjoaisi mahtavan lukukokemuksen, enkä tosiaankaan pettynyt. Ei moni muukaan, sillä hetki sitten eteläkorealainen Han nappasi Man Bookerin ja aivan ansaitusti. On niin hienoa löytää silloin tällöin jotakin todella erilaista ja aika rohkeaa. The Vegetarian (Chaesikjuuija, käännös: Deborah Smith) on unenomainen, mutta samalla raaka, välillä painajaismainen. Han repii säälimättä mielenterveyden, sovinnaisuuksien ja 'sivistyksen' määritelmiä silpuksi hahmojensa kautta. Kuinka paljon olemmekaan pohjimmiltamme palanen luontoa, eläimiä? Kuinka meitä saattavat kuristaa yhteiskunnan, perheen ja läheisten vaatimukset, kahleet ja rajoitukset? On sisaret ja heidän miehensä. Yeong-hye näkee unen, jonka jälkeen hän heittää talouden liharuoat kertaheitolla menemään ja alkaa kasvissyöjäksi. Aviomies ja perhe vetävät tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta herneet tiukasti neniinsä ja pian ollaankin järkyttävissä umpisolmuissa, jotka vain kiristyvät entisestään ajan myötä. Kuka haluaa ketä ja mitä ja miksi? Missä vaiheessa mentiin vikaan. Mitä piilee Yeong-hyen aina vai erikoisemman käytöksen ja irrallisen, tyynen hymyn alla?  Tunnemmeko toisiamme oikeastaan ollenkaan? Kerrassaan loistava, vaikuttava, monikerroksinen ja raikas kirja kaikessa kivuliaisuudessaan.

"Time was a wave, almost cruel in its relentlessness as it whisked her life downstream, a life which she had to constantly strain to keep from breaking apart."