Tuesday, June 28, 2016

Viesti tulevaisuudesta

Luin TBR-listalla roikkuneen Emmi Itärannan Teemestarin kirjan käännöksenä, eli kannessa luki Memory of Water. Eteerinen, sinisilmäinen blondi katsoo lukijaa ja hämmentää, sillä kirjassa päähenkilön hiukset ovat tummat, mutta muuta 'sanottavaa' ei ole. Memory of Water koukuttaa ja surettaa. Sivut kääntyilivät kuumeisesti ja käännös oli loistava, eli sellainen, jota lukiessa ei alkukieli tullut mieleen lainkaan missään vaiheessa. Kääntäjän nimi ei valitettavasti paljastu kirjassa, jonka luin. Paikannimistö oli tuttua: Kuusamo ja Rovaniemi vilahtelevat riveillä tiuhaan, samoin muutama alkuperäisistä hiukan muunneltu nimi. Muutokset ja ihmisten ja paikkojen nimien evoluutio on ymmärrettävä, sillä tässähän seikkaillaan tulevaisuudessa. Ajassa, jolloin kansanvaltiot sellaisina kuin me ne tunnemme, ovat suureksi osaksi hävinneet. On liittoumia ja suurvaltoja. Maailmankartta näyttää erilaiselta, kun ilmastonmuutos on hukuttanut saaria ja rannikkoalueita. Lunta ei enää ole ollut olemassa pitkään aikaan ja makeasta vedestä käydään kiistelyitä. Meidän ikiaikaiset jätteemme ovat tosin yhä jäljellä, kaikki se muovi, jota päivittäin kulutamme ja heitämme pois. Miten meidän elämäntapaamme tulkitaan muutaman sadan vuoden päästä, perustuen siihen, mitä jäljelle jää?


"I could feel the warm outline of her fingers through the fabric of my sleeve and the burn of the sun around it, two different kinds of heat next to each other. 'It's not worth thinking about them, Noria. They didn't think about us, either.'"  
 

Noria on teemestarin tytär ja jatkaa isänsä velvollisuuksia aikana, jolloin hänen kotikylänsä ajatutuu suuren muutoksen kouriin. New Qianin sotilaista tulee kaukaisessa kylässä yhä näkyvämpiä ja vaateliaampia vieraita. Teemestarina Norian harteille on asetettu salaisuus, jonka vaaliminen käy yhä raskaammaksi juomaveden puutteen lisääntyessä. Kontrollin lisääntyessä Noria ja hänen ystävänsä Sanja onnistuvat selvittämään kaatopaikalta löytyneen ikivanhan laitteen ja kasettien toimintaperiaatteen ja saavat kuuluville viestejä menneisyydestä. Norian perheen säilyttämät menneiden teemestareiden kirjat avaavat myös historiaa ja sitä, kuinka pula vedestä on maailmaa muokannut.


"The song of the lament-women rose and fell, it grew leaves and branches and roots on my skin and under it, and my own outlines faded, because what I carried within couldn't be contained in them: I was a forest that reached upwards and crumbled down again, I was the sky and the sea and the breath of the living and the sleep of the dead. Strange words carried me; a lost language directed my footsteps."


Itäranta, E. Memory of Water. Harper Collins, London, 2014 (2012).



Ajoittain Itärannan kieli on huumaavan hienoa ja runollista (niin kuin mielestäni yllä), vaikka suureksi osaksi tämä on kyllä sellainen action-kirja. Minua kiehtoivat tietenkin myös monet rauhaisasti soljuvat kuvaukset teeseremonioista ja teestä yleensäkin, niissä jotenkin kiteytyivät perinteet, (kirjan) nykyaika ja Norian oma identiteetti sellaisena rikkoutumattomana ketjuna läpi aikojen. Memory of Water saa miettimään ympäristöä ja elämäntapoja, valtaa ja ihmisten ja luonnon haavoittuvaisuutta. Nautin tämän lukemisesta.

Sunday, June 26, 2016

Onnesta - sielun hymyt

Aika vain humahtaa kuin hiekka sormien välistä! Huhtikuussa sain ihanalta Marjatalta haasteen, jossa kirjoitetaan onnellisuudesta. Marjatan sielun hymyt ovat luettavissa täällä. Minua harmittaa, kun tuohon aikaan en ehtinyt juuri lainkaan blogimaailmaan, sillä haasteen myötä on varmasti tullut hienoja oivalluksia ja keskusteluja esille - ja aihekin on niin tärkeä hyvinvoinnille.

Onnellisuutta on tullut mietittyä hiukan syvemmin viime kuukausina, sillä päädyin jopa aihetta oikeasti etäopiskelemaankin, ihan huvikseni vain, tosin aika loppui kesken kun olin kurssin mattimyöhänen. Joitakin tiedonmuruja jäi onneksi mieleen, ja niitä oli mielenkiintoista soveltaa omaan elämään - tai edes tarkastella sopivatko ne omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Opiskeluhomma juonsi luonnollisesti juurensa viime vuoden prosessista (joista pikkuisen avauduin täällä ja täällä), joka taas johtui edellisten vuosien koettelemuksista, joka taas... Näin mennään elämässä eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen ja se taas kolmanteen. Elämä kyllä kuljettaa, jos sen antaa eikä bunkkeroidu. Tarpeellista on ainoastaan silloin tällöin tarkistaa, onko suunta se, mihin mieli tekee mennä. Jos ei, purjeet hetkeksi lepoon ja ruori on sitten väännettävä toisiin maisemiin.


sannabanana
Eilen ruori kääntyi taas kauniiseen Caloundraan. Kolea, mutta kuvankaunis talvipäivä. 


Olen realisti ja optimisti, ja syvällä sisimmässäni onnellinen ihminen. Onnellisuudesta puhuttaessa on aluksi hyvä hiukan määritellä se, mitä koko hommalla tarkoitetaan. Onnellisuus ja optimismihan ei tarkoita sitä, että maailmaa katseltaisiin ruusunpunaiset lasit tiukasti silmillä, tai että mitään pahaa ja ikävää ja kammottavaa ei tapahtuisi, tai että kaikki olisi helppoa ja menisi aina suunnitelmien mukaisesti. Onnellisuuteen ei tarvita valtavaa harjaa, jolla lakaistaisiin negatiiviset ja vaikeat asiat maton alle. Katsettakaan ei tarvitse kääntää, kun kohtaa vaikeuksia, omia tai toisten. Eikä onnellinen ihminen ole tietenkään onnellinen joka ikinen hetki, sehän olisi aivan epäluonnollista! Joskus elämä vetää ilmat keuhkoista ulos ja potkaisee kenet tahansa kontilleen. Kyllä optimisti ja onnellinen ihminenkin tuntee kipua, surua ja epätoivoa - ja myötätuntoa, kun nuo osuvat jonkun toisen kohdalle. Se, kuinka noista kokemuksista jatketaan eteenpäin, on se tärkeä juttu. 

Jokainen hiukan pidempään elänyt on varmasti huomannut omassa elämässä ja lähipiirissä, että kaikki me poukkoilemme aalloilla välillä siellä harjalla - kovassa kiidossa, raittiissa ilmassa sekä aurinkoisia näköaloja ihaillen, ja sitten toisina aikoina aallonpohjassa, jossa näköalat ja fiilikset ovat tummemmat, tunkkaisemmat ja ahtaammat. Joskus aalto paiskaa rypemään sinne kuuluisiin pohjamutiinkin. Tästä syystä en ymmärrä kateutta ollenkaan. En tunne yhtäkään ihmistä, joka ei olisi jossakin vaiheessa elämäänsä joutunut kohtaamaan vuoren kokoisia vaikeuksia tavalla tai toisella. Sellaisia ihmisiä ei olekaan, joilla 'kaikki on aina niin helppoa ja menee hyvin'.


Nämä rantakalliot ovat hioutuneet ties kuinka monen miljoonan vuoden kuluessa.


Se, mikä saa ihmisen tuntemaan onnellisuutta taitaa myös vaihdella ihmisestä, elämänvaiheesta ja ajasta toiseen, vaikka joitakin yleisyyksiä voi ollakin. Aika erilaiset asiat tekivät minusta onnellisen kun olin lapsi tai teini verrattuna nykyhetkeen. Mikä sitten saa sydämen pakahtumaan onnesta ja elämänilosta juuri nyt?


Luonto

Erityisesti energiaa ja iloa tuovat meri, tuuli, aurinko ja metsä. Australian rannat ovat minulle kuin happea. En osaa enää elää ilman rannan ja valtameren puhdistavaa ja rauhoittavaa vaikutusta. Nykyinen puolen tunnin ajomatka lähimmälle 'kunnon' rannalle tuntuu tuskalliseslta ja takaraivossa nakuttaa ääni, joka komentaa asumaan takaisin rannan viereen, (mielen)terveyssyistä. Tuulikin saa minut tuntemaan olevani elossa; täysin hiljainen ja liikkumaton ilma saa olon jotenkin levottomaksi ja pysähtyneeksi samanaikaisesti. Aurinko tuo lämmön ja elämän sekä piristää automaattisesti mielen. Metsä taas hengittää meille kaikille. Pidän kaikenlaisista metsistä, minulla ei ole suosikkia. Metsissä on hienoa tutkia kaikkia niitä yhteyksiä mitä eri kasvien ja eläinten välille on syntynyt. Metsissä on niin paljon kaikkea - ja lisäksi ihana ilma hengitellä, ihania ääniä kuunneltavina. Luonto saa pulssin laskemaan, hengityksen syventymään, mielen rauhoittumaan ja kaiken tuon kautta asiat asettuvat terveellisempään tärkeysjärjestykseen. Tämähän on ihan tieteellisesti todistettu fakta.


sannabanana
Rohkeat snorklailivat märkäpuvuissa ja tutkiskelivat rantakallioiden rakoja.

Ystävyys

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihania ystäviäni. Uusia ja vanhoja. Johtuukohan se siitä, että mitä kauemmin elää, sitä useammin on tarvinnut apua ja on voinut auttaa? Ystävien ansiosta toivo ihmiskunnan tulevaisuuteen säilyy. Tässä maailmassa on mahtavia ihmisiä, jotka levittävät lannistumatta hyvää ympärilleen. Ystäviin lasken kaikki lähimmät ihmissuhteeni, sillä se onni ja tärkeys rakentuu minusta sille ihmistenväliselle ystävyydelle, olipa kyseessä sitten vanhempi, lapsi, sukulainen, esimies, alainen tai lapsuudenystävä.

Toivo

Minulle kaikkein kamalimpiin kokemuksiin elämässä on kuulunut toivoton ja näköalaton olo. Kun kaikki on romahtanut päälle ja hetken on tuntunut, ettei ole mitään ulospääsyä, minkäänlaista suunnitelmaa tai valonvälähdystä tunnelin päädystä. Mieleen ei ole tullut mitään mukavaa haavetta tai visiota siitä, kuinka jatkaa eteenpäin valoisimmille vesille. Onneksi minusta on mukavaa olla konkreettisesti ulkona, ja silloin ei voi olla välttymättä joltakin uudelta ja ulkopuoliselta. Näin saa ideoita ja ymmärtää, ettei kaikki ole se mitä oman pääkopan sisällä sattuu tapahtumaan. Toivokin sitten herää, ja sen avulla on helppo kiivetä kuopasta takaisin maan pinnalle. Meditaation ansiosta on ollut aika hienoa oppia tuntemaan omia ajatuskaavoja ja huomata ne 'mielen rautatiet' joita pitkin joskus lähtee puksuttamaan ihan turhaan. Kun sen tunnistaa, ei lannistu, vaan voi hypätä heti pois kyydistä, tai sitten vain tehdä sen ajatusrundin tunnollisesti ihan loppuun saakka, kuitenkin tietäen, että huono olo loppuu aikanaan, eli ei hätää.
Minusta on ihanaa haaveilla ja visioida ja toivoa kaikenlaista. Ymmärrän, että konkreettisia käytännön hommia tarvitaan aina toteutukseen. Minusta haaveilu on kuin verkkojen heittämistä veteen. Kun on valmiina jonkinlaisia mietittyjä visioita siitä, mitä haluaisi tehdä, on helpompi huomata mahdollisuuksia ja tarttua niihin, kun sellaisia eteen sattuu. Ja näin tulee unelmista joskus totta.


sannabanana
Perjantain näköala oli pilvisempi.



Mielekäs tekeminen

Ajankohtainen asia juuri nyt, kun olen hiukan tuuliajolla ja miettimässä yhä uutta suuntaa. Minulle onnellisuuteen liittyy läheisesti myös se, kuinka aikaani käytän. Tämäkin liittyy varmasti vanhenemiseen ja sen tajuamiseen, että aikaahan on meillä rajoitettu ja tuntematon määrä! Jotenkin tämä seikka on vasta nyt oikein jysähtänyt tajuntaan, ja sen vuoksi jokainen päivä tuntuu merkitykselliseltä. Olen nyt varovaisempi, tai ainakin tietoisempi, ajankäytöstäni. Kenelle ja minkä hyväksi aikaani ja energiaani käytän? Missä ja miten lasketaan 'hyöty': rahassa, hyvinvoinnissa, oikeudentunnossa, estetiikassa, konkretiassa vai tunteissa? En osaa viihtyä töissä, jossa en näe positiivista vaikutusta ihmisten elämään. Kun ajattelen mielekästä tekemistä, ajattelen tietenkin työelämää, mutta myös ajankäyttöä yleensä. On tärkeää pitää myös itsestään huolta. Joskus se voi tarkoittaa, ettei tee hetkeen mitään.  Ilman terveyttä ja energiaa ei saa paljon aikaiseksi ja oma olokin heikentyy, jos ei kuuntele itseään ja kohtele itseään hyvin.


Ajan patinaa.
   
Tässäpä nämä ajatukset tältä aamulta. Meille on iskenyt talvi kunnolla, eli sormet kohmeessa naputtelen tätä postausta. Yöllä lämpötila laski kuuteen asteeseen, sisällä ei varmaan ollut monta astetta lämpimämpää. Suuri teekuppi on kirjoitellessa täyttynyt ja tyhjentynyt kolme kertaa. Aurinko paistaa. Kohta lähdemme ulos ystäviä halaamaan ja herkuttelemaan. Pitäisi varmaan uskaltaa luopua pyjamasta ja villatakista ja villasukista ennen lounasaikaa.

Oikein ihanaa ja onnellista sunnuntaita kaikille teillekin :-)

   

Monday, June 13, 2016

Pusseja ja purnukoita

Vaikka kuinka ääneen vikisen talven kylmyydestä ja heppoisesti rakennetuista taloista, joissa viima vetää, salaa kuitenkin tykkään Australian talvista. Tai, no tarkennetaan, että talvista jossakin 25-26 leveysasteen tienoilla ja rannikolla. Sitä etelämpänä on liian kylmä ja pohjoisempana ei taas saa nauttia talvipukeutumisesta. Minähän nimittäin rakastan villaa. Nämä muutamat talvikuukaudet on mukava ajatella, etteivät lukuisat villapaidat, -sukat- ja -huivit ainoastaan vie tilaa kaapissa, vaan ovat ihan tarpeeseen hankittu, varsinkin kun monet on roudattu Suomesta saakka. Käyttöä tulee tosin pääasiassa ainoastaan iltaisin ja aamulla, päivällä lämpötila on toistaiseksi vielä kivunnut 25-30 välille.

Viikonloppuna fiilistelin ihania lauantain alkuja. Aurinkoa, kirpeää ilmaa, höyryävää teekuppia (ja toista, kolmatta), kiireettömyyttä, kaunista musiikkia, linnunlaulua. Iltapäivällä leivottiin kakku, sitä ennen lorvailtiin takapihalla kitkemässä rikkaruohoja, syötiin mitä ikinä huvitti ja luettiin hyviä kirjoja sohvalla, ehkä katsottin toisella silmällä leffa jos toinenkin. Ei onneen tarvita aina paljoakaan. 


sannabanana
Sademetsän sienisatoa.


Meidän mukana muutti toiselle puolen saarta myös teekokoelma. Ennen muuttoa yritin juoda teetä järkevästi niin, että kaikki pienemmät määrät saatiin loppuun ennen pakkaamista. Mukaan tuli näin ainoastaan täydet ja avaamattomat pussukat ja purnukat. Perillä purku- ja järjestelyhässäkässä teet jäivät hetkeksi laatikoihin eikä haudutteluun tuntunut muutenkaan olevan aikaa. Ilman teetä ei tietenkään voi elämästä selvitä, eli ensiavuksi hankin joitakin pussiteitä, ja kun laatikosta alkoi ilmestyä teenvalmistusvälineistöä, läksin pitkästä aikaa irtoteeostoksille. Viime viikkoina varsinkin The Tea Centren teet ovat olleet kokeiluinnostuksen alla. Niistä vielä lisää. Nyt kunnolla asetuttuamme tein pikaisen inventaarion: teehyllyssä on edustettuna taas 48 erilaista teetä! Onneksi on talvi :)


Melkein 10 vuoden puuttomien maisemien jälkeen tällaiset jätit sulattavat sydämen.

Muuttohärdelli saatiin selätettyä pääasiassa kahden tyylikkään rooiboksen voimin. Kromlandin luomurooibokset ovat pelastaneet monta iltaa ja aamuakin. Toisessa on rooiboksen kaverina vadelmaa, toisessa 'hunajapensasta'. Lämmintä rooibosta siksi, koska yritin kohelluksen keskellä pitää kiinni yöunista ja rajata kofeiinin minimiin. Ajateltavaa oli muutenkin tarpeeksi ja yöllä oli hyvä pitää tauko. Eteläafrikkalaista rooibosta on kasvatettu Kromlandin tiluksilla jo vuodesta 1902 ja huomasin linkatessa, että tänä vuonna firma on saanut ihan itsensä kuningattaren tunnustuksen kansainvälisestä kaupasta. Rooibos on tietenkin kasvanut ja hautunut kotimaillaan paljon, paljon kauemmin.  

Rooibosta on tullut juotua viime vuosina valitettavan harvoin. Siksikin oli virkistävää vaihtaa makumaisemia. Nämä ovat helppoja teitä. Vadelma ja honeybush ovat selkeästi taka-alalla, rooibos hallitsee molemmissa, mikä on mielestäni vain hyvä juttu.  

Minä tulen näistä pakkauksistakin jo hyvälle tuulelle :)



Kaiken uuden keskellä on pääasiassa on tehnyt mieli vanhoja tuttuja: aamuisin kupposissa on hautunut usein T2n Gorgeous Geishaa ja Madame Flavourin Green, Jasmin & Pear. Yllättävä himo on tullut myös Lupician Momo Oolongiin, jota on onneksi yhä saatavilla. Käykö muille näin, että muistin lokeroista ponnahtaa yhtäkkiä vuosien takainen makumuisto, joka olisi juuri sopiva tähän hetkeen? Muutoin teetankkauksesta ovat vastanneet vanhojen tuttujen tukena Tea Centren uudet tuttavuudet. Kyllä täällä kaupungissa kelpaa. 

Uuden viikon kimppuun on käyty sateessa ja harmaudessa. Toivottavasti se tarkoittaa paljon lukuaikaa ja lämpimiä teehetkiä. Blogimaailmaankin yritän kirjautua entistä ahkerammin. Lupaus.