Saturday, November 19, 2016

La Femme de Gilles

...tai: miksi kannattaa arvostaa itseään ja pitää kiinni edes ajatuksesta omasta elämästä.
Intensiivinen kuulostaa laimealta sanalta kuvaamaan tätä lukukokemusta. Madeleine Bourdouxhen La Femme de Gilles julkaistiin alunperin 1937, mutta kieli ja tarina istuvat (valitettavan) hyvin tähänkin päivään. Totta kai pieniä viitteitä menneestä ajasta löytyy arjen kuvauksesta, mutta kirjassa keskitytään kuitenkin sydämen asioihin, jotka muuttuvat paljon hitaammin (jos koskaan) kuin pyykinpesukäytännöt ja muoti.


Bourdouxhe, M. La Femme de Gilles. Daunt Books, London, 2014 (1937).


Minä onnistuin lukiessa miltei ahdistumaan ja mahanpohjassa tuntui jäätävä, vääntävä köntti. On tehdastyöläinen Gilles ja huushollia pyörittämässä hänen ihana ja ihaileva vaimonsa Elisa. Oma koti, kaksoset, uusi vauva tulossa. Vietetään harmonista kotielämää, parisuhteessa on sopivasti kipinää ja ollaan tyytyväisiä luotuihin rutiineihin. Kunnes eräänä iltana Elisan pikkusisko Victorine käy vierailulla. Ei niin, ettei sama olisi tapahtunut aiemminkin, mutta tällä kertaa Gillesille tapahtuu jotain odottamatonta. 

Vauvan lisäksi syntyy kiduttava kolmiodraama, mutta tarinan edetessä lukija jää miettimään kuka kiduttaa ketäkin ja miten? Tai ainakin minä jäin. Bourdouxhe kuvaa tarinaa pääasiassa Elisan näkökulmasta. Tämä 'Gillesin nainen' (tai toinen heistä) yrittää ymmärtää, päättää odottaa, teeskentelee ettei tiedä asioiden oikeaa tilaa, jaksaa rakastaa, pullottaa oikeat tunteensa ja itkun ja kyyneleet, haluaa olla hyvä, niin hyvä miehelleen. Ja mies tekee mitä tahtoo ja mitä täytyy, sitähän ei edes tulisi mieleenkään kyseenalaistaa. Koska Elisa on niin ihana, hän kuuntelee ja auttaa. 

On kai sanomattakin selvä, että jossakin vaiheessa paineet räjähtävät suunnalla jos toisella. Kerronta ja kieli ovat napakympissä joka sivulla: Elisan sisäinen ja ulkoinen maailma ovat raskaassa ristiriidassa ja molemmat tulevat esille niin taitavasti lause lauseelta, lyhyessä tilassa, liikaa maalailematta ja yrittämättä. Naisen (ja vähän miehenkin) seksuaalisuus on tässä keskiössä ja kaksi siskoa edustavat tämän seikan suhteen ääripäitä.


"Time passes quickly when you're unhappy, whatever they say. No reference points mark the progress of time, and no happiness distinguishes one day from another. Only misery; always the same." 
 

Tämä oli hieno, hieno kirja, ja kirjailija minulle aivan uusi. Tai jos joskus olen Bourdouxhesta kuullut, niin olen autuaasti unohtanut. Kirjan lopussa kääntäjä, Faith Evans, kertoo ystävyydestään Bourdouxhen kanssa, tämän urasta kirjailijana ja kuinka toinen maailmansota vaikutti mahdollisuuksiin julkaista. Mutta kuinka rohkealta ja mielenkiintoiselta henkilöltä vähän julkaissut, mutta paljon kirjoittanut belgialainen Bourdouxhe kuulostaakaan! Pariisissa käydessään hän kahvitteli ystäviensä Sartren ja de Beauvoirin kanssa, Belgiassa hän toimi aktiivisesti natseja vastaan. Ihailen.

Thursday, November 17, 2016

Pelottava satu

Murakami-traumani parantolasta, päivää!
Tartuin mielenkiinnolla kirjailijan The Strange Libraryyn (käännös Ted Goossen): viimeaikojen heikon lukuinnostuksen vuoksi heppoinen koko miellytti, samoin teki kannen vanhanaikainen kirjaston lainaustasku leimoineen. Takakannessakin luki yksinkertaisesti ja mysteeriä ennakoiden: 'All I did was go to the library to borrow some books'. Jännittävää!


Murakami, H. The Strange Library. Harvill Secker, London, 2014 (2008).



Jännityksestä ei sivuilla ole puutetta ja kirja osoittautui runsaan kuvituksen vuoksi lukuajaltaan odotettua nopeammaksi. Kirjaa lukee kuin aitoa vanhaa ja maagista kirjastonkirjaa (tai useampaa): sivuilla on tahroja, kellastumia, lainauksia erilaisista vanhoista teoksista - mutta ennen kaikkea sivut ovat minusta kauniit monella tapaa ja kuljettavat lukijan mukaan kirjan tapahtumien tunnelmiin. Kauneus loppuu kuitenkin siihen kuin seinään. Tarina itse on synkkä: poika kipaisee kotimatkalla kirjastoon palauttamaan lainaamansa kirjat ja kertoo etsivänsä uusia. Hänet ohjataan syvemmälle ja syvemmälle kirjaston pimeisiin ja sokkeloisiin uumeniin, kunnes hän löytää itsensä hengenvaarassa ja vankina. Tämä ei ole kiva kirjasto ja henkilökuntakin on verenhimoista, ilkeilevää, tylyä ja raakaa. Lampaaksi pukeutunut pieni mies ja linnunluinen kaunis tyttö ovat ainoat lohdut, vaikkakin molemmat aika voimattomia mitään muuttamaan. En halua paljastella lyhyestä tarinasta sen enempää, mutta sanottakoon, että pyörittelin hiukan päätäni, kun jostakin luin, että alunperin kirja on julkaistu lastenkirjana. En heti ensimmiseksi lähtisi tätä lapselle lukemaan, varsinkaan, jos on pienintäkään taipumusta murehtimiseen ja pelkoon. Itsellekin jäi hiukan synkkä olo tästä. Lukemisen arvoinen kuitenkin, ja tarina on jotakin hiukan erilaista ja siinä mielessä virkistävää. Uskon, että tästä saisi varmasti jos jonkinlaisia tulkintoja tehtyä, niin kuin kaikista painajaisista!


'"I hate to do this, but I got to lock you up."
"What if I say no, if I refuse to go in there? What happens then?"
"Then he'll hit me even harder."
I felt sorry for the sheep man, so I entered the cell. It had a simple bed, a desk, a sink, and a flush toilet. A toothbrush and a cup sat beside the sink. Neither looked what you could call clean. The toothpaste was strawberry, a flavor I can't stand."

Friday, November 11, 2016

Kaunistelematonta rujoutta

Hiukan aikaa sitten käytiin toisaalla keskustelua siitä, täytyykö kirjan päähenkilöistä pitää, ts saavatko päähenkilöt olla kusipäitä ja miten tämä ominaisuus vaikuttaa lukemiseen. Oma mielipiteeni on, että tottakai kaipaan kaikenlaisia ihmisiä kirjoihin samaan tapaan kuin oikeassa elämässäkin on jos jonkinlaista tallaajaa, joiden kanssa joutuu tekemisiin. Kirjahahmoissa on tietenkin se etu, että heidän sanomisillaan ja tekemisillään ei ole suoraa vaikutusta omaan elämään. Kaipaan kuitenkin sitä, että kirjassa avataan hiukan henkilön taustaa, ja toiminta- ja ajattelumalleja niin, että ideaalitapauksessa koen oppivani ja ymmärtäväni jotain uutta, tai edes että hahmo on ärsyttävyydessään uskottava, eikä ainoastaan yksiulotteisen inhottava. 

Choukitsu Kurumatanin The Paradise Bird Tattoo (or, attempted double-suicide) (Akame Shijuyataki shinju misui, käännös Kenneth J. Bryson) oli juuri tällainen kirja, jonka henkilökaartiin oli hankala samaistua millään tapaa ja kaikki hahmot tuntuivat toimivan skaalalla ärsyttävästä pelottavan kautta kuvottavaan. Mutta ei se tarinan vetävyyttä vienyt, vaan päinvastoin: halusin tietää, miten kaikessa ja kaikkien käy. The Paradise Bird Tattoo pitää kuitenkin paljon omana tietonaan ja lukija saa ajoittain pieniä tärppejä, jotka paljastavat jonkinlaisia mahdollisia tulkintoja päähenkilön, Ikushiman, menneisyydestä. 


Kurumatani, C. The Paradise Bird Tattoo. Counterpoint, Berkeley, 2010 (1998).

 
Ikushima on yli kolmekymppinen ajelehtija, joka on jättänyt normaalityöt taakseen ja samalla tipahtanut yhteiskunnan oletusten  ja hyväksynnän ulkopuolelle. Hänellä ei ole tippaakaan kunnianhimoa ja omanarvontuntokin on nollassa. Riittää kun hän pysyy suurinpiirtein hengissä. Amagasakissa Ikushima päätyy kalusteettomaan huoneeseen pujottamaan sisälmyksiä grillitikkuihin. Lukija pääsee seuraamaan passiivisen päähenkilön joutumista tilanteen kuin toisen vastahakoiseksi todistajaksi. Asuinseutu ja -talo on epäilyttävä ja täynnä juonimista, vaikeita elämäntarinoita ja rikollisuutta. Yksityiskohdat pysyvät kuitenkin salaisuuksina, saamme vain vihjeitä ja tunteen siitä, että jokin lemahtaa eikä ole ok. Alakerran tatuoija ja hänen kaunis puolisonsa Aya-chan, tulevat niin tutuiksi, kuin tässä tilanteessa ja tällaisten ihmisten kesken voi tulla. Tatuoijan poikakin, Shimpei, kauhistuttaa ja surettaa olemuksellaan. Seiko-Nesan, joka järjesti Ikushimalle työn ja asunnon, istuu vierailuillaan yleensä hiljaa tupakoiden ja hedelmiä syöden, joskus hiljaa laulaen.

"It's a painful thing for a human being to be human. I suppose it's from enduring that sorrow, or perhaps from being unable to endure it, that words are born within each of us."

Tässä uidaan joka sivulla vaaran kynsissä, mutta samalla niin välipitämättöminä, tai kovina, ettei mikään mene läpi. Lukemisen aikana oli sellainen tunne, että taustamusiikiksi olisi sopinut hyvin se Jaws-leffan hyökkäysmusa: pinnan alla pimeässä tapahtuu ja siellä vaanii vaara. Uimari taas ajelehtii ja polskuttelee pinnalla suojattomana. Tässä kirjassa ei kaunistella, ei etsitä romantiikkaa, ei haaveilla, ei tuijotella pilvenhattaroita, ei nautiskella, ei löydetä rohkaisua ja positiivisia näkökulmia. Tässä pidetään katse maassa tai seinissä, kuunnellaan salaa seinien takana, aavistellaan karuja kohtaloita, tehdään niin kuin käsketään ja nähdään eläimellisyys ihmisissä. 

"You can call yourself a loser and a fall guy and all that, Ikushima-han, but that's just intellectual crap. It only sounds like it makes sense. That woman's chanting doesn't make any sense, either; it's just gobbledygook, but you know, she's hurting like hell inside the whole time she's doing it."

Tapahtumat sijoittuvat siihen aikaan, kun Ikushima asuu Amagasakissa ja hän kertoo elämästään ja kohtaamistaan (tai paremminkin sivuamistaan) ihmisistä. Aya-chan saa jotakin heräämään, mutta kaikki hahmot pysyvät mysteereinä toisilleen. Monia (lukija mukaan lukien) kiinnostaa Ikushiman menneisyys ja tulevaisuus, mutta aneemisen ja intohimottoman (lukuunottamatta kahta seksikohtausta) tuntuinen päähenkilö ei tosiaan vakkansa kantta suuremmin raottele ja turhautuneet henkilöt astuvat vuoroin sisään, vuoroin ulos asunnosta, jonka oven lukko ei edes toimi.

Kirjan kansi on minusta harhaanjohtava: ankean kerrostalon ymmärrän, mutta alaston liehuvahiuksinen ja meikattu kaunotar ei kyllä istu tähän tarinaan sitten millään.

Kurjen siivellä liideltiin siis tässäkin, ja aion nyt pitää loppuvuoden loppukiriä haasteen suhteen. Pinossa on hurjasti  lisää japanilaisia, ja lukuhimo on niiden myötä palannut. Olen satunnaisesti ylläpitänyt luettujen listaa muutaman blogin kohdalla, mutta otathan yhteyttä, jos blogisi tai suorituksesi puuttuu haasteet-sivulta kokonaan ja olet lukenut kirjoja kurkihaasteeseen. Aika on ollut sen verran kortilla, etten ole ehtinyt seurata blogimaailmaa niin tiuhaan kuin toivoin.

Oikein ihanaa viikonloppua kaikille!

Saturday, November 5, 2016

Kielimaailmoja

Rakastan sanoja ja lauseita ja kieliä! Joskus tuntuu, että aivot räjähtävät tuusannuuskaksi, kun mietin kuinka mahtavaa on se, että pikkuhiljaa synnyttyämme opimme jonkun kielen tai useamman, ja kuinka näillä kielillä voimme ilmaista melkein rajattoman määrän kaikenlaisia ajatuksia, kokemuksia, tunteita ja kuvitelmia. Mutta niin kuin Wittgenstein aikoinaan sanoi: kielen rajat ovat samalla maailman rajat. Kielestä ja kielitaidosta riippuen pystymme ilmaisemaan ja kommunikoimaan eri asioita. Koska tällaiset asiat jaksavat minua kiinnostaa, kihelmöin innosta, kun kannoin kirjakaupasta kotiin Jhumpa Lahirin In Other Wordsin (In altre parole, käännös Ann Goldstein). Luin kirjan jo jonkin aikaa sitten, ja itsellenikin on mysteeri, miksi en kirjoittanut siitä heti. Sen verran mielenkiintoisesta teoksesta on nimittäin kyse.


Lahiri, J. In Other Words. Bloomsbury, London, 2016 (2015).


In Other Words julkaistiin alkujaan italiaksi nimellä In Altre Parole, sillä Lahiri oli päättänyt vaihtaa työkieltään. Rakkaus italiaan syntyi lomamatkalla, jonka jälkeen Lahiri alkoi opiskelemaan kieltä aluksi sen suuremmitta päämäärittä. Kelataan parikymmentä vuotta eteenpäin ja kirjailija kirjoittaa ainoastaan italiaksi! Kaikki kunnioitus häntä kohtaan. Mikä valtava vuori kiivettäväksi: kokonainen kieli! In Other Words kertoo tästä matkasta toiseen kieleen ja sen maailmaan.

"When the language one identifies with is far away, one does everything possible to keep it alive. Because words bring back everything: the place, the people, the life, the streets, the light, the sky, the flowers, the sounds. When you live without your own language you feel weightless and, at the same time, overloaded. You breathe another type of air, at a different altitude. You are always aware of the difference."

Sanomattakin selvää, että ylläoleva lainaus varmasti resonoi jollakin tasolla kaikkien maahan- ja maastamuuttajien keskuudessa. In Other Words on henkilökohtainen tarina siitä, kuinka Lahiri tuskailee vieraan kielen kanssa. Hän haluaa kirjoittaa italiaksi, ilmaista itseään italiaksi, kommunikoida kaikkialla italiaksi, tulla kohdelluksi italialaisena italialaisten joukossa, mutta kielen oppimista ja kulttuurin omaksumista ei voi kiirehtiä. Mikään ei ole automaattista ja uusia nyansseja ja kompastumisia tulee jatkuvasti eteen.

Minulle kirjan alku kangerteli hiukan. Välillä tuntui kuin olisin lukenut koulun ainekirjoituksen tuotoksia. Mukavuutta ja inspiraatiota toi kuitenkin aukeaman toinen puoli, jolla sama teksti on myös italiaksi. Minä opiskelin jonkin verran italiaa yliopistossa, ja jotenkin kirjaa lukiessa kävi niin, että englanniksi luin hiljakseen pääni sisällä, mutta sitten luin saman tekstin italiaksi ääneen ja tunteella :-D . Kaksi kieltä samoissa kansissa oli ihanaa aivojumppaa. Lahirikin pääsee alun jälkeen vauhtiin, kun hän alkaa kertoa ajatuksistaan kielistä ja omasta identiteetistään. Englanti on hänen kielensä, jolla hän on toiminut kodin ulkopuolella lapsesta saakka, mutta kotikielenä oli kasvaessa punjabi. Intiassa hän on amerikkalaisuutensa vuoksi ulkomaalainen, mutta ulkonäkönsä vuoksi näin on myös usein Yhdysvalloissa ja Italiassa. Onko hänellä kotimaata ollenkaan? Italian valinta kirjoituskieleksi onkin jonkinasteinen itsenäistyminen: oma rakkauteen perustuva valinta, johon ei ole henkilökohtaisia paineita vanhempien, suvun, historian tai ympäröivän yhteiskunnan taholta. Mielestäni tämä on hirmu mielenkiintoista ja rohkeaa.   


"I write in order to break down the wall, to express myself in a pure way. When I write, my appearance, my name have nothing to do with it. I am heard without being seen, without prejudices, without a filter. I am invisible. I become my words and the words become me."


Indentiteetti- ja kielipohdintoja värittää luonnollisesti Lahirin ammatti kirjailijana. Hän kertoo, millainen erityinen suhde kirjailijalla on kieleen ja mitä tapahtuu, kun kieltä vaihdetaankin tällä tapaa radikaalisti. Minusta oli mielenkiitoista lukea myös ajatuksia kulttuurista ja siitä kuinka tietty kieli voi jossakin toisessa ympäristössä tuntua aivan väärältä. Minulle esimerkiksi suomenkielisen musiikin kuuntelu täällä on tuollainen selittämättömän hankala juttu. Hyvin harvoin pystyn siihen!

Kirja on inspiroiva ja ajatuksiaherättävä kokoelma muistelua, filosofointia, kieli- ja identiteettikysymyksillä fiilistelyä sekä kirjailijan arkikokemuksia. Oikeastaan tekisi mieli lukea tämä jo nyt uudestaan. 

Kuvituksena alkukesän jacaranda-puiden viimeisiä ja harventuneita kukkasateita. Nuo ihanat violetit brasiliasta kotoisin olevat puut kukkivat Queenslandin keväässä ja pudottavat kukkasensa paksuiksi matoiksi puiden alle. Nyt ovat melkein kaikki kukat jo varisseet, ja lämpötilakin on jo kesäisemmissä lukemissa, muutaman asteen yli kolmenkymmenen.

Koulumatkan varrelta.

Kotikulmilla.