Sunday, February 26, 2017

Jännitystä kannoilla

Mitäs täällä on tapahtunut, kun blogissa on ollut niin hiljaista? No paljonkin! Joulukuun puolen välin aikoihin aloittivat urakoitsijat hommansa takapihan perukoilla ja kodin ympäristö alkoi muuttua enemmän ja enemmän raksaksi. Alun suunnitelman mukaan meitä eivät rakennushommat haittaisi ja elämä jatkuisi normaalisti. Tiesin, että menettäisimme 'drivewaylle' toimisto/kirjastohuoneen ja pation, mikä harmitti, mutta sille en mahtanut mitään ja hyväksyin asian.* Päiväsaikaan tietenkin kuuluisi meteliä jos olisimme kotona, ja jonkinlaista pölyhaittaa tulisi materiaaleista ja liikenteestä, mutta rakentajat olisivat erittäin tietoisia siitä, että meidän kuuluu saada elää elämäämme mahdollisimman rauhaisasti. 

Käytännössä asia on sitten mennyt hiukan eri tavoin. Raksareiskat jättivät heti kättelyssä korkeat pinot puuta etupihalle, jopa niin, että matkustajan puolelta autosta nousu tapahtui luikertelemalla. Onneksi Mini on kapoinen kaveri, mutta muut matkustajat täytyi jättää kadun varteen ennen pihalle ajoa. Etupiha oli siis menetetty. Ekana kunnon rakennuspäivänä takapihan urakan laajuus paljastui: meille jäisi sellainen metrin kaistale takapihaa! Sitten kaatuivat puut ja pensaat, nousivat aidat ja saapuivat tupakannatsat, tyhjät juomapullot ja muu roska. Jossakin vaiheessa huomasin, että rakentajat olivat surutta vetäneet jatkojohdolla sähköt itselleen löydettyään autotalliini vievän salaoven! Toisten rakennusurakan sähköjä en ole aikonut maksaa ja rakentaja suostui maksamaan normaalilaskun ylittävän summan. Saa nähdä miten käy, juuri lähetin hänelle laskun.

Suurin osa laudoista on sentään lähtenyt ja uutta nurmikkoa oikealla. Mutta oho, jäi nurtsia laittaessa tuohon auton kulkuväylälle iso pino multaa. Sori, et pääse autotalliin. Parkkeeraa kadulle.

Takapihalla oli ennen muhkea nurtsi, kukkivia puita ja pensaita, ja sen vuoksi paljon lintuvieraita. Nyt on karumpi meininki.

Näitä juttuja riittäisi nyt parin kuukauden ajalta vaikka kuinka paljon, mutta summa summarum, asia on tullut sellaiseen pisteeseen, että uutta kotia etsitään nyt aina kun on hetki aikaa ja jotain edes suurinpiirtein sopivaa tarjolla. Mutta mieluummin kärsin täällä kuin käyn taas läpi ison muuttourakan ja päätyisin paikkaan, joka ei tuntuisi oikealta. Eli nyt vain kärvistellään ja katsellaan ja toivotaan, että kodin tuntuinen paikka osuisi kohdalle.

Samaan aikaan läksin uuden vuoden jälkeen yllättäen ja nopeaan tahtiin uusiin töihin, jonne on humpsahtanut aikaa ja energiaa oikein kunnolla. Olen asiasta iloinen, sillä saan taas toimia omalla alalla sekä oppia jotain uuttakin. Samalla takaraivossa kumisee se viime vuoden irtioton takana ollut oivallus, jota en ole alkanut kovin nopeasti toteuttaa. Pelkäänkö? Vai miksi epäröin? Onko minulla oikeita syitä vai tekosyitä? Olenko haaveilija vai realisti?


Ja tietenkin täytyy olla henkilökohtaisessa elämässäkin pari isoa juttua käsillä, ettei aika kävisi pitkäksi. Näiden kaiken kanssa on siis tullut temppuiltua tämä vuoden alku.  Postauksen alkioita olen naputellut, mutta loppuun saakka en ole minkään kanssa ehtinyt. Ai niin, rakentajat myös katkaisivat nettikaapelin - oho, sori! - minkä seurauksena vietimme netitöntä elämää reippaan kaksi viikkoa. Kyllä tuli huomattua, kuinka paljon elämästä ''tehdään" nopeasti ja kätevästi kotona netissä. Kyllä oli kurjaa ja hankalaa, kun ei hoitunut helposti esimerkiksi laskujen maksut, nettikurssit, kommunikaatio, googlailu, varaukset, valokuvat...
Lukea olen ehtinyt nihkeästi, mutta joka ilta muutama sivu on tullut kyllä jatkettua uskollisesti. Kukko tipahti kainalosta, kun eksyin sivukujille, niistä ensimmäisenä Nicholas Hoggin Tokyon sivuille. Kirja sai miettimään suurkaupunkien anonyymiä ihmisvilinää ja sitä, kuka ja millainen ihminen viereesi sattuu istahtamaan lentokoneessa, kuka saattaa tarkastella sinua muutaman pöydän takaa kahvilassa, mitä tapahtui jollekin kadottamallesi tavaralle? Britti-Ben ja yhdysvaltalainen Lydia ovat aikoinaan rakastuneet, ja sittemmin eronneet. Molemmat tutkivat työkseen kultteja, ja tutkimuskohteista ei ole pulaa, ei Yhdysvalloissa eikä Japanissa. Tokyon sivuilla pohditaan moderneja perhekuvioita, valtamerentakaista vanhemmuutta, nuoruusvuosien rakkautta, lievää keski-iän kriiseilyä ja aikuistumisen kynnyksellä olevan tyttären, Mazzyn, itsenäistymistä. 


Hogg, N. Tokyo. Cargo Publishing, 2015.



Ben saa ei-niin-innokkaan, 16-vuotiaan Mazzyn muutamaksi kuukaudeksi luokseen Tokioon ja alkaa isän ja tyttären elämän yhteensovittelu. Samaan aikaan Mazzya pidetään silmällä, kenenkään tietämättä. Ben saa päähänsä yrittää löytää entinen tyttöystävänsä, projekti, joka vie hänet öisin Tokion herrasmiesklubien hämäryyteen ja keventää kukkaroa roimasti. Isän nostalgioidessa Mazzy seikkailee itsekseen, eikä lukija tiedä ennen kuin aivan lopussa, millainen varjo kannoillaan hän kulkee. Tarina kulkee hyytävien jännityskohtausten ja kuumien menneisyyden romanssikuvioiden välillä vuorotellen. Tämä oli mukavasti kutitteleva ja jouheasti etenevä moderni ja helppolukuinen jännityskirja, joka olisi kyllä voinut heittäytyä astetta pelottavammaksi (apua, sanoinko minä oikeasti noin???).

 Seuraavaksi kuulette Brittiläisestä mielisairaalasta, ja sen jälkeen vihdoin oikeasti sinne Kaakkois-Aasiaan :) 

* Tähänkin liittyi tietenkin käytännössä jos jonkinlaista draamaa...

Edit: laitoin pari kuvaa raksalta, eikun pihalta.

6 comments:

  1. Tsemppiä kaiken rakentamisen keskellä elämiseen,sellainen on aika hermoille käypää.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, niin on! Ja toivottavasti pääsemme pian pois jaloista!

      Delete
  2. Toivottavasti sopiva rauhallinen lukupaikka (lue: koti) löytyy. Ja siihen asti saat lehmänhermot jostakin. Ellei sinulla jo sellaisia ole.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Näin toivotaan! Ja hermot ovat kyllä tässä elämän aikana venyneet, mutta ainahan noita voi näköjään venyttää lisää :D

      Delete
  3. Oh no. Lievästi sanottuna kaoottiselta kuulostaa tuo teidän meininki. :-( Ettekös te aika äskettäin vasta muuttaneet tuonne, tai ainakin niin olen ymmärtänyt? Toivottavasti löytyy jonkinlainen ratkaisu asiaan mahdollisimman pian!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kaoottinen on just oikea sana, vaikka yritän olla asiaa ajattelematta tuolta kantilta :D Vasta reilu vuosi ollaan ehditty olla tässä, eli en kovin innokkaasti ole aloittamassa uutta muuttourakkaa... Onneksi nyt ei sentään tarvitse (tai edes voi, Minin koulun vuoksi) muuttaa kovin kauas.
      Kiitos toivomisesta :)

      Delete

Suuri kiitos kommentistasi!