Saturday, July 28, 2018

Rutiinit roskiin Pariisissa

Todella ärsyttävän stereotyyppisestä ja tylsästä kannesta huolimatta Britta Röstlundin Waiting for Monsieur Bellevier (Vid foten av Montmartre, käännös Alice Menzies) on kaikkea muuta. Oletteko koskaan tehnyt jotain todella odottamatonta, tarttuneet hetken mielijohteesta haasteeseen ja lähteneet mukaan virran vietäväksi, katsomaan mihin kaikki johtaa? Tuohon fiilikseen kuuluu tietenkin myös se, että vaikka ulkoapäin naama pysyy peruslukemilla ja kahvikuppi ei tärise kädessä, sisällä kuplii villi riemu, kihisevä uteliaisuus ja myös sellainen kutkuttava kauhu siitä, pystyykö homman hoitamaan kunnialla kotiin, vai onko lähdettävä maitojunalla takaisin vanhaan, turvalliseen rutiiniin. Tämä on kirjan kantava tunnelma, joka kuljettaa lukijan tasavahvasti kannesta kanteen.


Röstlund, B. Waiting for Monsieur Bellivier. Weidenfeld and Nicolson, London, 2017 (2016).

Röstlund laittaa lukijan kahden tarinan vietäviksi. Molemmissa tartutaan yllättävään tarjoukseen hetken mielijohteesta. Sympaattinen Mancebo on tunisialaislähtöinen kulmakaupan omistaja, jonka elämä kulkee samaa rataa viikosta toiseen. Koti on kaupan yläkerrassa, kotona vaimo ja aikuistuva poika, tien toisella puolella serkku kenkäkaupassaan. Serkku vaimoineen asuu samassa kerrostalossa. Mancebon mielessä kaikilla on omat roolinsa ja aikataulunsa, jonka hän tuntee kuin omat taskunsa, ja jonka mukaan elämä soljuu samaa uomaa pitkin eteenpäin. Eräänä synkkänä ja sateisena iltana kaupan oveen koputtaa nainen, joka ehdottaa Mancebolle yllättävää sivukeikkaa. Mancebo ottaa homman hiukan vastahakoisesti tehtäväkseen.

Samoihin aikoihin kahvilassa kirjoittava, hiljattain eronnut Helena vastaa miltei huvikseen myöntävästi tuntemattoman miehen kysymykseen: "Odotatteko Monsieur Bellivieriä?" Vastaus vie Helenan pilvenpiirtäjän huipulle, kauniilla näköalalla varustettuun toimistoon, ja tekemään salaperäiseltä vaikuttavaa, monotonista työtä allekirjoittamansa sopimuksen ajaksi.

 "For the first time in his life, he knows and is doing something that he hasn't mentioned to his family. Or not intentionally, anyway. He doesn't know, as he lies with is arms behind his head, staring up at the white ceiling and its worryingly large cracks, whether that change is good or bad. But one thing he does know: he has to keep going, he has to go the distance."

Asiat tietenkin johtavat toiseen ja kolmanteen kiemuraan, ja jossakin vaiheessa kahden päähenkilön polutkin kohtaavat odottamattomalla tavalla. Keskiössä on tässä se, kuinka hyvin tunnemme toisemme, tai edes läheisemme? Kuinka paljon toisten elämänmenoa koskevasta tiedostamme on vain oletuksia ja luottamusta, ja todellisuus onkin jotain aivan muuta? Millaisia näytelmiä ja teeskentelyä ympärillämme esitetään ja kuinka hyvin olemme ylipäätään kärryillä siitä mitä nenämme alla tapahtuu? Lukijaa (ja päähenkilöitä) kiusoitellaan arvaamaan; siirtämään tuolia kymmenen metriä toiseen paikkaan ja katsomaan kaikkea tuttua ja turvallista uudesta näkökulmasta; ottamaan eri reitin kotiin; huomaamaan yksityiskohtia; ja hyväksymään pienilläkin askelilla aiheutetut valtavat muutokset elämässä. Varsinkin Mancebon osuus kirjassa oli minulle jotenkin niin ihana sekoitus herttaisuutta, viattomuutta, innostusta ja juonia, että kirjan loppuminen melkein harmitti. Löytöjä ja paljastuksia ei kirjasta puutu, ja tarina kulkee mukaansatempaavan nerokkaasti. Minä en koskaan aavistanut ennalta, missä mennään. Vaimot, aviomiehet, lapset, serkut, naapurit - keitä he oikein ovatkaan? Seassa sopassa kelluvat tietenkin ranskalaistyyliin rakastajat, mutta myös toisen maailmansodan aikaiset natsiajan tapahtumat. Tässä kirjassa on sopivasti vakavuutta, seikkailua, keveyttä, koukkuja ja mysteeriä - täydellinen rannalle lomalukemiseksi - tai jonkin lämmittimen ääreen, jos asuu täällä eteläisellä pallonpuoliskolla.    

Sunday, July 1, 2018

Kolme vaanivaa novellia

Haaveillen katselen Yoko Ogawan japaninkielistä, vielä kääntämätöntä tuotantoa, ja mietin, millaisia aarteita sieltä vielä pulpahtaakaan pintaan meille kielitaidottomille. Aikaisemmin olen lukenut Ogawalta Revengen ja The Housekeeper and the Professorin, jotka molemmat ovat säilyneet mielessä tiheine ja salaperäisine tunnelmineen. Sama meno jatkuu kolmen novellin kokoelmassa The Diving Pool (Samenai Koucha, käännös Stephen Snyder). Näissä novelleissa on juuri sellainen ennen ukkosta -fiilis: painostava, kuristava ja vaaniva tunnelma, joka ei millään laukea. Lopussakin, kun kaikki on näennäisesti selvinnyt, jäin miettimään, että missasinkohan jotain aikaisemmin, ja millaisia muita merkityksiä näillä sanoilla ja tapahtumilla voisi japanilaisille olla? Kirja päätyi laukkuun joululomalla Tokiosta, Shinjukun Kinokuniyasta. Kirjaostos/vierailu-kertoimet ovat aika hyvät kyseisen kaupan kannalta. Olen asioinut siellä ainoastaan kaksi kertaan, mutta aika monta kiloa tavaa olen molemmilla kerroilla kantanut kassan kautta ulos. Mieli tekisi mennä koko ajan uudestaan. Vinkiksi muuten Tokioon suuntaaville: vuodenvaihteessa Kinokuniyassa on suuri valikoima aivan ihania ja edullisia kalentereita (Suomea kaipaaville löytyy myös Muumiaiheisia). 


Ogawa, Y. The Diving Pool. Vintage, London, 2009.

Kolmessa tasavahvassa novellissa liikutaan syvillä ja synkillä vesillä: kaikissa tietynlainen omistava mustasukkaisuus nostaa päätään. The Diving Poolin teinityttö, Aya, katselee uimahallissa salaa ja ihaillen urheaa sijaiskotiveljeään. Näiden kahden ihmisen välillä on olosuhteiden aiheuttama yhteys, mutta samalla valtavasti välimatkaa. Ogawa leikkii sähköisillä tunnelmilla, mutta onko kokemus sama molemmille osapuolille - toinen voi olla tunnekuohussa, toinen kokonaan tiedostamaton? Ihmisten sisällä piilotetut haavat ja halut ponnahtavat pintaan aika ajoin, ja novelleissa nämä piilot ja niiden näkyville pilkahtelu vuorottelevat. Näennäinen tyyneys ja tyytyväisyys rikkoutuu hetkeksi, ja avautuu näkymä johonkin rikkinäiseen, epätäydelliseen, ilkeään tai häpeälliseen. Epäilemättä japanilaisen kulttuurin kontekstissa tällä on vielä enemmän merkitystä: voimakkaat tunteet pidetään kasvojen julkisivun takana piilossa ja kansi avataan ainoastaan kun ketään muuta ei ole näkyvissä. Novellin loppu on tämän vuoksi erityisen napakka isku palleaan.


Alkutalven aurinkoinen aamu. Merikilpikonnakupissa T2:n Monk Pear -teetä (musta tee, jossa sipaus jasmiinia, bergamottia ja päärynää - nam! Laitoin pikkuisen hunajaa mukaan, tuloksena täydellinen, lämmittävä talvijuoma.).

Pregnancy Diaryssa raskaanaolevan siskonsa ja tämän miehen kanssa asuva nuori nainen havainnoi epätavallisen tarkasti raskauden vaikutusta siskoonsa. Tässä taas ollaan kolmisin fyysisesti kovin lähekkäin pienessä asunnossa, mutta kuka voisi kuvitella, mitä toisen pään sisällä liikkuu? Novellissa pelataan ruoalla, luottamuksella ja mustasukkaisuudella. On hankalaa kertoa paljon muuta ilman että juonenkäänteet paljastuisivat. 

"Her lips closed slowly, and she was silent at last. She has a habit of talking for a long time without  break and then suddenly falling silent. But all that talking didn't seem to do her much good - she was always so nervous afterward. I was sure that she would be running off to see Dr. Nikaido before long. 
The baby haunted the shadows that fell between us."    


Dormitory on näistä kolmesta ehkä suosikkini. Tunnelma on novellissa yhtä tiukka ja synkkä kuin edellisissäkin, mutta tasoja tuntuisi olevan enemmän ja monet kielikuvat iskivät osuvuudessaan ja kauneudessaan suoraan sydämeen, niin kuin esimerkiksi: "[...] the sound of the night passing through the palm of your hand still gripping the phone after your lover hangs up..."
Kaiken taustalla on humiseva ääni, jonka alkuperä on tuntematon.Tokiolainen nainen suosittelee nuoremmalle serkulleen opiskelija-asunnoksi asuntolaa, jossa hän vietti oman opiskeluaikansa. Paikka löytyy, mutta muutamassa vuodessa asiat ovat rapistuneet ja muuttuneet. Asuntolan hoitajan mukaan kaikki on nykyään 'monimutkaisempaa' ja 'vaikeampaa'. Novellissa kauneus ja rikkinäisyys kohtavaat. Nainen odottelee edessäolevaa muuttoa Ruotsiin, elää hiljaista elämäänsä ja yrittää ajoittain saada serkkuaan kiinni. Serkku on kuitenkin aina poissa ja tavoittamattomissa - naista alkaa huolestuttaa. Asuntolassa on aikamatkailun tunnelmaa, ollaan pysähdyksissä, ja taustalla humisee ja hurisee, katostakin tippuu jotain...

Oi kunpa nämä viikonloput jatkuisivat aina vain...
  
Ogawasta on taitanut tulla yksi suosikkikirjailijoistani <3 Kannattaa kokeilla, jos yhtään kiinnostaa koukuttava synkistely.